Markus Hamunen: Tavattomat infinitiivit.
Eräiden myötätapahtumisen infinitiivi- rakenteiden konstruktiokielioppia suomen murteissa. Helsinki: Helsingin yliopisto 2019. Johdanto 139 s. ja neljä artikkelia.
isbn 9789515152039. Väitöskirjan johdanto on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/
URN:ISBN:9789515152039.
Viimeaikaisessa fennistiikassa on ollut nähtävissä kasvava kiinnostus teoriapai- notteiseen semanttis-kieliopilliseen tut- kimukseen. Tähän rintamaan liittyy myös Markus Hamunen väitöstutkimuksellaan.
Hamusen tutkimus käsittelee neljää suo- men kielen infinitiivirakennetta konstruk- tiokieliopin näkökulmasta. Tutkimuskoh- teena ovat niin kutsuttu koloratiivikon- struktio (esim.juosta jolkuttaa), E-infi- nitiivin instruktiivi (juoksee jolkuttaen), MA-infinitiivin adessiivi (juoksee jolkut- tamalla) sekä MA- infinitiivin abessiivi
(juoksee jolkuttamatta). Hieman yleistäen rakenteiden voi sanoa kuvaavan sitä, mi- ten jokin tapahtuu.
Hamusen tutkimusaineisto pohjau- tuu suomen murteisiin, ja se on koottu Lauseopin arkiston, Digitaalisen muoto- opin arkiston sekä Suomen murteiden sanakirjan materiaaleista. Aineistoa on tuhansia esimerkkejä, mikä on tutkimus- asetelmaan ja tutkimuskysymyksiin näh- den hyvinkin riittävästi. Vaikka työn ala- otsikossa on maininta suomen murteista ja tekijä sanoo aineiston tarjoavan ikku- nan valittujen infinitiivirakenteiden käyt- töön puhutussa suomessa, ei tutkimus ole varsinaista murteentutkimusta aina- kaan perinteisessä dialektologisessa mie- lessä eikä liioin nykyisen suomen puhe- kielen rakenteiden selvittämistäkään. Sen sijaan Hamunen selvittää tarkastelemi- ensa rakenteiden merkitystä, käyttöä ja kirjoa vanhoissa kansanmurteissa. Var-
Konstruktiotutkimus tavan infinitiiveistä
Moore, Kevin E. 2006: Space-to-time mappings and temporal concepts. – Cog- nitive Linguistics 17 s. 199–244.
—— 2014: The spatial language of time. Meta- phor, metonymy, and frames of reference.
Amsterdam: John Benjamins.
Möttönen, Tapani 2016: Construal in expression. An intersubjective ap- proach to cognitive grammar. Univer- sity of Helsinki 2016. http://urn.fi/
URN:ISBN:978-951-51-1902-5.
Piaget, Jean 1959: The language and thought of the child. London: Routledge & Kegan Paul.
—— 1962: Play, dreams and imitation in childhood. New York, NY: The Norton Library.
—— 1979: Schemes of action and language
learning. – Massimo Piattelli-Palmarini (toim.), Language and learning. The debate between Jean Piaget and Noam Chomsky s. 164–167. London: Routledge
& Kegan Paul.
Stern, Daniel N. 1985:The interpersonal world of the infant. London: Karnac Books.
Tomasello, Michael 2003. Construct- ing a language. A usage-based theory of language acquisition. Cambridge, MA:
Harvard University Press.
Vygotsky, Lev 1962 [1934]: Thought and language. Cambridge: The MIT Press.
Weist, Richard M. 2002: Temporal and spatial concepts in child language. Con- ventional and configurational. – Journal of Psycholinguistic Research 31 s. 195–210.
sinkin koloratiivikonstruktion käsittelyyn murre aineisto onkin mitä sopivin mate- riaali, niin monimuotoista on rakenteen murrekäyttö.
Väitöstutkimus on muodoltaan ar- tikkelikokoelma. Siihen kuuluu alun johdanto- osa sekä neljä tutkimusartik- kelia, jotka on julkaistu alan keskeisissä lehdissä ja eräässä artikkelikokoelmassa.
Osajulkaisut valottavat tutkimuksen tee- maa eri näkökulmista ja muodostavat toi- mivan ja hallitun kokonaisuuden. Työn alkuosan osuus, ”johdatus”, on lajissaan poikkeuksellisen seikkaperäinen ja laaja, kaikkiaan 139 sivua. Siinä tutkija käsit- telee totuttuun tapaan työnsä taustaa eli muun muassa teori akehystä, metodia ja aineistoa sekä työn keskeisiä tuloksia ja niiden laajempaa merkitystä. Johdatuk- sessa olisi ollut tiivistämisen varaakin, ja paikka paikoin asian käsittelyn yhteys itse tutkimuskohteeseen jää aika ohueksi.
Tavan omaisesta poikkea vaa lienee se, että alkuosuuden lopussa Hamunen käsittelee kutakin osajulkaisua myös kriittisessä va- lossa, ikään kuin omana opponenttinaan toimien.
Väitöskirjan neljästä artikkelista kolme on julkaistu suomeksi Suomessa (ks.
Hamunen 2012, 2017a, 2018). Näissä näkö- kulma aiheeseen on synkroninen. Sen si- jaan kokoelman neljäs artikkeli on englan- ninkielinen (ks. Hamunen 2017b), ja siinä ote vaihtuu diakroniseksi.
Hamusen tutkimuksen tavoitteet voi tiivistää kolmeen kohtaan. Tutkimuksessa selvitetään ensinnäkin, millainen merki- tys kullakin tarkasteltavalla rakenteella on. Toiseksi tutkitaan sitä, millaisia ra- kenteet ovat infiniittisinä muotoina. Lo- puksi etsitään vastausta kysymykseen, mi- ten konstruktiokielioppi soveltuu näiden – lauseessa vapaina määritteinä eli ad- junkteina toimivien adverbiaalien – ana- lysoimiseen ja kuvaamiseen. Tutkimus- kysymykset ovat suhteellisen laajoja ja vaikeitakin, ja tutkimusasetelmaa voi- kin pitää kunnian himoisena. Tutkimus-
ongelma on kuitenkin järkevästi rajattu ja hyvin perusteltu, minkä ansiosta työ muodostaa toimivan kokonaisuuden.
Koska tutkimus käsittelee tapaa ilmai- sevia rakenteita, Hamusen työhönsä va- litsema nimi, Tavattomat infinitiivit, saat- taa herättää kysymyksiä. Voisi nimittäin ajatella, että osuvampi nimi työlle olisi vaikka Tavalliset infinitiivit. Hamunen kuitenkin perustelee nimenvalintaansa yhtäältä sillä, että hänen tarkastelemansa rakenteet ovat tutkimusaineistossa suh- teellisen harvinaisia (s. 16), ja toisaalta sillä, että infinitiivien inherentti merkitys ei oikeastaan olekaan tapa, vaan tapa on ainoastaan yksi rakenteiden kontekstissa muodostuvista merkityksistä (s. 15).
Teoreettista kehittelyä
Kuten jo asetetuista tutkimuskysymyk- sistä voi huomata, Hamusen tutkimus- asetelma on hyvin teoreettinen ja edel- lyttää tutkijalta vankkaa alan tuntemusta.
Väitöskirja osoittaakin, että Hamunen on hyvin perehtynyt siihen taustakirjal- lisuuteen, jota hänen tutkimusalaltaan on julkaistu. Tältä osin työtä on vaikea moittia. Työn teoreettisena kehyksenä on etupäässä konstruktiokielioppi. Ha- musen ote on johdonmukainen, asian- tunteva ja syvällinen. Esimerkiksi ad- junktin ja argumentin käsitteet ovat Ha- musen työssä keskeisiä. Niiden välinen rajankäynti on mielenkiintoinen ja suo- rastaan klassinen kieliteoreettinen kysy- mys, jossa semantiikka ja syntaksi koh- taavat. Johdanto-osassa Hamunen käsit- telee teemaa ansiokkaasti muun muas sa sivulta 30 alkaen. Tämä on mielenkiin- toista ja asiantuntevasti kirjoitettua teks- tiä. Joitakin kohtia ja valintoja lukija voi kuitenkin jäädä pohtimaan. Fennistisestä näkökulmasta katsottuna tällainen seikka on se, että tekijä on päätynyt käyttämään työssään termejä adjunkti ja argumentti.
Hamunen ei siis sovella viime aikoina muun muassa Isossa suomen kieli opissa
(VISK 2008 [2004]) ja muutoinkin fen- nistiikassa suosittuja termejä adverbiaali- määrite, joka siis vastaa adjunktia, ja ad- verbiaalitäydennys, joka vastaa argument- tia. Adjunkti ja argumentti ovat toki yleis- kielitieteellisempiä, mutta toisaalta esi- merkiksi adverbiaalimäärite- termissä olisi se etu, että se kertoo eksplisiittisesti myös syntaktisen funktion, jossa rakenne lauseessa esiintyy.
Yksi kohta, jossa adjunktien ja ar- gumenttien käsittelyä olisi voinut sy- ventääkin, on polysemia. Tyypillistä on, että verbilekseemit ovat pikemminkin moni- kuin yksimerkityksiä, joten poly- semian vaikutus argumenttirakenteeseen ja ennen kaikkea ilmiön käsittely kon- struktiopohjaisessa merkityksen kuvaa- misessa olisivat ansainneet enemmänkin pohdintaa. Nyt Hamunen tyytyy vain to- teamaan, että verbien polysemia vaikut- taa yksittäisten verbien argumenttiraken- teeseen (s. 34). Mielenkiintoista olisi ollut tarkemmin nähdä, miten työssä kehitelty kuvausmalli käsittelisi vaikkapa hyvin po- lyseemisen panna-verbin eri merkityk- siä (esim. Keijo pani veneen talviteloille, Liisa pani tupakaksi, Pekka pani olutta).
Toinen tarkemmasta käsittelystä hyötyvä kohta olisi ollut käyttäytyä-verbin argu- menttirakenteen analyysi. Hamunen kat- soo (s. 82), että esimerkin Keijo käyttäy- tyy huolitellen tiistaisin TEN-infinitiivi (siis E-infinitiivin instruktiivi huolitellen) on käyttäytyä-verbin argumentti ja että se kuvaa käyttäytymisen tapaa. Vaikka tämä argumentti ei ole kategorialtaan täsmälli- sesti määräytynyt (esim. Keijo käyttäytyy huolitellen ~ huolellisesti ~ hyvin), se on joka tapauksessa käyttäytyä-verbin va- lenssiin kuuluva argumentti. Kuitenkin käyttäytyä, kuten eräät muutkin verbit, esiintyy ilman tavan argumenttia silloin, kun sen laatu on semanttisesti täsmen- netty muttei eksplikoitu. Siten lause Muis- takaa sitten käyttäytyä! tarkoittaa sitä, että kuulijoiden tulee käyttäytyä hyvin. Tä- män kaltaiset tapaukset, joissa argumen-
tin kertomatta jättäminen itse asiassa spe- sifioi argumentin laadun (tai kategorian), Hamunen jättää huomiotta muutoin mai- niossa käsittelyssään.
Hamusen asiantunteva ajattelu kir- voittaa tavan takaa lukijan pohtimaan se- manttisen kuvauksen eri tapoja ja mah- dollisuuksia. Yksi tällainen kohta on si- vulla 46 esitetty näkemys adjunktien ja peruslauseiden käsitteellisestä vastavuo- roisuudesta. Kielenulkoisen todellisuu- den tapahtumat ilmenevät aina jossain ajassa ja paikassa, niillä on usein jokin tarkoitus ja seuraus, ne suoritetaan jolla- kin tavoin tai jollakin keinolla jne. (esim.
Liisa luki ahkerasti paksua kirjaa eilen il- lalla vuoteessaan oppiakseen historiaa).
Kaikkia näitä osatekijöitä ei tietenkään kuvata pelkästään argumenttien avulla.
Niinpä Hamunen katsoo, että lauseiden tai argumenttirakennekonstruktioiden semantiikkaan liittyy myös adjunkteilla kuvattu merkityspotentiaali, vaikka va- lenssi – ainakaan perinteisessä mielessä – ei edellytä tapahtumien ymmärrettävään hahmottamiseen muuta kuin verbin täy- dennyksineen. Vaikka Hamunen epäilee, että adjunktien sisällyttäminen semantti- seen kuvaukseen saattaisi tehdä siitä liian rönsyilevää, itse ajatus on nähdäkseni ke- hittelemisen arvoinen. Millainen syntak- sin ja semantiikan kuvaus saataisiinkaan, jos huomiota ei kiinnitettäisi argument- tien ja adjunktien edustumiseen, vaan lähtökohdaksi valittaisiin käyttöpohjaisen kognitiivisen lingvistiikan hengessä se, miten käsitteistäjät tapaavat tietyn asiain- tilan ilmaista?
Yksi teoriapainotteista tutkimusta te- kevän fennistin ongelma on vieraskieli- sen, useimmiten englanninkielisen ter- minologian kääntäminen suomeksi. Ei ole lainkaan tavatonta, että tutkija törmää termeihin, joille ei ole tarjolla vakiintu- nutta suomennosta. Tällaisen ongelman kanssa painii myös Hamunen. Hän esi- merkiksi soveltaa Dowtyn (2003) esittä- mää ajatusta, jonka mukaan sama kielelli-
nen rakenne on tapauskohtaisesti tulkitta- vissa argumentiksi tai adjunktiksi (s. 82).
Idean englanninkielinen nimi on dual analysis hypothesis. Hamunen on työs- sään kääntänyt termin suomeksi tupla- analyysiksi, mitä puhekielisenä ei voi pi- tää kovin onnistuneena ratkaisuna (vrt.
esim. kaksois analyysi). Vaikka edellä olen esitellyt joitakin työn teoreettista otetta koskevia kysymyksiä, on ilman muuta sel- vää, että varsinaisessa tavoitteessaan, ad- junktien kuvaamisessa konstruktiokieli- opin kehyksessä, Hamunen onnistuu.
Metodi ja semanttinen analyysi Hamunen soveltaa työssään valitun teo- rian tarjoamia analyysi välineitä aineistoon kieli-intuition varassa. Tässä mielessä työ on metodiikaltaan aika tavanomainen aineisto esimerkein tuettu tutkimus nyky- semantiikassa. Hamunen (s. 24) luonneh- tiikin tutkimusaineiston roolia työssään siten, että ”korpusesimerkit toimivat lä- hinnä havaintoaineistona teoreettiselle ar- gumentaatiolle”. Aineiston lisäksi hän on käyttänyt materiaalina oman kieli tajunsa varaisia sepitteitä ja pitää tätä mahdolli- sena silloin, kun käytetään niin kutsut- tuja selviä tapauksia. Tällaisesta rajauk- sesta nousee kuitenkin metodologinen kysymys: mistä yksittäinen nojatuolissaan viihtyvä tutkija voi lopulta tietää, mikä on kulloinkin selvä tapaus ja mikä ei?
Hamusen semanttinen analyysi on nähdäkseni pääosin oikeaan osuvaa. Pai- koin tuntuu silti siltä, että tutkija on lu- kenut tarkastelemiinsa esimerkkeihin enemmän kuin niissä itse asiassa sano- taan. Esimerkiksi sivulla 127 esimerkissä että se [Riitta] kesäk kävellä rapsutteli avo- jalon näkyy tutkijan mukaan asiaintilan käsitteistäjän lämmin suhtautuminen pu- heena olevaa Riittaa kohtaan. Ongelmana tällaisessa tulkinnassa on se, mihin kielel- liseen evidenssiin väite myönteisestä suh- tautumisesta lopulta perustuu. Kysymys on semanttisen tutkimuksen pätevyyden
kannalta keskeinen, sillä analyysissa olisi hyvä pyrkiä pysyttelemään siinä, mitä to- della sanotaan. Muuten vaarana on se, et- tei jonkin kielellisen ilmauksen tulkin- nalle löydy rajoja mistään, minkä jälkeen oltaisiin semantiikassa aika mahdotto- massa tilanteessa (ks. Onikki-Rantajääskö 2010: 61).
Koska Hamusen työ kuuluu kognitiivis- konstruktiivisen kielentutkimuksen alaan, mielenkiintoista olisi ollut myös lukea, miten tutkija käsittelisi konstruktiomal- lillaan kielen metaforisuutta. Ainakin ai- neisto antaisi tähän mahdollisuuden.
Muun muassa sivuilla 41–42 tutkija luon- nehtii ”syömistapahtumaa” siten, että se on temporaalinen relaatio, jossa prosessi hahmottuu kahden abstraktimman enti- teetin, syöjän ja syötävän, väliseksi suh- teeksi. Nämä skemaattiset entiteetit muo- dostavat verbin rakentaman elaboraatio- pohjan, jota täydentävät tähän rakentee- seen sopivat spesifimmät predikaatit. Syö- jän osalta näitä voisivat olla mitkä tahansa syömiseen kykenevät elolliset oliot. Täl- lainen määrittely koskee toki vain konk- reettista syömistä, mutta jättää esimerkin ruoste syö rungon puhki (s. 43) kaltaiset, jokseenkin tavanomaiset kuvaannolliset ilmaukset huomiotta.
Yksi Hamusen väitöskirjan keskeisistä teemoista ovat liikeverbit ja niiden se- mantiikka. Niiden tarkastelu on mielen- kiintoista luettavaa ja osoittaa tekijänsä perehtyneisyyttä alan tutkimukseen. Toi- saalta liikeverbiteemaa olisi ollut mah- dollista syventää jo olemassa olevankin fennistisen tutkimuksen valossa (esim.
Sivonen 2005: 15–16). Hamunen (s. 108) esimerkiksi katsoo, että vaikka lauseessa Keijo tehdä huhkii näitä maatöitä ei ole liikeverbiä, ilmaus voi silti käsittää lii- kettä. Tässä yhteydessä olisi nähdäkseni voinut käsitellä liikkeen ontologiaa laa- jemminkin lähtien aina siitä, että varsi- naista liikettäkin on monenlaista, kuten translationaalinen liike sekä liike yhdessä lokaatiossa, kuten Leonard Talmy (2000:
35–36; vrt. Pajunen 2001: 196) esittää.
Yhtä lailla sanontaa olisi voinut tarken- taa sivulla 112, missä tutkija sanoo, että al- kupiste ja loppupiste eivät ole väylän vält- tämättömiä vaan mahdollisia osia. Tark- kaan ottaen niitä ei tarvitse välttämättä kielentää, mutta onto logisesti ne kyllä kuuluvat liikkeeseen, ainakin paikanmuu- tosliikkeeseen.
Toinen liikeverbien analyysia koskeva kohta on sivulla 90. Esimerkkiä Keijo juoksee kävellen tarkastellessaan Hamu- nen katsoo, että lause tuntuu oudolta siksi, että molempien verbien leksikaa- linen merkitys kuvaa samaa liike tyyppiä mutta erivauhtisena. Näin varmasti onkin, mutta erivauhtisuus ei liene ainoa verbien merkityksiä erottava tekijä, vaan semant- tinen ero piilee suuremmalta osin liikkeen tavassa. Kävellä-verbin kuvaamassa liik- keessä aina jompikumpi jalka on pinnalla, siis esimerkiksi asfaltilla, kun taas juokse- misessa olennaista on se, että molemmat jalat ovat yhtä aikaa irti pinnasta. Kogni- tiivisen semantiikan välineistöä hyödyn- täen tätä voisi kuvata myös erona konsep- tuaalisissa perusrelaatioissa siten, että kä- vellä edellyttää kontaktia pinnan kanssa, kun taas juosta sallii hetkellisen separaa- tion. Liikkeen tavan erilaisuudesta puoles- taan seuraa myös Hamusen mainitsema ero liikkeen vauhdissa.
Hamunen hyödyntää analyysis- saan myös kehyssemantiikan ajatuksia.
Hän katsoo, että oheisteko, jota adjunk- tit ilmaisevat, tuo argumenttirakenne- konstruktioon ulkoisen elementin, sillä infinitiivin ilmaisema tapahtuma ei usein- kaan ole inherentti osa finiittiverbin ku- vaamaa tapahtumakehystä. Esimerkiksi lauseessa Keijo juoksi polulla lauseita mie- tiskellen (s. 99) kehys mietiskellä ei kumpua kehyksen juosta sisäisestä ra- kenteesta tai sille tyypillisistä osista eli kehyselementeistä (toisin kuin linkut- taen lauseessa Keijo juoksi polulla linkut- taen). Tämän takia oheisteko on ulkoinen kehyselementti. Ajatus tuntuu mielek-
käältä, mutta ei liene vailla rajausongel- mia. Jos oheisteko nimittäin rajataan ke- hyksen tyypillisten elementtien avulla, tu- lisi pystyä perustelemaan, mihin tyypilli- syys pohjautuu. Tuleeko se esimerkiksi il- mauksen myötäesiintymisen frekvenssistä (esim. linkuttamisen maininnan yleisyys juoksemista kuvattaessa) vai asiaintilan kuvaukseen yhdistyvästä ensyklopedi- sesta tiedosta (esim. tietyntyyppiset juok- semiseen yhdistyvät jalkineet)?
Koska Hamusen yhtenä tutkimuskoh- teena on koloratiivikonstruktio, hän kä- sittelee työssään odotuksenmukaisesti myös murteiden deskriptiiviverbejä. Esi- merkiksi sivulla 108 tarkastelun kohteena ovat verbit lerkettää, narheta ja kaanistaa.
Hamusen mukaan nämä edustavat jon- kinlaista suhtautumista liikkeen tapaan ja murretta taitamaton puhuja ei ymmärrä erikoisia koloratiiviverbejä samalla ta- voin kuin jonkin paikallismurteen äidin- kieliset taitajat aikoinaan. Tästä on vai- kea olla eri mieltä. On selvää, että mur- retta tuntemattoman on hyvin hankala el- lei mahdoton tavoittaa kaikkia merkitys- vivahteita tai kaikkea mielikuvaisuutta, jota tällaiseen sanastoon liittyy. Mielen- kiintoisempi kysymys on kuitenkin se, missä määrin murteen puhujatkaan erot- tavat deskriptiiviverbeille eri merkityksiä.
Tälle sanastollehan on leimaavaa muo- don variaatio (esim. hölättää‒ hälättää, mulpata‒ mulata, hölpöttää‒pälpättää).
Siihen, onko tällaisilla sanoilla ylipää- tään merkityseroa tai ovatko murteen pu- hujat yhtä mieltä niiden merkityksistä, Hamunen ei kuitenkaan ota kantaa. Toi- nen tekijän (s. 124) mainitsema murtei- den koloratiivi konstruktioiden ja niiden verbien piirre on harvinaisuus tai paikal- lisuus. Ehkä näitä rakenteita motivoi se, että ne antavat puhujalle mahdollisuuden luovaan, suorastaan idiosynkraattiseen kielenkäyttöön. Toisin sanoen puhuja voi käyttää rakenteiden skeemaa muodos- taakseen jopa uniikkeja muotoja, jotka ovat kuitenkin riittävässä määrin kuulijan
ymmärrettävissä. Nämä asiat jäävät tule- van tutkimuksen selvitettäviksi.
Hamunen esittää työssään lukuisia kuviota ja diagrammeja. Tutkittujen ra- kenteiden kuvaaminen konstruktiokieli- opin mukaisten kuvioiden avulla onkin keskeinen osa tutkimusta. Kuviot ovat hyvin laadittuja, ja niiden lukutapaa esi- tellään yksityiskohtaisesti leipätekstissä.
Hamunen (s. 113) katsoo, että konstruk- tiokuvaus on yksi tapa havainnollistaa sitä tietoa, joka kielenpuhujilla on vält- tämättä oltava. Tässä mielessä kuvioiden runsaskin käyttö on perusteltua. Sen si- jaan enemmän olisi voinut pohtia sitä, mitä lisä arvoa kuviot tuovat semanttiseen analyysiin. Kuviot ovat usein myös var- sin monimutkaisia, ja niitä tarkastellessa mieleen tulee helposti kysymys, olisiko saman informaation voinut esittää myös sanallisesti.
Lopuksi
Hamusen tarkastelemia rakenteita on kä- sitelty fennistiikassa toki aiem minkin, mutta Hamunen onnistuu tuomaan tee- maan uuden näkökulman, ja analyysinsa pohjalta hän esittää uusia tutkimustulok- sia. Kokonaisuutena työtä on pidettävä varsin onnistuneena, ja edellä esittämäni huomautuksetkin ovat pieniä ja koskevat vain joitakin tutkimuksen yksityiskoh- tia. Tulokset ovat moninaiset. Mitä tulee kielen rakenteen tutkimukseen, Hamu- nen osoittaa työssään, että koloratiivi- rakenne ja infinitiivi adjunktit ovat mer- kitykseltään polyseemisia. Koloratiivinen piirre voi liike tapahtuman kuvauk sessa koskea liikkujaa, liikettä ja myös jotakin tapahtumasta aiheutuvaa seikkaa, kuten ääntä. Infinitiiviadjunktien kohdalla taas erilaiset verbien ja verbirakenteiden väli- set kieli opilliset tekijät vaikuttavat siihen, luonnehtiiko infinitiivin kuvaama toi- minta predikaatin ilmaiseman toiminnan tapaa, keinoa, oheistekoa, menettelytapaa vai jotakin muuta.
Ehkä työn merkittävin tulos koskee kuitenkin lingvistisen teorian sovelta- mista ja kehittämistä. Hamunen käsit- telee työssään ansiokkaasti konstruktio- kieliopin avulla infinitiiviadjunkteja. Ar- gumenttirakenteita painottavassa konst- ruktiokieliopin teoriassa adjunktien ku- vaus onkin jäänyt vähemmälle, ja tätä puutetta tämä tutkimus osaltaan korjaa onnistuneesti. Hamusen tutkijanote on hyvin teoreettinen, ja häntä voikin ku- vailla ansiokkaaksi semanttisen teorian soveltajaksi ja kehittäjäksi. Tällaisessa asetelmassa piilee kuitenkin se vaara, että teoreettisen kehittelyn kasvaessa saattavat varjoon jäädä varsinaiset kielenainesten analyysin tulokset. Tutkija olisikin voinut tuoda vielä selvemmin esiin omat tulok- sensa siltä osin kuin uutta fennististä tie- toa nimenomaan tutkimuskohteena ole- vista infinitiivirakenteista työssä saadaan.
Hamusen käyttämä kieli on kohtalai- sen hyvää, vaikkei tekstiä voikaan luon- nehtia kevyeksi. Koska tutkimus on hy- vin teoreettinen ja vaatii siksikin lukijalta paljon, olisi erityisen suotavaa, että työn sanonta olisi mahdollisimman selkeää ja ymmärrettävää. Paikoin Hamusen teks- tissä on persoonallisia sananvalintoja ja jopa irtiottoja tieteellisestä tyylistä. Kai- ken kaikkiaan Markus Hamusen väitös- tutkimus on niin aiheenvalintansa kuin toteutuksensakin puolesta hyvin onnistu- nut opinnäytetyö ja ilman muuta tervetul- lut lisä fennistiseen tutkimukseen.
Jari Sivonen etunimi.sukunimi@oulu.fi Kirjoittaja on suomen kielen professori
Oulun yliopistossa. Hän toimi Hamusen vastaväittäjänä.
Lähteet
Dowty, David 2003: The dual analysis of adjuncts/complements in catego- rial grammar. ‒ Ewald Lang, Claudia
Heidi Vepsäläinen: Suomen no-partikkeli ja vastaaminen kysymyksiin keskuste- lussa. Helsinki: Helsingin yliopisto 2019.
207 s. isbn 9789515151575. Väitöskirja on luettavissa osoitteessa http://urn.fi/
URN:ISBN:9789515151896.
Heidi Vepsäläisen väitöskirja jatkaa suomalaista keskustelunanalyyttista partikkeli tutkimusta, jonka juuret ulot- tuvat reilun kolmen vuosikymmen pää- hän. 1980-luvun puolivälissä käynnis- tyneessä Suomalaisen keskustelun kei- noja -tutkimushankkeessa haasteena oli luoda metodisia välineitä tutkimukseen,
joka käsittelee kieltä ihmisen toiminnan muotona ja perustuu autenttisiin, tallen- nettuihin keskusteluaineistoihin. Lähtö- kohta oli lingvistinen, mutta mielenkiin- non kohteena olivat erityisesti perintei- sen lauseopin ja semantiikan ulkopuolelle jäävät ”irtoainekset”, joita esiintyy ennen kaikkea puheenvuorojen alussa ja joiden tehtäviä on luontevaa lähestyä vuorovai- kutuksen näkökulmasta. Metodologisesti sopivan empiirisen lähestymistavan tar- josi sosiologiasta lähtöisin oleva keskus- telunanalyysi. (Hakulinen 1989: 17-19.) Samalla omaksuttiin partikkeli-termille kapeampi merkitys kuin se, mikä sillä
Onko nopartikkelilla merkitys?
Maienborn & Catherine Fabricius- Hansen (toim.), Modifying adjuncts s.
33–66. Berlin: Mouton de Gruyter.
Hamunen, Markus 2012: Koloratiiviraken- ne, liike ja tapa. – Ilona Herlin & Lari Kotilainen (toim.), Verbit ja konstruktiot s. 104–140. Suomi 201. Helsinki: Suoma- laisen Kirjallisuuden Seura.
—— 2017a: Juosten vai juoksemalla? Infi- niittisten TEN- ja MALLA-rakenteiden semantiikkaa ja murrejakaumaa.
– Sananjalka 59 s. 125–153.
—— 2017b: On the grammaticalization of Finnish colorative construction. – Con- structions and Frames 9 s. 101–138.
—— 2018: MATTA-rakenteen kognitiivista semantiikkaa. – Virittäjä 122 s. 356–386.
https://doi.org/10.23982/vir.64471.
Onikki-Rantajääskö, Tiina 2010:
Ronald W. Langacker ja kognitiivisen kielitieteen perusta. – Pentti Haddington
& Jari Sivonen (toim.), Kielentutkimuk- sen modernit klassikot. Kognitiivinen
ja funktionaalinen kielitiede s. 41–70.
Helsinki: Gaudeamus.
Pajunen, Anneli 2001: Argumenttirakenne.
Asiaintilojen luokitus ja verbien käyt- täytyminen suomen kielessä. Helsinki:
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Sivonen, Jari 2005: Mutkia matkassa.
Nyky suomen epäsuoraa reittiä ilmaise- vien verbien kognitiivista semantiikkaa.
Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
Talmy, Leonard 2000: Toward a cognitive semantics. Volume I. Concept structuring systems. 2. painos. Cambridge, MA: MIT Press.
VISK = Hakulinen, Auli – Vilkuna, Maria – Korhonen, Riitta – Koivis to, Vesa – Heinonen, Tarja Riitta – Alho, Irja 2008 [2004]: Iso suomen kielioppi. Helsinki: Suomalai- sen Kirjallisuuden Seura. Verkkoversio.
URN:ISBN:978 952- 5446- 35- 7.
