78 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
ansaitsisi oman käsittelynsä.
Niin monipuolisesti kuin Tie- teen yleistajuistaminen aihettaan tarkasteleekin, yksi ajankohtainen asia jää lähes käsittelemättä: tie- teestä kertomisen vaarat ja ongel- mat sekä niistä selviäminen. En tar- koita tällä sitä, että tutkija sotkeu- tuu sanoissaan mikrofonin äärellä, vaan tilanteita, joissa viestintä syys- tä toisesta menee pieleen tai kään- tyy tutkijaa, tutkimuslaitosta tai tie- teenalaa vastaan. Maahanmuuttoa tutkivat ovat kohdanneet henki- löön käyvää uhkailua, samoin jot- kut sukupuolentutkijat. Itä-Suo- men yliopisto haastettiin käräjille, kun sen tutkijat keulivat esittele- mään D-vitamiinilöytöjään julki- suudessa ennen kuin tulokset oli varmistettu toisissa testeissä. Ras- vasodan veteraanit, professorit Pekka Puska ja Mikael Fogelholm, ovat kohdanneet julkisuudessa vankkaa vastarintaa, kun kansalai- set tuulettavat omia tuntojaan.
Tällaiset ongelmatilanteet eivät varmasti ole vähenemään päin. In- ternetin uutissivustot ja keskuste- lupalstat ruokkivat kärjistyksiä ja yliopistojen kilpa rahoituksesta se- kä julkisesta huomiosta houkuttaa julkaisemaan tuloksia ennen ai- kojaan. Miten kohdata vastahan- kainen yleisö ja argumentoida tie- teellisen tiedon puolesta tilantees- sa, jossa absoluuttisen oikeita vas- tauksia ei ole? Miten vetää takaisin väärät tulokset ja paikata epäon- nistumiset? Yleistajuistaminen ei aina tuo hyvää mieltä tai tarkoita hedelmällistä vuorovaikutusta ylei- sön kanssa.
Teema tulee artikkelikokoel- massa esille ainoastaan ympäris- tösosiologi Jarno Valkosen kirjoit- tamassa kainalojutussa, jossa ai- heena on tutkimuksen ja aktivis-
min sekoittuminen julkisuudessa.
Hallinnon ja kansalaisten puristuk- sessa Valkonen kollegoineen joutui heittopussiksi. Poronhoidon kiista päättyi tutkijoiden suosittelemaan kompromissiin, mutta se ei vahvis- tanut tutkimuksen asemaa ja ääntä.
Valkonenkin jää kaipaamaan alal- leen parempaa julkisuusstrategiaa sekä keinoja lukkiutuneiden asen- teiden purkamiseen.
Yleistajuistaminen on tutkijan työtä Yleistajuistaminen on nyt tapetilla.
Tämänkin lehden palstoilla on vii- me vuosina pohdittu yliopistolain velvoitetta yhteiskunnalliseen vai- kuttamiseen, analysoitu muutosta yksisuuntaisesta ”valistamisesta”
monimediaiseen vuorovaikutuk- seen ja kritisoitu tiedeviestinnän jättämistä tutkijan oman harras- tuneisuuden varaan.1 Tieteen yleis- tajuistaminen osallistuu keskus- teluun jäsentämällä monisyisesti yleistajuistamisen kenttää. Jos kir- jan yhtenä lähtökohtana on ”tiedet- tä kaikille”, toisena on se, että yleis- tajuistaminen kuuluu jokaiselle tie- deyhteisön jäsenelle. Näkemystä voi pitää jopa radikaalina, sillä ny- kyisellään yleistajuistamisen tuki- rakenteet ja kannustimet ovat hei- kot, eikä sille ole varattu aikaa tut- kijan työjärjestyksessä.
Yleistajuistamisesta käydyn keskustelun viesti on selvä: tie- teestä kertominen ja tulosten ra- portointi laajemmille yleisöille on 1 Ks. Erkki Karvonen, ”Viestin-
tätaidot ja tiedeviestintä 2.0”
(Tieteessä tapahtuu 2/2011, http://ojs.tsv.fi/index.php/tt/
article/view/4002/3758); Aku Heinonen ja Tiina Raevaara,
”Yliopistojen kolmas tehtävä jää vaille toteutusta ja tukea” (Tie- teessä tapahtuu 5/2012, http://
ojs.tsv.fi/index.php/tt/article/
view/6875).
tärkeä ja meritoiva osa tieteellistä työtä. Haasteena on vain se, miten saada tämä viesti perille yliopisto- jen päättävissä elimissä ja opetus- ja kulttuuriministeriössä.
Kirjoittaja on filosofian tohtori ja ylei- sen kirjallisuustieteen tutkija Helsin- gin yliopistossa.
Matala kynnys venäjään, ja vähän Venäjäänkin
Eevi Lappalainen Arto Mustajoki: Kevyt kosketus venäjän kieleen. Gaudeamus 2012.
Monet Suomessa venäjän kieltä opiskelleet ovat varmasti törmän- neet venäjän kielen professori Ar- to Mustajoen erilaisiin oppimate- riaaleihin – itse muistan 1990-lu- vulta television Kapusta-ohjelman sekä moneen kertaan läpipelaama- ni samannimisen CD-romin. Mus- tajoen laatimia oppimateriaaleja on leimannut leppoisuus ja humoris- tisuus, minkä päämääränä on ol- lut tehdä venäjän kielen opiskelus- ta helposti lähestyttävää ja hauskaa.
Tieto-Finlandia-ehdokkuudella no- teerattu kirja Kevyt kosketus venäjän kieleen jatkaa samaa perinnettä.
Kirja etenee yksityiskohtaisesta laajempiin teemoihin. Kirjaimistoa ja ääntämistä käsittelevän ensim- mäisen osion jälkeen edetään kie- liopin ja sanaston kautta etymolo- giaan, ja lopulta venäjän kielen ase- maan sekä kielipolitiikkaan Venä- jällä ja Suomessa.
Venäjän kieltä ja kulttuuria har- rastavat saavat usein kuulla kieltä osaamattomilta, että ”olisihan sitä
t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3 79 Huolimatta siitä, että kirja so-
pii aivan alkeistason kielenharras- tajalle, myös venäjää sujuvasti osaa- va lukija viihtyy sen parissa erin- omaisesti. Elämäntyönsä venäjän kielen parissa tehneellä Mustajoel- la on hallussaan valtavasti tietoa, ja jokaisella sivulla on kieleen liitty- vää hauskaa knoppitietoa ja anek- dootteja muun muassa Venäjän historiasta, sanojen etymologias- ta, tiedotusvälineistä ja kirjoittajan omilta matkoilta.
Kielen lisäksi kirja tarjoaa kos- ketuksen myös venäläiseen kult- tuuriin. Mustajoki pyrkii selittä- mään venäläistä mentaliteettia ja kulttuuria kielen kautta ja poh- diskelee muun muassa, miten kie- li heijastaa venäläistä aikakäsitys- tä tai suhtautumista naisiin ja mie- hiin. Entäpä miten venäläinen pu- huu tunteistaan? Mitä kieli kertoo eroista suomalaisessa ja venäläises- sä saunakulttuurissa? Miten Neu- vostoliiton hajoaminen on vaikut- ti venäjän kieleen? Mustajoen tari- nointi yhteen kietoutuneista kieles- tä, historiasta sekä kulttuurista on kiehtovaa ja onnistuu samalla vält- tämään liiat stereotypiat. Kunnol- listen viittausten puuttuessa (ky- seessähän ei ole tieteellinen jul- kaisu) lukija ei ole kuitenkaan ai- na aivan varma siitä, kuinka paljon kirjassa esitetyt väitteet perustuvat tutkimustuloksille ja kuinka pal- jon Mustajoen henkilökohtaisille kokemuksille.
221-sivuisessa kirjassa on kuu- tisenkymmentä lukua. Teosta vai- vaakin fragmentaarisuus ja luette- lomaisuus – lukiessa käy usein niin, että luku loppuu juuri, kun lukija on innostunut käsiteltävästä ai- heesta. Kirjan tarkoituksena on to- ki olla kevyt eikä tiiliskivimäinen kosketus venäjän kieleen, mut-
ta laajentaminen ei olisi ollut hai- taksi osalle luvuista. Eri luvut voi- sivat myös nivoutua yhteen luonte- vammin. Tämän takia Kevyt koske- tus venäjän kieleen sopii paremmin luettavaksi lyhyissä pyrähdyksissä kuin yhdeltä istumalta. Kirjan liit- teissä on tarjottu taustatietoa ja kir- jallisuuslista, jos johonkin tiettyyn teemaan innostuu perehtymään sy- vällisemmin.
Kirjan selkeänä tavoitteena on osoittaa, että venäjän kieli ei ole niin ihmeellinen ja vaikea kuin suo- malaiset usein kuvittelevat. Huoli- matta siitä, että ”virallinen poliitti- nen liturgia ja liike-elämä ovat jo vuosia rummuttaneet venäjän kie- len osaamisen puolesta”, Mustajoki kuvaa venäjän kielen opiskelun ti- lannetta Suomessa ”surkeaksi”. Tä- hän mielipiteeseen on helppo yh- tyä. Vaikka moni ihminen myöntää teoriassa venäjän kielen opiskelun tärkeyden, venäjän kielen lukijat ja osaajat ovat harvassa. Mustajoki on sitä mieltä, että suomalaista Ve- näjä-osaamista ei voi jättää maassa asuvien venäläisten harteille – ei- hän pohjoismaista yhteistyötäkään sälytetä vain suomenruotsalaisten hoidettavaksi. Kirjan lopussa on ly- hyt, tulkinnanvarainen ja varovai- nen kannanotto suomalaisesta kie- lipolitiikasta. Sen verran voi päätel- lä, että Mustajoki toivoisi Suomeen enemmän valinnanvaraa ja alueel- lista joustoa vieraiden kielten opet- tamiselle. Selvästi nykyinen malli, jossa oletusarvona vieraina kielinä opetellaan englantia ja ruotsia eikä juuri muuta, ei ole Mustajoen mie- lestä paras mahdollinen.
Toivoa sopii, että Kevyt koske- tus venäjän kieleen onnistuu il- meisessä tavoitteessaan ja vakuut- taa mahdollisimman monet luki- jat siitä, että venäjän kielen opiske- venäjää kiva osata, mutta ne aak-
koset ovat niin vaikeat”. Mustajoki toteaakin, että Venäjä ei ole kielenä mitenkään erityisen vaikea, mutta kirjaimisto muodostaa ”aidan, jo- ka estää näkemästä itse kieltä”. Täs- tä syystä kirja alkaa kirjaimiston ja ääntämisen esittelystä ja sisältää liitteenä kyrilliset aakkoset trans- litterointikaavoineen. Läpi kirjan kaikki käytetyt venäjän kielen sa- nat esitetään sekä kyrillisinä että translitteroituina versioina. Vaikka kirjaa ei ole tarkoitettu oppikirjak- si, huolellisen lukijan on luultavasti mahdollista opetella sen avulla ky- rilliset aakkoset. Venäläiseen kau- nokirjoitukseen kirjoittaja ei kajoa, mikä on selkeyden kannalta hyvä.
Mustajoen kanssa voi kuitenkin ol- la eri mieltä siitä, että ”nykymaail- massa [kaunokirjoitukseen] tör- mää enää harvoin”.
Kirja ei tee oletuksia lukijan taus- tatiedoista venäjän kielen tai kieli- tieteellisen jargonin suhteen. Mus- tajoki on kielitieteilijä ja professori, mutta hänen käyttämänsä kielitie- teellinen sanasto lienee ymmärret- tävää useimmille peruskoulun äi- dinkielen tunneilla hereillä olleil- le. Toisinaan käytetyt substantiivia harvinaisemmat termit selitetään lukijalle huolella. Venäjän kielen kielioppia ja sanastoa pyritään avaa- maan muihin kieliin, lähinnä suo- meen ja englantiin, vertaamalla. Ve- näjän rinnastaminen tuttuihin kie- liin lienee yksi Mustajoen tavois- ta osoittaa, että ei tämä venäjä nyt niin kummallinen kieli ole. Musta- joki ei kuitenkaan arkaile siteerata kovaa kielitieteellistä tutkimusta- kaan kirjassaan – nämä viittaukset tarjoavat asiaa tuntemattomalle lu- kijalle silmäyksen siihen, miten mo- nenlaista ja kiinnostavaa tutkimusta venäjän kielestä tehdään.
80 t i e t e e s s ä ta pa h t u u 3 / 2 0 1 3
lu ei ole lainkaan mahdotonta vaan pikemminkin hauskaa ja mielekäs- tä. Venäjän kielen opettelun jo lap- sena aloittaneelle allekirjoittaneel- le kirjan lukeminen vahvisti käsi- tystä omasta onnistuneesta kieli- valinnasta.
Kirjoittaja on Venäjään erikoistunut valtiotieteiden maisteri ja yliaktuaari.
Suurista ikäluokista sosiaaliseen tasaukseen
Ville Okkonen Tiedon ja osaamisen Suomi.
Kasvatus ja koulutus Suomessa 1960-luvulta 2000-luvulle. Toim.
Pauli Kettunen ja Hannu Simola.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2012.
Suomen koulujärjestelmähistorian kolmannessa osassa kuvataan kou- luhallinnon ja -politiikan moder- nisoitumisen vuosikymmeniä se- kä koulutuspoliittisten tunnusten ja tavoitteiden muutoksia. Lisäk- si tarkastellaan koulutusinvestoin- tien ja koulutuspoliittisten tren- dien konkreettisia tuloksia. Kirjan toimittajat ovat koonneet kattavan joukon Suomen koulutushistorian, -sosiologian ja -talouden asiantun- tijoita. Kirja on tärkeä, koska kou- lujärjestelmäkehityksen ymmärtä- minen 1960-luvulta tähän päivään on keskeistä nykypäivän koulutus- keskustelussa.
Teoksessa koulutuksen kehitys- tä tarkastellaan yhteiskunnallisia raameja ja poliittista tahtoa vasten.
Suuret ikäluokat ja koulunkävijä- määrien kohoaminen johdattivat huomaamaan kokonaisvaltaisen suunnitelmallisuuden merkityk-
nin suunnitelmallisen koulutuspo- litiikan kehitys kuvataan asteittai- sena prosessina, joka omaksuttiin poliittisesti laajapohjaisesti. Vah- van vasemmiston vuoksi koulu- tuspoliittinen sosiaalireformis- mi herätti myös pelkoa, erityisesti
”yhteiskuntaa säilyttävissä voimis- sa”. Teoksessa nostetaan ansaitse- maansa asemaan kouluhallituksen pääjohtaja Yrjö Ruutu (kd.), joka työskenteli johdonmukaisesti yh- tenäiskoulun ja sosiaalisen tasoi- tuksen puolesta. Vaikka hänen työ- ryhmänsä esitys kariutui niin kut- suttuihin ”vaaran vuosiin”, 1960- ja 1970-luvun menestystarina alkoi välittömästi sodan jälkeen.
SKDL otti yhtenäiskoulun oh- jelmaansa vuonna 1947. Sosiaali- demokraatit seurasivat pari vuotta perässä, kun peruskoulu-uudistuk- sen suurmies R. H. Oittinen (sd.) peri Ruudun työn. Vasemmisto ja keskiryhmät raivasivat tilaa koko- naisvaltaiselle ja keskitetylle kou- lutuspolitiikalle. SKDL johti sivis- tysvaliokuntaa aina Hertta Kuusi- sesta Heli Astalaan. Kirjan mukaan Maalaisliitto ”vaappui” kireän kun- tatalouden ja koulutusinvestoin- tien välillä, mutta onnistui lopul- ta yhdistämään ihanteensa talon- poikaisesta Suomesta moderniin, aluepoliittisesti painotettuun val- takunnansuunnitteluun. Askelia kohti modernia ja sosiaalista kou- lutuspolitiikkaa lähestyttiin rat- kaisevasti vuoden 1957 kansakou- lulailla, jolla muun muassa kou- lutuspoliittisin keinoin suojeltiin 14–15-vuotiaita halpatyöltä.
Teos osoittaa, että peruskou- lu oli vahvasti poliittinen projekti.
Koulutuksellisella tasa-arvolla oli myös vastustajia. Osalle oikeistoa kyse oli voimavarojen tuhlaami- sesta, sosialismin etenemisestä ja sen. Järkiperäinen suunnittelu roh-
kaisi yhteiskuntapoliittisesti kun- nianhimoisiin hankkeisiin, joista seurasi konkreettisia, maailmalla mielenkiintoa herättäviä saavutuk- sia. Teoksessa koulutuksen kehitys- kausia tarkastellaan ja jaksotetaan huomattavalla lähdemateriaalilla ja tutkimuskirjallisuudella. Tapah- tumahistoria ja poliittisten ratkai- sujen seuraukset kuvataan sekä yk- sityiskohtia huomioivalla herkkyy- dellä että sosiologisilla yleistyksillä.
Keskeisten asioiden korostus auttaa lukijaa ymmärtämään koulujärjes- telmän kokonaisuudistuksen ta- voitteet, kansalliset ja pohjoismai- set lähtökohdat sekä keskeiset mur- roskohdat.
Tutkimuksessa kuvataan kiin- nostavasti, miten yhtenäiskoulun rakentamista seurattiin joko mie- lenkiinnolla tai kauhulla, riippuen siitä kuinka hyvinvointivaltion ra- kentamiseen ja tasa-arvopolitiik- kaan suhtauduttiin. Ruotsissa laki peruskoulusta oli säädetty jo vuon- na 1962 ja Norjassa vuonna 1969.
Suomessa, Islannissa ja Tanskassa peruskoulu-uudistus toimeenpan- tiin 1970-luvulla. Väestön koulut- tamisella ja sosiaalisella eheytyk- sellä tuettiin tuottavuuden kasvua, vastattiin yhteiskunnan koulutus- tarpeisiin ja edistettiin sosiaalis- ta oikeudenmukaisuutta. Teokses- sa esitellään, kuinka eri koulutus- asteiden laajentaminen lisäsi ta- loudellista liikkuvuutta ja vähensi perhevaikutusta, johon liittyi yh- tenäiskoulukiistan ydinkysymys.
Joidenkin mielestä vanhempien sosioekonomisen aseman vaikutus lapseen oli oikeudenmukaista.
Teoksen kronologia muodostaa selkeitä poliittisten voimasuhtei- den mukaan kulkevia koulujärjes- telmän kehittämiskausia. Moder-
