Venäjän varjoja ja valoja näkymä

74 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

tä etenkin kristinuskon – vieläkin vanhaan Raamattuun perustuva - maailmankuva on hyvin staatti- nen ja valmis, kun tiede on osoitta- nut että maailma on dynaaminen ja keskeneräinen. Staattinen ja valmis maailmankaikkeus on tietysti tur- vallinen ja tarjoaa suojan heikoille ja avuttomille, mutta – ainakin tie- teessä ja filosofiassa – myös totuus ja rehellisyys ovat tärkeitä.

Valtaojan ja Pihkalan keskustelu ei päädy yhteisymmärrykseen, eikä sen pidäkään. Valtaoja päättää kir- jan toteamukseen ”Nyt ihmettelen tässä”. Maailmankaikkeus iloineen ja kauhuineen on lopultakin mys- teeri. Ja mikäs sen parempi, sillä juuri mysteeri ajaa kysymään, kes- kustelemaan ja tutkimaan. Maail- man pahuuden ja hyvyyden kan- nalta tarkasteltuna voisi vielä to- deta, että juuri paha herättää ky- selemään. Kun asiat ovat hyvin ja onnellisesti, ihminen vain on ja le- pää onnessaan kuin äidin sylissä, mutta kun ihminen kohtaa vastoin- käymisiä, ristiriitoja ja kärsimystä, hän alkaa etsiä ja kysellä. Miksi maailma on sellainen kuin se on?

Onko joku luonut sen vai onko se aina ollut samanlainen? Voiko si- tä muuttaa ja miten? Miksi minut on heitetty juuri tähän maailmaan?

Kirjoittaja on vapaa kriitikko ja toi- mittaja.

Venäjän varjoja ja valoja

Taisto Tolvanen: Medvedev ja Putinin varjo. Minerva 2010.

Suurlähettiläs Taisto Tolvasen teos osuu sopivaan ajankohtaan, kun lähestytään ensi vuonna pidettäviä Venäjän presidentinvaaleja. Tekijä on oikea henkilö kirjoittamaan täs- tä asiasta, kun otetaan huomioon hänen laaja diplomaattinen koke- muksensa, johon keskeisenä omi- naisuutena kuuluu kyky monita- hoisesti ja objektiivisesti tarkkailla kansainvälisiä tapahtumia ja rapor- toida niistä selkeästi tietoa tarvitse- ville. Venäjän-tuntijana tekijällä on erityisansiot. 1970-luvulla hän toi- mi useissa presidentti Urho Kek- kosen ja neuvostojohtajien välisis- sä tapaamisissa, oppi aitiopaikalla tuntemaan korkean tason henkilöi- tä ja hahmottamaan itselleen käsi- tystä siitä, miten valtionjohdon ta- solla asioita käsitellään, miten niis- tä sovitaan ja miten vahva rooli ja vaikutus lopputulokseen on johto- miesten välisillä henkilökohtaisil- la suhteilla.

Siitä on tässäkin kirjassa ky- se, kun Tolvanen tarkastelee, lan- keaako Vladimir Putinista Dmitri Medvedevin päälle varjoa. Jos lan- keaa, miten voimakas tämä varjo on ja millä tavalla se vaikuttaa jo käynnissä olevaan, tosin vielä lä- hes kokonaan kulissien takaiseen valtakamppailuun korkeimmasta paikasta. Kirjan nimi on siis, aivan oikein, valittu kysymyksen kes- keisyyden, ajankohtaisuuden ja siten taloudellistenkin tekijöiden perusteella. Kuitenkin sivumää- räisesti vain 14 prosenttia käsitte- lee otsikon määrittämää kysymys-

tä. Toisaalta koko kirja ja erityi- sesti kuvaukset Putinin ja Med- vedevin poliittisista uranousuista ja niiden yhtymäkohdista liittyvät tähän asiaan. Jotenkin lukija kui- tenkin joutuu aika työläästi etsi- mään niistä vastauksia kirjan ni- men sisältämälle kysymykselle.

Alkusanoissa Taisto Tolva- nen kertoo, että ”käsittelytapa on enemmän selostava kuin analysoi- va”. Kirjaan tutustumisen lopputu- loksena syntyy kuitenkin selkeä kä- sitys siitä, että tekijä on tässä kohtaa turhankin vaatimaton. Kyllä teok- sessa on vähintään yhtä paljon, ellei enemmänkin, analyysia kuin pelk- kää kuvausta, tietojen ja tapahtu- mien esittelyä. Keskivertolukijal- le tämä seikka ei ole ehkä niinkään tärkeä, mutta tutkijalle kyllä. Kir- jan lähdeluettelosta löytyy pari- kymmentä pääosin tuoretta teosta, joissa käsitellään Venäjän tilannet- ta, Putinin ja Medvedevin hallin- toa, muttei yhtäkään sellaista, jo- ka vastaisi suoraan Tolvasen kirjan nimeen. Hän on siis tässä suhtees- sa pioneerina Suomessa liikkeel- lä, mistä on annettava tunnustus.

Tutkija kuitenkin toivoisi, että Tol- vanen olisi käyttänyt hyväkseen enemmän venäläistä tuoretta asi- antuntijakirjallisuutta – sitä var- masti on olemassa. Koska kirjassa sen ”selostavuuden” takia ei käytetä lähdeviitteitä, analyyttisyys ja kir- jan käyttäminen tutkimuslähteenä kärsii. Lukijalle on näet vai keaa, el- lei mahdotonta päätellä, mitkä ana- lyyseista ovat tekijän omia ja mitkä ovat suoraan tai epäsuorasti kirjal- lisuuslähteistä. Tämän vuoksi teki- jä olisi – luettavuuden siitä kärsi- mättä – muutamissa tärkeimmis- sä kohdissa voinut vaikka sulkeis- sa mainita lähteen tai sitten suoraan sanonut, milloin on kyse hänen

T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1 75 omasta mielipiteestään tai tulkin-

nastaan.

Erityisesti pistää silmään se, et- tei tekijä ole koko kirjassa vahin- gossakaan käsitellyt Putinista ja/tai Medvedevistä puhuessaan Venäjän ja Suomen välisiä suhteita. Kun Tol- vanen esimerkiksi painottaa Venä- jän kahdenkeskisten suhteiden vii- meaikaista nousua etusijalle Venä- jän ulkopolitiikassa (s. 243), lukija jää kummastelemaan, miksi Suo- mesta ei kirjoiteta mitään, olletikin, kun kirjoittaja on tämän kysymyk- sen spesialisti. Syntyy käsitys, että diplomaattikoulussa ja -työssä pai- notettu varovaisuus on jotenkin sa- lakavalasti luikahtanut tekijän kä- sittelytapaan ja kirjoitustyyliin.

Toinen kysymys, jossa lukijal- le olisi voinut tarjota lisävalaistus- ta, on Georgian sota. Kirjassa kä- sitellään Medvedevin kannanotto- ja ja kysymystä siitä, mikä osapuo- li oli syyllinen sodan aloittamiseen.

Tässä kohtaa olisi ollut paikallaan tuoda esille Suomessa julkisuudes- sa näkyneitä, kieltämättä aika yksi- oikoisia kannanottoja, joissa muis- tutettiin, että ”kun Venäjä halusi antaa näytön sotilaallisesta valmiu- destaan rajan takana, pitää muistaa, että myös Suomi on suuren Venä- jän rajanaapuri”.

Kirjan ydin ehdottomasti kie- toutuu Venäjän kardinaalikysy- mykseen: onko yhteiskunnallinen muutos mahdollinen, ja jos sille löy­

tyy edellytyksiä, millainen se voisi ol­

la. Tekijä kysyykin jo kirjan alku- sanoissa, ”onko nyt vallitseva va- kaus pysyvää? Alkaako muutos järjestelmän sisästä käsin, ulkois- ten paineiden seurauksena vai on- ko Venäjä tuomittu historiasta tut- tuun tapaan muuttumaan yhteis- kunnallisen purkauksen kautta?”

Tämän peruskysymyksen valossa –

kuten Tolvanen aivan oikein prio- risoi – Medvedevin ja Putinin väli- sen suhteen problematiikkaa pitää tarkastella. Kysymys pelkistettynä kuuluu, kumpi näistä kahdesta – vaiko molemmat yhdessä – on joh- tava jättivaltakuntaa suureen muu- tokseen ja tuleeko perinteinen vah- van hallitsijan ja valtiokeskeisen yhteiskunnan malli muuttumaan demokraattisempaan kansalaisyh- teiskunnan suuntaan.

Presidentti Medvedevin ohjel- ma ”Eteenpäin Venäjä” lähtee siitä, että valtava maa ei voi enää jatkaa elämäänsä historiallisen perinteen varassa, vaan sen on uudistutta- va. Tämä on kohtalonkysymys –

”maamme säilyminen hengissä ny- kyaikaisessa maailmassa”. Venäjän suuret taloudelliset ongelmat, kan- santalouden yksipuolisuus ja jäl- keenjääneisyys, kaikkialla kehitystä jarruttava ja vinouttava korruptio, demografinen kriisi (väki vähenee huolestuttavasti) sekä yhteiskun- nan sosiaalinen epäoikeudenmu- kaisuus ja eriarvoistuminen tulevat kirjassa hyvin valotettua. Sellaiset luvut kuin että Pietarissa joka nel- jäs on köyhä ja maaseudulla 65 pro- senttia on samassa tilassa, antaa to- della murheellisen kuvan Venäjän tilasta. Tätä synkentää vielä se, et- tä virallisen, koko maahan ulottu- neen mielipidetiedustelun (2006) mukaan köyhäksi ilmoittautui pe- räti 30 prosenttia ja rutiköyhäk- si noin 10 prosenttia vastanneista.

Jotta Venäjän nykyaikaistumi- sen edellytyksiä olisi mahdollisuus arvioida oikeassa mittasuhteessa, olisikin tärkeää käsitellä ongelma- vyyhdin inhimillistä puolta, venä- läisen psyyken olotilaa ja vaikutus- ta modernisoitumiskysymykseen.

Medvedevin kirjoituksissa ja pu- heissa varoitetaankin liiallisesta

hätiköinnistä uudistusten toteut- tamisessa. Venäjän lähihistorias- ta löytyy useita traagisia esimerk- kejä siitä, miten hätiköidyt uudis- tuskampanjat, kuten perestroika ja Jeltsinin kausi, ovat jarruttaneet ja pysäyttäneet yhteiskunnan kehi- tyksen. Vasta Putinin presidentti- kausi on tuonut Venäjälle sellaista vakautta, että on tullut mahdolli- seksi puhua jonkinasteisesta eteen- päin menosta.

Tekijä olisikin voinut tässä yh- teydessä ”tuoda kehään” Venä- jän modernisoitumisen suurim- man esteen eli venäläiset itse. Hei- dän korvissaan jo pelkkä sana

”modernisaatio” kajahtaa paha- enteiseltä, palauttaa mieliin traa- gisia kokemuksia ja kehottaa suu- reen varovaisuuteen. Mielipi- demittauksissa onkin käynyt il- mi, että enemmistö venäläisistä ei kannata modernisoimispyrkimys- tä. Medvedevin julistaman ohjel- man toteuttaminen edellyttääkin – kuten ohjelmassa on otettu huo- mioon – perusteellista kasvatus- työtä ja koululaitoksen uudistamis- ta ennen kuin Venäjästä Medvede- vin toiveen mukaan tulee ”viisait- ten, vapaitten ja vastuuntuntoisten ihmisten yhteiskunta”. Kuten Med- vedev korostaa, ”muutos ei voi ta- pahtua pakolla, vaan se on omak- suttava sisäisenä päämääränä”.

Kirjan kokonaisjohtopäätök- sessä – kenen se sitten mahtaa olla- kaan – tämä keskeinen asia ilmenee lauseesta ”Uudistamisen ehtona on, että uudistusten tarve tunnus- tetaan ja että koko yhteiskunnassa tartutaan päättäväisesti toimeen”.

Arvio, että ”Venäjällä kumpikaan ehto ei näytä tällä hetkellä täyt- tyvän”, on sopusoinnussa yleisen asian tuntijanäkemyksen kanssa.

Venäjä on tienhaarassa, niin kuin

76 T i e T e e s s ä Ta pa h T u u 3 / 2 0 1 1

se on aina historiassaan ollut. Mi- ten jo ensi vuonna ratkeava valta- taistelu (sitaateissa tai ilman) maan johtajan asemasta vaikuttaa siihen, mihin suuntaan valtakunnan tie vie ja millaiseksi sen asema ja vaikutus- mahdollisuudet muotoutuvat maa- ilmassa – sen aika vasta näyttää.

Taisto Tolvasen kirjan kirjaimen ja hengen mukaan tässä kysymykses- sä ei pidä sortua perusteettomiin jossitteluihin. Paljon järkevämpää on tuoda esille erilaisia vaihtoehto- ja ja ratkaisumahdollisuuksia ja jät- tää lukijalle tilaa tehdä omia johto- päätöksiä. Tässä piileekin yksi kir- jan suurimmista ansioista. Niitä li- säisi varmasti se, jos tekijä kirjansa loppuluvussa olisi kuitenkin roh- kaissut itsensä sanomaan suoraan ja yksiselitteisesti oman henkilö- kohtaisen käsityksensä siitä, mi- hin Venäjä näyttäisi menevän – jo- ko Medvedevin tai Putinin johdolla tai tandemissa, kuten tähänkin as- ti. Ovatko mahdollisuuksia ja edel- lytyksiä arvioitaessa valot voimak- kaampia kuin varjot?

Vaikka suurlähettiläs Taisto Tol- vasen kirjassa jää kaipaamaan voi- makkaampaa persoonallista otetta – varsinkin kun siihen olisi hyvät edellytykset – se on johdonmukai- sesti rakennettu, selkeästi esitet- ty kokonaiskuva suuren naapuri- maamme nykytilasta ja tulevai- suuden mahdollisuuksista. Se on kysymys, jonka pitäisi jatkuvasti kiinnostaa meitä naapureita, joil- le Venäjä on aina ollut ja tulee ole- maan kohtalonkysymys.

Kirjoittaja on valtiotieteiden tohtori ja tietokirjailija.

Arjen suuri tarina

Suomalaisen arjen suuri tarina, toimittaneet Kai Häggman, Pirjo Markkola, Markku Kuisma, Panu Pulma. WSOY 2010.

Laitan punajuuripaistoksen uu- niin ja istun keittiön pöydän ää- reen. Ennen kuin avaan kirjan ni- meltä Suomalaisen arjen suuri ta­

rina, jään miettimään, mitä arjen historia on. Syömistä, nukkumis- ta, kotia, naisia, lapsia. Kesämökki ja lomamatkat. Oma koti rintama- miestalossa tai lähiössä, auto ja te- levisio. Meikkiä naamaan ja illalla rimpsalle. Aamulla töihin ja illalla töistä kotiin. Yksilön elämää, joka on kuitenkin monella tapaa tietylle ajalle tai paikalle tyypillistä.

Suomalaisen arjen suuri tarina pyrkii vastaamaan näihin odotuk- siin. Arjen tutkiminen ja mikrohis- toria ovat olleet viime vuosikym- meninä suosittuja tutkimusaihei- ta historiantutkimuksessa ja siinä mielessä on odotettua, että aiheesta on valmistunut alan yleisteos. Kir- jan artikkelit ovat yhtä lukuun ot- tamatta Suomalaisen arjen historia -nimisestä neliosaisesta vuosina 2006–2008 ilmestyneestä suurteok- sesta. Nyt arjen historia on pakattu 240 sivuun ja 12 erilliseen artikke- liin, jotka kertovat sodan jälkeisestä historiasta eri näkökulmista.

Kirjassa on sosiaalihistoriallisia yleisartikkeleita sekä teema-artik- keleita arjen aiheista, kuten mök- keilystä, television perhesarjoista tai tv-urheilusta. Artikkelit etene- vät pääsääntöisesti yleisestä yksi- tyiseen. Arjen historiasta kirjoitet- taessa toivoisi yksilön tasolle me- nemistä ja konkreettisesti ihmisten

olohuoneisiin kurkkaamista. Tämä onnistuu esimerkiksi Hanna Snell- manin artikkelissa ”Suuri muutto Ruotsin lähiöihin”, jossa hän ylei- sen kuvailun lisäksi kertoo Ruot- siin muuttaneiden perheiden ta- rinoita. Huono kielitaito tulee ta- rinoissa usein esille, esimerkiksi kun 48-vuotias Iida ostaa kaupasta vain valmiiksi pakattuja tuotteita tai 35-vuotias Siiri on iloinen löytäes- sään suomenkielisen gynekologin.

Raskas työ tehtaissa tuntuu, kun sel- kää särkee ja on pakko vaihtaa am- mattia. Toisaalta tarinoissa on myös paljon iloa eikä ruotsinsuomalais- ten arki tunnu ollenkaan niin huo- nolta kuin finnjävel-tarinoiden pe- rusteella on tottunut olettamaan.

Kuka puolustaisi hyvinvointivaltiota?

Anneli Anttosen ja Jorma Sipi- län artikkelissa hyvinvointival- tiosta paneudutaan yksilön sijas- ta rakenteisiin. Voisi ajatella tilas- totietojen olevan tylsiä, mutta nii- den avulla piirtyykin erinomainen kuva 1940-luvun lopun Suomesta:

Elinikä oli 15 vuotta nykyistä alem- pi, lapsikuolleisuus oli korkea, vain yksi kymmenesosa lapsista kävi op- pikoulun ja puolet ihmisten tulois- ta meni ruokaan. Väkivaltaa oli so- dan jälkeen paljon, vaikka alkoho- lia juotiin nykypäivään verrattuna vähän. Terveyskeskuksia ei ollut, sen sijaan kunnalliskoteihin säi- löttiin kehitysvammaiset ja mieli- sairaat. Lääkäreitä oli vähiten Eu- roopassa ja hekin toimivat lähinnä suurissa kaupungeissa.

Hyvinvointi-Suomi rakennet- tiin siis köyhistä lähtökohdis- ta. Lapsilisä saatiin vuonna 1948, kansaneläke tuli vuonna 1956, pe- ruskoulu 1968. Vasta vuonna 1970 kunnalliskodin asukkaat pääsivät