Veera Alakoski
“EN OLE SE MITÄ MINULLE TAPAHTUI, OLEN SE MITÄ VALITSEN OLEVANI”
Integroitu kirjallisuuskatsaus lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisestä
Yhteiskuntatieteiden tiedekunta Pro gradu -tutkielma Marraskuu 2021
TIIVISTELMÄ
Veera Alakoski: “En ole se mitä minulle tapahtui, olen se mitä valitsen olevani"
Integroitu kirjallisuuskatsaus lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisestä Pro gradu -tutkielma
Tampereen yliopisto Sosiaalityö
Ohjaaja: Satu Ylinen Marraskuu 2021
_____________________________________________________________________________________
Tässä pro gradu -tutkielmassa tarkastellaan millaiset tekijät tukevat yksilöä lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisessä. Olen erityisen kiinnostunut siitä, miksi ihmiset kokevat samanlaiset traumaattiset tapahtumat hyvin eri tavoin. Jopa samassa perheessä eläneillä lapsilla saattaa olla lapsuudessa tapahtuneista asioista hyvin erilaiset kokemukset.
Tutkielman tarkoituksena on tuoda esiin sitä, millaisia yksilöllisiä ja ulkoisia taustatekijöitä löytyy lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisen taustalta. Miksi toiset valitsevat elämän, jossa mahdollisesti rikollisuus, päihteet, väkivalta ja muut haitalliset tekijät näyttelevät suurta osaa, kun taas toiset samankaltaisissa olosuhteissa kasvaneet pystyvät elämään suhteellisen tasapainoista elämää. Näkemys elämässä selviytymisestä on hyvin yksilöllinen. Tässä tutkielmassa tarkastelen yksilön selviytymistä niin sanotun tavallisen elämän näkökulmasta, johon katsotaan yleisesti liittyvän hyvin arkisia asioita.
Tutkielmani on kuvaileva kirjallisuuskatsaus, ja toteutan sen käyttäen integroidun kirjallisuuskatsauksen menetelmää. Keräämäni aineiston analysoin aineistolähtöisen sisällönanalyysin avulla.
Tutkielmani aineisto koostuu 20 tutkimuksesta. Tutkielmani tavoitteena on ollut lisätä tietoa aiheeseen liittyen, joten olen valinnut aineistoon suomalaisia sekä kansainvälisiä tutkimuksia. Tutkimukset käsittelevät laajasti erilaisia lapsuuden traumaattisia kokemuksia, eri ikäisten ihmisten näkökulmasta.
Tutkielmani aineistosta nousi esiin, että ihmisen selviytymiseen traumaattisista lapsuuden kokemuksista vaikuttavat osaltaan yksilölliset tekijät, ja myös yksilöstä itsestään riippumattomat ulkoiset tekijät. Yksilön tapaan reagoida eteen tuleviin haasteisiin vaikuttavat hänen yksilölliset ominaisuutensa, yhdessä ympäristötekijöiden kanssa. Jo aivan syntymästä lähtien lapsi rakentaa omaa minäkuvaansa vuorovaikutuksessa ympärillä olevien ihmisten kanssa ja alkaa luoda oman elämänsä selviytymiskeinoja.
Matkalla kohti aikuisuutta merkittävää turvaa tuovat ystävät, läheiset, koulu ja muut elämästä löytyvät yhteisöt.
Itselle tapahtuneiden asioiden hyväksyminen, omien tunteiden kohtaaminen, positiivinen asenne ja periksiantamattomuus osoittautuivat selviytymistä tukeviksi luonteenpiirteiksi.
Avainsanat: lapsuuden trauma, traumatisoituminen, selviytyminen
Tämän julkaisun alkuperäisyys on tarkastettu Turnitin OriginalityCheck –ohjelmalla
SUMMARY
Veera Alakoski: ‘I am not what happened to me, I am what I choose to be’
An integrative literature review on surviving traumatic childhood experiences Master’s thesis
Tampere University Social work
Instructor: Satu Ylinen November 2021
___________________________________________________________________________________
This master’s thesis examines what kinds of factors support individuals in surviving traumatic childhood experiences. I am particularly interested in why people experience similar traumatic experiences in so different ways. Even children who have lived in the same family may have experienced the same events quite differently.
The thesis aims to highlight what kinds of individual and external background factors lie behind surviving traumatic childhood experiences. Why do some choose a life of crime, intoxicants, violence, and other harmful features, while others brought up in similar circumstances are later able to lead a relatively balanced life? The views on surviving in life vary greatly between individual people. This thesis examines the survival of the individual from the perspective of a so-called normal life, which is commonly considered to contain routines and very commonplace things.
My thesis is a descriptive literature review, which I have carried out using the method of integrative literature review. I have analysed my data using data-driven content analysis.
The data consists of 20 studies. As my thesis aims to increase the amount of information on the topic, I have selected both Finnish and international studies. These studies have examined a wide range of traumatic childhood experiences from the perspectives of people of different ages.
The data showed that both individual factors and independent external factors affect how a person survives traumatic childhood experiences. A person’s manners of reacting to challenges they face are affected by their personal features along with environmental factors. In interaction with the surrounding people, a child begins to construct their self-image and build the coping mechanisms for their life already at birth. Growing up towards adulthood, a child finds significant security from friends, loved ones, school, and other communities present in their life. Accepting what has happened, facing one’s feelings, having a positive attitude, and perseverance were shown to be features which support survival.
Key words: childhood trauma, traumatisation, survival
The originality of this publication has been verified using the Turnitin OriginalityCheck programme.
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ... 2
2 TRAUMA JA TRAUMATISOITUMINEN ... 5
2.1 Trauman määrittelyä ... 5
2.2 Traumaattiset kokemukset lapsuudessa ... 7
2.3 Kiintymyssuhde ja varhainen vuorovaikutus... 9
3 KYKY SELVIYTYÄ TRAUMAATTISISTA KOKEMUKSISTA ... 11
3.1 Trauman vaikutukset ihmiseen ... 11
3.2 Mielen selviytyminen ... 14
3.3 Selviytymistä tukevat piirteet ... 17
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS ... 22
4.1 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävä ... 22
4.2 Kuvaileva kirjallisuuskatsaus ... 22
4.3 Aineiston keruu ... 24
4.4 Aineiston analyysi ... 26
4.5 Tutkimusaineiston kuvaus ... 30
4.6 Tutkielman eettisyys ja luotettavuus ... 31
5 SELVIYTYMISEEN VAIKUTTAVAT YKSILÖLLISET TAUSTATEKIJÄT ... 34
5.1 Ihmisen yksilölliset persoonallisuuden piirteet ... 34
5.2 Resilienssi ja kokemusten hyväksyminen ... 37
5.3 Toimijuuden saavuttaminen ... 38
6 YKSILÖN SELVIYTYMISEEN VAIKUTTAVAT ULKOISET TEKIJÄT ... 41
6.1 Turvallisen kiintymyssuhteen merkitys ... 42
6.2 Tekeminen ja oma aktiivisuus ... 43
6.3 Perheen ja parisuhteen merkitys elämässä ... 45
6.4 Läheisverkostoilta saatu tuki ... 46
7 YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 50
7.1 Keskeiset tutkimustulokset ... 50
7.2 Päätelmät ... 51
LÄHTEET ... 58
LIITE 1: Tutkimusartikkelit ... 63
Taulukko 1. ……….. 19
Taulukko 2. ……….. 23
Taulukko 3. ……….. 26
Kuvio 1. ……… 23
Kuvio 2. ……… 29
Kuvio 3. ……… 41
Kuvio 4. ……… 49
1 JOHDANTO
“En ole se mitä minulle tapahtui, olen se mitä valitsen olevani”. Otsikoin tutkielmani tämän psykoanalyytikko Carl Jungin (1875–1961) mietelauseen mukaan, sillä siinä tiivistyy niin täydellisesti yhteen lauseeseen koko tämän tutkielman kantava ajatus. (Mielenihmeet 2020.) Olen vuosien varrella kohdannut työssäni monenlaisista taustoista tulevia asiakkaita. Osa on ollut niin sanotuista ”hyvistä perheistä”, joissa vanhemmat ovat olleet työssäkäyviä, keskituloisia ja koti on sijainnut omakotitalossa, hyvällä asuinalueella. Osa asiakkaista on taas edustanut ääripäätä, ja ovat olleet kolmatta sukupolvea ”sossun asiakkaita”. Mitään yhdenmukaista polkua ei siis asiakkaiden taustoissa ole ollut nähtävissä.
Kiinnostukseni tähän aiheeseen nousee omasta työkokemuksestani ja elämänkokemuksestani.
Halusin lähteä tutkimaan tätä aihetta, sillä liian usein törmää ennakkoluuloihin, ettei epävakaissa olosuhteissa kasvaneesta lapsesta voi kasvaa normaalia ja pärjäävää yksilöä, vaan lapsuudessa saadut pelikortit automaattisesti määräävät millainen tulevaisuudesta tulee. Tällaiseen ajatteluun törmää myös ihmisten parissa työskentelevien keskuudessa. Koen tärkeäksi tehdä näkyväksi sitä, että lähtökohdista huolimatta jokaisella on mahdollisuus onnistua elämässään. Emme itse voi valita sitä minkälaisiin olosuhteisiin synnymme, mutta onneksi se ei määrittele koko loppuelämäämme.
Toiveeni on, että tutkielmani voisi tuoda lukijalle lisää tietoa sekä lisätä hänen ymmärrystään traumoja kokeneita henkilöitä kohtaan. Koen myös tärkeäksi, että sosiaali- ja terveysalalla työskentelevien traumatietoisuus vahvistuisi ja ymmärrys lisääntyisi. Johanna Matikka Ensi- ja turvakotien liitosta on kirjoittanut esipuheen Harrisin (2019, 9–11) teokseen. Hän nostaa kirjoituksessaan esille, ettei lapsuusajan kokemusten huomioiminen kuulu ainoastaan mielenterveyden parissa työskenteleville. Useat meistä kantavat itse lapsuuden haitallisten kokemusten seuraamuksia tai lähipiiristä löytyy joku, jolla on tämänkaltaisia kokemuksia.
Haitallisten lapsuuden kokemusten hoitaminen ja huomioiminen on osa kestävää terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä. Parhaimmillaan juurisyihin paneutuminen vaikuttaa positiivisesti myös kansanterveyteen laskemalla masennus-, sairastavuus-, syrjäytymis-, lastensuojelu-, työttömyys- ja itsemurhatilastoja. (Mt.)
Lapsuudessa tapahtuneet traumaattiset kokemukset jättävät pysyvän jäljen ihmiseen ja näin vaikuttavat elämän useilla eri osa-alueilla. Poijulan (2016, 36) mukaan lapsilla on muihin ikäryhmiin verrattuna suurin vakavan trauman kokemisen riski. Myös Hedreniuksen ja Johanssonin (2016, 38) mukaan tutkimukset osoittavat selkeästi lapsuuden traumojen, sairauksien ja liian aikaisten
kuolemien välisen yhteyden. Eri tavoin lapsena kaltoinkohdelluksi tulemisella on myös nähty selkeä yhteys pitkän aikavälin psyykkisten ja fyysisten sairauksien kehittymiselle. Lapsuuden traumoja voidaankin pitää yhtenä suurimmista kansanterveydellisistä ongelmista. (Mt.) Traumatisoitumista aiheuttavia tekijöitä toki sivutaan tässä tutkielmassa, mutta en lähde niitä käymään sen tarkemmin läpi, sillä aiheesta saisi oman tutkimuksensa. Olen halunnut keskittyä selviytymisen näkökulmaan ja tuoda näkyväksi mitkä osatekijät mahdollistavat positiivisen kehityksen ihmisen elämässä. Jatkuvalla unelmoinnilla ja päättäväisellä asenteella pääsee yllättävän pitkälle. Elämän suunnan muuttaminen on mahdollista, jos sitä varten on valmis tekemään töitä. Kun keskitymme elämässämme hyvään, niin se lisääntyy ympärillämme. Tämän olen nähnyt todeksi niin omassa elämässäni kuin myös monen muun ihmisen kohdalla. Se, mihin omat ajatuksemme, puheemme ja haaveemme keskitämme, ohjaa paljon sitä, mihin suuntaan elämämme vie. Myös Nummenmaa (2019, 85), yksi Suomen johtavista aivotutkijoista ja tunteiden tutkimuksen kansainvälisistä huippunimistä, toteaa kirjassaan, että “onni ei siis ole pelkästään lopputulos vaan myös reitti, jota pitkin onnellisuuteen päädytään”. Sitä tyytyväisempi ihminen on omaan elämäänsä, mitä enemmän hän tavoittelee omaa onneaan. (Mt.) Tutkielmani toisessa luvussa määrittelen ensin traumaa ja traumatisoitumista käsitteinä, niin että lukija pääsee luontevammin sisälle aiheeseen. Tämän jälkeen keskityn traumaattisiin kokemuksiin lapsen näkökulmasta ja toisen luvun lopuksi kiintymyssuhteen ja varhaisen vuorovaikutuksen merkitykseen. Kolmannessa luvussa avaan sitä, millaisia kokonaisvaltaisia vaikutuksia traumaattisilla kokemuksilla on ihmiseen, minkä jälkeen keskityn mielen selviytymiseen ja tarkastelussa ovat resilienssi, coping ja lapsen tavallisimmin käyttämät selviytymiskeinot. Luvun lopuksi perehdytään siihen, millaisia erilaisia selviytymistä tukevia piirteitä yksilöllä saattaa jo syntyessään olla ja kuinka niiden kehittämiseen voi itse vaikuttaa. Luvussa neljä kerron kuinka olen toteuttanut aineiston keruun ja kuinka olen keräämäni aineiston analysoinut. Luvuissa viisi ja kuusi käyn läpi aineistosta saatuja tuloksia. Luvussa viisi vastaan ensimmäiseen ja luvussa kuusi toiseen tutkimuskysymykseeni. Seitsemännessä luvussa kokoan yhteen saatuja tuloksia ja lopuksi käyn läpi omaa pohdintaani aiheesta. Tutkielman lopusta löytyy lähdeluettelo tutkielmassa käytetyistä lähteistä. Tutkielmani tutkimusaineiston olen koonnut taulukoksi, joka löytyy liitteistä tutkielman lopusta.
Käytän tässä tutkielmassa termejä selviytyä ja uhri, sillä niitä on käytetty tähän tutkielmaan käytetyssä kirjallisuudessa ja aineistossa. Selviytymisestä ja uhriudesta löytyy kirjallisuudesta monenlaisia määritelmä. Itse pohdin syvällisemmin kyseistä teemaa tämän tutkielman eettisyyttä käsittelevässä luvussa. Laitinen (2004) määrittelee väitöskirjassaan selviytymisen ja uhriuden seuraavanlaisesti.
“Itsen uudelleenrakentaminen on mahdollista. Voidaan puhua selviytymisestä tai eheytymisestä. Kyse on tasapainoisen suhteen luomisesta itseen sukupuolisena ja seksuaalisena olentona, mikä edellyttää vaikeiden lapsuuden kokemusten läpikäymistä. Se merkitsee seksuaalisuuteen, omaan ruumiseen ja itseen sukupuolisena olentona liittyvien käsitysten, muistojen ja ajatusten purkamista ja niiden uudelleenkokoamista. Kun uhri löytää rajojansa, voimavarojansa, luovia lahjojaan ja kykyjään, se auttaa irrottautumaan uhriutta rakentavista alistumisen, osaamattomuuden ja kyvyttömyyden tuntemuksista. Hän voi oppia ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään. Uhrius ei katoa minnekään, mutta ihmisen on mahdollista rakentua eri tavoin ja eri asteisesti uudelleen.” (Laitinen 2004, 273–274.)
2 TRAUMA JA TRAUMATISOITUMINEN
2.1 Trauman määrittelyä
“Keho aistii vaaran ja aloittaa sen uhatessa kemiallisten reaktioiden ilotulituksen suojellakseen itseään. Mutta mikä tärkeintä, keho muistaa. Stressireaktio on ihmeellinen evoluution tulos, joka teki mahdolliseksi sen, että lajimme menestyi päästäkseen tähän hetkeen.” (Harris 2019, 83, suomennos Juha Kuvajainen.)
Taistelu, pako ja jähmettyminen ovat nisäkkäiden ja matelijoiden alkukantaisia reaktioita, kun ne joutuvat ylivoimaisen uhan eteen. Taistelu ja pako ovat yleisesti tutumpia, mutta jähmettymisreaktio on jäänyt vieraammaksi. Edellä mainitut reaktiot ovat niin alkukantaisia, että kaikki lajit hämähäkeistä ihmisiin käyttävät niitä eloonjäämiskeinoinaan. Mikäli eteen tullut tilanne vaatii, uhattuna oleva olento taistelee jäädäkseen eloon. Mikäli taistelu luultavasti päättyisi häviöön, olento pakenee. Kun taistelu tai pakeneminen eivät luultavasti pelastaisi olennon henkeä, hän turvautuu jähmettymisreaktioon, eli “kuoliaaksi tekeytymiseen”. Tämä reaktio toimii yksilön viimeisenä eloonjäämisen turvaavana strategiana. (Levine 2020, alkup. 1997, 26–27, 105–106.)
Edellä kuvataan, kuinka ihminen reagoi eteen tulleeseen äkilliseen kriisitilanteeseen. Palosaaren (2008, 22–24, 26) mukaan kriisi-käsite tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa äkillistä pysähtymistä ja tilannetta, jossa ihmisen aikaisemmat keinot ja kokemukset eivät riitä ongelman ratkaisemiseen.
Palosaari jaottelee kirjassaan kriisilajit kolmeen osaan. Jaottelu on tehty psykologian professori Mitchelliä (Mitchell & Everly 1993) mukaillen. Kehityskriisit ovat ihmisen luonnolliseen kehityskulkuun kuuluvia kriisejä. Tällaisiin kuuluvat esimerkiksi lapsen saaminen tai eläkkeelle jääminen. Elämänkriisit ovat puolestaan ihmisen elämään kuuluvia pitkäkestoisia rasitustilanteita.
Näitä kriisejä ei satu kaikille. Esimerkkejä elämänkriiseistä ovat työuupumus tai vakava pitkäaikaissairaus. Viimeisenä ovat äkilliset kriisit, jotka ovat epätavallisen voimakkaita, yllätyksellisiä tapahtumia ja tuottavat huomattavaa kärsimystä ihmisen elämään. Tällaisia ovat esimerkiksi yllättävä avioero, tulipalo tai liikenneonnettomuus. Kun kriisistä aiheutunut psyykkinen kipu on ihmiselle liikaa, eivätkä siitä aiheutuneet reaktiot lähdekään etenemään, vaan tapahtuma tai sen osat lukkiutuvat kehoon tai mieleen, voidaan puhua traumasta sekä ihmisen traumatisoitumisen yhteydessä syntyneestä rakenteellisesta dissosiaatiosta. (Mt.)
Vaikka traumoista ja traumatisoitumisesta puhutaankin eri tavalla ääneen tänä päivänä, ja vaikka ne ovat alkaneet saamaan eri tavoin näkyvyyttä niin ammattipiireissä kuin myös mediassa, ovat ihmiset saaneet traumoja jo tuhansien vuosien ajan. Trauma on muuttunut arkisemmaksi asiaksi ja jokaisella meistä on jossakin elämänvaiheessa ollut jonkinlainen traumaattinen tapahtuma. (Levine 2020, alkup.
1997, 43, 51.) Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologiatoiminnan kehittäjä ja kriisiryhmän vetäjä Saari (2003, 22–27) määrittelee kirjassaan traumaattisen tapahtuman tunnusmerkit seuraavasti.
Tapahtuman tai tilanteen ennustamattomuus eli traumaattinen tapahtuma tulee ihmisen elämään odottamatta, Saaren sanoin “kuin salama kirkkaalta taivaalta”. Ihminen ei pysty psyykkisesti valmistautumaan äkilliseen tapahtumaan, minkä vuoksi se aiheuttaa ihmisen mielelle suuremman järkytyksen. Tapahtuman kontrolloimattomuus, mahdottomuus vaikuttaa siihen omalla toiminnalla.
Usein traumaattinen tapahtuma on sellainen, ettei ihminen pysty toiminnallaan tai käytöksellään vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, vaan tapahtumat ovat useiden sattumien summa. Olennainen osa traumaattisen tapahtuman käsittelyä on ihmisen jälkiviisaus ja jossittelu tapahtuneen jälkeen. Ihmisen on usein vaikeaa sietää sitä, ettei aina pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. On helpompaa sietää syyllisyydentunteita kuin kokea hallinnan tunteen menettäminen. Tapahtumat, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne koettelevat ja muuttavat elämänarvoja. Tällaiset tapahtumat muuttavat ihmisen elämänarvoja yleensä kolmella tavalla: Ihminen tulee tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan, maailmankuva ja elämänkatsomus sekä elämänarvot muuttuvat. Ihminen on tietoinen jokapäiväisistä ympärillään tapahtuvista onnettomuuksista ja erilaisista väkivallanteoista.
Ihminen kuitenkin elää jonkinlaisessa haavoittumattomuuden tilassa ja ajattelee, etteivät tällaiset tapahtumat kosketa hänen elämäänsä. Kun traumaattinen tapahtuma sattuu omalle kohdalle, tulee ihminen tietoiseksi haavoittuvuudestaan. Tämä myös lisää ymmärrystä siitä, että elämässä voi minä hetkenä hyvänsä tapahtua jotain traumaattista myös itselle. Traumaattisten tapahtumien myötä ihmisen kuva ympäröivästä maailmasta ja elämänkatsomuksesta muuttuu. Myös ihmisen elämänarvot menevät uudelleen punnittavaksi ja perheen sekä ihmissuhteiden arvo lisääntyy työn, uran ja rahan menettäessä merkitystään. Kaiken muuttuminen. Traumaattisessa kriisissä ihminen joutuu usein kohtaamaan psyykkisesti haastavia sopeutumistehtäviä, sillä kaikki tapahtuu nopeasti ja rajusti.
Ihminen ei pysty hallitsemaan sisäisiä eikä ulkoisia reaktioitaan, ja tämä saattaa asettaa voimavarat äärirajoille. Joskus ne eivät välttämättä edes riitä. Tässä kohtaa ihminen tarvitsee usein ulkopuolista tukea asioiden läpikäymiseen. (Mt.)
2.2 Traumaattiset kokemukset lapsuudessa
”Mikään tapahtuma itsessään ei murskaa ihmistä vaan se, mitä tapahtuu trauman jälkeen tai mitä on tapahtunut sitä ennen.” (Poijula 2018b)
Tutkielmani aihe käsittelee lapsuudessa koettua traumatisoitumista, ja keskityn yhden luvun verran tarkastelemaan erityisesti lapsuutta ja traumaa. Kuten Poijula (2016, 11) kirjoittaa
“suojelluimmatkaan lapset eivät välty elämän iskuilta”. Trauman kokemisen todennäköisyys juuri lapsuudessa on suurin. Traumaattinen kokemus voi kohdata niin lasta itseään, hänen perhettään kuin myös läheisiä ihmisiä. Lapsi voi myös joutua osaksi onnettomuutta tai altistua näkemään jotain sellaista mitä hänen ei pitäisi nähdä. Punamäki (2002, 184) toteaa, että haasteet ja vaikeudet kuuluvat lapsen normaaliin kehitykseen. Eteen tulevat tilanteet käyvät kuitenkin liian stressaaviksi, kun ne ylittävät lapsen voimavarat. Hän kuitenkin korostaa, etteivät traumakokemukset kuulu lapsuuden normaaliin kehitykseen. Ne ylittävät lapsen kestokyvyn ja vaatii suuria ponnisteluja, jotta pienen mielen tasapaino palautuisi. (Mt.) Aika ennen syntymää ja varhaislapsuus edustavat erityisen herkkiä ja kriittisiä kehityksen vaiheita lapsen elämässä. Tämän vuoksi haitallisilla kokemuksilla on suuri vaikutus lapsen kehitykseen. Kriittisessä kehitysvaiheessa jonkin kokemuksen läsnäolo tai sen puuttuminen johtaa lapsen elämässä peruuttamattomiin muutoksiin. (Harris 2019, 203.) Taskinen (2003, 18) puolestaan lisää, että lapsuudessa koettu psyykkinen trauma on hoidettavissa, mutta ei kuitenkaan parane täysin vaan jättää aina arven ihmiseen.
Lastenpsykiatri Riihosen (2018) mukaan lapsi syntyy tähän maailmaan yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa. Merkittävien ihmissuhteiden kautta hänellä on hiljalleen mahdollisuus opetella tunnereaktioidensa säätelyä stressaavissa tilanteissa. Lapsi myös saa kokemuksia turvallisesta kiintymyssuhteesta päästessään syliin ja saadessaan rauhoittelua jouduttuaan sietämättömän tunnetilan valtaan. Kun lapsi saa kokea toistuvasti tällaisia kokemuksia varhaislapsuudessaan ja saa lisäksi kasvaessaan yhdessä aikuisen kanssa harjoitella tunteiden käsittelyä, alkaa lapsen autonomisen hermoston toiminta sujua yhä omaehtoisemmin. Tämän myötä lapsen stressin säätely alkaa onnistua itsenäisemmin, mikä vaikuttaa suoraan aikuisuuteen, jossa on kohdattavana erilaisia kuormitustekijöitä ja stressiä. Kun lapsi saa yhdessä aikuisen kanssa keskustella tunteista ja lasta ohjataan kuohuttavissa tilanteissa rauhoittamaan mieltään ja toimimaan oikealla tavalla, oppii lapsi samalla säätelemään itseään eteen tulevissa kuormittavissa tilanteissa. On tärkeää, että elämässä olisi edes yksi läheinen ihminen, joka rakastaa ehdoitta ja jonka kanssa voi harjoitella omien tunteiden säätelyä turvallisissa olosuhteissa. Valtavaara (2003, 21) kuitenkin
kirjoittaa, että liian monen pienen lapsen kasvuympäristössä vallitsee ilmapiiri, joka jo muutaman ensimmäisen vuoden aikana tukahduttaa ja jäädyttää lapsen tunne-elämää. Tunteet ovat lapsen ensimmäinen väline, jolla hän pystyy kommunikoimaan. Jo kohdussa lapsi reagoi tunteillaan ympäristöön, erityisesti odottavan äidin tunnetiloihin. Kohdussa lapseen alkaa kasvaa turvallisuuden tai pelon ensimmäiset siemenet. Poijula (2016, 21) kirjoittaa, etteivät lapset ole suojassa heille aiheutuneelta stressiltä edes sikiöaikana. Odottavan äidin altistuminen vakavalle stressille aiheuttaa vauvalle heikentynyttä stressinsietoa. Myös varhaisella vuorovaikutuksella ja varhaislapsuuden kokemuksilla on suora yhteys lapsen stressioireisiin ja stressinsietokykyyn. (Mt.)
Hedrenius ja Johansson (2016, 115–116) kirjoittavat, että lasten tapa käsitellä heille tapahtuneita asioita ja niiden seurauksia vaihtelee huomattavasti kognitiivisen kypsyyden ja iän mukaan. Vaikka voidaan luulla toisin, lapsilla on kyky erilaisiin tunteisiin aikuisten tavoin. Lapsi saattaa kuitenkin käyttäytyä hyvin eri tavoin kuin aikuinen, vaikka tunnetilat olisivat samanlaisia. Aikuiset saattavat ajatella, ettei lapsi ymmärrä tapahtunutta eikä tapahtuneella ole häneen vaikutusta. Todellisuudessa lapsi on kuitenkin käsittänyt tapahtuneen, ja se tulee vaikuttamaan häneen tulevaisuuteensa. (Mt.) Aikuisilla saattaa myös olla taipumus ajatella lapsuus elämänvaiheeksi, johon suru ja tuska eivät yllä ja he haluavat suojella lapsia vaikeilta asioilta. Aikuisen saattaa myös olla itse vaikeaa kohdata haastavia asioita ja hyväksyä niitä, joten niiden ottaminen puheeksi lasten kanssa voi olla haastavaa ja sitä vältellään. (Poijula 2016, 103–104.) Valtavaara (2003, 19, 49) puolestaan muistuttaa, että aikuisen tehtävänä on tukea lasta oman tahdon käytön opettelussa ja ohjata lasta oikeaan suuntaan.
Lapsen olisi tärkeää saada olla ensin lapsi, joka saa aikuistua vähitellen ja itsenäistyä itselleen sopivalla tahdilla. Valtavaara lisää, ettei pieni lapsi osaa käyttää omaa tahtoaan juuri muuhun kuin perustarpeiden ilmaisemiseen, joten vanhemmat ovat yleensä ensimmäiset, jotka lapsen puolesta jotain tahtovat. Kestääkin kauan, ennen kuin lapsi oppii elämässään tahtomaan oikeita ja turvallisia asioita. Aikuisen oma tahto voi toimia liian vaativasti tai vähäisesti ja näin lapsen tahdon tukemisen tilalle tulee tuen puute tai jopa tahdon nujertaminen. Moni on kuitenkin päätynyt vanhemmaksi ennen kuin on terveellä tavalla oppinut käyttämään omaa tahtoaan. Jos omia lapsuuden kokemuksia ei ole osannut tai halunnut käsitellä, ne saattavat pyrkiä esiin juuri silloin, kun ihminen sitä itse vähiten haluaisi. Lapsuudessa koetut ikävät asiat saattavat tulla siirretyksi omille lapsille, ellei niistä ole tullut riittävän tietoiseksi. (Mt.)
Hellsten (2007, alkup.1991, 51–53, 62–67) kuvailee kirjassaan “virtahepoa olohuoneessa”, jonka kaikki näkevät sen suuren koon ja pelottavuuden vuoksi, mutta jonka olemassaolon kaikki silti kieltävät. Kirjassa kuvataan alkoholistiperheen elämää, mutta kuvaus virtahevosta sopii hyvin mihin tahansa perheeseen, jossa kaikki yrittävät piilotella perheen sisällä olevaa ongelmaa. Tällaisessa
perheessä kasvava lapsi oppii perheen kehittämät kolme sääntöä: älä tunne, älä puhu, älä luota. Lapsi oppii elämään selittämättömän pahan olon kanssa, josta on mahdoton puhua kenellekään, koska ei ole mitään mistä puhua. Lapsi myös kasvaa sisäisen yksinäisyyden kokemuksen kanssa. Kun omiin vanhempiin ei pysty luottamaan, on vaikea luottaa kehenkään muuhunkaan. Yksinäisyyden lisäksi matkassa kulkevat usein häpeä ja syyllisyys, joiden alle lapsen omat tarpeet ja tunteet helposti hautautuvat. Caldwell (1996, 92–93) lisää, että lapsuudessa saadut kokemukset vaikuttavat siihen, millaiseen toimintaan olemme ympärillämme tottuneet ja mikä tuntuu meistä tärkeältä. Toisaalta kokemukset vaikuttavat myös omiin toimintatapoihimme myöhemmässä elämässä.
2.3 Kiintymyssuhde ja varhainen vuorovaikutus
“Se, mitä minä mukavuussyistä kutsun kiintymyssuhdeteoriaksi edustaa erästä tapaa käsitteellistää inhimillisten olentojen taipumus muodostaa vahvoja tunnesiteitä erityisiin toisiin ja selittää tunneperäisen kärsimyksen ja persoonallisuushäiriöiden moninaisia muotoja, joita ovat muun muassa ahdistus, viha, masentuneisuus ja tunteenomainen etääntyminen ja jotka syntyvät tahdonvastaisen eron ja menetyksen tuloksena.” (Bowlby 1979, 127, suomennos Leena Vallisaari.)
Hautamäki (2002, 14–15 32, 35–37) esittelee psykoanalyytikko John Bowlbyn (1907–1990) kehittämän kiintymyssuhdeteorian ydinajatusta, jonka mukaan äidin rakkauden menetys ja lapsen kokema äidinriisto voivat uhata vakavasti lapsen kehitystä. Lisäksi tärkeää lapsen kehitykselle on elinympäristön merkitys. Hautamäen mukaan toinen kiintymyssuhdeteorian kehittäjistä oli Mary Ainsworth (1913–1999), joka tutkijaryhmänsä kanssa kehitti Vierastilanne-menetelmän tutkiakseen yksivuotiaiden lasten yksilöllisiä eroja kiintymyssuhteessa äitiin. Menetelmän avulla havainnoitiin sitä, hakeeko lapsi äidiltään läheisyyttä ja toisaalta sitä, millä tavalla hän sen tekee eli katsekontaktin avulla, kasvonilmeillä vai liikkeillä. Testitilanteessa lapsen stressiä pyrittiin lisäämään tilanne tilanteelta. Menetelmän avulla saatujen tulosten pohjalta Ainsworth tutkijaryhmineen kuvaa kolme erilaista strategiaa, joilla lapsi pyrkii varmistamaan ja ylläpitämään kiintymyksen kohteena olevan henkilön saatavuuden. Luottavaiset, turvalliset kiintymyssuhteet omaavat lapset ovat ensimmäisenä ikävuotenaan oppineet luottamaan äitinsä saatavilla oloon ja oppineet käyttämään häntä turvanaan, joten he tekevät näin myös vierastilanteessa. Turvattomasti kiintyneet, välttelevät lapset eivät käytä äitiä turvapesänään. Nämä lapset pyrkivät välttämään oman tarvitsevuutensa osoittamista ja erityisesti kielteisten tunteiden ilmaisemista. Turvattomasti kiintyneet -ristiriitaiset ja vastahakoiset
lapset edustavat epäjohdonmukaisesti lapsensa kanssa toimivien äitien lapsia. Nämä lapset eivät ole kyenneet luomaan strategiaa hallitakseen äitinsä vaikeasti ennakoitavia ja monimutkaisia vuorovaikutustapoja. Ainsworth ja Bowlby korostivat oman aikakautensa perhemuodon mukaisesti äidin ensisijaisuutta pienen lapsen huoltajana, mutta sittemmin kiintymyssuhdetutkijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota myös isään lapsen kiintymyksen kohteena. (Mt.)
Punamäki (2002, 197) puolestaan kirjoittaa, että myöhemmän kehityksen ja psyykkisen selviytymisen kannalta ensimmäisen vuoden aikana opitut mallit vuorovaikutuksesta, syy- seuraussuhteista ja tunteiden ilmaisusta ovat erityisen merkityksellisiä. Lapsena opitut kiintymyssuhdemallit ovat kehittyneet suojelemaan psyykkistä terveyttä vaarallisissa ja uhkaavissa tilanteissa, joten ne aktivoituvat eteen tulevissa traumaattisissa tilanteissa. Turvattomasti ja turvallisesti kiintyneillä lapsilla on hyvin erilaiset työskentelymallit trauman aktivoituessa, ja traumakokemuksista toipuminen etenee noudattamalla kiintymyssuhteelle ominaisia lainalaisuuksia.
Kalland (2002, 204) lisää, että varhaisessa kiintymyssuhteessa on tärkeää, että lapsi saa kokea eron, läheisyyden ja jälleennäkemisen turvallisella tavalla. Kiintymyssuhteessaan traumatisoituneet lapset ovat toistuvasti kokeneet edellä mainitut elementit puutteellisiksi tai jopa kauhua herättäviksi elämässään. Traumatisoituneen lapsen käsitys itsestään ja muista ihmisistä on vaurioitunut, ja se heijastuu hänen käyttäytymiseensä ja luottamukseensa muita ihmisiä kohtaan. Vauriot näkyvät lapsen myöhemmässä kehityksessä ja käyttäytymisessä. (Mt.)
Poijulan (2016, 157–158) mukaan lapsen kokemukseen perheestään vaikuttavat yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi esimerkiksi lapsen sukupuoli, lasten syntymäjärjestys ja perheen ekonominen tilanne. Kokemus omasta perheestä saattaa olla samankin perheen lapsilla hyvin erilainen. Hellsten (2007, alkup.1991, 31–33) lisää, että lapsi tarvitsee avukseen muita ihmisiä, eli peilejä, oppiakseen kuka on ja mitä tuntee. Kaikkein tärkeimmät peilit lapsen kehityksen kannalta ovat ne, jotka on asetettu hänen eteensä varhaisimmissa kehitysvaiheissa, eli omat vanhemmat. Kun lapsi kokee esimerkiksi voimakasta surua, hän ei ole siitä aluksi tietoinen eikä käsitä sitä omaksi tunteekseen.
Kun lapsi näkee surun peilistä, hän kykenee ottamaan tunteen itselleen. Näin lapsi ymmärtää saavansa kokea surun tunnetta. Lapsi näkee surun peilistä silloin, kun äiti tai isä näkevät sen, hyväksyvät sen ja antavat lapselle tilaa olla surullinen. Jos vanhempi ei itse pysty antamaan tilaa surulleen, hän ei kykene näkemään sitä lapsessa. Kun lapsi katsoo toistuvasti peileihin, hänelle alkaa rakentua kuva ja käsitys itsestä. Vaikka tärkeimmät peilit ovatkin lapsen varhaisimmissa kehitysvaiheissa, sama peilaustapahtuma jatkuu läpi elämän. Muilla ihmisillä on suuri vaikutus ihmiseen, ja ihminen alkaa helposti muuttua sellaiseksi millaisena muut hänet näkevät. Ihmisellä on taipumusta toistaa varhaisia lapsuuden peilaustapahtumia myöhemmin elämässään, ja hän hakeutuu sellaisten ihmisten lähelle,
joilta saa samankaltaista kohtelua kuin on vanhemmiltaan aikoinaan saanut. (Mt.) Myös Hughes (2008, 26–27) toteaa, että vanhempien oma kiintymyshistoria vaikuttaa voimakkaasti siihen, kuinka he pystyvät tukemaan omaa lastaan. Vanhemmalle on erityisen haastavaa, mikäli omalla lapsella alkaa ilmetä merkkejä vaurioituneesta kiintymyssuhteesta. Nämä tilanteet laukaisevat usein asioita vanhemman omasta kiintymyssuhdehistoriasta, eikä hän kykene enää tukemaan lasta häiriökäyttäytymisen muuttamisessa. (Mt.)
3 KYKY SELVIYTYÄ TRAUMAATTISISTA KOKEMUKSISTA
“Kun nuori puu vaurioituu, se kasvaa vaurionsa ympärille. Kun puu kasvaa suureksi, vaurio jää verraten pieneksi suhteessa puun kokoon. Kaarnaiset pahkat ja vääntyneet oksat kielivät puun aikojen saatossa saamista iskuista ja sen voitokkaasti kohtaamista esteistä. Tapa, jolla puu kasvaa menneisyytensä ympärille, antaa sille ainutkertaisen yksilöllisyyden, luonteen ja kauneuden.” (Levine 2020, alkup. 1997, 43, suomennos Immo Pekkarinen.)
3.1 Trauman vaikutukset ihmiseen
Hedreniuksen ja Johanssonin (2016, 27) mukaan nykyään tiedetään paljon enemmän tekijöistä, jotka pienentävät tai lisäävät traumatisoitumisen riskiä. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa psykologiset, biologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät, jotka kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, aiheuttaako tapahtuma trauman vai ei. Jokainen yksilö kokee kohtaamansa traumaattisen tapahtuman eri tavoin. Myös Saaren (2003, 68–70) mukaan ihmisen kyky käsitellä traumaattisia kokemuksia vaihtelee yksilöiden välillä. Tähän kykyyn vaikuttavat elämänhistoriamme ja eletyt kokemukset.
Olennaista kokemuksien käsittelyssä on se, kuinka olemme oppineet kohtaamaan eteen tulleita vaikeuksia sekä tunnistamaan ja sietämään niiden herättämiä reaktioita, tunteita ja ajatuksia. Yksikin vaikea traumaattinen kokemus, joka on jäänyt käsittelemättä, saattaa johtaa ihmisen persoonallisuuden häiriintymiseen. Mikäli ihmiselle ei ole omassa historiassaan tullut vastaan vaikeuksia, hänen ei ole tarvinnut opetella kohtaamaan niitä tai selviämään niistä. Näin hänen ei myöskään ole tarvinnut opetella sietämään vastoinkäymisten aiheuttamia tunteita. Erityisesti selviytymiseen vaikuttaa se, kuinka on oppinut lapsena tai nuorena suhtautumaan elämässä eteen
tuleviin turhaumiin ja menetyksiin. Omaksumme omilta vanhemmilta ja muilta tärkeiltä aikuisilta tavan kohdata elämän vastoinkäymisiä. Voimme joko oppia väistämään ja kieltämään vaikeudet tai oppia menemään rohkeasti niitä kohti ja käsittelemään niitä. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 11, 67, 255, 289) mukaan tutkimukset osoittavat, että psyykkinen trauma aiheuttaa ihmiselle konkreettisia fysiologisia muutoksia vahingoittamalla sitä aivojen aluetta, joka muodostaa kehollisen tunteen elossa olemisesta. Psyykkinen trauma muuttaa myös aivojen hälytysjärjestelmää ja järjestelmää, joka muuttaa olennaisen tiedon epäolennaiseksi ja lisää tutkitusti stressihormonien tuotantoa. Näiden fysiologisten muutosten vuoksi traumatisoitunut ihminen on jatkuvasti virittäytynyt aistimaan erilaisia vaaroja ympärillään, ja tämän vuoksi hänen on vaikeaa elää leppoisaa arkea. Van der Kolk kirjoittaa, että usein traumatisoitunut ihminen pelkää tuntemista.
Tunneaivojen kehittämät tuntemukset tekevät olon avuttomaksi ja epämiellyttäväksi. Ihminen elää elämäänsä kuin traumaattiset kokemukset eivät olisi vieläkään ohitse ja myrkyttää näin jokaisen uuden tapahtuman ja kohtaamisen elämässään. Ajautuminen toistuvasti samoihin ongelmiin ja vaikeus ottaa opikseen aiemmin tapahtuneista aiheuttaa haasteita. (Mt.) Myös Ogdenin ym. (2009, 3) mukaan trauma murentaa ihmisen minäkuvaa ja ylläpitää traumasta johtuvia häiriötiloja.
Traumatisoivat tapahtumat jäävät monille mieleen pirstaloituneina muistoina. Helposti aktivoituvat neurobiologiset reaktiot ja voimakkaat ei-sanalliset sensomotoriset reaktiot ja oireet kertovat ihmiselle sanatonta tarinaa, ikään kuin keho muistaisi sen mitä traumatisoitunut ei kognitiivisella tasolla tiedä. Myös Harris (2019, 20) lisää, että lapsuuden traumaattiset kokemukset säilyvät ihmisen kehossa vuosikymmenien ajan ja kirjaimellisesti porautuvat luihin ja ytimiin.
Van der Kolk (2018, 289) kirjoittaa, että mikäli ihminen ei kykene pukemaan kokemiaan traumoja sanoiksi tai ei tunnista niitä, hänen vaivojaan voidaan hoitaa väärin diagnoosein (painajaisina, unettomuutena, turtuneisuutena tai erilaisina särkyinä kehossa, esim. toistuvina selkäkipuina).
Koppelin (2004, 306–310) mukaan on tavallista, että psyykkinen stressi näyttäytyy erilaisina ruumiillisina oireina. Käsite psykosomatiikka tarkoittaa kokonaisvaltaista näkökulmaa, jossa ihminen nähdään fyysisten, psyykkisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden summana. Myös vaikeiden tunteiden käsittelyn yhteydessä voi ilmetä erilaisia elimellisiä oireita. Tämänkaltainen oireilu voi olla ihmiselle ainoa tapa, jolla hän kykenee ilmaisemaan omien voimavarojen vähenemistä ja vaikeaa elämäntilannetta. Yksi tavallisimmista psykosomaattisista oireista lapsilla ja nuorilla on kastelu, joka koetaan kiusalliseksi ja elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavaksi oireeksi. Oireilu voi myös näkyä tuhrimisena, jolloin lapsi sotkee tahattomasti vaatteensa tai sänkynsä ulosteella, ilman elimellistä muutosta tai suoliston sairautta. Lapsella ja nuorella voi myös ilmetä erilaisia kiputiloja, jotka saattavat olla niin voimakkaita, että ne estävät lapsen normaalin päivittäisen toiminnan, kuten
päiväkotiin tai kouluun menon. Vatsakipuja voi ilmetä kaikenikäisillä lapsilla, mutta pienet lapset kohdistavat kivuntunteensa erityisesti vatsaan. Psykosomaattinen oireilu kehittyy useimmiten krooniseksi ja vaikuttaa lapsen tai nuoren itsetuntoon ja sosiaalisiin tilanteisiin sekä luo stressiä jokapäiväiseen elämään. (Mt.)
Rothschild (2000, 6, 13) kirjoittaa, että traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä henkilö ei muista traumaattisia tapahtumia, vaan on laittanut ne osaksi menneisyyttä muiden elämäntapahtumien tavoin. Traumaperäinen stressihäiriö voi syntyä, kun ihmisen psykologiset ja somaattiset stressivasteet jatkuvat pitkään hengenvaarallisten traumaattisten kokemusten jälkeen. Trauman ja traumaperäisen stressihäiriön seuraukset riippuvat monista tekijöistä, kuten uhrin iästä, trauman vaikutuksista ja luonteesta sekä siitä, minkälaista tukea uhri saa tapahtumien jälkeen. Poijulan (2016, 40, 45, 51–71) mukaan lapsen trauman oireisiin vaikuttaa hänen kehitystasonsa. Pelon käynnistämiä vaaralta suojaavia kehonreaktioita ovat lapsella yleisimmin ylivireisyys, ärsyyntyvyys, unettomuus, säikähtelevyys, keskittymisvaikeudet sekä ruuansulatuksen ja sydämen sykkeen epävakaus. Mikäli kehon reaktiot kestävät yli kuukauden, on diagnostisesti kyse äkillisestä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Traumaperäisen stressihäiriön biologinen selitys on, että ruumis ei enää palaudu traumaa edeltävään tilaan. Traumaattisesta kokemuksesta voi myös aiheutua lapselle muita seurauksia, kuten eroahdistushäiriö, jossa lapsi pelkää vanhemmista erossa olemista. Lapsuusiän uhmakkuushäiriön riskiä lisäävät vakavat traumaattiset kokemukset, kuten seksuaalinen kaltoinkohtelu tai fyysinen väkivalta. Lapsi voi myös kärsiä masennuksesta, joka ilmenee lamauttavan tyytymättömyyden ja alakuloisuuden tilana. Uniongelmat ovat hyvin yleisiä traumatisoituneilla lapsilla. Lapsi voi myös oireilla näyttämällä voimakkaita pelon, ahdistuneisuuden ja vihan tunteita. Kaikkiaan lasten tavat reagoida traumaan ovat moninaisia. Mahdollisen muutoksen tunnistaa parhaiten vertaamalla lapsen trauman jälkeistä käyttäytymistä sitä edeltäneeseen käyttäytymiseen. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 82, 224) mukaan trauma aiheuttaa ihmisessä usein dissosiaatiota. Dissosiaatio estää yhdistämästä traumaattista tapahtumaa eheäksi tarinaksi ihmisen elämänkerralliseen muistiin.
Ihmiselle tapahtunut raskas kokemus pirstaloituu, jolloin siihen liittyvät mielikuvat, ajatukset, äänet, tunteet ja ruumiilliset tuntemukset alkavat elää tahattomasti omaa elämäänsä. Myöhemmin pienikin arjessa tullut ärsyke voi aktivoida traumatakauman, jonka seurauksena pirstaloituneet kokemukset tunkeutuvat tähän päivään, ja ihminen elää ne toistuvasti uudelleen. Takaumat ja tapahtumien uudelleen eläminen saattavat olla jopa rankempi kokemus kuin alkuperäinen trauma. Takaumista kärsivä alkaa usein ”suorittaa elämää” torjuakseen takaumia - esimerkiksi turruttaen itsensä päihteillä, hakeutumalla vaarallisiin tilanteisiin tai urheilemalla pakonomaisesti. Boonin ym. (2019, 6–7, 9)
mukaan dissosiaation merkitys on helpompi ymmärtää, kun tietää jotain sen vastakohdasta eli integraatiosta. Integroituneen persoonallisuuden kaikki eri puolet muodostavat eheän kokonaisuuden. Ihmisellä on synnynnäinen taipumus integroida kokemuksia yhtenäiseksi, pysyväksi minäkokemukseksi ja kokonaiseksi elämäntarinaksi. Integroinnin kyvyn vuoksi kykenemme erottamaan menneisyyden nykyisyydestä ja pysymään nykyisyydessä, vaikka muistelisimme menneisyyttä tai miettisimme tulevaa. Lapsuudessa koettu traumatisoituminen voi kuitenkin heikentää kykyä yhdistää kokemukset eheäksi elämänkerralliseksi tarinaksi, sillä lasten integraatiokyky on huomattavasti rajallisempi kuin aikuisten. Traumatisoitumisen vuoksi integraatiokyky saattaa heikentyä pysyvästi. Dissosiaatio tarkoittaa siis integraation epäonnistumista, mikä muuttaa persoonallisuuttamme ja haittaa minäkokemuksen muodostumista.
Mikäli henkilö kärsii pitkäaikaisesta, elämää haittaavasta dissosiaatiosta hänelle saatetaan diagnosoida dissosiatiivinen häiriö. Dissosiatiivisia häiriöitä on kuvattu useita erilaisia, eivätkä niiden luokitukset kuvaa yhtäkään henkilöä täydellisesti. Yleisimmin vakavat dissosiatiiviset häiriöt juontavat juurensa lapsuudesta ja ovat seurausta edellä kerrotusta häiriöstä persoonallisuuden integroitumisessa ja häiriöstä minäkokemuksessa, joiden vaikutukset seuraavat aikuisuuteen saakka.
(Mt.)
3.2 Mielen selviytyminen
Nurmi (2015, 112–113, 116) kirjoittaa, että ihmisen kykyä selviytyä erilaisista tilanteista on tutkittu runsaasti eri elämäntilanteiden näkökulmasta lähes puolen vuosisadan ajan. On todettu, että ihmiset käyttävät erilaisten haastavien tilanteiden käsittelyssä erilaisia psykologisia keinoja, joita kutsutaan toiminta- ja tulkintatavoiksi (behavioral and cognitive strategies). Tällaisia keinoja ovat yksilölliset tunteet, tavoitteen asettelu, toiminnan suunnittelu, tilannetta koskeva ennakointi, itse toiminta sekä sen arviointi. Toiminta- ja tulkintatapoja voidaan kuvata tapahtumakulkuna, jossa aiemmin koetuissa tilanteissa saatu palaute muokkaa ihmisen käsityksiä omasta itsestä ja kyseessä olevasta tilanteesta.
Tämänkaltainen tapahtumakulku myös muokkaa ihmisen ajattelua ja toimintaa myöhemmin eteen tulevassa samankaltaisessa tilanteessa. Ihmisen minäkäsitys, eli käsitys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, luo pohjaa sille, millaisia odotuksia hänessä herää vastaan tulevassa haastavassa tilanteessa. Minäkäsitys on seurausta sille, kuinka ihminen on kokenut aiemmat tilanteet ja sille, millaista palautetta hän on saanut samantapaisissa tilanteissa. Yksilön tunteet ja ennakointi taas
säätelevät hänen toimintaansa tulevassa tilanteessa. Galatzer-Levy ym. (2012, 559, 561) lisäävät, että joustavan selviytymiskyvyn puuttuessa ihminen alkaa huomaamattaan keskittyä ahdistaviin asioihin elämässään, millä puolestaan on havaittu selvä yhteys pitkän aikavälin sopeutumiseen elämässä.
Positiivista sopeutumista puolestaan auttaa huomion siirtäminen pois negatiivisesta ja keskittyminen hyvään. (Mt.)
Poijulan (2018a, 18, 32) mukaan resilienssi-käsitettä käytetään kuvatessa niin yksilöitä, perheitä kuin myös yhteisöjä ja organisaatioita. Resilienssi ilmenee kestävyytenä, toipumisena tai molempina. Se on lopputulos onnistuneesta sopeutumisesta elämässä kohdanneeseen vastoinkäymiseen. Yksilön oireet ja toimintakyky vaihtelevat ajan kuluessa, ja näin prosessi onkin erotettava lopputuloksesta.
Yksilöä ei voi kuvailla resilientiksi tarkastelemalla vain yhtä vastoinkäymisen jälkeistä ajankohtaa.
Resilienssiä tarkastellaan ennemminkin yksilön pitkäaikaisena hyvinvointina. (Mt.)
“Resilienssi on etymologisesti peräisin latinan kielen sanoista salire, joka tarkoittaa hyppäämistä, ja re-salire, `hypätä takaisin`. Englannin arkikielessä resilience tarkoittaa vaikeuksista takaisin ponnahtamisen kykyä. Resilienssi on suomennettu muun muassa joustavuudeksi, kimmoisuudeksi, pärjäävyydeksi, lannistumattomuudeksi, sopeutumis-, selviytymis-, muutos-, toipumis- ja palautumiskykyisyydeksi, muutosjoustavuudeksi, kestävyydeksi, sisuksi, sitkeydeksi, sinnikkyydeksi, plastisuudeksi, murtumisen vastustuskyvyksi sekä kriisikestävyydeksi. Mikään näistä ei ole vakiintunut yksinomaiseen käyttöön.” (Poijula 2018a, 16.)
Bonanno (2004, 20) lisää, että jokaisen elämässä tulee vastaan erilaisia ikäviä tapahtumia, mutta kaikki eivät selviä niistä yhtä hyvin. Toiset kokevat näissä tilanteissa akuuttia ahdistuneisuutta, josta eivät koe pääsevänsä eteenpäin. Toiset puolestaan selviävät huomattavasti lievemmällä stressillä, joka on myös lyhyempi kestoltaan. Jotkut näyttävät pääsevän traumaattisista kokemuksista nopeasti yli, mutta alkavat myöhemmin kärsiä odottamattomista keskittymisvaikeuksista tai terveysongelmista. Bonannon mukaan suurin osa ihmisistä kuitenkin onnistuu kestämään elämässä eteen tulevan menetyksen tai muun mahdollisen traumaattisen tapahtuman aiheuttaman tilapäisen elämänmullistuksen ilman, että se aiheuttaa heidän toimintakyvyssään tai läheisissä ihmissuhteissaan sen suurempaan suurta muutosta. Selviytymisen jälkeen heillä on myös kykyä siirtyä elämässä eteenpäin ja rohkeutta mennä kohti uusia haasteita. (Mt.)
Poijulan (2018, 18, 62) mukaan coping on puolestaan stressiin liittyvä ja resilienssiä suppeampi käsite. Coping viittaa yksilön selviytymiseen jostakin asiasta ja käytettäviin selviytymismekanismeihin. Coping on ponnistelua psyykkisen stressin hallitsemiseksi ja yrityksiä hallita, vähentää sekä sietää stressin aiheuttamia vaatimuksia. Feldt ja Mäkikangas (2015, 94–96) käyttävät kirjassaan Lazaruksen (1966) kehittämää klassista stressi- ja coping-teoriaa, jonka mukaan selviytymiskeinot jakautuvat ongelmasuuntautuneisiin (problem-focused coping) ja tunnesuuntautuneisiin (emotion focused coping) keinoihin. Ongelmasuuntautuneessa selviytymiskeinossa ihminen pyrkii ratkaisemaan stressiä aiheuttavan tilanteen aktiivisesti.
Tunnesuuntautuneet selviytymiskeinot eivät sen sijaan suuntaudu suoraan ongelmatilanteen muuttamiseen, vaan ihminen pyrkii niiden avulla muuttamaan tilanteen aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita. Selviytymiskeinot ovat opittavissa ja voivat kehittyä ja muuttua elämän aikana. On havaittu, että tunnesuuntautuneet keinot vähenevät ihmisen kasvaessa lapsuudesta aikuisuuteen, kun taas ongelmasuuntautuneet keinot lisääntyvät. Selviytymiskeinot ovat enemmänkin stressin käsittelyyn liittyviä keinoja kuin sen hallintaan liittyviä keinoja. Kaikkia elämässä vastaan tulevia stressitekijöitä ei voi poistaa tai hallita, mutta niiden käsittely on hyödyllistä haitallisten terveys- ja hyvinvointivaikutusten vähentämiseksi. Nummenmaa (2019, 120, 122–123) lisää, että kehon jatkuva ylikierroksilla käyminen ja valppaana oleminen alkavat pidemmän päälle kuormittaa ihmisen ruumista ja mieltä. Uhkaavissa tilanteissa ihminen kokee erilaisia tunnetiloja, joista pelko ja ahdistus ovat tunteina lähellä toisiaan ja ovat molemmat vaarallisen tilanteen laukaisemia puolustautumisreaktioita. Pelko on tunteena välitön ja tarkkaan kohdistuva, kun taas ahdistus on vailla selkeää kohdetta ja luonteeltaan pelkoa epämääräisempi. Ahdistus valmistaa meitä kohtaamaan sellaisia uhkia, jotka eivät vielä ole näköpiirissämme. Ahdistus on tunne, jolla on tapana pitkittyä.
Pitkittyessään se alkaa haitata elämää usein eri tavoin. Yksilön tarkkaavaisuus voi kuitenkin puolestaan auttaa siivilöimään pelkoa ja ahdistusta pois mielestä ja hillitsemään niitä keskittämällä ajatukset johonkin muuhun. Nummenmaa korostaa, että ihmisen tajuntaan mahtuu vain rajattu määrä asioita kerrallaan, ahdistavia tunteita ja pelkoja voi pyrkiä siivoamaan taka-alalle pitäen oman mielen kiireisenä täyttämällä sen muilla asioilla. (Mt.)
Poijulan (2016, 12, 23, 25–26) mukaan on todettu, että kolmasosa lapsista on resilienttejä, eli he sopeutuvat hyvin elämässä eteen tuleviin vastoinkäymisiin ja traumaattisiin tapahtumiin. Resilienssin avulla lapsi myös selviytyy paremmin kuin muut samankaltaisissa olosuhteissa olevat lapset.
Riippumatta siitä onko kyseessä traumaattinen tai ei-traumaattinen stressi, lapsilla on kyky käyttää monipuolisesti erilaisia selviytymiskeinoja, joihin kuuluvat esimerkiksi taantuminen, vetäytyminen, uni, sairaaksi tuleminen ja provosoiva käytös. Kokiessaan äärimmäistä stressiä lapsi valitsee
selviytymiskeinokseen itkemisen. Sen avulla lapsi yrittää saada huomiota ahdistukselleen ja pyytää turvaa sekä lohdutusta. Lapsi saattaa vetäytyä psyykkisesti omaan maailmaansa, vaikka ei fyysisesti vetäytyisikään pois ympärillä tapahtuvasta toiminnasta. Jotkut lapset voivat selviytyä mielikuvituksen avulla, kuvittelemalla olevansa itse jossakin muualla tai olevansa itse joku muu.
Lapsi voi myös pitää leluja perheenjäsenten tai ystävien asemassa tai kuvitella itselleen jonkun mielikuvituskaverin. (Mt.) Lasta suojaaviin tekijöihin kuuluvat kehitykselliset pätevyydet eli itsesäätely, toimijuus ja ongelmanratkaisutaidot sekä lapsen sosiaalinen ja emotionaalinen terveys.
Elämän tarkoituksen tunteen tunnistaminen ja sen vahvistaminen uskon, kulttuurin ja identiteetin kautta luo myös turvallista pohjaa lapsen elämään. Suojaavia tekijöitä ovat myös lapsen läheinen suhde päteviin huoltajiin tai muihin välittäviin aikuisiin sekä vanhemman resilienssi ja positiivisten vanhemmuustaitojen käyttäminen. Lapsen kehityksen kannalta tärkeitä tekijöitä ovat myös sosioekonomiset edut ja konkreettinen tuki vanhemmilta. Myös sosiaaliset yhteydet, yhteisöt ja sosiaaliset järjestelmät ovat merkityksellisiä, sillä ne tukevat lapsen terveyttä ja kehitystä sekä kasvattavat lasta elämässä eteenpäin. (Poijula 2018a, 100.)
3.3 Selviytymistä tukevat piirteet
Poijulan (2016, 157–158) mukaan lapsen kehitykseen vaikuttavat lapsen yksilölliset ominaisuudet, perimä, perhe ja ympäristötekijät. Lapsen perimän ja ympäristön vaikutukset kietoutuvat tiiviisti toisiinsa ja vaikuttavat lapseen omalta osaltaan. Samassa perheessä kasvaneet lapset saattavat olla temperamentiltaan hyvin erilaisia. Joillekin lapsille esimerkiksi pettymysten kestäminen pienistäkin vastoinkäymisistä voi olla todella vaikeaa, kun taas toiset lapset selviytyvät melkeinpä mistä tahansa.
Myös Keltikangas-Järvinen (2015, 50–51) on samaa mieltä siitä, että ihmisten erilaisiin tapoihin reagoida eteen tuleviin asioihin vaikuttaa omalta osaltaan heidän temperamenttinsa. Synnynnäinen temperamentti selittää sen, miksi samassa perheessä kasvaneet lapset toimivat yksilöllisesti ja itselleen tyypillisellä tavalla. Synnynnäisen temperamenttinsa ansiosta ihminen myös säilyy läpi elämänsä yksilönä, ja se on syy siihen, miksi ihminen toimii itselleen tyypillisellä tavalla. Ennen kuin lapsen piirrettä voidaan kutsua temperamentiksi, sen on säilyttävä eri kehitysvaiheiden yli ja esiinnyttävä samanlaisena erilaisissa tilanteissa. Vaikka lapsen perustemperamentti säilyisi ajan myötä samana, sen ulospäin näkyvä ilmaisu saattaa saada uusia muotoja. Temperamentti saattaakin lapsen kehityksen myötä muuttua paljon, sillä lapsen sosiaaliset strategiat ja kognitiiviset taidot lisääntyvät ajan myötä. Lapsi saa kasvaessaan lisää keinoja hallita asioita ja alkaa itse ohjata
temperamenttiaan, joka ennen ohjasi häntä. Temperamentin muuttumiseen vaikuttaa myös se, että eri ominaisuuksia arvostetaan eri tavalla eri ikävaiheissa. Piirteet, jotka tekevät vauvasta vaativan, katsotaan taaperoikäiselle eduksi. Lopulta kasvatus määrää sen, miten temperamentti ilmenee ja miten sitä saa osoittaa ja miten ei. (Mt.)
Metsäpellon ja Rantasen (2015, 71) mukaan kuvaamme eri sanojen avulla ensivaikutelmaamme muista ihmisistä, kuten teemme myös jo pidempään tuntemistamme tuttavista ja ystävistä. Sanat heijastelevat psykologian tieteenalalla persoonallisuuden piirteitä, jotka ovat suhteellisen pysyviä ihmisen psykologisia ominaisuuksia. Myös Ojasen ym. (2004, 41, 44–47) mukaan ihmiset ovat kautta aikojen kuvanneet omaa ja myös muiden persoonallisuutta tiettyjen piirteiden kautta. Tietyt piirteet liittyivät erityisesti entisaikana ihmisen sosiaaliseen asemaan ja niitä käytettiin ryhmien ja kokonaisten kansojen kuvaamiseen. Vielä tänäkin päivänä on tiettyjä stereotyyppisiä käsityksiä siitä, mitkä piirteet ovat jollekin tietylle kansalle ominaisia (kuten “suomalaiset ovat sulkeutuneita” tai
“italialaiset ovat sosiaalisia”). Ihmisellä on erilaisia persoonallisuuden peruspiirteitä eli joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka ilmenevät yksilössä toistuvasti ja johdonmukaisesti.
Persoonallisuuspsykologiassa ihmisen piirteiden ajatellaan olevan ominaisuusjatkumoita. Näillä jatkumoilla on aina kaksi päätä, kuten sisäänpäin kääntynyt tai ulospäin suuntautunut. Ihmiset sijoittuvat eri kohtiin jatkumoa, mutta vain harvoin ääripäihin. Kirjoittajat esittelevät Costan ja Mcraen (1989) viiden suuren piirteen teorian eli “The Big Five” -teorian. Teoriassa piirteet on nimetty seuraavasti: ekstroversio, miellyttävyys, vastuuntunto, neuroottisuus ja avoimuus. Alla olevassa taulukossa (Taulukko 1.) esitellään teorian mukaiset persoonallisuuden peruspiirteet.
Jokainen piirre muodostaa jatkumon, jolla on kaksi ääripäätä. Jokaisen peruspiirteen kohdalle on merkitty sen ääripäihin kuuluvia ihmistä kuvaavia adjektiiveja sekä elämänalue, jolla kyseisellä piirteellä on erityisen keskeinen merkitys. (Mt.)
Taulukko 1. Persoonallisuuden piirteet
Lähde: Ojanen ym. (2004, 46.)
Metsäpellon ja Rantasen (2015, 87) mukaan viiden suuren persoonallisuuspiirteen malli on vakiinnuttanut asemansa persoonallisuuspsykologian tutkimusalalla kuluneen vuosikymmenen aikana. Ojanen ym. (2004, 44–47) lisäävät, että kyseistä teoriaa on käytetty useissa tutkimuksissa, joita on tehty eri menetelmillä ja erilaisissa kulttuureissa. Näiden tutkimusten myötä kyseiset viisi peruspiirrettä on todettu tärkeiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Onkin esitetty, että ne liittyvät ihmiselämän viiteen keskeiseen alueeseen eli rakkauteen, valtaan, työhön, älyyn ja tunteisiin.
Joidenkin tutkimusten mukaan nämä viisi peruspiirrettä ovat kehittyneet ihmisen biologisen evoluution aikana auttamaan ihmistä sopeutumaan ympäristöönsä. Yksilöiden persoonallisuuden kehitystä on seurattu myös tehdyissä pitkittäistutkimuksissa. Näissä tutkimuksissa on havaittu, etteivät peruspiirteiden voimakkuudet yleensä vaihtele ihmisen elämän aikana kovinkaan paljon.
Tehdyissä kaksostutkimuksissa on puolestaan tullut ilmi, että piirteet perustuvat merkittävästi perintötekijöihin. Perintötekijöiden ja ympäristön vuorovaikutus kuitenkin määrää sen, kuinka voimakkaana peruspiirre ihmisessä ilmenee. (Mt.) Metsäpellon ja Rantasen (2015, 82) mukaan perintötekijöihin perustuva käyttäytymistaipumus voi saada ympäristön reagoimaan ihmiseen
kyseistä taipumusta vahvistavalla tavalla. Esimerkiksi haastavasti käyttäytyvä lapsi voi herättää vanhemmissaan turhautuneisuutta, mikä vahvistaa entisestään lapsen aggressiivista käytöstä. Myös Vierikko (2015, 31, 34–37) kirjoittaa, että ympäristön ja perimän merkitystä yksilön persoonallisuuden kehitykselle on tutkittu eri tieteenaloilla kautta aikojen. Edellä mainitun kaksostutkimuksen lisäksi myös adoptiotutkimus ja perhetutkimus ovat olleet ensimmäisiä tutkimusasetelmia, joilla on pyritty selvittämään ympäristön ja perimän osuutta käyttäytymisessä ja persoonallisuudessa. Vierikon mukaan adoptio- ja kaksostutkimuksen avulla pystytään erottamaan ympäristön ja perimän vaikutukset toisistaan. Perhetutkimuksen keinoin taas voidaan selvittää sitä, missä määrin eri perheenjäsenet muistuttavat toisiaan. (Mt.)
Feldt ja Mäkikangas (2015, 102–103, 105–106, 108) kirjoittavat kahdesta melko pysyvästä persoonallisuuden ominaisuudesta, jotka ohjaavat ihmistä käyttämään selviytymiskeinoja onnistuneesti elämän eri tilanteissa. Ensimmäinen niistä on koherenssi eli niin sanottu elämänhallinnan tunne. Koherenssin tunne muodostuu kolmesta eri osa-alueesta: ymmärrettävyyden tunteesta, hallittavuuden tunteensa ja mielekkyyden tunteesta. Kun ihmisellä on vahva ymmärrettävyyden tunne, hän ei koe elämäntapahtumia sattumanvaraisiksi, vaan näkee tapahtuneet asiat osana laajempaa kokonaisuutta. Hallittavuuden tunteella tarkoitetaan ihmisen uskoa siihen, että tapahtumia voi säädellä ja että ihminen itse tai jokin muu taho voivat vaikuttaa niihin. Mielekkyyden tunne tarkoittaa ihmisen kykyä tulkita haastavatkin tapahtumat mielekkäiksi ja kiinnostusta herättäviksi. Toinen taipumuksellinen tekijä on optimistisuus eli ihmisen persoonallisuuden ominaisuus, joka kuvaa hänen tapaansa suhtautua yleensä elämäntapahtumiin ja tulevaisuuteen.
Ihmiset, joilla on optimistinen asenne, suhtautuvat asettamiinsa tavoitteisiin myönteisesti ja ovat valmiita tekemään töitä niiden toteutumiseksi. Optimistisuus ja voimakas koherenssin tunne liittyvät ihmisen kykyyn tulkita positiivisesti häntä kohtaavia haastavia tilanteita ja ympäristön tapahtumia, mikä puolestaan auttaa käsittelemään stressaavia tilanteita. (Mt.) Nummenmaa (2019, 242–243) on puolestaan havainnut, että yksi avain ihmislajin menestykseen on ollut muiden tekijöiden lisäksi ihmisen ainutlaatuinen kyky tehdä suunnitelmia pitkälle aikavälille ja oppia jossain määrin ennustamaan tulevaa. Ihmisen aivojen tärkein tehtävä on tulevaisuuden ennustaminen, ei niinkään tiedon tallentaminen. Tähän Nummenmaa mainitsee aivojen kolme tehokasta keinoa. Ensimmäisenä tarkkaavaisuus, joka auttaa meitä ympäristön säännönmukaisuuksien poimimisessa. Toisena oppiminen, jonka avulla ihminen tallentaa ympäristön lainalaisuudet tulevaa käyttöä varten.
Kolmantena tottuminen, jonka avulla ihminen oppii olemaan reagoimatta ympärillä tapahtuviin toistuviin tapahtumiin. Kaikkien edellä mainittujen keskeisenä työkaluna toimii muisti. Sen ajatellaan yleisesti toimivan valokuva-albumin kaltaisena tallenteena, jonka avulla voimme palauttaa mieleen
menneisyyden tapahtumia. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole, vaan muisti on tulevaisuuden suunnittelun väline. (Mt.) Myös Salmela-Aro (2015, 141) korostaa, että ihmisen kyky katsoa elämässään eteenpäin asettamalla henkilökohtaisia tavoitteita on keskeinen osa persoonaa ja hyvinvointia. Hyvinvointi puolestaan vaikuttaa omalta osaltaan siihen, minkälaisia tavoitteita kohti ihminen suuntautuu.
Fadjukoffin (2015, 179, 181) mukaan identiteetti on persoonallisuuden kokoava rakenne. Oman identiteetin pohdinta on meille jokaiselle välttämätön tehtävä, mutta myös mahdollisuus oman tien etsimiseen. Fadjukoff toteaa useiden tutkimusten osoittaneen, että ihmisen hyvinvointiin ja minäkehitykseen vaikuttaa se, minkälaisen prosessin hän kulkee ennen identiteetin saavuttamista ja valintojen tekemistä.
“Identiteetin katsotaan olevan uloin, kokoava ja ihmisen yhteisöönsä liittävä persoonallisuuden taso. Menneisyyttä ja tulevaisuutta kokoava elämäntarina, identiteetti, rakentaa henkilön elämän merkitystä omassa ajassaan ja kulttuurissaan. Se rakentuu aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta pohjautuu pysyvämpiin ja sisempiin persoonallisuuden kerroksiin: temperamenttiin eli tyypillisiin luonteenpiirteisiin, joilla on geneettinen tausta, sekä henkilön luonteenomaisiin tapoihin toimia. Ihminen nivoo oman elämänhistoriansa osaksi omaa identiteettiään rakentaen sisäistä kokemusta minän jatkuvuudesta ja eheydestä erilaisissa elämäntilanteissa. Kokemus omaksi yksilölliseksi persoonaksi kehittymisestä kytkeytyy näin identiteetin kehitykseen.” (Fadjukoff 2015, 189.)
Ojanen ym. (2004, 83) toteavat, että identiteettiin kohdistuu paine erilaisista rooleista, esimerkiksi aviopuolison tai äidin rooleista. Kun ihmisellä on monta selvästi toisistaan eroavaa roolia, joita hänen on vaikea yhteensovittaa samaan identiteettiin, voidaan puhua rooliristiriidasta. Mikäli uudet roolit eivät jäsenny ja näin aiheuttavat voimakasta hämmennystä, tämä aiheuttaa identiteettikriisin. On todettu, että ihmiset, joiden identiteetti on muuttuva ja epämääräinen, ovat keskimäärin alttiimpia kärsimään psyykkisistä häiriöistä. (Mt.) Raivion ja Raivion (2020, 24, 33) mukaan ihmisen psyykkinen oireilu voidaankin nähdä toipujan mahdollisuutena itsereflektioon ja mahdollisten omien virheiden havainnointiin. Alkaneen prosessin myötä ihminen voi alkaa ymmärtää pahaa oloa aiheuttavia tekijöitä ja pystyä jatkossa välttämään niitä. Vahvistuessaan ihminen puolestaan alkaa kantaa uudella tavalla vastuuta oman elämänsä suunnasta ja polusta. Vastuun kautta uusi identiteetti ja minäkuva alkavat hiljalleen vahvistua ja ihminen saa mahdollisuuden nähdä itsensä kokonaisuutena, ihmisenä, joka koostuu monesta eri tekijästä. (Mt.)
4 TUTKIMUKSEN TOTEUTUS
4.1 Tutkimuksen tarkoitus ja tutkimustehtävä
Oman työhistoriani ja elämänkokemukseni perusteella minua on alkanut kiinnostaa, miksi ihmiset kokevat samankaltaiset traumaattiset tapahtumat hyvin eri tavoin. Päätinkin perehtyä pro gradu - tutkielmassani teemaan tarkemmin ja asetin tutkielmani tehtäväksi tarkastella, millaiset tekijät tukevat yksilöä lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisessä.
Tutkimuskysymykseni ovat:
1. Millaisia yksilöllisiä taustatekijöitä löytyy lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymisen taustalta?
2. Millaisia ulkoisia taustatekijöitä liittyy lapsuuden traumaattisista kokemuksista selviytymiseen?
4.2 Kuvaileva kirjallisuuskatsaus
Tutkielmani on kuvaileva kirjallisuuskatsaus ja toteutan sen käyttäen integroidun kirjallisuuskatsauksen menetelmää. Valitsin tutkielmani toteutustavaksi kirjallisuuskatsauksen, sillä halusin koota yhteen tästä aiheesta jo aikaisemmin tehtyä tutkimusta. Salmisen (2011, 39) mukaan kirjallisuuskatsauksen avulla tutkijalla on mahdollisuus perehtyä laaja-alaisesti ja systemaattisesti oman alansa tieteelliseen tutkimukseen. Metodi tarjoaa myös tutkijalle hyvän tavan rakentaa identiteettiään oman tieteenalansa tutkijana. Mäkelä ym. (1996) puolestaan kirjoittavat, että kuvailevan kirjallisuuskatsauksen avulla tutkija kokoaa yhteen kyseisestä ilmiöstä jo olemassa olevaa tietoa. Heidän mukaansa (em., 1999–2000) aihetta valitessa on hyvä miettiä tarkasti, miksi haluaa lähteä kyseistä ilmiötä tarkastelemaan ja mille kohderyhmälle tutkimus on tarkoitettu. Kallion (2006, 22) mukaan kuvaileva kirjallisuuskatsaus voidaan jakaa karkeasti viiteen eri vaiheeseen:
tutkimusongelman määritteleminen, aineiston kokoaminen, aineiston analyysi, aineiston synteesi ja argumentaation rakentaminen. Tutkimuksesta tulee onnistunut, kun nämä vaiheet onnistuvat ja ovat linjassa keskenään. Vaiheet ovat kuvattuna alla olevassa kuviossa (Kuvio 1.).
Kuvio 1. Tutkimusspiraali (Kallio 2006, 23).
Mäkelän ym. (1996, 1999–2000) mukaan yksi tärkeimpiä vaiheita kirjallisuuskatsauksessa on kartoitettavan ilmiön aiheen määrittäminen ja rajaaminen. Sisäänotto- ja poissulkukriteerien määrittämisellä taataan mahdollisimman laadukkaiden ja luotettavien tutkimusten löytyminen. Kallio (2006, 23) muistuttaa, että aineistohankintavaiheen onnistuminen on ratkaisevan tärkeää, koska sillä luodaan pohja koko tutkimukselle. Aineistonhankinta- ja analyysivaiheessa tehdyillä ratkaisuilla sekä erityisesti synteesivaiheessa tutkijan tekemillä painotuseroilla on merkitystä siihen, millainen tutkimuksesta lopulta tulee. Kallion (mt.) mukaan vaiheet toteutuvat todellisuudessa syklimäisesti, ei-kronologisessa järjestyksessä. Alla olevaan taulukkoon (Taulukko 2.) olen koonnut oman aineistoni sisäänotto- ja poissulkukriteerit.
Taulukko 2. Tutkimuksen sisäänotto- ja poissulkukriteerit
Sisäänottokriteerit Poissulkukriteerit
+ Vastaa tutkimuskysymykseen -Ei vastaa tutkimuskysymykseen
+ Julkaisut 2000–2021 -Vanhemmat kuin 2000 julkaistut
+ Tutkimus, tutkimusartikkeli -Ei kirjallisuuskatsauksia
+ Vertaisarvioitu tutkimusartikkeli -Tutkimusartikkelit, joita ei ole vertaisarvioitu
+Ilmaiset julkaisut -Maksulliset julkaisut
+Kielet suomi ja englanti -Muut kielet
4.3 Aineiston keruu
Aloitin koehakujen tekemisen toukokuussa 2021 suorittaessani tutkielmaseminaariin kuuluvaa tiedonhankinnan kurssia. Tein koehakuja hakuportaaleihin Google Scholar, Andor, Social Science Database (ProQuest) ja Social Services Abstracts. Kokeilin erilaisia hakusanoja ja yhdistelmiä niin suomeksi kuin myös englanniksi. Hakusanojen yhdistelyssä käytin avuksi Boolen operaattoria (AND, OR, NOT). Hakusanojen valinnassa sain myös apua Tampereen yliopiston kirjaston tiedonhankinnan ammattilaiselta. Tässä kohtaa en vielä lähtenyt käymään saatuja hakutuloksia tarkemmin läpi, vaan koehakujen tarkoituksena oli kartoittaa alustavasti sitä, missä määrin aiheeseen liittyvää tutkimusta on tarjolla ja mistä sitä parhaiten löytäisi. Tein myös muistiinpanoja tulevia hakuja ajatellen.
Viralliset haut suoritin syyskuussa 2021. Tekemieni koehakujen perusteella minulla oli jo ajatus siitä, mistä hakuportaaleista ja millä hakusanoilla löytäisin parhaiten tutkielmaani sopivaa aineistoa.
Lopullisiksi hakuportaaleiksi valikoituivat Andor, Social Services Abstracts (ProQuest), Social Science Premium Collection (ProQuest) sekä Google Scholar. Lopullisina hakusanoina käytin:
Traum*, Traum* + selv, “Childhood trauma + coping”, coping AND childhood trauma, Coping with trauma, trauma in early childhood AND coping, väitöskirja varhainen vuorovaikutus. Hakuja tehdessä rajasin tuloksia sisäänotto- ja poissulkukriteerien avulla. Salmisen (2011, 20) mukaan kirjallisuuskatsauksessa on tärkeää kiinnittää huomiota valittavan aineiston laadukkuuteen, luotettavuuteen ja monipuolisuuteen. Aineiston laadun varmistin ottamalla mukaan vain vertaisarvioituja tutkimuksia. Rajasin haun vuosille 2000–2021, sillä halusin, että aineistoni sisältää mahdollisimman uutta tutkimustietoa valitsemastani aiheesta. Jätin aineistosta pois tarjolla olevat kirjallisuuskatsaukset, sillä halusin valita pelkästään alkuperäisiä tutkimuksia. Rajasin myös pois maksulliset artikkelit välttääkseni ylimääräisiä lisäkustannuksia. Kielistä rajasin pois kaikki muut paitsi suomen ja englannin kielet.
Viralliset aineistohaut aloitin 14.9.2021 tekemällä hakuja Andor-hakuportaaliin. Ensimmäisenä käytin hakusanaa Traum*. Hakutuloksia löytyi 156. Seuraavan haun toteutin hakusanalla Traum* + selv, jolla löytyi 76 hakutulosta. Seuraavan kerran tein aineistohakuja 20.9.2021, jolloin jatkoin edelleen hakujen tekoa Andor-hakuportaalista. Tuolloin käytin englanninkielistä hakulauseketta
“Childhood trauma + coping”, jolloin tuloksia löytyi 24. Seuraavaksi siirryin tekemään hakuja Social Services Abstracts (ProQuest) -hakuportaaliin. Ensimmäisenä hakulausekkeena käytin Coping with trauma, jolla löytyi 4123 tulosta. Viimeisenä suoritin haut Social Science Premium Collection
