Olen koko elämäni ollut kiinnostunut ihmisistä ja miksi he toimivat niin kuin toimivat erilaisissa tilanteissa. Erityisesti minua on kuitenkin kiinnostanut se, kuinka ihmiset asennoituvat ja toimivat vastaan tulevissa tilanteissa hyvin eri tavoin. On niitä, jotka näkevät asioista aina sen harmaan puolen, ja toisaalta taas niitä, jotka pystyvät kääntämään asiat aina jollain tavalla sille valoisammalle puolelle.
Erityisesti lapsilla on ihailtava taito nähdä asioiden positiiviset puolet ja unohtaa turha murehtiminen, kuten myös kyky selviytyä joustavasti vastaan tulevista vaikeista tilanteista. Olen usein pysähtynyt ihmettelemään, kuinka taitavasti lapset kykenevät luomaan itselleen erilaisia selviytymiskeinoja ja pystyvät niiden avulla kohtaamaan todella kuormittavia tilanteita. Lapsi oppii helposti myötäilemään ja pitämään ympäröivää todellisuuttaan normaalina, vaikka se olisi kuinka kaoottinen. Usein kuulee puhuttavan, että haastavissa oloissa kasvaneilla lapsilla on “tuntosarvet” päässä. Näiden tuntosarvien avulla lapsi on pienestä saakka pystynyt aistimaan ympärillä olevien ihmisten mielialaa ja yleensä ympäristössä vallitsevaa ilmapiiriä. Lapsi oppii tunnustelemaan, tarkkailemaan, kuuntelemaan ja katselemaan mitä ympärillä tapahtuu ja reagoimaan jokaiseen eteen tulleeseen tilanteeseen sen vaatimalla tavalla. Tällainen kyky aistia ympäristöä säilyy läpi elämän. Hellsten (2007, alkup.1991, 54 55) kirjoittaa, että alkoholistiperheessä vanhemman tai vanhempien alkoholinkäyttö on niin hallitseva osa arkea, että lapsen ainoaksi vaihtoehdoksi jää olemassaolonsa fyysinen varmistaminen.
Lapsi alkaa sopeutua perheen sisällä olevaan ongelmaan ja sen aiheuttamiin lieveilmiöihin. Hiljalleen lapsi myös alkaa ohittaa omat tunteensa, sillä niille ei ole tilaa perheessä. Läsnä oleva pelko ja ahdistus alkavat vähitellen muuttua kroonisiksi ja niistä tulee lapsen normaali tila. (Mt.).
Oman kokemukseni mukaan lapsi saattaa helposti jäädä varjoon, mikäli vanhempien omat massiiviset ongelmat vievät kaiken huomion. Vanhemman voimavarat saattavat myös olla niin vähissä muun elämän kuormituksen keskellä, ettei jaksaminen enää riitä huomaamaan lapsen tarpeita. Tutkielman tuloksista nousi esille, että lapsen omat vanhemmat voivat joko tukea lapsen identiteetin rakentumista tai aiheuttaa siihen säröjä omalla toiminnallaan. (ks. Huovinen 2017, 98–100.) Jähin (2004, 124) tutkimustulosten mukaan jotkut lapset omaksuvatkin jo hyvin varhain vahvasti selviytyjän identiteetin ja tuovat selviytymiskeinonsa mukanaan aikuisuuteen saakka. Kaikkia lapsuudessa kehitettyjä selviytymisstrategioita ei olisi kuitenkaan tarpeellista siirtää aikuisuuteen. Niin sanotussa tavallisessa elämässä kun ei vaadita selviytyjän identiteetin rakentamista ja näin uhkana on ihmisen sairastuminen liialliseen vahvuuteen. (Mt.) Usein epävakaissa kasvuolosuhteissa varttuneet
joutuvatkin tarkastelemaan aikuisena omaa identiteettiään uudelleen. Tutkielman tulosten mukaan menneisyyden kokemukset oli pystytty pitkään hautaamaan ja pitämään piilossa, mutta elämässä eteen tullut tapahtuma tai niiden summa oli pakottanut kohtaamaan kipeät muistot. Toisaalta prosessin alettua menneitä ei edes enää haluttu piilottaa, vaan omat kokemukset haluttiin työstää ja jatkaa sitten elämässä eteenpäin. (ks. Laitinen 2004, 267–268.) Usein myös ihmisen elämässä eteen tulevat kehityskriisit tuovat pintaan omia elämänkokemuksia ja muistoja. Näin saattaa käydä esimerkiksi vanhemmaksi tullessa. O`Dougherty Wrightinin ym. (2012, 549) tutkimuksessa kirjoitetaan selviytyjä-äideistä, jotka ovat valmiita tekemään lastensa eteen kaikkensa. Tutkimuksessa kuitenkin todetaan, että oman puutteellisen lapsuuden vuoksi malli vanhemmuudesta voi olla olematon. Äidit kertoivatkin kaivanneensa mallia terveestä vanhemmuudesta ja ohjausta lapsen terveeseen kasvatukseen, joka auttaisi heitä kehittämään omaa tapaansa olla äiti lapselleen.
Tutkimustulokset osoittivat, että haasteet vanhemmuudessa syntyivät usein siinä vaiheessa, kun lapsi saavutti tietyn ikävaiheen, joka nosti vanhemman mieleen omat seksuaaliset hyväksikäyttökokemukset. (Mt.) Vaikka vanhempi haluaisi kuinka lapselleen parasta, voi tämä olla haastavaa, ellei vanhempi ole omassa lapsuudessaan saanut minkäänlaista mallia hyvästä vanhemmuudesta ja tavallisesta elämästä. Oman työni kautta olen huomannut, että erityisen haastavaa vanhemmuus on niissä tilanteissa, kun vanhempi yrittää katkaista negatiivista sukupolvien ketjua oman lapsensa kohdalla ja pyrkii kaikin keinoin tarjoamaan hänelle turvallisen elämän. Omalta perheeltä tai suvulta ei ole mahdollista saada mitään tukea, vaan yhteydenpito heihin pikemminkin lisää arjen taakkaa. Kaiken tämän keskellä vanhempi yrittää tarjota omalle lapselleen mahdollisimman hyvää vanhemmuutta. Näissä tilanteissa ulkopuolelta tuleva apu ja neuvot ovatkin ensiarvoisen tärkeitä ja tukevat vanhempaa jaksamaan elämässä eteenpäin.
Aineistostani kävi ilmi, että kodin ulkopuoliset yhteisöt voivat olla lapselle erittäin merkityksellisiä ja luoda turvaa elämään (ks. Paavilainen 2010, 18–20). Epävakaissa kotioloissa elävälle lapselle koulu voikin olla paikka, jossa voi edes hetkeksi unohtaa kotona vallitsevan pelon ja jännityksen ilmapiirin. Koulussa lapsi voi myös asettua olemaan kuin kuka tahansa ikäisensä, eläen hetken murehtimatta. Koulusta saatu ruoka voi myös olla lapsen päivän ainut lämmin ateria. Liian monelle lapselle tyhjä jääkaappi on kotona tuttu näky ja viikonloput tuntuvat nälkäisenä pitkiltä, odotellessa seuraavan maanantain kouluruokaa. Omasta opettajasta voi myös muodostua lapselle tärkeä ja turvallinen henkilö, jolle parhaassa tapauksessa voi kertoa omista huolista. Opettajalta saatu positiivinen palaute voi myös kantaa pitkälle ja lapsi voi muistaa kuulemansa kauniit sanat koko loppuelämänsä. Poijulan (2014, 14) mukaan lapsi tarvitseekin selviytyäkseen edes yhden välittävän aikuisen, oli se sitten opettaja, sukulainen, kummi tai harrastuksen valmentaja. Tämän aikuisen tuki
voi olla lapselle aivan korvaamattoman tärkeää. Lämmin arjen vuorovaikutus vahvistaa lapsen toivoa ja elämänhalua. (Mt.)
Olen usein törmännyt niin työelämässä kuin vapaa-ajallakin siihen, että enemmän puhutaan ja kirjoitetaan siitä, millaisia negatiivisia vaikutuksia lapsuudessa koetuilla traumaattisilla tapahtumilla on ihmisen elämään. Itäpuisto (2005, 51–52) kirjoittaa, että alkoholistiperheessä kasvaneita lapsia kuvataan tutkimuksissa ja kirjoituksissa usein passiivisiksi, vanhempiensa uhreiksi. Eletyn elämän muut puolet jäävät helposti ongelmakeskeisyyden jalkoihin. (Mt.) Myös Huovinen (2017, 75–76) tuo tutkimuksessaan esille samanlaisia havaintoja. Työntekijöinä meidän olisi tärkeää muistaa, että vaikka lapsi kokeekin perheessä paljon ikäviä asioita, edustaa perhe kuitenkin lapselle paljon muutakin. Kuvaa lapsen perheestä ei siis tulisi laittaa tiettyyn muottiin ja ajatella turhan yksipuolisesti. (Mt.) Perheen kanssa työskentelevien olisi tärkeää tuoda vahvemmin esille, kuinka uhrilla on mahdollisuus selvitä ja jopa kääntää kokemukset voimavaraksi omassa elämässään.
Työntekijöinä meillä on mahdollisuus tukea ihmisen eheytymisen prosessia monella tapaa.
Työntekijän asenteella on usein iso merkitys: voimme joko keskittyä asiakkaan elämässä oleviin huonoihin asioihin tai kannustaa häntä näkemään elämästään löytyvää hyvää. (Itäpuisto 2005, 51–
52.) Myös Saari (2003, 22–25) muistuttaa, että vaikka emme sitä välttämättä tiedostakaan, on ihmisessä itsessään valtava määrä erilaisia voimavaroja, jotka äärimmäisissä tilanteissa aktivoituvat ihmisen käyttöön (mt.). Vaikka lapsuudessa koetuilla traumaattisilla tapahtumilla on ihmisen elämään paljon ikäviä vaikutuksia, niin tämänkaltainen menneisyys antaa myös ihmiselle paljon sellaista pääomaa, jota ei mistään muualta voi oppia. Halutessaan ihminen voi ammentaa omasta taustastaan paljon sellaista viisautta ja ymmärrystä, josta on hyötyä monella eri elämän osa-alueella. Tärkeää on myös muistaa, että vaikka vanhemmat ja perhe ovat millaisia tahansa, ne ovat kuitenkin lapselle tärkeitä ja ainutlaatuisia. Oman kokemukseni mukaan etenkin pienten lasten on hyvin vaikeaa hahmottaa perheen sisällä olevia haasteita ja vanhempia saatetaan puolustaa viimeiseen asti. Myös kysyttäessä lapsi voi aina kertoa kaiken olevan perheessä hyvin. Iän myötä lapsi kuitenkin oppii ymmärtämään elämää ja omia kokemuksiaan eri tavalla. Pidän hyvänä asiana, että nykyään reagoidaan lasten hätään paljon herkemmin ja jokainen voi tuoda asioita näkyviin esimerkiksi tekemällä lastensuojeluilmoituksen. On tärkeää, että asioihin tartutaan, jotta perheiden tilanteita pystytään selvittämään ja tarvittaessa ihmiset voivat saada apua. Yritän aina itse työssäni ihmisille korostaa, ettei huolen esiin tuominen ole negatiivinen asia, vaan päinvastoin siitä voi olla iso apu. Voi olla, ettei perhe ole osannut hakea itselleen apua ja ovat kovin kiitollisia, että elämän haasteet viimein tulevat esille.
Traumataustaisen asiakkaan kohtaamista käsiteltiin runsaasti aineistossani. Asiakaskohtaamiset nostavat meissä työntekijöinä pintaan monenlaisia tunteita, joiden kanssa joudumme päivittäin tulemaan toimeen. Työntekijöinä joudumme usein asiakkaiden monenlaisten tunneryöppyjen kohteeksi. Laitinen (2004, 281) tuo esiin tutkimuksessaan, että uhrien saattaa olla haastavaa suunnata vihan tunteitaan niiden aiheuttajiin. Sen sijaan vihan ja epäluottamuksen tunteet kohdistuvat palvelujärjestelmässä työskenteleviin ammattilaisiin. Sosiaali- ja terveydenhuollon aloilla työskentelevät saavat usein osakseen asiakkaan tunneryöpyt, kuten esimerkiksi asiakkaiden kokeman äitivihan. (Mt.) Ammatillisuus ei itsessään suojaa meitä erilaisilta tunteilta, vaan ahdistus, riittämättömyys, viha ja muut vahvat tunteet ovat osa työtä. Työntekijöinä joudumme myös kohtaamaan monenlaista epäoikeudenmukaiselta tuntuvia asioita. Vanhempien omille lapsilleen aiheuttamat vääryydet herättävät usein työntekijässä hyvin voimakkaita tunteita. (Hyytinen 2006, 122.) Lepistön ja Paavilaisen (2010, 20) tutkimuksen mukaan ammattiauttajien rooli tuen saamisessa on ollut nuorille tärkeää, mutta läheisen suhteen luomista on vaikeuttanut useasti vaihtuvat työntekijät ja kiire. Tutkimuksen mukaan aran ja hiljaisen nuoren näkeminen saattaa surullisen usein jäädä vähemmälle huomiolle, mutta tunteita purkava nuori tulee nähdyksi. Nuorten kanssa työskentely vaatiikin ammattilaisilta taitoa kohdata vaikeita asioita ja tunnistaa avun tarve herkällä korvalla. (Mt.) Erityisesti lasten ja nuorten kannalta on surullista, että perheen omat työntekijät vaihtuvat niin tiheään tahtiin. Vaihtuvien työntekijöiden takia asiakkaat väsyvät kertomaan omia asioitaan kerta toisensa jälkeen uudelleen. Asiakas ei myöskään jaksa enää samalla tavalla tutustua uuteen työntekijään, sillä ajattelee tämän vaihtuvan kuitenkin pian uudelleen. Asiakassuhde saattaakin jäädä hyvin etäiseksi ja pinnalliseksi, eikä työntekijälle näin välity kokonaisvaltaista kuvaa perheen tilanteesta.
Työntekijän omat kokemukset ja eletty elämä vaikuttavat osaltaan siihen, kuinka ihmiset tulevat kohdatuiksi. Tämän asian tiedostaminen olisi tärkeää jokaiselle työntekijälle. Olisi myös tärkeää, että työntekijöinä meillä olisi ymmärrystä lapsuuden traumaattisten kokemusten aiheuttamista seurauksista aikuisuuteen (ks. Helitzer ym. 2015, 772). Thomas ja Beecher (2018, 1127) tuovat tutkimuksessaan esille sosiaalityön opiskelijoiden oman traumataustan tiedostamisen merkityksen tärkeyttä. Merkityksellistä on, kuinka opiskelijat itse toimivat ja antavat oman historiansa vaikuttaa omiin valintoihinsa. Tutkimuksen mukaan jo opintojen aikana olisi hyvä pohtia, millaiset tilanteet voivat tulevassa työssä mahdollisesti laukaista muistikuvia omista traumaattisista kokemuksista sekä harjoitella mielenhallinnan keinoja. (Mt.) Tämä olisi mielestäni aihe, jota voisi tulevaisuudessa tutkia enemmän. Mielenkiintoista olisi saada aiheesta tutkittua tietoa, niin työntekijän kuin myös asiakkaan näkökulmasta. Tilanteet, joiden työntekijä etukäteen ajattelee olevan asiakastyössä niitä kaikkein rankimpia ja tunteita herättäviä, eivät sitä välttämättä todellisuudessa olekaan. Eteen saattaakin tulla
jokin yllättävä tilanne, joka nostaa pintaan paljon tunteita, vaikka näin ei olisi etukäteen lainkaan kuvitellut käyvän.
Useammassa aineistoni tutkimuksessa tuodaan esiin uhrien haasteita lähteä hakemaan itselleen apua palvelujärjestelmästä. Taustalla voi olla kokemus häpeästä, joka kieltää oman oikeuden toisilta saatavaan apuun, tai uhri ei välttämättä tunnista tarvitsevansa apua. Kokemuksia on myös siitä, että ulkopuolisin silmin ihminen voi näyttää “normaalilta ihmiseltä”, eikä näin koe saaneensa tarvitsemaansa tukea palvelujärjestelmässä. (Lepistö 2010, 1240; Laitinen 2004, 273.) Itäpuiston (2005, 91) väitöskirjassa nousi myös esille, että useat tutkimukseen osallistuneista olivat eläneet lapsuudessaan todella vaikeissa olosuhteissa, päihteitä käyttävän vanhemman tai vanhempien kanssa, eikä sosiaalitoimi ollut puuttunut asiaan millään tavalla. Sosiaaliviranomaisten puuttumista oli toivottu, sillä heidän ajateltiin olevan ainoa taho, joka ylipäätään voisi puuttua perheen asioihin. Myös Koponen (2006, 158–159) tuo väitöskirjassaan esille näkökulmaa siitä, että pitkäaikaisen huostaanoton kynnys on Suomessa edelleen korkea, eivätkä lastensuojelulaissa määritellyt lasten oikeudet toteudu aina käytännön tasolla (mt.). Vaikka jokainen sosiaalityötä tekevä saa säännöllisesti kuulla kritiikkiä sosiaaliviranomaisten tekemistä vääristä päätöksistä, niin usein kuulee myös ajatuksia toisesta näkökulmasta. Asiakkaat kertovat myös toivoneensa sosiaalityöntekijöiden tiukempaa puuttumista asioihin, rohkeutta ottaa vaikeita asioita puheeksi ja ettei olisi liian sokeasti uskottu esimerkiksi päihdeongelmasta kärsivän vanhemman vakuutteluja elämän muuttumisesta.
Jokaisen perheen tilanne vaatii yksilöllistä tarkastelua ja kaikki sosiaalityöntekijän tekemät päätökset tulee punnita tarkoin. Ajattelen kuitenkin, että jokainen vuosi epävakaissa olosuhteissa elävälle lapselle on liikaa ja se jättää pieneen ihmiseen pysyvän jäljen. Työvuosiini on mahtunut useita tilanteita, joissa olen ihmetellyt, miksi kyseistä lasta ei ole koskaan sijoitettu kodin ulkopuolelle, vaikka tilanne on jatkunut perheessä yhtä kaoottisena vuosikausia. Uskonkin, että on ihan kaikkien edun mukaista, että tietyissä tilanteissa sosiaalityöntekijät uskaltavat tehdä rohkeita päätöksiä avoimesti, yhteistyössä perheen kanssa.
Osa aineistostani käsitteli selviytymistä lapsuuden kokemuksista, joiden aiheuttajana on oma vanhempi. Vaikka uhri kokisikin selviytyneensä menneisyytensä traumaattisista tapahtumista, saattaa suhde vanhempaan pysyä ristiriitaisena läpi koko elämän. Oman vanhemman päihde- tai mielenterveysongelma voi aiheuttaa sen, että lapsi kokee koko elämänsä ajan olevansa vastuussa omasta vanhemmastaan. Vaikka oman vanhemman aiheuttamat ikävät kokemukset olisikin vuosien varrella käsitelty, eivätkä katkeruuden tunteet menneitä kohtaan olisi enää läsnä, voi silti jatkuva huoli omasta vanhemmasta tuntua kohtuuttomalta taakalta. Kun kyseessä on oma vanhempi, voi ihminen kokea olevansa vastuussa hänen hyvinvoinnistaan. Roolit saattavatkin kääntyä nurinpäin ja lapsi on
se, joka huolehtii vanhemmastaan läpi elämänsä. Lapsen kannalta tilanne voi olla monella tapaa ristiriitainen. Jatkuva omasta vanhemmasta huolehtiminen voi tuntua raskaalta, kun haluaisi keskittyä omaan elämään. Toisaalta taas syyllisyyden tunteet voivat vaivata, mikäli vanhempaan yrittää ottaa enemmän etäisyyttä. On myös hyvin mahdollista, ettei oman vanhemman huonon voinnin vuoksi hänen kanssaan ole pystynyt käsittelemään menneisyyden tapahtumia, tai vanhempi kieltää ne kokonaan. Jähin (2004, 154) mukaan tämänkaltaisessa tilanteessa vanhempisuhteeseen liittyvät kulttuuriset arvot, normit ja odotukset tulevat esiin vahvemmin kuin tavallisesti. Psyykkisesti sairaan vanhemman lapsi saattaa joutua perustelemaan ympäristölleen, miksi ei ota vanhempaansa huolehtiakseen. Hän saattaa haluta ottaa etäisyyttä, toisin kuin lapsen ehkä odotettaisiin toimivan.
(Mt.)
Lapsuuden aikaista traumatisoitumista ja sen seurauksia on tutkittu vuosikymmenien ajan. Yksi vahvistava tekijä tutkielman aiheen valintaan olikin sen ajattomuus ja tärkeys. Kuten jo aikaisemmin tässä tutkielmassa on mainittu, meistä jokainen varmasti tuntee jonkun ihmisen, joka on kokenut elämässään traumaattisen tapahtuman. Joillekin nämä kokemukset ovat tuttuja myös oman elämän varrelta. Aihe ei siis ole arkipäivää pelkästään alan ammattilaisille. Ajattelen, että kirjallisuuskatsaus on ollut tämän tutkielman tekemiseen hyvä valinta, sillä sen avulla olen pystynyt kokoamaan aiheesta tehtyä tutkimusta yksien kansien sisään. Toiveeni on, että tutkielmasta saadut tulokset voisivat antaa lukijalleen uutta tietoa tästä tärkeästä aiheesta. Erityisesti kuitenkin toivon, että tutkielma käynnistäisi lukijassa ajatustyön, jonka kautta voisi löytää uusia näkemyksiä traumatisoituneen ihmisen kohtaamiseen.
Tutkielmaprosessin loppu alkaa hiljalleen häämöttää ja mieli täyttyy tämän myötä monenlaisista ajatuksista. Tutkielman teon alkutaival oli haastava, kunnes erinäisten vaiheiden jälkeen pääsin irti alkukankeudesta. Pian huomasin päässeeni kiinni ”tutkielman imuun” ja tutkielman tekeminen alkoi tuntua todella mielekkäältä. Tutkielmaa varten lukemani tutkimukset ja kirjallisuus olivat niin mielenkiintoista luettavaa, että välillä saattoi vierähtää monta tuntia ihan huomaamatta niihin uppoutuneena. Sisällöllisesti teksti ei ollut mitenkään kevyttä luettavaa ja huomasinkin sen täyttävän ajatukset ja öisin asiat tulivat myös uniin. Koen, että tutkielmaan paneutuminen on aika-ajoin tehnyt minusta aika sisäänpäin kääntyneen, hajamielisen ja omiin oloihin hakeutuvan, sillä tutkielmaprosessi on vaatinut paljon ajattelutyötä ja aikaa kaikelta muulta. Tämä ei välttämättä istunut aina niin mutkattomasti muuhun elämään. Oman haasteensa tutkielman tekemiseen toi töissä käyminen täysipäiväisesti. Onneksi vuorotyön ansiosta vapaapäiviä tuli aina useampi peräkkäin, jolloin pystyi suuntaamaan ajatukset taas täysillä tutkielman tekemiseen. Tutkielmaa aloittaessani koin aiheen
minulle tärkeäksi ja nyt koen sen olevan sitä vielä entistä enemmän. Koen oppineeni paljon tämän prosessin aikana ja ymmärrykseni on lisääntynyt pienin askelin eteenpäin.
”On kahdenlaisia lapsia: On niitä, jotka huolehditaan kouluun, ja niitä, jotka unesta pörröisin hiuksin kaatelevat muroja sisarusten kulhoihin. On lapsia, joiden peitot taitellaan tiukasti varpaiden alle, ja on lapsia, jotka tietävät tarkistamattakin, etteivät vanhemmat saapuneet yöksi kotiin. On lapsia, joita viedään urheilukentille ja elokuviin ja ulkomaille, ja lapsia, jotka kiirehtivät toiseen huoneeseen, kun huuto alkaa. On kahdenlaisia lapsia. Mutta on myös kahdenlaisia aikuisia. On aikuisia, jotka eivät säikähdä kirosanoilla kuorrutettua kovaa kuorta, ja niitä, jotka kesyttävät kivusta nousevan kiukun vakaalla välittämisellä. On aikuisia, jotka vähistä eleistä tunnistavat hylätyn lapsen surun, ja aikuisia, jotka osaavat lähestyä kaikkeen varautunutta tavalla, joka murtaa kuoren. On aikuisia, jotka auttavat repun selästä ja taputtavat olkapäälle – taputtavat sisällä sinnittelevää pientä lasta. On aikuisia, jotka rakastavat toisen lasta kuin omaansa. Ja sellaisia aikuisia meidän on oltava, vaikka se särkisi sydämemme.”
(Kivisalo 2021, 28.)
LÄHTEET
*merkitty aineistona olleet tutkimukset
Bowlby, John (1979) The making and breaking of affectional bonds. Suom. Leena Vallisaari.
London: Tavistock Publications.
Boon, Suzette & Steele, Kathy & Van der Hart, Onno (2019) Traumaperäisen dissosiaatiohäiriön vakauttaminen. Potilaan ja terapeutin taitojen kehittäminen. Suom. Paula, Holländer. Helsinki:
Traumaterapiakeskus.
Bonanno, George, A. (2004) Loss, Trauma, and Human Resilience. Have We Underestimated the Human Capacity to Thrive After Extremely Aversive Events? American Psychological Association, 59(1), 20–28.
Caldwell, Christine (1996) Getting our bodies back. Recovery, Healing, and Transformation through Body-Centered Psychotherapy. Colorado: Shambhala Publications.
Costa, Paul, T. & McCrae, Robert, R. (1989) The NEO/NEO-FFI Manual Supplement. Odessa, FL:
Psychological Assessment Resources.
*Davis, Christopher, G. & McKearney, Jolene, M. (2003) How do people grow from their experience with trauma or loss? Journal of Social and Clinical Psychology, 22(5), 477–492.
Eskola, Jari & Suoranta, Juha (2005) Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.
Fadjukoff, Päivi (2015) Identiteetti persoonallisuuden kokoavana rakenteena. Teoksessa Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.) Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-kustannus, 179–193.
Feldt, Taru & Mäkikangas, Anne (2015) Selviytymiskeinot ja niiden käyttöä suuntaavat
persoonallisuuden ominaisuudet. Teoksessa Riitta-Leena Metsäpelto & Taru Feldt (toim.) Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-kustannus, 93–110.
Galatzer-Levy, Isaac, R. & Burton, Charles, L. & Bonanno, George, A. (2012) Coping Flexibility, Potentially Traumatic Life Events, and Resilience: A Prospective Study of College Student
Adjustment. Journal of Social and Clinical Psychology, 31(6), 542–567.
Goffman, Erving (1990) Stigma. Notes on the Management of Spoiled Identity. London: Penguin Books.
Harris, Nadine, Burke (2019) Syvälle ulottuvat juuret. Turvattomasta lapsuudesta tasapainoiseen aikuisuuteen. Suom. Juha Kuvajainen. Helsinki: Basam Books.
Hautamäki, Airi (2002) Teoksessa Jari Sinkkonen & Mirjam Kalland (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Helsinki: WSOY, 13–66.
Hedrenius, Sara & Johansson, Sara (2016) Kriisituki. Ensiapua onnettomuuksien, katastrofien ja järkyttävien tapahtumien käsittelyyn. Helsinki: Tietosanoma.
Hellsten, Tommy (2007) Virtahepo olohuoneessa. Helsinki: Kirjapaja.
*Helitzer, Deborah & Graeber, David & LaNoue, Marnie & Newbill, Sharon (2015) Don`t Step on the Tiger`s Tail: A Mixed Methods Study of the Relationship Between Adult Impact of Childhood Adversity and Use of Coping Strategies. Community Ment Health Journal, 51, 768–774.
Hughes, Daniel (2008) Esipuhe: vuorovaikutteisen kehityspsykoterapian kehittäminen. Teoksessa:
Arthur Becker-Weidman & Deborah, Shell (toim.) Auta lasta kiintymään. Vuorovaikutteinen kehityspsykoterapia traumaperäisen kiintymyshäiriön hoidossa. Tampere: PT-Kustannus, 19–30.
*Huovinen, Anu (2017) Perheväkivaltaa kokeneen lapsen identiteettikertomukset. Ammatillinen lisensiaatintutkimus. Jyväskylän yliopisto. Yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Helsinki:
Pelastakaa Lapset.
*Hyytinen, Riitta (2006) Lapsi, huumeperhe ja toivo. Lapsen todellistuminen huumeperheen kuntoutusprosessissa. Lisensiaattityö. Helsingin yliopisto. Yhteiskuntapolitiikan laitos. Helsinki:
Ensi- ja turvakotien liitto.
*Itäpuisto, Maritta (2005) Kokemuksia alkoholiongelmaisten vanhempien kanssa eletystä
lapsuudesta. Kuopion yliopisto. Sosiaalipsykologian ja sosiologian laitos. Akateeminen väitöskirja.
*Jähi, Rita (2004) Työstää, tarinoida, selviytyä. Vanhemman psyykkinen sairaus
lapsuudenkokemuksena. Tampereen yliopisto. Terveystieteen laitos. Akateeminen väitöskirja.
Kalland, Mirjam (2002) Kiintymyssuhdeteorian kliininen merkitys: soveltaminen erityistilanteissa.
Teoksessa Jari Sinkkonen & Mirjam Kalland (toim.) Varhaiset ihmissuhteet ja niiden häiriintyminen. Helsinki: WSOY, 198–233.
Kallio, Tomi J. (2006) Laadullinen review- tutkimus metodina ja yhteiskuntatieteellisenä lähestymistapana. Hallinnon tutkimus, 25(2), 18–28.
Kaltiala-Heino, Riittakerttu & Poutanen, Outi & Välimäki, Maritta (2001) Sairauden häpeällinen leima. Lääketieteellinen aikakauskirja Duodecim, 117(6), 563–570.
https://www.duodecimlehti.fi/duo92138. Viitattu 18.11.2021.
Kangasniemi, Mari & Pietilä, Anna-Maija & Utriainen, Kati & Jääskeläinen Petri & Ahonen, Sanna-Mari & Liikanen, Eeva (2013) Kuvaileva kirjallisuuskatsaus: eteneminen
tutkimuskysymyksestä jäsennettyyn tietoon. Hoitotiede 25(4), 291–301.
https://www.proquest.com/docview/1469873650/fulltextPDF/B71079601DA94A27PQ/1?accountid
=14242. Viitattu 16.11.2021.
Keltinkangas-Järvinen, Liisa (2015) Temperamentti – persoonallisuuden biologinen selkäranka.
Teoksessa Riitta-Leena, Metsäpelto & Taru, Feldt (toim.) Meitä on moneksi. Persoonallisuuden psykologiset perusteet. Jyväskylä: PS-kustannus, 49–69.
Kivisalo, Hanna (2021) Hyvän jälki. Seinäjoki: Sekunnit ja tunnit.
Kontula, Anna (2008) Punainen Eksodus. Tutkimus seksityöstä Suomessa. Helsinki: Like Kustannus.
*Koponen, Anne (2006) Sikiöaikana päihteille altistuneiden lasten kasvuympäristö ja kehitys.
Akateeminen väitöskirja. Helsingin yliopisto. Sosiaalipsykologian laitos. Helsinki:
Kehitysvammaliiton tutkimusyksikkö Kotu.
Koppeli, Riitta (2004) Lapsen ja nuoren psykosomaattiset oireet. Teoksessa Paula Koistinen &
Susanna Ruuskanen & Tuula Surakka (toim.) Lasten ja nuorten hoitotyön käsikirja. Helsinki:
Tammi, 306-311.
Kuula, Arja (2011) Tutkimusetiikka. Aineistojen hankinta, käyttö ja säilytys. Tampere: Vastapaino.