“Keho aistii vaaran ja aloittaa sen uhatessa kemiallisten reaktioiden ilotulituksen suojellakseen itseään. Mutta mikä tärkeintä, keho muistaa. Stressireaktio on ihmeellinen evoluution tulos, joka teki mahdolliseksi sen, että lajimme menestyi päästäkseen tähän hetkeen.” (Harris 2019, 83, suomennos Juha Kuvajainen.)
Taistelu, pako ja jähmettyminen ovat nisäkkäiden ja matelijoiden alkukantaisia reaktioita, kun ne joutuvat ylivoimaisen uhan eteen. Taistelu ja pako ovat yleisesti tutumpia, mutta jähmettymisreaktio on jäänyt vieraammaksi. Edellä mainitut reaktiot ovat niin alkukantaisia, että kaikki lajit hämähäkeistä ihmisiin käyttävät niitä eloonjäämiskeinoinaan. Mikäli eteen tullut tilanne vaatii, uhattuna oleva olento taistelee jäädäkseen eloon. Mikäli taistelu luultavasti päättyisi häviöön, olento pakenee. Kun taistelu tai pakeneminen eivät luultavasti pelastaisi olennon henkeä, hän turvautuu jähmettymisreaktioon, eli “kuoliaaksi tekeytymiseen”. Tämä reaktio toimii yksilön viimeisenä eloonjäämisen turvaavana strategiana. (Levine 2020, alkup. 1997, 26–27, 105–106.)
Edellä kuvataan, kuinka ihminen reagoi eteen tulleeseen äkilliseen kriisitilanteeseen. Palosaaren (2008, 22–24, 26) mukaan kriisi-käsite tulee kreikan kielestä ja tarkoittaa äkillistä pysähtymistä ja tilannetta, jossa ihmisen aikaisemmat keinot ja kokemukset eivät riitä ongelman ratkaisemiseen.
Palosaari jaottelee kirjassaan kriisilajit kolmeen osaan. Jaottelu on tehty psykologian professori Mitchelliä (Mitchell & Everly 1993) mukaillen. Kehityskriisit ovat ihmisen luonnolliseen kehityskulkuun kuuluvia kriisejä. Tällaisiin kuuluvat esimerkiksi lapsen saaminen tai eläkkeelle jääminen. Elämänkriisit ovat puolestaan ihmisen elämään kuuluvia pitkäkestoisia rasitustilanteita.
Näitä kriisejä ei satu kaikille. Esimerkkejä elämänkriiseistä ovat työuupumus tai vakava pitkäaikaissairaus. Viimeisenä ovat äkilliset kriisit, jotka ovat epätavallisen voimakkaita, yllätyksellisiä tapahtumia ja tuottavat huomattavaa kärsimystä ihmisen elämään. Tällaisia ovat esimerkiksi yllättävä avioero, tulipalo tai liikenneonnettomuus. Kun kriisistä aiheutunut psyykkinen kipu on ihmiselle liikaa, eivätkä siitä aiheutuneet reaktiot lähdekään etenemään, vaan tapahtuma tai sen osat lukkiutuvat kehoon tai mieleen, voidaan puhua traumasta sekä ihmisen traumatisoitumisen yhteydessä syntyneestä rakenteellisesta dissosiaatiosta. (Mt.)
Vaikka traumoista ja traumatisoitumisesta puhutaankin eri tavalla ääneen tänä päivänä, ja vaikka ne ovat alkaneet saamaan eri tavoin näkyvyyttä niin ammattipiireissä kuin myös mediassa, ovat ihmiset saaneet traumoja jo tuhansien vuosien ajan. Trauma on muuttunut arkisemmaksi asiaksi ja jokaisella meistä on jossakin elämänvaiheessa ollut jonkinlainen traumaattinen tapahtuma. (Levine 2020, alkup.
1997, 43, 51.) Suomen Punaisen Ristin kriisipsykologiatoiminnan kehittäjä ja kriisiryhmän vetäjä Saari (2003, 22–27) määrittelee kirjassaan traumaattisen tapahtuman tunnusmerkit seuraavasti.
Tapahtuman tai tilanteen ennustamattomuus eli traumaattinen tapahtuma tulee ihmisen elämään odottamatta, Saaren sanoin “kuin salama kirkkaalta taivaalta”. Ihminen ei pysty psyykkisesti valmistautumaan äkilliseen tapahtumaan, minkä vuoksi se aiheuttaa ihmisen mielelle suuremman järkytyksen. Tapahtuman kontrolloimattomuus, mahdottomuus vaikuttaa siihen omalla toiminnalla.
Usein traumaattinen tapahtuma on sellainen, ettei ihminen pysty toiminnallaan tai käytöksellään vaikuttamaan tapahtumien kulkuun, vaan tapahtumat ovat useiden sattumien summa. Olennainen osa traumaattisen tapahtuman käsittelyä on ihmisen jälkiviisaus ja jossittelu tapahtuneen jälkeen. Ihmisen on usein vaikeaa sietää sitä, ettei aina pysty vaikuttamaan tapahtumien kulkuun. On helpompaa sietää syyllisyydentunteita kuin kokea hallinnan tunteen menettäminen. Tapahtumat, jotka ovat luonteeltaan sellaisia, että ne koettelevat ja muuttavat elämänarvoja. Tällaiset tapahtumat muuttavat ihmisen elämänarvoja yleensä kolmella tavalla: Ihminen tulee tietoiseksi omasta haavoittuvuudestaan, maailmankuva ja elämänkatsomus sekä elämänarvot muuttuvat. Ihminen on tietoinen jokapäiväisistä ympärillään tapahtuvista onnettomuuksista ja erilaisista väkivallanteoista.
Ihminen kuitenkin elää jonkinlaisessa haavoittumattomuuden tilassa ja ajattelee, etteivät tällaiset tapahtumat kosketa hänen elämäänsä. Kun traumaattinen tapahtuma sattuu omalle kohdalle, tulee ihminen tietoiseksi haavoittuvuudestaan. Tämä myös lisää ymmärrystä siitä, että elämässä voi minä hetkenä hyvänsä tapahtua jotain traumaattista myös itselle. Traumaattisten tapahtumien myötä ihmisen kuva ympäröivästä maailmasta ja elämänkatsomuksesta muuttuu. Myös ihmisen elämänarvot menevät uudelleen punnittavaksi ja perheen sekä ihmissuhteiden arvo lisääntyy työn, uran ja rahan menettäessä merkitystään. Kaiken muuttuminen. Traumaattisessa kriisissä ihminen joutuu usein kohtaamaan psyykkisesti haastavia sopeutumistehtäviä, sillä kaikki tapahtuu nopeasti ja rajusti.
Ihminen ei pysty hallitsemaan sisäisiä eikä ulkoisia reaktioitaan, ja tämä saattaa asettaa voimavarat äärirajoille. Joskus ne eivät välttämättä edes riitä. Tässä kohtaa ihminen tarvitsee usein ulkopuolista tukea asioiden läpikäymiseen. (Mt.)
2.2 Traumaattiset kokemukset lapsuudessa
”Mikään tapahtuma itsessään ei murskaa ihmistä vaan se, mitä tapahtuu trauman jälkeen tai mitä on tapahtunut sitä ennen.” (Poijula 2018b)
Tutkielmani aihe käsittelee lapsuudessa koettua traumatisoitumista, ja keskityn yhden luvun verran tarkastelemaan erityisesti lapsuutta ja traumaa. Kuten Poijula (2016, 11) kirjoittaa
“suojelluimmatkaan lapset eivät välty elämän iskuilta”. Trauman kokemisen todennäköisyys juuri lapsuudessa on suurin. Traumaattinen kokemus voi kohdata niin lasta itseään, hänen perhettään kuin myös läheisiä ihmisiä. Lapsi voi myös joutua osaksi onnettomuutta tai altistua näkemään jotain sellaista mitä hänen ei pitäisi nähdä. Punamäki (2002, 184) toteaa, että haasteet ja vaikeudet kuuluvat lapsen normaaliin kehitykseen. Eteen tulevat tilanteet käyvät kuitenkin liian stressaaviksi, kun ne ylittävät lapsen voimavarat. Hän kuitenkin korostaa, etteivät traumakokemukset kuulu lapsuuden normaaliin kehitykseen. Ne ylittävät lapsen kestokyvyn ja vaatii suuria ponnisteluja, jotta pienen mielen tasapaino palautuisi. (Mt.) Aika ennen syntymää ja varhaislapsuus edustavat erityisen herkkiä ja kriittisiä kehityksen vaiheita lapsen elämässä. Tämän vuoksi haitallisilla kokemuksilla on suuri vaikutus lapsen kehitykseen. Kriittisessä kehitysvaiheessa jonkin kokemuksen läsnäolo tai sen puuttuminen johtaa lapsen elämässä peruuttamattomiin muutoksiin. (Harris 2019, 203.) Taskinen (2003, 18) puolestaan lisää, että lapsuudessa koettu psyykkinen trauma on hoidettavissa, mutta ei kuitenkaan parane täysin vaan jättää aina arven ihmiseen.
Lastenpsykiatri Riihosen (2018) mukaan lapsi syntyy tähän maailmaan yksilöllisen temperamenttinsa ja reaktiivisuutensa kanssa. Merkittävien ihmissuhteiden kautta hänellä on hiljalleen mahdollisuus opetella tunnereaktioidensa säätelyä stressaavissa tilanteissa. Lapsi myös saa kokemuksia turvallisesta kiintymyssuhteesta päästessään syliin ja saadessaan rauhoittelua jouduttuaan sietämättömän tunnetilan valtaan. Kun lapsi saa kokea toistuvasti tällaisia kokemuksia varhaislapsuudessaan ja saa lisäksi kasvaessaan yhdessä aikuisen kanssa harjoitella tunteiden käsittelyä, alkaa lapsen autonomisen hermoston toiminta sujua yhä omaehtoisemmin. Tämän myötä lapsen stressin säätely alkaa onnistua itsenäisemmin, mikä vaikuttaa suoraan aikuisuuteen, jossa on kohdattavana erilaisia kuormitustekijöitä ja stressiä. Kun lapsi saa yhdessä aikuisen kanssa keskustella tunteista ja lasta ohjataan kuohuttavissa tilanteissa rauhoittamaan mieltään ja toimimaan oikealla tavalla, oppii lapsi samalla säätelemään itseään eteen tulevissa kuormittavissa tilanteissa. On tärkeää, että elämässä olisi edes yksi läheinen ihminen, joka rakastaa ehdoitta ja jonka kanssa voi harjoitella omien tunteiden säätelyä turvallisissa olosuhteissa. Valtavaara (2003, 21) kuitenkin
kirjoittaa, että liian monen pienen lapsen kasvuympäristössä vallitsee ilmapiiri, joka jo muutaman ensimmäisen vuoden aikana tukahduttaa ja jäädyttää lapsen tunne-elämää. Tunteet ovat lapsen ensimmäinen väline, jolla hän pystyy kommunikoimaan. Jo kohdussa lapsi reagoi tunteillaan ympäristöön, erityisesti odottavan äidin tunnetiloihin. Kohdussa lapseen alkaa kasvaa turvallisuuden tai pelon ensimmäiset siemenet. Poijula (2016, 21) kirjoittaa, etteivät lapset ole suojassa heille aiheutuneelta stressiltä edes sikiöaikana. Odottavan äidin altistuminen vakavalle stressille aiheuttaa vauvalle heikentynyttä stressinsietoa. Myös varhaisella vuorovaikutuksella ja varhaislapsuuden kokemuksilla on suora yhteys lapsen stressioireisiin ja stressinsietokykyyn. (Mt.)
Hedrenius ja Johansson (2016, 115–116) kirjoittavat, että lasten tapa käsitellä heille tapahtuneita asioita ja niiden seurauksia vaihtelee huomattavasti kognitiivisen kypsyyden ja iän mukaan. Vaikka voidaan luulla toisin, lapsilla on kyky erilaisiin tunteisiin aikuisten tavoin. Lapsi saattaa kuitenkin käyttäytyä hyvin eri tavoin kuin aikuinen, vaikka tunnetilat olisivat samanlaisia. Aikuiset saattavat ajatella, ettei lapsi ymmärrä tapahtunutta eikä tapahtuneella ole häneen vaikutusta. Todellisuudessa lapsi on kuitenkin käsittänyt tapahtuneen, ja se tulee vaikuttamaan häneen tulevaisuuteensa. (Mt.) Aikuisilla saattaa myös olla taipumus ajatella lapsuus elämänvaiheeksi, johon suru ja tuska eivät yllä ja he haluavat suojella lapsia vaikeilta asioilta. Aikuisen saattaa myös olla itse vaikeaa kohdata haastavia asioita ja hyväksyä niitä, joten niiden ottaminen puheeksi lasten kanssa voi olla haastavaa ja sitä vältellään. (Poijula 2016, 103–104.) Valtavaara (2003, 19, 49) puolestaan muistuttaa, että aikuisen tehtävänä on tukea lasta oman tahdon käytön opettelussa ja ohjata lasta oikeaan suuntaan.
Lapsen olisi tärkeää saada olla ensin lapsi, joka saa aikuistua vähitellen ja itsenäistyä itselleen sopivalla tahdilla. Valtavaara lisää, ettei pieni lapsi osaa käyttää omaa tahtoaan juuri muuhun kuin perustarpeiden ilmaisemiseen, joten vanhemmat ovat yleensä ensimmäiset, jotka lapsen puolesta jotain tahtovat. Kestääkin kauan, ennen kuin lapsi oppii elämässään tahtomaan oikeita ja turvallisia asioita. Aikuisen oma tahto voi toimia liian vaativasti tai vähäisesti ja näin lapsen tahdon tukemisen tilalle tulee tuen puute tai jopa tahdon nujertaminen. Moni on kuitenkin päätynyt vanhemmaksi ennen kuin on terveellä tavalla oppinut käyttämään omaa tahtoaan. Jos omia lapsuuden kokemuksia ei ole osannut tai halunnut käsitellä, ne saattavat pyrkiä esiin juuri silloin, kun ihminen sitä itse vähiten haluaisi. Lapsuudessa koetut ikävät asiat saattavat tulla siirretyksi omille lapsille, ellei niistä ole tullut riittävän tietoiseksi. (Mt.)
Hellsten (2007, alkup.1991, 51–53, 62–67) kuvailee kirjassaan “virtahepoa olohuoneessa”, jonka kaikki näkevät sen suuren koon ja pelottavuuden vuoksi, mutta jonka olemassaolon kaikki silti kieltävät. Kirjassa kuvataan alkoholistiperheen elämää, mutta kuvaus virtahevosta sopii hyvin mihin tahansa perheeseen, jossa kaikki yrittävät piilotella perheen sisällä olevaa ongelmaa. Tällaisessa
perheessä kasvava lapsi oppii perheen kehittämät kolme sääntöä: älä tunne, älä puhu, älä luota. Lapsi oppii elämään selittämättömän pahan olon kanssa, josta on mahdoton puhua kenellekään, koska ei ole mitään mistä puhua. Lapsi myös kasvaa sisäisen yksinäisyyden kokemuksen kanssa. Kun omiin vanhempiin ei pysty luottamaan, on vaikea luottaa kehenkään muuhunkaan. Yksinäisyyden lisäksi matkassa kulkevat usein häpeä ja syyllisyys, joiden alle lapsen omat tarpeet ja tunteet helposti hautautuvat. Caldwell (1996, 92–93) lisää, että lapsuudessa saadut kokemukset vaikuttavat siihen, millaiseen toimintaan olemme ympärillämme tottuneet ja mikä tuntuu meistä tärkeältä. Toisaalta kokemukset vaikuttavat myös omiin toimintatapoihimme myöhemmässä elämässä.
2.3 Kiintymyssuhde ja varhainen vuorovaikutus
“Se, mitä minä mukavuussyistä kutsun kiintymyssuhdeteoriaksi edustaa erästä tapaa käsitteellistää inhimillisten olentojen taipumus muodostaa vahvoja tunnesiteitä erityisiin toisiin ja selittää tunneperäisen kärsimyksen ja persoonallisuushäiriöiden moninaisia muotoja, joita ovat muun muassa ahdistus, viha, masentuneisuus ja tunteenomainen etääntyminen ja jotka syntyvät tahdonvastaisen eron ja menetyksen tuloksena.” (Bowlby 1979, 127, suomennos Leena Vallisaari.)
Hautamäki (2002, 14–15 32, 35–37) esittelee psykoanalyytikko John Bowlbyn (1907–1990) kehittämän kiintymyssuhdeteorian ydinajatusta, jonka mukaan äidin rakkauden menetys ja lapsen kokema äidinriisto voivat uhata vakavasti lapsen kehitystä. Lisäksi tärkeää lapsen kehitykselle on elinympäristön merkitys. Hautamäen mukaan toinen kiintymyssuhdeteorian kehittäjistä oli Mary Ainsworth (1913–1999), joka tutkijaryhmänsä kanssa kehitti Vierastilanne-menetelmän tutkiakseen yksivuotiaiden lasten yksilöllisiä eroja kiintymyssuhteessa äitiin. Menetelmän avulla havainnoitiin sitä, hakeeko lapsi äidiltään läheisyyttä ja toisaalta sitä, millä tavalla hän sen tekee eli katsekontaktin avulla, kasvonilmeillä vai liikkeillä. Testitilanteessa lapsen stressiä pyrittiin lisäämään tilanne tilanteelta. Menetelmän avulla saatujen tulosten pohjalta Ainsworth tutkijaryhmineen kuvaa kolme erilaista strategiaa, joilla lapsi pyrkii varmistamaan ja ylläpitämään kiintymyksen kohteena olevan henkilön saatavuuden. Luottavaiset, turvalliset kiintymyssuhteet omaavat lapset ovat ensimmäisenä ikävuotenaan oppineet luottamaan äitinsä saatavilla oloon ja oppineet käyttämään häntä turvanaan, joten he tekevät näin myös vierastilanteessa. Turvattomasti kiintyneet, välttelevät lapset eivät käytä äitiä turvapesänään. Nämä lapset pyrkivät välttämään oman tarvitsevuutensa osoittamista ja erityisesti kielteisten tunteiden ilmaisemista. Turvattomasti kiintyneet -ristiriitaiset ja vastahakoiset
lapset edustavat epäjohdonmukaisesti lapsensa kanssa toimivien äitien lapsia. Nämä lapset eivät ole kyenneet luomaan strategiaa hallitakseen äitinsä vaikeasti ennakoitavia ja monimutkaisia vuorovaikutustapoja. Ainsworth ja Bowlby korostivat oman aikakautensa perhemuodon mukaisesti äidin ensisijaisuutta pienen lapsen huoltajana, mutta sittemmin kiintymyssuhdetutkijat ovat alkaneet kiinnittää huomiota myös isään lapsen kiintymyksen kohteena. (Mt.)
Punamäki (2002, 197) puolestaan kirjoittaa, että myöhemmän kehityksen ja psyykkisen selviytymisen kannalta ensimmäisen vuoden aikana opitut mallit vuorovaikutuksesta, syy-seuraussuhteista ja tunteiden ilmaisusta ovat erityisen merkityksellisiä. Lapsena opitut kiintymyssuhdemallit ovat kehittyneet suojelemaan psyykkistä terveyttä vaarallisissa ja uhkaavissa tilanteissa, joten ne aktivoituvat eteen tulevissa traumaattisissa tilanteissa. Turvattomasti ja turvallisesti kiintyneillä lapsilla on hyvin erilaiset työskentelymallit trauman aktivoituessa, ja traumakokemuksista toipuminen etenee noudattamalla kiintymyssuhteelle ominaisia lainalaisuuksia.
Kalland (2002, 204) lisää, että varhaisessa kiintymyssuhteessa on tärkeää, että lapsi saa kokea eron, läheisyyden ja jälleennäkemisen turvallisella tavalla. Kiintymyssuhteessaan traumatisoituneet lapset ovat toistuvasti kokeneet edellä mainitut elementit puutteellisiksi tai jopa kauhua herättäviksi elämässään. Traumatisoituneen lapsen käsitys itsestään ja muista ihmisistä on vaurioitunut, ja se heijastuu hänen käyttäytymiseensä ja luottamukseensa muita ihmisiä kohtaan. Vauriot näkyvät lapsen myöhemmässä kehityksessä ja käyttäytymisessä. (Mt.)
Poijulan (2016, 157–158) mukaan lapsen kokemukseen perheestään vaikuttavat yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi esimerkiksi lapsen sukupuoli, lasten syntymäjärjestys ja perheen ekonominen tilanne. Kokemus omasta perheestä saattaa olla samankin perheen lapsilla hyvin erilainen. Hellsten (2007, alkup.1991, 31–33) lisää, että lapsi tarvitsee avukseen muita ihmisiä, eli peilejä, oppiakseen kuka on ja mitä tuntee. Kaikkein tärkeimmät peilit lapsen kehityksen kannalta ovat ne, jotka on asetettu hänen eteensä varhaisimmissa kehitysvaiheissa, eli omat vanhemmat. Kun lapsi kokee esimerkiksi voimakasta surua, hän ei ole siitä aluksi tietoinen eikä käsitä sitä omaksi tunteekseen.
Kun lapsi näkee surun peilistä, hän kykenee ottamaan tunteen itselleen. Näin lapsi ymmärtää saavansa kokea surun tunnetta. Lapsi näkee surun peilistä silloin, kun äiti tai isä näkevät sen, hyväksyvät sen ja antavat lapselle tilaa olla surullinen. Jos vanhempi ei itse pysty antamaan tilaa surulleen, hän ei kykene näkemään sitä lapsessa. Kun lapsi katsoo toistuvasti peileihin, hänelle alkaa rakentua kuva ja käsitys itsestä. Vaikka tärkeimmät peilit ovatkin lapsen varhaisimmissa kehitysvaiheissa, sama peilaustapahtuma jatkuu läpi elämän. Muilla ihmisillä on suuri vaikutus ihmiseen, ja ihminen alkaa helposti muuttua sellaiseksi millaisena muut hänet näkevät. Ihmisellä on taipumusta toistaa varhaisia lapsuuden peilaustapahtumia myöhemmin elämässään, ja hän hakeutuu sellaisten ihmisten lähelle,
joilta saa samankaltaista kohtelua kuin on vanhemmiltaan aikoinaan saanut. (Mt.) Myös Hughes (2008, 26–27) toteaa, että vanhempien oma kiintymyshistoria vaikuttaa voimakkaasti siihen, kuinka he pystyvät tukemaan omaa lastaan. Vanhemmalle on erityisen haastavaa, mikäli omalla lapsella alkaa ilmetä merkkejä vaurioituneesta kiintymyssuhteesta. Nämä tilanteet laukaisevat usein asioita vanhemman omasta kiintymyssuhdehistoriasta, eikä hän kykene enää tukemaan lasta häiriökäyttäytymisen muuttamisessa. (Mt.)
3 KYKY SELVIYTYÄ TRAUMAATTISISTA KOKEMUKSISTA
“Kun nuori puu vaurioituu, se kasvaa vaurionsa ympärille. Kun puu kasvaa suureksi, vaurio jää verraten pieneksi suhteessa puun kokoon. Kaarnaiset pahkat ja vääntyneet oksat kielivät puun aikojen saatossa saamista iskuista ja sen voitokkaasti kohtaamista esteistä. Tapa, jolla puu kasvaa menneisyytensä ympärille, antaa sille ainutkertaisen yksilöllisyyden, luonteen ja kauneuden.” (Levine 2020, alkup. 1997, 43, suomennos Immo Pekkarinen.)
3.1 Trauman vaikutukset ihmiseen
Hedreniuksen ja Johanssonin (2016, 27) mukaan nykyään tiedetään paljon enemmän tekijöistä, jotka pienentävät tai lisäävät traumatisoitumisen riskiä. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa psykologiset, biologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät, jotka kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, aiheuttaako tapahtuma trauman vai ei. Jokainen yksilö kokee kohtaamansa traumaattisen tapahtuman eri tavoin. Myös Saaren (2003, 68–70) mukaan ihmisen kyky käsitellä traumaattisia kokemuksia vaihtelee yksilöiden välillä. Tähän kykyyn vaikuttavat elämänhistoriamme ja eletyt kokemukset.
Olennaista kokemuksien käsittelyssä on se, kuinka olemme oppineet kohtaamaan eteen tulleita vaikeuksia sekä tunnistamaan ja sietämään niiden herättämiä reaktioita, tunteita ja ajatuksia. Yksikin vaikea traumaattinen kokemus, joka on jäänyt käsittelemättä, saattaa johtaa ihmisen persoonallisuuden häiriintymiseen. Mikäli ihmiselle ei ole omassa historiassaan tullut vastaan vaikeuksia, hänen ei ole tarvinnut opetella kohtaamaan niitä tai selviämään niistä. Näin hänen ei myöskään ole tarvinnut opetella sietämään vastoinkäymisten aiheuttamia tunteita. Erityisesti selviytymiseen vaikuttaa se, kuinka on oppinut lapsena tai nuorena suhtautumaan elämässä eteen
tuleviin turhaumiin ja menetyksiin. Omaksumme omilta vanhemmilta ja muilta tärkeiltä aikuisilta tavan kohdata elämän vastoinkäymisiä. Voimme joko oppia väistämään ja kieltämään vaikeudet tai oppia menemään rohkeasti niitä kohti ja käsittelemään niitä. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 11, 67, 255, 289) mukaan tutkimukset osoittavat, että psyykkinen trauma aiheuttaa ihmiselle konkreettisia fysiologisia muutoksia vahingoittamalla sitä aivojen aluetta, joka muodostaa kehollisen tunteen elossa olemisesta. Psyykkinen trauma muuttaa myös aivojen hälytysjärjestelmää ja järjestelmää, joka muuttaa olennaisen tiedon epäolennaiseksi ja lisää tutkitusti stressihormonien tuotantoa. Näiden fysiologisten muutosten vuoksi traumatisoitunut ihminen on jatkuvasti virittäytynyt aistimaan erilaisia vaaroja ympärillään, ja tämän vuoksi hänen on vaikeaa elää leppoisaa arkea. Van der Kolk kirjoittaa, että usein traumatisoitunut ihminen pelkää tuntemista.
Tunneaivojen kehittämät tuntemukset tekevät olon avuttomaksi ja epämiellyttäväksi. Ihminen elää elämäänsä kuin traumaattiset kokemukset eivät olisi vieläkään ohitse ja myrkyttää näin jokaisen uuden tapahtuman ja kohtaamisen elämässään. Ajautuminen toistuvasti samoihin ongelmiin ja vaikeus ottaa opikseen aiemmin tapahtuneista aiheuttaa haasteita. (Mt.) Myös Ogdenin ym. (2009, 3) mukaan trauma murentaa ihmisen minäkuvaa ja ylläpitää traumasta johtuvia häiriötiloja.
Traumatisoivat tapahtumat jäävät monille mieleen pirstaloituneina muistoina. Helposti aktivoituvat neurobiologiset reaktiot ja voimakkaat ei-sanalliset sensomotoriset reaktiot ja oireet kertovat ihmiselle sanatonta tarinaa, ikään kuin keho muistaisi sen mitä traumatisoitunut ei kognitiivisella tasolla tiedä. Myös Harris (2019, 20) lisää, että lapsuuden traumaattiset kokemukset säilyvät ihmisen kehossa vuosikymmenien ajan ja kirjaimellisesti porautuvat luihin ja ytimiin.
Van der Kolk (2018, 289) kirjoittaa, että mikäli ihminen ei kykene pukemaan kokemiaan traumoja sanoiksi tai ei tunnista niitä, hänen vaivojaan voidaan hoitaa väärin diagnoosein (painajaisina, unettomuutena, turtuneisuutena tai erilaisina särkyinä kehossa, esim. toistuvina selkäkipuina).
Koppelin (2004, 306–310) mukaan on tavallista, että psyykkinen stressi näyttäytyy erilaisina ruumiillisina oireina. Käsite psykosomatiikka tarkoittaa kokonaisvaltaista näkökulmaa, jossa ihminen nähdään fyysisten, psyykkisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden summana. Myös vaikeiden tunteiden käsittelyn yhteydessä voi ilmetä erilaisia elimellisiä oireita. Tämänkaltainen oireilu voi olla ihmiselle ainoa tapa, jolla hän kykenee ilmaisemaan omien voimavarojen vähenemistä ja vaikeaa elämäntilannetta. Yksi tavallisimmista psykosomaattisista oireista lapsilla ja nuorilla on kastelu, joka koetaan kiusalliseksi ja elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavaksi oireeksi. Oireilu voi myös näkyä tuhrimisena, jolloin lapsi sotkee tahattomasti vaatteensa tai sänkynsä ulosteella, ilman elimellistä muutosta tai suoliston sairautta. Lapsella ja nuorella voi myös ilmetä erilaisia kiputiloja, jotka saattavat olla niin voimakkaita, että ne estävät lapsen normaalin päivittäisen toiminnan, kuten
päiväkotiin tai kouluun menon. Vatsakipuja voi ilmetä kaikenikäisillä lapsilla, mutta pienet lapset kohdistavat kivuntunteensa erityisesti vatsaan. Psykosomaattinen oireilu kehittyy useimmiten krooniseksi ja vaikuttaa lapsen tai nuoren itsetuntoon ja sosiaalisiin tilanteisiin sekä luo stressiä jokapäiväiseen elämään. (Mt.)
Rothschild (2000, 6, 13) kirjoittaa, että traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä henkilö ei muista traumaattisia tapahtumia, vaan on laittanut ne osaksi menneisyyttä muiden elämäntapahtumien tavoin. Traumaperäinen stressihäiriö voi syntyä, kun ihmisen psykologiset ja somaattiset stressivasteet jatkuvat pitkään hengenvaarallisten traumaattisten kokemusten jälkeen. Trauman ja traumaperäisen stressihäiriön seuraukset riippuvat monista tekijöistä, kuten uhrin iästä, trauman vaikutuksista ja luonteesta sekä siitä, minkälaista tukea uhri saa tapahtumien jälkeen. Poijulan (2016, 40, 45, 51–71) mukaan lapsen trauman oireisiin vaikuttaa hänen kehitystasonsa. Pelon käynnistämiä vaaralta suojaavia kehonreaktioita ovat lapsella yleisimmin ylivireisyys, ärsyyntyvyys, unettomuus, säikähtelevyys, keskittymisvaikeudet sekä ruuansulatuksen ja sydämen sykkeen epävakaus. Mikäli kehon reaktiot kestävät yli kuukauden, on diagnostisesti kyse äkillisestä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Traumaperäisen stressihäiriön biologinen selitys on, että ruumis ei enää palaudu traumaa edeltävään tilaan. Traumaattisesta kokemuksesta voi myös aiheutua lapselle muita seurauksia, kuten eroahdistushäiriö, jossa lapsi pelkää vanhemmista erossa olemista. Lapsuusiän uhmakkuushäiriön riskiä lisäävät vakavat traumaattiset kokemukset, kuten seksuaalinen kaltoinkohtelu tai fyysinen väkivalta. Lapsi voi myös kärsiä masennuksesta, joka ilmenee lamauttavan tyytymättömyyden ja alakuloisuuden tilana. Uniongelmat ovat hyvin yleisiä traumatisoituneilla lapsilla. Lapsi voi myös oireilla näyttämällä voimakkaita pelon, ahdistuneisuuden ja vihan tunteita. Kaikkiaan lasten tavat reagoida traumaan ovat moninaisia. Mahdollisen muutoksen tunnistaa parhaiten vertaamalla lapsen trauman jälkeistä käyttäytymistä sitä edeltäneeseen käyttäytymiseen. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 82, 224) mukaan trauma aiheuttaa ihmisessä usein dissosiaatiota. Dissosiaatio estää yhdistämästä traumaattista tapahtumaa eheäksi tarinaksi ihmisen elämänkerralliseen muistiin.
Ihmiselle tapahtunut raskas kokemus pirstaloituu, jolloin siihen liittyvät mielikuvat, ajatukset, äänet, tunteet ja ruumiilliset tuntemukset alkavat elää tahattomasti omaa elämäänsä. Myöhemmin pienikin arjessa tullut ärsyke voi aktivoida traumatakauman, jonka seurauksena pirstaloituneet kokemukset tunkeutuvat tähän päivään, ja ihminen elää ne toistuvasti uudelleen. Takaumat ja tapahtumien uudelleen eläminen saattavat olla jopa rankempi kokemus kuin alkuperäinen trauma. Takaumista kärsivä alkaa usein ”suorittaa elämää” torjuakseen takaumia - esimerkiksi turruttaen itsensä päihteillä, hakeutumalla vaarallisiin tilanteisiin tai urheilemalla pakonomaisesti. Boonin ym. (2019, 6–7, 9)
mukaan dissosiaation merkitys on helpompi ymmärtää, kun tietää jotain sen vastakohdasta eli integraatiosta. Integroituneen persoonallisuuden kaikki eri puolet muodostavat eheän kokonaisuuden. Ihmisellä on synnynnäinen taipumus integroida kokemuksia yhtenäiseksi, pysyväksi
mukaan dissosiaation merkitys on helpompi ymmärtää, kun tietää jotain sen vastakohdasta eli integraatiosta. Integroituneen persoonallisuuden kaikki eri puolet muodostavat eheän kokonaisuuden. Ihmisellä on synnynnäinen taipumus integroida kokemuksia yhtenäiseksi, pysyväksi