Nurmi (2015, 112–113, 116) kirjoittaa, että ihmisen kykyä selviytyä erilaisista tilanteista on tutkittu runsaasti eri elämäntilanteiden näkökulmasta lähes puolen vuosisadan ajan. On todettu, että ihmiset käyttävät erilaisten haastavien tilanteiden käsittelyssä erilaisia psykologisia keinoja, joita kutsutaan toiminta- ja tulkintatavoiksi (behavioral and cognitive strategies). Tällaisia keinoja ovat yksilölliset tunteet, tavoitteen asettelu, toiminnan suunnittelu, tilannetta koskeva ennakointi, itse toiminta sekä sen arviointi. Toiminta- ja tulkintatapoja voidaan kuvata tapahtumakulkuna, jossa aiemmin koetuissa tilanteissa saatu palaute muokkaa ihmisen käsityksiä omasta itsestä ja kyseessä olevasta tilanteesta.
Tämänkaltainen tapahtumakulku myös muokkaa ihmisen ajattelua ja toimintaa myöhemmin eteen tulevassa samankaltaisessa tilanteessa. Ihmisen minäkäsitys, eli käsitys omista kyvyistä ja mahdollisuuksista, luo pohjaa sille, millaisia odotuksia hänessä herää vastaan tulevassa haastavassa tilanteessa. Minäkäsitys on seurausta sille, kuinka ihminen on kokenut aiemmat tilanteet ja sille, millaista palautetta hän on saanut samantapaisissa tilanteissa. Yksilön tunteet ja ennakointi taas
säätelevät hänen toimintaansa tulevassa tilanteessa. Galatzer-Levy ym. (2012, 559, 561) lisäävät, että joustavan selviytymiskyvyn puuttuessa ihminen alkaa huomaamattaan keskittyä ahdistaviin asioihin elämässään, millä puolestaan on havaittu selvä yhteys pitkän aikavälin sopeutumiseen elämässä.
Positiivista sopeutumista puolestaan auttaa huomion siirtäminen pois negatiivisesta ja keskittyminen hyvään. (Mt.)
Poijulan (2018a, 18, 32) mukaan resilienssi-käsitettä käytetään kuvatessa niin yksilöitä, perheitä kuin myös yhteisöjä ja organisaatioita. Resilienssi ilmenee kestävyytenä, toipumisena tai molempina. Se on lopputulos onnistuneesta sopeutumisesta elämässä kohdanneeseen vastoinkäymiseen. Yksilön oireet ja toimintakyky vaihtelevat ajan kuluessa, ja näin prosessi onkin erotettava lopputuloksesta.
Yksilöä ei voi kuvailla resilientiksi tarkastelemalla vain yhtä vastoinkäymisen jälkeistä ajankohtaa.
Resilienssiä tarkastellaan ennemminkin yksilön pitkäaikaisena hyvinvointina. (Mt.)
“Resilienssi on etymologisesti peräisin latinan kielen sanoista salire, joka tarkoittaa hyppäämistä, ja re-salire, `hypätä takaisin`. Englannin arkikielessä resilience tarkoittaa vaikeuksista takaisin ponnahtamisen kykyä. Resilienssi on suomennettu muun muassa joustavuudeksi, kimmoisuudeksi, pärjäävyydeksi, lannistumattomuudeksi, sopeutumis-, selviytymis-, muutos-, toipumis- ja palautumiskykyisyydeksi, muutosjoustavuudeksi, kestävyydeksi, sisuksi, sitkeydeksi, sinnikkyydeksi, plastisuudeksi, murtumisen vastustuskyvyksi sekä kriisikestävyydeksi. Mikään näistä ei ole vakiintunut yksinomaiseen käyttöön.” (Poijula 2018a, 16.)
Bonanno (2004, 20) lisää, että jokaisen elämässä tulee vastaan erilaisia ikäviä tapahtumia, mutta kaikki eivät selviä niistä yhtä hyvin. Toiset kokevat näissä tilanteissa akuuttia ahdistuneisuutta, josta eivät koe pääsevänsä eteenpäin. Toiset puolestaan selviävät huomattavasti lievemmällä stressillä, joka on myös lyhyempi kestoltaan. Jotkut näyttävät pääsevän traumaattisista kokemuksista nopeasti yli, mutta alkavat myöhemmin kärsiä odottamattomista keskittymisvaikeuksista tai terveysongelmista. Bonannon mukaan suurin osa ihmisistä kuitenkin onnistuu kestämään elämässä eteen tulevan menetyksen tai muun mahdollisen traumaattisen tapahtuman aiheuttaman tilapäisen elämänmullistuksen ilman, että se aiheuttaa heidän toimintakyvyssään tai läheisissä ihmissuhteissaan sen suurempaan suurta muutosta. Selviytymisen jälkeen heillä on myös kykyä siirtyä elämässä eteenpäin ja rohkeutta mennä kohti uusia haasteita. (Mt.)
Poijulan (2018, 18, 62) mukaan coping on puolestaan stressiin liittyvä ja resilienssiä suppeampi käsite. Coping viittaa yksilön selviytymiseen jostakin asiasta ja käytettäviin selviytymismekanismeihin. Coping on ponnistelua psyykkisen stressin hallitsemiseksi ja yrityksiä hallita, vähentää sekä sietää stressin aiheuttamia vaatimuksia. Feldt ja Mäkikangas (2015, 94–96) käyttävät kirjassaan Lazaruksen (1966) kehittämää klassista stressi- ja coping-teoriaa, jonka mukaan selviytymiskeinot jakautuvat ongelmasuuntautuneisiin (problem-focused coping) ja tunnesuuntautuneisiin (emotion focused coping) keinoihin. Ongelmasuuntautuneessa selviytymiskeinossa ihminen pyrkii ratkaisemaan stressiä aiheuttavan tilanteen aktiivisesti.
Tunnesuuntautuneet selviytymiskeinot eivät sen sijaan suuntaudu suoraan ongelmatilanteen muuttamiseen, vaan ihminen pyrkii niiden avulla muuttamaan tilanteen aiheuttamia epämiellyttäviä tunteita. Selviytymiskeinot ovat opittavissa ja voivat kehittyä ja muuttua elämän aikana. On havaittu, että tunnesuuntautuneet keinot vähenevät ihmisen kasvaessa lapsuudesta aikuisuuteen, kun taas ongelmasuuntautuneet keinot lisääntyvät. Selviytymiskeinot ovat enemmänkin stressin käsittelyyn liittyviä keinoja kuin sen hallintaan liittyviä keinoja. Kaikkia elämässä vastaan tulevia stressitekijöitä ei voi poistaa tai hallita, mutta niiden käsittely on hyödyllistä haitallisten terveys- ja hyvinvointivaikutusten vähentämiseksi. Nummenmaa (2019, 120, 122–123) lisää, että kehon jatkuva ylikierroksilla käyminen ja valppaana oleminen alkavat pidemmän päälle kuormittaa ihmisen ruumista ja mieltä. Uhkaavissa tilanteissa ihminen kokee erilaisia tunnetiloja, joista pelko ja ahdistus ovat tunteina lähellä toisiaan ja ovat molemmat vaarallisen tilanteen laukaisemia puolustautumisreaktioita. Pelko on tunteena välitön ja tarkkaan kohdistuva, kun taas ahdistus on vailla selkeää kohdetta ja luonteeltaan pelkoa epämääräisempi. Ahdistus valmistaa meitä kohtaamaan sellaisia uhkia, jotka eivät vielä ole näköpiirissämme. Ahdistus on tunne, jolla on tapana pitkittyä.
Pitkittyessään se alkaa haitata elämää usein eri tavoin. Yksilön tarkkaavaisuus voi kuitenkin puolestaan auttaa siivilöimään pelkoa ja ahdistusta pois mielestä ja hillitsemään niitä keskittämällä ajatukset johonkin muuhun. Nummenmaa korostaa, että ihmisen tajuntaan mahtuu vain rajattu määrä asioita kerrallaan, ahdistavia tunteita ja pelkoja voi pyrkiä siivoamaan taka-alalle pitäen oman mielen kiireisenä täyttämällä sen muilla asioilla. (Mt.)
Poijulan (2016, 12, 23, 25–26) mukaan on todettu, että kolmasosa lapsista on resilienttejä, eli he sopeutuvat hyvin elämässä eteen tuleviin vastoinkäymisiin ja traumaattisiin tapahtumiin. Resilienssin avulla lapsi myös selviytyy paremmin kuin muut samankaltaisissa olosuhteissa olevat lapset.
Riippumatta siitä onko kyseessä traumaattinen tai ei-traumaattinen stressi, lapsilla on kyky käyttää monipuolisesti erilaisia selviytymiskeinoja, joihin kuuluvat esimerkiksi taantuminen, vetäytyminen, uni, sairaaksi tuleminen ja provosoiva käytös. Kokiessaan äärimmäistä stressiä lapsi valitsee
selviytymiskeinokseen itkemisen. Sen avulla lapsi yrittää saada huomiota ahdistukselleen ja pyytää turvaa sekä lohdutusta. Lapsi saattaa vetäytyä psyykkisesti omaan maailmaansa, vaikka ei fyysisesti vetäytyisikään pois ympärillä tapahtuvasta toiminnasta. Jotkut lapset voivat selviytyä mielikuvituksen avulla, kuvittelemalla olevansa itse jossakin muualla tai olevansa itse joku muu.
Lapsi voi myös pitää leluja perheenjäsenten tai ystävien asemassa tai kuvitella itselleen jonkun mielikuvituskaverin. (Mt.) Lasta suojaaviin tekijöihin kuuluvat kehitykselliset pätevyydet eli itsesäätely, toimijuus ja ongelmanratkaisutaidot sekä lapsen sosiaalinen ja emotionaalinen terveys.
Elämän tarkoituksen tunteen tunnistaminen ja sen vahvistaminen uskon, kulttuurin ja identiteetin kautta luo myös turvallista pohjaa lapsen elämään. Suojaavia tekijöitä ovat myös lapsen läheinen suhde päteviin huoltajiin tai muihin välittäviin aikuisiin sekä vanhemman resilienssi ja positiivisten vanhemmuustaitojen käyttäminen. Lapsen kehityksen kannalta tärkeitä tekijöitä ovat myös sosioekonomiset edut ja konkreettinen tuki vanhemmilta. Myös sosiaaliset yhteydet, yhteisöt ja sosiaaliset järjestelmät ovat merkityksellisiä, sillä ne tukevat lapsen terveyttä ja kehitystä sekä kasvattavat lasta elämässä eteenpäin. (Poijula 2018a, 100.)