Hedreniuksen ja Johanssonin (2016, 27) mukaan nykyään tiedetään paljon enemmän tekijöistä, jotka pienentävät tai lisäävät traumatisoitumisen riskiä. Tällaisia tekijöitä ovat muun muassa psykologiset, biologiset, eksistentiaaliset ja sosiaaliset tekijät, jotka kaikki vaikuttavat ratkaisevasti siihen, aiheuttaako tapahtuma trauman vai ei. Jokainen yksilö kokee kohtaamansa traumaattisen tapahtuman eri tavoin. Myös Saaren (2003, 68–70) mukaan ihmisen kyky käsitellä traumaattisia kokemuksia vaihtelee yksilöiden välillä. Tähän kykyyn vaikuttavat elämänhistoriamme ja eletyt kokemukset.
Olennaista kokemuksien käsittelyssä on se, kuinka olemme oppineet kohtaamaan eteen tulleita vaikeuksia sekä tunnistamaan ja sietämään niiden herättämiä reaktioita, tunteita ja ajatuksia. Yksikin vaikea traumaattinen kokemus, joka on jäänyt käsittelemättä, saattaa johtaa ihmisen persoonallisuuden häiriintymiseen. Mikäli ihmiselle ei ole omassa historiassaan tullut vastaan vaikeuksia, hänen ei ole tarvinnut opetella kohtaamaan niitä tai selviämään niistä. Näin hänen ei myöskään ole tarvinnut opetella sietämään vastoinkäymisten aiheuttamia tunteita. Erityisesti selviytymiseen vaikuttaa se, kuinka on oppinut lapsena tai nuorena suhtautumaan elämässä eteen
tuleviin turhaumiin ja menetyksiin. Omaksumme omilta vanhemmilta ja muilta tärkeiltä aikuisilta tavan kohdata elämän vastoinkäymisiä. Voimme joko oppia väistämään ja kieltämään vaikeudet tai oppia menemään rohkeasti niitä kohti ja käsittelemään niitä. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 11, 67, 255, 289) mukaan tutkimukset osoittavat, että psyykkinen trauma aiheuttaa ihmiselle konkreettisia fysiologisia muutoksia vahingoittamalla sitä aivojen aluetta, joka muodostaa kehollisen tunteen elossa olemisesta. Psyykkinen trauma muuttaa myös aivojen hälytysjärjestelmää ja järjestelmää, joka muuttaa olennaisen tiedon epäolennaiseksi ja lisää tutkitusti stressihormonien tuotantoa. Näiden fysiologisten muutosten vuoksi traumatisoitunut ihminen on jatkuvasti virittäytynyt aistimaan erilaisia vaaroja ympärillään, ja tämän vuoksi hänen on vaikeaa elää leppoisaa arkea. Van der Kolk kirjoittaa, että usein traumatisoitunut ihminen pelkää tuntemista.
Tunneaivojen kehittämät tuntemukset tekevät olon avuttomaksi ja epämiellyttäväksi. Ihminen elää elämäänsä kuin traumaattiset kokemukset eivät olisi vieläkään ohitse ja myrkyttää näin jokaisen uuden tapahtuman ja kohtaamisen elämässään. Ajautuminen toistuvasti samoihin ongelmiin ja vaikeus ottaa opikseen aiemmin tapahtuneista aiheuttaa haasteita. (Mt.) Myös Ogdenin ym. (2009, 3) mukaan trauma murentaa ihmisen minäkuvaa ja ylläpitää traumasta johtuvia häiriötiloja.
Traumatisoivat tapahtumat jäävät monille mieleen pirstaloituneina muistoina. Helposti aktivoituvat neurobiologiset reaktiot ja voimakkaat ei-sanalliset sensomotoriset reaktiot ja oireet kertovat ihmiselle sanatonta tarinaa, ikään kuin keho muistaisi sen mitä traumatisoitunut ei kognitiivisella tasolla tiedä. Myös Harris (2019, 20) lisää, että lapsuuden traumaattiset kokemukset säilyvät ihmisen kehossa vuosikymmenien ajan ja kirjaimellisesti porautuvat luihin ja ytimiin.
Van der Kolk (2018, 289) kirjoittaa, että mikäli ihminen ei kykene pukemaan kokemiaan traumoja sanoiksi tai ei tunnista niitä, hänen vaivojaan voidaan hoitaa väärin diagnoosein (painajaisina, unettomuutena, turtuneisuutena tai erilaisina särkyinä kehossa, esim. toistuvina selkäkipuina).
Koppelin (2004, 306–310) mukaan on tavallista, että psyykkinen stressi näyttäytyy erilaisina ruumiillisina oireina. Käsite psykosomatiikka tarkoittaa kokonaisvaltaista näkökulmaa, jossa ihminen nähdään fyysisten, psyykkisten, sosiaalisten ja kulttuuristen tekijöiden summana. Myös vaikeiden tunteiden käsittelyn yhteydessä voi ilmetä erilaisia elimellisiä oireita. Tämänkaltainen oireilu voi olla ihmiselle ainoa tapa, jolla hän kykenee ilmaisemaan omien voimavarojen vähenemistä ja vaikeaa elämäntilannetta. Yksi tavallisimmista psykosomaattisista oireista lapsilla ja nuorilla on kastelu, joka koetaan kiusalliseksi ja elämään kokonaisvaltaisesti vaikuttavaksi oireeksi. Oireilu voi myös näkyä tuhrimisena, jolloin lapsi sotkee tahattomasti vaatteensa tai sänkynsä ulosteella, ilman elimellistä muutosta tai suoliston sairautta. Lapsella ja nuorella voi myös ilmetä erilaisia kiputiloja, jotka saattavat olla niin voimakkaita, että ne estävät lapsen normaalin päivittäisen toiminnan, kuten
päiväkotiin tai kouluun menon. Vatsakipuja voi ilmetä kaikenikäisillä lapsilla, mutta pienet lapset kohdistavat kivuntunteensa erityisesti vatsaan. Psykosomaattinen oireilu kehittyy useimmiten krooniseksi ja vaikuttaa lapsen tai nuoren itsetuntoon ja sosiaalisiin tilanteisiin sekä luo stressiä jokapäiväiseen elämään. (Mt.)
Rothschild (2000, 6, 13) kirjoittaa, että traumaperäisestä stressihäiriöstä kärsivä henkilö ei muista traumaattisia tapahtumia, vaan on laittanut ne osaksi menneisyyttä muiden elämäntapahtumien tavoin. Traumaperäinen stressihäiriö voi syntyä, kun ihmisen psykologiset ja somaattiset stressivasteet jatkuvat pitkään hengenvaarallisten traumaattisten kokemusten jälkeen. Trauman ja traumaperäisen stressihäiriön seuraukset riippuvat monista tekijöistä, kuten uhrin iästä, trauman vaikutuksista ja luonteesta sekä siitä, minkälaista tukea uhri saa tapahtumien jälkeen. Poijulan (2016, 40, 45, 51–71) mukaan lapsen trauman oireisiin vaikuttaa hänen kehitystasonsa. Pelon käynnistämiä vaaralta suojaavia kehonreaktioita ovat lapsella yleisimmin ylivireisyys, ärsyyntyvyys, unettomuus, säikähtelevyys, keskittymisvaikeudet sekä ruuansulatuksen ja sydämen sykkeen epävakaus. Mikäli kehon reaktiot kestävät yli kuukauden, on diagnostisesti kyse äkillisestä traumaperäisestä stressihäiriöstä. Traumaperäisen stressihäiriön biologinen selitys on, että ruumis ei enää palaudu traumaa edeltävään tilaan. Traumaattisesta kokemuksesta voi myös aiheutua lapselle muita seurauksia, kuten eroahdistushäiriö, jossa lapsi pelkää vanhemmista erossa olemista. Lapsuusiän uhmakkuushäiriön riskiä lisäävät vakavat traumaattiset kokemukset, kuten seksuaalinen kaltoinkohtelu tai fyysinen väkivalta. Lapsi voi myös kärsiä masennuksesta, joka ilmenee lamauttavan tyytymättömyyden ja alakuloisuuden tilana. Uniongelmat ovat hyvin yleisiä traumatisoituneilla lapsilla. Lapsi voi myös oireilla näyttämällä voimakkaita pelon, ahdistuneisuuden ja vihan tunteita. Kaikkiaan lasten tavat reagoida traumaan ovat moninaisia. Mahdollisen muutoksen tunnistaa parhaiten vertaamalla lapsen trauman jälkeistä käyttäytymistä sitä edeltäneeseen käyttäytymiseen. (Mt.)
Van der Kolkin (2018, 82, 224) mukaan trauma aiheuttaa ihmisessä usein dissosiaatiota. Dissosiaatio estää yhdistämästä traumaattista tapahtumaa eheäksi tarinaksi ihmisen elämänkerralliseen muistiin.
Ihmiselle tapahtunut raskas kokemus pirstaloituu, jolloin siihen liittyvät mielikuvat, ajatukset, äänet, tunteet ja ruumiilliset tuntemukset alkavat elää tahattomasti omaa elämäänsä. Myöhemmin pienikin arjessa tullut ärsyke voi aktivoida traumatakauman, jonka seurauksena pirstaloituneet kokemukset tunkeutuvat tähän päivään, ja ihminen elää ne toistuvasti uudelleen. Takaumat ja tapahtumien uudelleen eläminen saattavat olla jopa rankempi kokemus kuin alkuperäinen trauma. Takaumista kärsivä alkaa usein ”suorittaa elämää” torjuakseen takaumia - esimerkiksi turruttaen itsensä päihteillä, hakeutumalla vaarallisiin tilanteisiin tai urheilemalla pakonomaisesti. Boonin ym. (2019, 6–7, 9)
mukaan dissosiaation merkitys on helpompi ymmärtää, kun tietää jotain sen vastakohdasta eli integraatiosta. Integroituneen persoonallisuuden kaikki eri puolet muodostavat eheän kokonaisuuden. Ihmisellä on synnynnäinen taipumus integroida kokemuksia yhtenäiseksi, pysyväksi minäkokemukseksi ja kokonaiseksi elämäntarinaksi. Integroinnin kyvyn vuoksi kykenemme erottamaan menneisyyden nykyisyydestä ja pysymään nykyisyydessä, vaikka muistelisimme menneisyyttä tai miettisimme tulevaa. Lapsuudessa koettu traumatisoituminen voi kuitenkin heikentää kykyä yhdistää kokemukset eheäksi elämänkerralliseksi tarinaksi, sillä lasten integraatiokyky on huomattavasti rajallisempi kuin aikuisten. Traumatisoitumisen vuoksi integraatiokyky saattaa heikentyä pysyvästi. Dissosiaatio tarkoittaa siis integraation epäonnistumista, mikä muuttaa persoonallisuuttamme ja haittaa minäkokemuksen muodostumista.
Mikäli henkilö kärsii pitkäaikaisesta, elämää haittaavasta dissosiaatiosta hänelle saatetaan diagnosoida dissosiatiivinen häiriö. Dissosiatiivisia häiriöitä on kuvattu useita erilaisia, eivätkä niiden luokitukset kuvaa yhtäkään henkilöä täydellisesti. Yleisimmin vakavat dissosiatiiviset häiriöt juontavat juurensa lapsuudesta ja ovat seurausta edellä kerrotusta häiriöstä persoonallisuuden integroitumisessa ja häiriöstä minäkokemuksessa, joiden vaikutukset seuraavat aikuisuuteen saakka.
(Mt.)