Poijulan (2016, 157–158) mukaan lapsen kehitykseen vaikuttavat lapsen yksilölliset ominaisuudet, perimä, perhe ja ympäristötekijät. Lapsen perimän ja ympäristön vaikutukset kietoutuvat tiiviisti toisiinsa ja vaikuttavat lapseen omalta osaltaan. Samassa perheessä kasvaneet lapset saattavat olla temperamentiltaan hyvin erilaisia. Joillekin lapsille esimerkiksi pettymysten kestäminen pienistäkin vastoinkäymisistä voi olla todella vaikeaa, kun taas toiset lapset selviytyvät melkeinpä mistä tahansa.
Myös Keltikangas-Järvinen (2015, 50–51) on samaa mieltä siitä, että ihmisten erilaisiin tapoihin reagoida eteen tuleviin asioihin vaikuttaa omalta osaltaan heidän temperamenttinsa. Synnynnäinen temperamentti selittää sen, miksi samassa perheessä kasvaneet lapset toimivat yksilöllisesti ja itselleen tyypillisellä tavalla. Synnynnäisen temperamenttinsa ansiosta ihminen myös säilyy läpi elämänsä yksilönä, ja se on syy siihen, miksi ihminen toimii itselleen tyypillisellä tavalla. Ennen kuin lapsen piirrettä voidaan kutsua temperamentiksi, sen on säilyttävä eri kehitysvaiheiden yli ja esiinnyttävä samanlaisena erilaisissa tilanteissa. Vaikka lapsen perustemperamentti säilyisi ajan myötä samana, sen ulospäin näkyvä ilmaisu saattaa saada uusia muotoja. Temperamentti saattaakin lapsen kehityksen myötä muuttua paljon, sillä lapsen sosiaaliset strategiat ja kognitiiviset taidot lisääntyvät ajan myötä. Lapsi saa kasvaessaan lisää keinoja hallita asioita ja alkaa itse ohjata
temperamenttiaan, joka ennen ohjasi häntä. Temperamentin muuttumiseen vaikuttaa myös se, että eri ominaisuuksia arvostetaan eri tavalla eri ikävaiheissa. Piirteet, jotka tekevät vauvasta vaativan, katsotaan taaperoikäiselle eduksi. Lopulta kasvatus määrää sen, miten temperamentti ilmenee ja miten sitä saa osoittaa ja miten ei. (Mt.)
Metsäpellon ja Rantasen (2015, 71) mukaan kuvaamme eri sanojen avulla ensivaikutelmaamme muista ihmisistä, kuten teemme myös jo pidempään tuntemistamme tuttavista ja ystävistä. Sanat heijastelevat psykologian tieteenalalla persoonallisuuden piirteitä, jotka ovat suhteellisen pysyviä ihmisen psykologisia ominaisuuksia. Myös Ojasen ym. (2004, 41, 44–47) mukaan ihmiset ovat kautta aikojen kuvanneet omaa ja myös muiden persoonallisuutta tiettyjen piirteiden kautta. Tietyt piirteet liittyivät erityisesti entisaikana ihmisen sosiaaliseen asemaan ja niitä käytettiin ryhmien ja kokonaisten kansojen kuvaamiseen. Vielä tänäkin päivänä on tiettyjä stereotyyppisiä käsityksiä siitä, mitkä piirteet ovat jollekin tietylle kansalle ominaisia (kuten “suomalaiset ovat sulkeutuneita” tai
“italialaiset ovat sosiaalisia”). Ihmisellä on erilaisia persoonallisuuden peruspiirteitä eli joitakin sellaisia ominaisuuksia, jotka ilmenevät yksilössä toistuvasti ja johdonmukaisesti.
Persoonallisuuspsykologiassa ihmisen piirteiden ajatellaan olevan ominaisuusjatkumoita. Näillä jatkumoilla on aina kaksi päätä, kuten sisäänpäin kääntynyt tai ulospäin suuntautunut. Ihmiset sijoittuvat eri kohtiin jatkumoa, mutta vain harvoin ääripäihin. Kirjoittajat esittelevät Costan ja Mcraen (1989) viiden suuren piirteen teorian eli “The Big Five” -teorian. Teoriassa piirteet on nimetty seuraavasti: ekstroversio, miellyttävyys, vastuuntunto, neuroottisuus ja avoimuus. Alla olevassa taulukossa (Taulukko 1.) esitellään teorian mukaiset persoonallisuuden peruspiirteet.
Jokainen piirre muodostaa jatkumon, jolla on kaksi ääripäätä. Jokaisen peruspiirteen kohdalle on merkitty sen ääripäihin kuuluvia ihmistä kuvaavia adjektiiveja sekä elämänalue, jolla kyseisellä piirteellä on erityisen keskeinen merkitys. (Mt.)
Taulukko 1. Persoonallisuuden piirteet
Lähde: Ojanen ym. (2004, 46.)
Metsäpellon ja Rantasen (2015, 87) mukaan viiden suuren persoonallisuuspiirteen malli on vakiinnuttanut asemansa persoonallisuuspsykologian tutkimusalalla kuluneen vuosikymmenen aikana. Ojanen ym. (2004, 44–47) lisäävät, että kyseistä teoriaa on käytetty useissa tutkimuksissa, joita on tehty eri menetelmillä ja erilaisissa kulttuureissa. Näiden tutkimusten myötä kyseiset viisi peruspiirrettä on todettu tärkeiksi ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Onkin esitetty, että ne liittyvät ihmiselämän viiteen keskeiseen alueeseen eli rakkauteen, valtaan, työhön, älyyn ja tunteisiin.
Joidenkin tutkimusten mukaan nämä viisi peruspiirrettä ovat kehittyneet ihmisen biologisen evoluution aikana auttamaan ihmistä sopeutumaan ympäristöönsä. Yksilöiden persoonallisuuden kehitystä on seurattu myös tehdyissä pitkittäistutkimuksissa. Näissä tutkimuksissa on havaittu, etteivät peruspiirteiden voimakkuudet yleensä vaihtele ihmisen elämän aikana kovinkaan paljon.
Tehdyissä kaksostutkimuksissa on puolestaan tullut ilmi, että piirteet perustuvat merkittävästi perintötekijöihin. Perintötekijöiden ja ympäristön vuorovaikutus kuitenkin määrää sen, kuinka voimakkaana peruspiirre ihmisessä ilmenee. (Mt.) Metsäpellon ja Rantasen (2015, 82) mukaan perintötekijöihin perustuva käyttäytymistaipumus voi saada ympäristön reagoimaan ihmiseen
kyseistä taipumusta vahvistavalla tavalla. Esimerkiksi haastavasti käyttäytyvä lapsi voi herättää vanhemmissaan turhautuneisuutta, mikä vahvistaa entisestään lapsen aggressiivista käytöstä. Myös Vierikko (2015, 31, 34–37) kirjoittaa, että ympäristön ja perimän merkitystä yksilön persoonallisuuden kehitykselle on tutkittu eri tieteenaloilla kautta aikojen. Edellä mainitun kaksostutkimuksen lisäksi myös adoptiotutkimus ja perhetutkimus ovat olleet ensimmäisiä tutkimusasetelmia, joilla on pyritty selvittämään ympäristön ja perimän osuutta käyttäytymisessä ja persoonallisuudessa. Vierikon mukaan adoptio- ja kaksostutkimuksen avulla pystytään erottamaan ympäristön ja perimän vaikutukset toisistaan. Perhetutkimuksen keinoin taas voidaan selvittää sitä, missä määrin eri perheenjäsenet muistuttavat toisiaan. (Mt.)
Feldt ja Mäkikangas (2015, 102–103, 105–106, 108) kirjoittavat kahdesta melko pysyvästä persoonallisuuden ominaisuudesta, jotka ohjaavat ihmistä käyttämään selviytymiskeinoja onnistuneesti elämän eri tilanteissa. Ensimmäinen niistä on koherenssi eli niin sanottu elämänhallinnan tunne. Koherenssin tunne muodostuu kolmesta eri osa-alueesta: ymmärrettävyyden tunteesta, hallittavuuden tunteensa ja mielekkyyden tunteesta. Kun ihmisellä on vahva ymmärrettävyyden tunne, hän ei koe elämäntapahtumia sattumanvaraisiksi, vaan näkee tapahtuneet asiat osana laajempaa kokonaisuutta. Hallittavuuden tunteella tarkoitetaan ihmisen uskoa siihen, että tapahtumia voi säädellä ja että ihminen itse tai jokin muu taho voivat vaikuttaa niihin. Mielekkyyden tunne tarkoittaa ihmisen kykyä tulkita haastavatkin tapahtumat mielekkäiksi ja kiinnostusta herättäviksi. Toinen taipumuksellinen tekijä on optimistisuus eli ihmisen persoonallisuuden ominaisuus, joka kuvaa hänen tapaansa suhtautua yleensä elämäntapahtumiin ja tulevaisuuteen.
Ihmiset, joilla on optimistinen asenne, suhtautuvat asettamiinsa tavoitteisiin myönteisesti ja ovat valmiita tekemään töitä niiden toteutumiseksi. Optimistisuus ja voimakas koherenssin tunne liittyvät ihmisen kykyyn tulkita positiivisesti häntä kohtaavia haastavia tilanteita ja ympäristön tapahtumia, mikä puolestaan auttaa käsittelemään stressaavia tilanteita. (Mt.) Nummenmaa (2019, 242–243) on puolestaan havainnut, että yksi avain ihmislajin menestykseen on ollut muiden tekijöiden lisäksi ihmisen ainutlaatuinen kyky tehdä suunnitelmia pitkälle aikavälille ja oppia jossain määrin ennustamaan tulevaa. Ihmisen aivojen tärkein tehtävä on tulevaisuuden ennustaminen, ei niinkään tiedon tallentaminen. Tähän Nummenmaa mainitsee aivojen kolme tehokasta keinoa. Ensimmäisenä tarkkaavaisuus, joka auttaa meitä ympäristön säännönmukaisuuksien poimimisessa. Toisena oppiminen, jonka avulla ihminen tallentaa ympäristön lainalaisuudet tulevaa käyttöä varten.
Kolmantena tottuminen, jonka avulla ihminen oppii olemaan reagoimatta ympärillä tapahtuviin toistuviin tapahtumiin. Kaikkien edellä mainittujen keskeisenä työkaluna toimii muisti. Sen ajatellaan yleisesti toimivan valokuva-albumin kaltaisena tallenteena, jonka avulla voimme palauttaa mieleen
menneisyyden tapahtumia. Todellisuudessa näin ei kuitenkaan ole, vaan muisti on tulevaisuuden suunnittelun väline. (Mt.) Myös Salmela-Aro (2015, 141) korostaa, että ihmisen kyky katsoa elämässään eteenpäin asettamalla henkilökohtaisia tavoitteita on keskeinen osa persoonaa ja hyvinvointia. Hyvinvointi puolestaan vaikuttaa omalta osaltaan siihen, minkälaisia tavoitteita kohti ihminen suuntautuu.
Fadjukoffin (2015, 179, 181) mukaan identiteetti on persoonallisuuden kokoava rakenne. Oman identiteetin pohdinta on meille jokaiselle välttämätön tehtävä, mutta myös mahdollisuus oman tien etsimiseen. Fadjukoff toteaa useiden tutkimusten osoittaneen, että ihmisen hyvinvointiin ja minäkehitykseen vaikuttaa se, minkälaisen prosessin hän kulkee ennen identiteetin saavuttamista ja valintojen tekemistä.
“Identiteetin katsotaan olevan uloin, kokoava ja ihmisen yhteisöönsä liittävä persoonallisuuden taso. Menneisyyttä ja tulevaisuutta kokoava elämäntarina, identiteetti, rakentaa henkilön elämän merkitystä omassa ajassaan ja kulttuurissaan. Se rakentuu aina vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa, mutta pohjautuu pysyvämpiin ja sisempiin persoonallisuuden kerroksiin: temperamenttiin eli tyypillisiin luonteenpiirteisiin, joilla on geneettinen tausta, sekä henkilön luonteenomaisiin tapoihin toimia. Ihminen nivoo oman elämänhistoriansa osaksi omaa identiteettiään rakentaen sisäistä kokemusta minän jatkuvuudesta ja eheydestä erilaisissa elämäntilanteissa. Kokemus omaksi yksilölliseksi persoonaksi kehittymisestä kytkeytyy näin identiteetin kehitykseen.” (Fadjukoff 2015, 189.)
Ojanen ym. (2004, 83) toteavat, että identiteettiin kohdistuu paine erilaisista rooleista, esimerkiksi aviopuolison tai äidin rooleista. Kun ihmisellä on monta selvästi toisistaan eroavaa roolia, joita hänen on vaikea yhteensovittaa samaan identiteettiin, voidaan puhua rooliristiriidasta. Mikäli uudet roolit eivät jäsenny ja näin aiheuttavat voimakasta hämmennystä, tämä aiheuttaa identiteettikriisin. On todettu, että ihmiset, joiden identiteetti on muuttuva ja epämääräinen, ovat keskimäärin alttiimpia kärsimään psyykkisistä häiriöistä. (Mt.) Raivion ja Raivion (2020, 24, 33) mukaan ihmisen psyykkinen oireilu voidaankin nähdä toipujan mahdollisuutena itsereflektioon ja mahdollisten omien virheiden havainnointiin. Alkaneen prosessin myötä ihminen voi alkaa ymmärtää pahaa oloa aiheuttavia tekijöitä ja pystyä jatkossa välttämään niitä. Vahvistuessaan ihminen puolestaan alkaa kantaa uudella tavalla vastuuta oman elämänsä suunnasta ja polusta. Vastuun kautta uusi identiteetti ja minäkuva alkavat hiljalleen vahvistua ja ihminen saa mahdollisuuden nähdä itsensä kokonaisuutena, ihmisenä, joka koostuu monesta eri tekijästä. (Mt.)