Päihde- ja mielenterveysasiakkaisiin kohdistuvat asenteet kuntoutuksen kentällä

(1)

PÄIHDE- JA MIELENTERVEYSASIAKKAISIIN KOHDISTUVAT ASENTEET KUNTOUTUKSEN KENTÄLLÄ

Essi Rovamo Pro gradu -tutkielma Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden laitos Itä-Suomen yliopisto Heinäkuu 2018

(2)

TIIVISTELMÄ Itä-Suomen yliopisto

Tiedekunta

Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden Laitos

Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä

Essi Rovamo Työn nimi

Päihde- ja mielenterveysasiakkaisiin kohdistuvat asenteet kuntoutuksen kentällä Oppiaine

Sosiaalityö

Työn laji

Pro gradu -tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat

Professori Timo Toikko Aika

Heinäkuu 2018

Sivumäärä 84

Tiivistelmä

Tutkielman tarkoituksena on selvittää millaisia asenteita ja stigmaa päihde- ja mielenterveys- kuntoutuksen työntekijät omaavat asiakkaitaan kohtaan. Tutkimus toteutettiin laadullisen asennetutkimuksen menetelmillä. Tutkimusta varten haastateltiin 14 päihde- ja mielenter- veyskuntotuksen työntekijää. Tutkimuksen taustateoriana käytettiin stigman teoriaa, erityi- sesti Linkin ja Phelanin (2001) kuvaamana prosessina. Aihetta tutkittiin vastuuttamisen näkö- kulmasta. Yksilön vastuuttaminen sairaudestaan vahvistaa negatiivisia tunnereaktioita, vä- hentää auttamishalukkuutta ja lisää stigmaa kuntoutujia kohtaan.

Tutkimuksen perusteella päihde- ja mielenterveyskuntoutujiin kohdistettiin sekä vastuuta li- sääviä että heidän vastuutaan vähentäviä näkökulmia. Yksilöä vastuutettiin hänen psyyki- sistä piirteistään, päihteiden käytöstään sekä omista toimintatavoistaan. Yksilön vastuun ul- kopuolisiksi tekijöiksi sen sijaan nimettiin yksilön biologiset piirteet, osa psyykkisistä teki- jöistä, sosiaalisen ympäristön vaikutukset sekä yhteiskunnan ja palvelujärjestelmän heikkou- det. Yksilöä vastuutettiin määrällisesti vähemmän kuin yksilön vastuun ulkopuolisia teki- jöitä.

Tulokset kuitenkin osoittavat, että päihde- ja mielenterveyskuntoutujat kohtaavat stigmatisoivia asenteita kuntoutuspalveluiden työntekijöiltä. Päihdekuntoutujiin kohdistettiin enem- män stigmatisoivia asenteita kuin mielenterveyskuntoutujiin. Aikaisempien tutkimusten mukaan stigmalla on havaittu olevan merkittäviä vaikutuksia yksilön hyvinvointiin ja kuntou- tusmahdollisuuksiin. Stigmaa vähentämällä voidaan purkaa hoidollisia esteitä, jotka vaikuttavat kuntoutujien mahdollisuuksiin hakeutua ja sitoutua päihde- ja mielenterveyspalveluihin.

Asiasanat

stigma, asenteet, mielenterveyskuntoutujat, päihdekuntoutujat, kaksoisdiagnoosi Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto

(3)

ABSTRACT

University of Eastern Finland Faculty

Social Sciences and Business studies Department Social Sciences Author

Essi Rovamo Title

Staff attitudes towards substance abuse and mental health clients Major Subject

Social Work

Level

Master thesis Advisors

Professor Timo Toikko Date

July 2018

Page number 84

Abstract

The aim of this thesis is to find out which kind of attitudes and stigma mental health and substance abuse clients receive from their caregivers. The study was carried out by a method called qualitative attitude research. 14 employees working at mental health and substance abuse rehabilitation centers were interviewed for the study. Link and Phelan (2001) offered a background theory for this study by defining the concept of stigma as a process. The study subject was examined from the point of view of responsibility. If an individual is seen responsible for his/her condition, he/she is likely to receive negative emotions, stigma and less will- ingness to help.

According to the study, mental health and substance abuse clients receive attitudes which fo- cus on their responsibility as well as non-responsibility for their condition. Individuals were seen responsible because of their personal features, substance use and their way of actions during rehabilitation. On the other hand, individuals were not seen responsible for their condition because of their biological and psychological features, effect of social environment and fragility of society. However, clients were seen responsible for their condition more seldom than being not-responsible.

Still, the results reveal that mental health and substance abuse clients receive stigma from their caregivers. Substance abuse clients were stigmatized more often than mental health clients. According to previous studies, stigma has significant effects on clients’ wellbeing and possibilities of rehabilitation. By reducing stigma, barriers to receiving and committing to care can be minimized.

Keywords

stigma, attitudes, mental health clients, substance abuse clients, dual-diagnosis Archive location University of Eastern Finland Library

(4)

SISÄLLYSLUETTELO

1. JOHDANTO ... 1

2. STIGMAN KÄSITTEEN TEOREETTINEN TARKASTELU ... 5

3. STIGMATISOIVAT ASENTEET PÄIHDE- JA MIELENTERVEYSKUNTOUTUKSESSA ... 11

4. LAADULLINEN ASENNETUTKIMUS ... 21

5. TUTKIELMAN METODIIKKA ... 25

5.1. Tutkimustehtävä ja tarkennetut tutkimuskysymykset ... 25

5.2. Haastatteluiden toteutus ... 26

5.3. Aineiston analysointi ... 30

5.4. Eettiset kysymykset ... 37

6. YKSILÖN VASTUUN ULKOPUOLISTEN TEKIJÖIDEN ROOLI PÄIHDE- JA MIELENTERVEYSONGELMIEN KEHITTYMISESSÄ ... 41

6.1. Biologiset tekijät ... 42

6.2. Psykologiset tekijät ... 44

6.3. Sosiaalisen ympäristön vaikutukset ... 52

6.4. Yhteiskunnan rooli ... 57

7. YKSILÖN VASTUUTTAMINEN PÄIHDE- JA MIELENTERVEYSONGELMIEN KEHITTYMISESSÄ ... 64

7.1. Persoonallisuuden piirteet ... 65

7.2. Päihteiden käyttö ... 67

7.3. Yksilön toimintamallit... 72

8. YHTEENVETO JA JOHTOPÄÄTÖKSET ... 77

8.1. Stigmatisoivat asenteet päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa ... 77

8.2. Stigmatisoinnin prosessi kuntoutuksen palveluissa ... 79

9. POHDINTA ... 82

10. LÄHTEET ... 85

(5)

TAULUKOT

Taulukko 1. Haastatteluissa esitetyt väittämät, lähteet ja kohdealueet. ... 28

Taulukko 2. Tutkimuksessa käytetyt litterointimerkinnät ja niiden selitykset. ... 31

KUVIOT Kuvio 1. Esimerkki aineiston luokittelusta. ... 34

Kuvio 2. Aineiston jakautuminen. ... 36

Kuvio 3. Yksilön vastuun ulkopuoliset tekijät ... 42

Kuvio 4. Biologian rooli sairauden kehittymisessä. ... 43

Kuvio 5. Psykologiset tekijät ... 45

Kuvio 6. Sosiaalisen ympäristön rooli sairaudessa. ... 52

Kuvio 7. Yhteiskunnan rooli ... 58

Kuvio 8. Yksilön vastuun alaiset tekijät ... 65

Kuvio 9. Psyykkiset piirteet ... 65

Kuvio 10. Päihteiden käyttö. ... 68

Kuvio 11. Yksilön toimintamallit. ... 73

(6)

1. JOHDANTO

Tämän pro gradu -tutkielman tarkoituksena on tutkia, millaisia asenteita ja stigmoja kuntou- tusorganisaatioiden työntekijät osoittavat päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Päihde- ja mielenterveyskuntoutujat kohtaavat yhä tänä päivänä runsaasti stigmatisoivia asenteita, vaikkakin asenteet heitä kohtaan ovat muuttuneet positiivisempaan suuntaan viimeisten vuo- sien aikana (ks. esim. Karjalainen, Savolainen & Hakkarainen 2016; Mielenterveyden keskusliitto 2015). Päihde- ja mielenterveyskuntoutujien kokema stigma nousee aika ajoin median kautta yhteiskunnallisen keskustelun piiriin, mutta tutkittua tietoa ilmiön laajuudesta on hei- kosti tarjolla. Vaikka aihetta onkin tutkittu laajasti eri kulttuuriympäristöissä ja erilaisilla me- todeilla, suomalainen tutkimus aiheesta on jäänyt vielä pintaraapaisun tasolle. Stigma on hyvin kulttuurisidonnainen ilmiö, joka voi vaihdella paikallisesti myös saman kulttuurillisen alueen sisällä, minkä vuoksi ajankohtaisen suomalaisen tutkimuksen tuottaminen aiheesta on tärkeää (Wahlbeck & Aromaa 2011, 91).

Kiinnostuin aiheesta kirjoittaessani kandidaatintutkielmaani päihdetyöntekijöiden huumausaineiden käyttäjiin kohdistamista negatiivisista mielikuvista. Tutkielman päätulos oli, että työn- tekijöiden negatiiviset asenteet vaikuttavat suoraan päihteidenkäyttäjille tarjottuun hoitoon, heidän hoitoon sitoutumiseensa ja terveydentilaansa¹. Tutkimuksen tulokset olivat omasta mie- lestäni yllättävät, sillä negatiivisilla asenteilla vaikuttaa olevan konkreettisia vaikutuksia tarjo- tun hoidon laatuun ja tehokkuuteen. Totesin aiheen olevan erittäin merkityksellinen ja kiinnos- tava yhteiskunnallisessa mielessä, sillä negatiiviset asenteet vaikuttavat huomattavalla tavalla sekä yhteiskunnallisiin resursseihin että yksilöiden hyvinvointiin.

Tässä pro gradu -tutkielmassani jatkan kandidaatin tutkielmani aihetta, mutta sisällytän siihen myös mielenterveysongelmien tarkastelun. Suurella osalla päihde- ja mielenterveyskuntoutujista on ongelmia sekä mielenterveyden että päihteiden käytön kanssa. Molempia diagnooseja

1 Rovamo, Essi. 2016. Päihdetyöntekijöiden negatiivisten mielikuvien vaikutus huumausaineiden käyttäjiin. Jul- kaisematon kandidaatintutkielma. Itä-Suomen yliopisto: Yhteiskuntatieteiden laitos.

(7)

hoidetaan myös usein rinnakkain. Siten tässä tutkielmassa pyrin luomaan eräänlaisen katsauk- sen tämän hetkisestä asenneilmapiiristä kuntoutuspalveluiden piirissä asiakasryhmää rajaa- matta.

Pro gradu -tutkielmani tarkoituksena on tarkastella kuntoutuspalveluissa esiintyviä asenteita.

Tutkimus toteutetaan laadullisen asennetutkimuksen keinoilla haastattelemalla päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa työskenteleviä työntekijöitä. Tutkimusta tarkastellaan Erving Goff- manin (1963) sekä Linkin ja Phelanin (2001) stigmateorioiden kautta. Stigmateorioiden avulla tutkimustuloksia voidaan heijastaa laajempaan yhteiskunnalliseen kontekstiin ja lisätä tutkimuksen sovellettavuutta.

Tutkielmassa stigmaa tarkastellaan vastuuttamisen näkökulmasta. Vastuun näkökulmaa käsi- tellään Weinerin (2006) kehittämän attribuutioteorian mukaan. Hän perustaa teoriansa lähtö- kohtaan, jonka mukaan yksilön tilanteeseen johtaneet syyt määrittelevät ihmisten suhtautumi- sen häntä kohtaan. Weiner käsittää vastuun moraalisena tilivelvollisuutena joko omista teois- taan tai laiminlyönneistään. Weinerin mukaan yksilön koettu vastuu on yhteydessä häneen koh- distettuihin tunnereaktioihin, stigman esiintyvyyteen ja avunantamiseen. Näin ollen, mikäli yk- silö koetaan vastuulliseksi omasta sairaudestaan, häneen kohdistetaan enemmän vihaa eikä häntä pyritä auttamaan, vaan rankaisemaan. Sen sijaan, mikäli yksilön ei nähdä olevan vas- tuussa tilanteestaan häneen kohdistetaan sympatiaa ja häntä pyritään auttamaan. Weinerin mukaan käyttäytymishäiriöt kuten päihteiden käyttö koetaan yksilön vastuun alaisiksi sairauksiksi toisin kuin biologisista tekijöistä johtuvat sairaudet. Näin ollen on oletettavissa, että päihteiden- käyttäjiin kohdistetaan enemmän stigmaa kuin mielenterveyskuntoutujiin.

Aihetta on mielestäni tärkeä tutkia monesta eri syystä. Ensinnäkin, jotta päihde- ja mielenterveyskuntoutujiin kohdistuvaa stigmaa voidaan pyrkiä vähentämään, tieteellisen yhteisön tulee tuottaa tietoa stigman esiintyvyydestä ja muodoista, mutta myös keinoista sen vähentämiseksi.

Päihde- ja mielenterveyskuntoutujiin kohdistuvia asenteita on tutkittu tasaisin väliajoin etenkin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. Viimeisen viiden vuoden aikana tutkimusta ei ole kuitenkaan enää yhtä aktiivisesti aiheesta tuotettu. Asenteet ja stigma ovat kuitenkin ajassa ja paikassa rakentuvia sosiaalisia konstruktioita, jotka voivat muuttua nopeastikin yhteiskunnallisen keskustelun myötä (Augoustinos, Walker & Donaghue 2014, 134-136).

Toiseksi, vaikka asennetutkimusta päihde- ja mielenterveysongelmaisia kohtaan on tehty Suo- messa useita vuosikymmeniä, vaikuttaa siltä, että laadullista tutkimusta aiheesta tehdään melko vähän. Asenteita on tutkittu pääsääntöisesti kyselylomakkein kvantitatiivisesta näkökulmasta.

(8)

Suurin osa aiheen parissa tehdystä laadullisesta tutkimuksesta on taas tehty vähintään kymme- nen vuotta sitten, jonka jälkeen yhteiskunta on asenneilmapiiriltään huomattavasti muuttunut.

Suurimpana muutoksena voidaan kenties nähdä 2010-luvun puolella kasvanut suvaitsevaisuu- den aalto niin päihteiden käyttöä kuin mielenterveysongelmiakin kohtaan (ks. esim. Karjalai- nen, Savolainen & Hakkarainen 2016; Mielenterveyden keskusliitto 2015). Päihde- ja mielenterveysongelmat herättävät kuitenkin edelleen vahvaa keskustelua. Laadullisen tutkimuksen keinoilla voidaan kasvattaa aiheen ymmärrettävyyttä lisäämällä siihen syvyyttä ja antamalla uusia näkökulmia.

Kolmanneksi on huomioitava, että aiheesta tehdyt tutkimukset yleensä keskittyvät pelkästään joko päihde- tai mielenterveysasiakkaisiin. Tutkimuksissa ei ole niinkään huomioitu, että jako- linja näiden kahden diagnoosin välillä ei todellisuudessa ole näin selkeä. Kaksoisdiagnoosipo- tilaita voidaan pitää tietyllä tapaa hoitopolkujen väliinputoajina, sillä suomalaisessa järjestel- mässä asiakkaisiin kohdistetaan hoitotoimenpiteitä lähinnä heidän päädiagnoosinsa mukaan.

Näin ollen kaksoisdiagnoosipotilaat päätyvät helposti tilanteeseen, jossa he ajautuvat hoitopai- kasta toiseen riittämättömän hoidon takia. Laadullinen asennetutkimus voisi auttaa tutkimaan tekijöitä, jotka vaikuttavat asiakkaiden hoitoon kiinnittymiseen. Lisäksi yhdistämällä sekä päihde- että mielenterveysongelmien asenteiden tarkastelun voidaan saada uutta tietoa, miten nämä asenteet saattavat yhdessä vaikuttaa kuntoutujaan. Mielenkiintoisena ulottuvuutena voidaan pitää sitä, että nähdäänkö jompikumpi tarkasteltavista ilmiöistä stigmatisoitavampana kuin toinen työntekijöiden keskuudessa.

Neljänneksi pidän tutkimusaihetta tärkeänä eettisen ammattivelvoitteen takia. Sosiaalialan am- mattihenkilön velvollisuutena voidaan pitää negatiivisen syrjinnän ja stigmatisoinnin vastusta- mista sekä sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistämistä (Talentia 2017, 20-21). Ihmisiä ei tule luokitella heidän ominaisuuksien perusteella syrjivästi, mikä heikentäisi heidän henkilö- kohtaista vapautta. Myös Suomen perustuslain (1999, 22 §) mukaan julkisen vallan tulee tur- vata ihmisoikeuksien toteutuminen. Julkisen vallan käyttäjinä sosiaalityöntekijöiden tulee pyr- kiä aktiivisesti tähän tavoitteeseen tarjoamalla sosiaali- ja terveysalan palveluita, joilla ediste- tään tasavertaisuutta.

Lopuksi selkeytän tutkielmassani käytettävien käsitteiden tarkoituksia. Luettavuuden helpotta- miseksi nimitän päihde- ja mielenterveysongelmia sairauksina tai diagnooseina, vaikka sai- rausnäkökulman yhdistäminen päihdeongelmiin onkin kiistanalaista. Suomalaisessa konteks-

(9)

tissa mielenterveysongelmia on perinteisesti totuttu nimittämään sairauksiksi, mutta päihdeon- gelmia on verrattu sosiaalisiksi ongelmiksi. Kaikkia tässä aineistossa käsiteltäviä päihdekun- toutujia ei ole myöskään välttämättä diagnosoitu ICD-10 luokitusten mukaisesti. Lisäksi kut- sun sekä päihde- että mielenterveysongelmia sairastavia yksilöitä jatkossa selkeyden vuoksi kaksoisdiagnoosipotilaiksi. Kaksoisdiagnoosipotilaiden käsitteeseen en sisällytä tässä tutkielmassa ollenkaan somaattisia sairauksia. Lisäksi pyrin kutsumaan päihde- ja mielenterveysongelmaisia kunnioittavasti kuntoutujan käsitteen kautta.

Tutkielman seuraavassa luvussa tarkastellaan stigman käsitettä Erving Goffmanin (1963) sekä Linkin ja Phelanin (2001) määritelmien mukaisesti. Kolmannessa luvussa perehdytään aiem- paan tutkimuskirjallisuuteen tarkastelemalla, millä tavoin stigmatisaatiota on havaittavissa päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa. Luvussa kuvataan yksityiskohtaisesti stigman vaikutuksia kuntoutujien hyvinvointiin ja kuntoutusprosessiin sekä erilaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat stigman esiintyvyyteen päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa. Neljännessä luvussa ava- taan laadullisen asennetutkimuksen menetelmää ja metodologisia lähtökohtia. Viidennessä luvussa kuvataan tutkimuksen aineisto ja analyysitapa. Kuudennessa ja seitsemännessä luvussa tarkastellaan tutkielman tuloksia vastuuttamisen näkökulmasta. Viimeisenä tarkastellaan tutkimuksen johtopäätöksiä ja pohdintaa.

(10)

2. STIGMAN KÄSITTEEN TEOREETTINEN TARKASTELU

Stigma on käsitteenä erittäin laaja ja sitä on käytetty useissa eri tutkimuksissa ja koulukunnissa.

Stigman käsitteen laajuus ja sirpaleisuus tuottavatkin hieman ongelmia teoriaa hahmottaessa.

Vaikka stigman käsitettä ovat olleet luomassa useat maineikkaat tutkijat, suuri osa tutkimuksista viittaa vain lyhytsanaisesti aiheen teoriataustaan tai määrittelee käsitettä omalla tavallaan.

Useat eri koulukunnat aina lääketieteestä yhteiskuntatieteisiin ovat käyttäneet käsitettä aktiivisesti. Stigman käsitettä on käytetty tarkastellessa erilaisia sairauksia, mutta myös ihmisten elä- mäntapoja ja käyttäytymistä. Useiden eri koulukuntien ja tutkimusaiheiden mukaantulo on kenties omalta osaltaan hämärtänyt yhteisen teoriataustan luomista (Link & Phelan 2001, 365).

Stigman käsitettä voidaan kuitenkin pitää eräänlaisena kattokäsitteenä, joka sisällyttää alaisuu- teensa esimerkiksi stereotypioiden, syrjinnän ja rasismin piirteitä (Hatzenbuehler, Phelan &

Link 2013, 813).

Stigma sanan etymologia juontaa juurensa antiikin kreikkalaisten käsitteeseen, jota käytettiin kuvaamaan polttomerkkejä, joita epätoivotut henkilöt, kuten orjat, joutuivat ihollaan kanta- maan (Goffman 1963, 11). Stigma oli tällöin täysin näkyvillä oleva merkki, joka varoitti muita kansalaisia kantajansa vaarallisuudesta tai poikkeavuudesta. Nykyään stigma tarkoittaa moni- mutkaisempaa ja vaikeammin havaittavaa ilmiötä, vaikka yhtymäkohtia menneisyyteen on vie- läkin havaittavissa. Stigma viittaa ominaisuuteen, jonka myötä stigman omaavaa henkilöä ei pidetä täysin inhimillisenä ja samanlaisena kuin muita kanssaeläjiä (Goffman 1963, 15). Ver- rattuna antiikin aikaiseen käsitteeseen, voidaan edelleen sanoa, että valtaväestö erottaa joukos- taan poikkeavilla piirteillä esiintyviä yksilöitä ja leimaa heidät näkymättömällä merkillä. Tämä merkki näyttäytyy yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa ja estää edelleen merkin kantajia osallistumasta täysinä kansalaisina yhteisönsä toimintaan.

Stigmaa on tutkittu laajasti esimerkiksi sen muotoutumisen, vaikutuksien ja stigman vähentä- misen näkökulmasta (ks. esim. Major & O’Brien 2005). Toisaalta stigmaa voidaan tarkastella sen tuottajan kautta. Vaikka termillä usein viitataan yhteisön yksilöön kohdistamaan stigmaan, yksilö voi myös stigmatisoida itseään. Tämän ymmärtämiseksi tulee erottaa toisistaan julkinen, eli yhteisön yksilöön kohdistama stigma ja itseen kohdistettu stigma. Itseen kohdistetussa stig- massa [self-stigma] yksilö sisäistää yhteisön esittämät negatiiviset mielipiteet hänen kaltaises- taan henkilöstä ja yhdistää nämä asenteet myös osaksi omaa persoonaansa (Schomerus ym.

(11)

2011a, 12). Itseen kohdistuvalla stigmalla on huomattavia vaikutuksia yksilön itsetunnolle ja kokemuksille omasta pystyvyydestään (Corrigan 2004). Jotta yksilö kohdistaisi itseensä stigmaa, hänen tulee kokea ryhmään kohdistuvat negatiiviset asenteet oikeutettuina ja itsensä osaksi syrjittyä kohderyhmää (Hansson ym. 2011, 53). Toisin sanoen, yksilön tulee sisäistää yhteisön käsitykset itsestään osaksi identiteettiään.

Yhteisön yksilöön kohdistamaa stigmaa on myös tarkasteltu monelta eri näkökulmalta. Julki- sen stigman teoreettisen tarkastelun lähtökohtana voidaan pitää Erving Goffmanin julkaisemaa teosta Stigma: Notes on the management of spoiled identity (1963), jossa hän pyrki käsittele- mään aiempaa stigman parissa tehtyä tutkimusta luodakseen yhtenäisen lähtökohdan stigman teoreettiselle tarkastelulle. Goffmanin luomaa stigmateoriaa voidaankin pitää merkittävänä avauksena ja inspiraationa nykyiselle stigman tutkimukselle. Goffmanin teoria onkin yksi si- teeratuimmista lähteistä stigman tutkijoiden keskuudessa, ja hänen teostaan pidetään suoras- taan aiheen perusoppikirjana, johon aloittelevien tutkijoiden kannattaa tutustua (Link ym.

2004).

Goffmanin stigmateoriaa voi pitää tyyppiesimerkkinä niin kutsutusta piirreteoriasta. Goffman määritteli stigman tarkoittavan piirrettä, joka merkittävällä tavalla häpäisee kantajaansa (Goff- man 1963, 12-13). Stigman myötä henkilöä ei nähdä enää kokonaisena, vaan pelkästään hä- peäleimansa kautta. Pahimmillaan stigmaa omaavaa henkilöä ei pidetä edes kovin ihmismäi- senä. Teorian lähtökohta on siis, että stigmatisoidut henkilöt omaavat poikkeavan piirteen, mikä saattaa heidät erilaiseen ja alempiarvoiseen asemaan muiden henkilöiden silmissä (Major

& O’Brien 2005, 394-395). Goffman erottelee toisistaan kolme eri stigman kohderyhmää (Goffman 1963, 14-15; Major & O’Brien 2005, 395). Ensinnäkin stigma voidaan liittää ulko- näköön ja ruumiillisiin epämuodostumiin. Esimerkiksi amputoidun jalan omaavat henkilöt kuuluvat tähän kohderyhmään. Toiseen kohderyhmään kuuluvat henkilön käyttäytymisestä juontuvat stigmat, jotka linkitetään epämiellyttäviin luonteen ja persoonallisuuden piirteisiin.

Näitä käyttäytymisen malleja ovat esimerkiksi rikollisuus ja päihteiden käyttö. Kolmanteen stigman luokkaan Goffman sijoittaa ryhmäidentiteettiin suuntautuvat stigmat, kuten kansalai- suuksiin ja uskontoon kohdistuvat negatiiviset suhtautumiset. Myös evoluutioteoreetikot ovat omassa työssään huomanneet ihmisten kulttuuristaan huolimatta luokittelevan toisiaan näiden perusteiden mukaisesti syventääkseen ryhmäidentiteettiään (Major & O’Brien 2005, 395).

Stigma ei kuitenkaan muodostu Goffmanin mukaan pelkästään piirteiden kautta, vaan ihmisten ja ilmiöiden välisten suhteiden myötä (Goffman 1963, 13-14). Jokin piirre, joka erottaa yhden

(12)

yksilön muusta yhteisöstä, saattaa toisella kantajalla vain lisätä hänen hyväksyttävyyttään. Esi- merkiksi alkoholin käytön voidaan joissain tapauksissa nähdä ilmentävän kyseistä ilmiötä.

Suomalaisessa yhteiskunnassa nähdään poikkeavana ja huolestuttavana ilmiönä, mikäli nuori noin 20-vuotias henkilö kuluttaa suuria määriä alkoholia yksin ollessaan. Henkilö voi saada tätä myötä syrjäytyneen leiman, etenkin jos hänen toimintakykynsä laskee. Toisaalta taas nuori noin 20-vuotias henkilö voidaan nähdä käyttäytyvän muiden ikäistensä tavalla, mikäli hän kuluttaa suuria määriä alkoholia ystäviensä, esimerkiksi opiskelijatovereidensa seurassa. Näin ollen Goffman (1963) väittää, että stigma on perimiltään stereotypioiden ja piirteiden välinen suhde, vaikkakin jotkin piirteet yksinään saattavat altistaa stigmatisoitumiselle.

Goffmanin mukaan stigma eristää ihmisiä tehokkaasti muusta yhteiskunnasta. Stigman luon- teeseen kuuluu se, että stigmaa kokemattomat henkilöt jopa tahtomattaankin syrjivät stigmati- soituja ja vähentävät heidän elinmahdollisuuksiaan. Ulkopuoliset henkilöt voivat toiminnallaan ja negatiivisilla ajatusmalleillaan vaikuttaa stigmatisoitujen tunnetiloihin, ajatuksiin ja käyttäy- tymiseen luoden itseään toteuttavia ennusteita (Major & O’Brien 2005, 396). Stigmaa kokemattomat luovat stigmatisoiduista kertomuksia, joiden perusteella heidän toimijuuttaan epäil- lään ja heitä pidetään muita ihmisiä alempiarvoisina ja huonoina. He myös nimittävät stigmati- soituja leimaavilla termeillä ylläpitäen heidän erotettavuuttaan. Stigmatisoituneiden puolustau- tumiset näitä puhetapoja kohtaan ymmärretään taas yhtenä uutena vikana, joka oikeuttaa negatiivisten käyttäytymisen jatkamista. (Goffman 1963, 15-16.)

Mitä tietoisempi yksilö on kokemastaan stigmasta, sitä todennäköisemmin hän kokee stigman negatiivisia vaikutuksia, kuten syrjintää (Pinel 1999). Stigmaa kokevat henkilöt pyrkivätkin itse välttelemään tilanteita, joissa he saattavat joutua stigmatisoiduiksi (Goffman 1963, 28-29;

Pinel 1999). Eristäytyminen aiheuttaa henkilölle negatiivisia vaikutuksia, kuten ahdistuneisuutta, masentuneisuutta ja epäilevyyttä muuta yhteiskuntaa kohtaan (Major & O’Brien 2005, 409-410; Zäske 2016, 149-151). Goffmanin (1963, 28-29) mukaan, stigmatisoituneet kokevat vuorovaikutuksessa muiden yksilöiden kanssa itsensä epävarmoiksi siitä, kuinka heihin suhtaudutaan ja miten heidät identifioidaan. Tämä tuottaa henkilölle liiallisen itsetietoisuuden ti- lan, jossa hän joutuu jatkuvasti arvioimaan käytöstään ja antamaansa kuvaa itsestään. Liiallisen itsetietoisuuden tila tuottaa yksilössä erilaisia reagointimalleja persoonasta riippuen. Henkilö voi reagoida tähän esimerkiksi ”kyyristelemällä” häpeästä, tai pyrkiä peittämään liiallisen itse- tietoisuutensa aggressiivissävytteisellä uhmailulla (vrt. Corrigan & Watson 2002).

(13)

Goffmanin stigmateoriaan voidaan kuitenkin kohdistaa kritiikkiä. Goffmanin teos on oman ai- kakautensa lapsi, minkä voi yli viidenkymmenen vuoden jälkeen tekstistä havaita. Goffmanin teoria ei myöskään anna kovin yksityiskohtaisia esimerkkejä stigman muodostumisesta. Li- säksi teoriaa voidaan kritisoida siitä, että Goffmanin teorian mukaisesti stigman lähtökodat ovat stigmatisoidussa henkilöiden poikkeavissa piirteissä. Näin ollen stigmatisoitua syylliste- tään piirteistään, eikä vastuuta stigman kehittymisestä jaeta stigmatisoiville henkilöille (Link ym. 2004, 512). Toisin sanoen, piirreteorioissa keskitytään stigmatisoidun poikkeaviin piirteisiin sen sijasta, että tarkasteltaisiin stigman taustalla olevia laajempia sosiaalisia ilmiöitä (Sayce 1998, 333).

Vuonna 2001 Bruce Link ja Jo Phelan vastasivat stigmateorioihin esitettyyn kritiikkiin artikkelissaan Conceptualizing Stigma. Kyseisessä artikkelissa Link ja Phelan totesivat, että sosiaa- likognitiivisten teorioiden myötä sosiaalipsykologinen koulukunta oli edistynyt stigman ym- märtämisessä huomattavasti sosiologista koulukuntaa enemmän. Link ja Phelan pyrkivät esit- tämään kritiikkiä stigman käsitteen epäselvyyteen, sillä suurin osa tutkijoista määritteli käsit- teen omalla tavallaan (Link & Phelan 2001, 364). Samalla Link ja Phelan kehittivät oman mää- ritelmänsä stigmalle, johon onkin myöhemmässä kirjallisuudessa viitattu aktiivisesti (ks. esim.

Major & O’Brien 2005; Corrigan 2004). Määritelmässään Link ja Phelan pyrkivät tuomaan esille stigmaa aikaansaavaa kognitiivista prosessia (Link ym. 2004, 512). Näin ollen stigmaa pyritään tarkastelemaan stigmaa tuottavien näkökulmasta stigmaa kokevien sijasta.

Linkin ja Phelanin mukaan stigmaa voidaan kuvata viisiosaisena prosessina, johon he myö- hemmässä työssään ovat lisänneet vielä kuudennen osatekijän. Prosessi alkaa ihmisten tavasta erotella ja luokitella toisten henkilöiden piirteitä (Link & Phelan 2001). Ihmiset luokittelevat jokapäiväisessä elämässään jatkuvasti ympäristössämme olevia asioita. Tämä luokittelu on ih- miselle tyypillinen tapa toimia, sillä luokittelun avulla pystymme jäsentämään ulkopuolista, monimutkaista maailmaamme (Augoustinos, Walker & Donaghue 2014, 70-71; Pirttilä-Back- man 2014, 244-245). Jotkin luokitelluista piirteistä – kuten ihmisten ihonväri, seksuaalinen suuntautuneisuus tai mielenterveysongelmat – nähdään kuitenkin muita piirteitä merkittävim- pinä, sillä ne tuottavat olennaista tietoa sosiaalisia tilanteita varten (Link & Phelan 2001).

Jokapäiväinen kohteiden kategorisointi ei sinällään ole pahaksi, mutta kategorioihin liitetyt merkitykset tuottavat yksilöille huomattavia seurauksia (Pirttilä-Backman 2014, 244-245).

Linkin ja Phelanin mukaan seuraava osa stigmatisoinnin prosessissa alkaa ihmisten linkittäessä

(14)

luokitellut piirteet stereotypioihin (Link & Phelan 2001). Stereotypioilla tarkoitetaan mielikuvia ja uskomuksia sosiaalisista ryhmistä sekä sen jäsenistä (Pirttilä-Backman 2014, 245-246).

Stereotypiat muodostuvat yksilön sosiaalisessa kontekstissa ja niihin vaikuttavat yhteiskunnan erityispiirteet ja ajankuva (Augoustinos, Walker & Donaghue 2014, 247). Esimerkiksi mielen- terveyskuntoutujaksi luokiteltuun ihmiseen saatetaan liittää stereotypia vaarallisuudesta, minkä myötä häntä ruvetaan välttelemään (Link & Phelan 2001). Stereotypioiden luonne on sosiaalinen, sillä ne levittäytyvät helposti ihmiseltä toiselle jokapäiväisissä yhteydenpidossa (Augous- tinos, Walker & Donaghue 2014, 247).

Linkin ja Phelanin stigmatisoinnin prosessin kolmas osa tapahtuu erottelemalla luokitellut hen- kilöt ”heiksi”, sosiaalisesti kauemmaksi ”meistä”. ”Heihin” linkitetään alkuperäisen stereoty- pian lisäksi muitakin negatiivisia piirteitä, kuten esimerkiksi laiskuutta ja moraalittomuutta.

Kolmannen osan jälkeen ”heitä” ei kenties pidetä enää ollenkaan ihmismäisinä, mikä mahdollistaa näiden toisten ihmisten kohtelemisen hyvinkin raa’alla tavalla. Neljännessä osassa luokitellut henkilöt huomaavat statuksensa heikentyneen heitä luokitelleiden henkilöiden silmissä.

Samaan aikaan henkilöt huomaavat kokevansa syrjintää niin henkilöiden kuin rakenteiden tasolla. Henkilöiden välistä syrjintää koetaan esimerkiksi sosiaalisen etäisyyden ylläpidon kautta, kuten vähäisenä halukkuutena viettää vapaa-aikaa päihde- ja mielenterveysongelmaisten parissa (ks. esim. Van Boekel ym. 2015). Rakenteellinen syrjintä ilmenee esimerkiksi pie- nempinä resurssien jakamisina päihde- ja mielenterveyshoidossa sekä palveluiden laatuongel- mina (ks. esim. Schulze & Angermeyer 2003). (Link & Phelan 2001.)

Myöhemmissä tutkimuksissaan Link ja Phelan ovat lisänneet teoriaan uuden osatekijän, emo- tionaaliset reaktiot stigmaa kohtaan. Stigmatisoitumisen prosessi aiheuttaa stigmaa tuottavissa henkilöissä emotionaalisia reaktioita, kuten vihaa, pelkoa, ahdistuneisuutta ja sääliä. Nämä tun- neilmaisut voidaan havaita stigman tuottajien käytöksestä ja puheilmaisuista, ja ne viestivät myös ulkopuolisille henkilöille tapoja, joilla stigmatisoituun ryhmään voi suhtautua. Stigma herättää tunteita myös stigmatisoiduissa henkilöissä, kuten häpeää, pelkoa ja vihaa. (ks. myös Goffman 1963, 28-29). Link ja Phelan kokevatkin, että emotionaalisten reaktioiden sisällyttä- minen teoriaan mahdollistaa stigmaa tuottavien ja stigmaa kokevien henkilöiden käyttäytymi- sen käsittelemisen yksilöiden tasolla. (Link ym. 2004.)

Viimeisenä osatekijänä Linkin ja Phelanin teoriassa voidaan pitää valtaa. Heidän mukaansa stigmatisoitumista ei voi tapahtua ilman vallan käyttöä (Link & Phelan 2001). Vallan luonne voi olla sosiaalista, poliittista tai taloudellista, ja se voi olla näkyvää tai huomaamatonta. Link

(15)

ja Phelan väittävät vallan käytön toimivan taustana kaikille prosessin vaiheille, eikä stigmatisoitumista voi tapahtua ilman vallan läsnäoloa. Näin ollen eniten valtaa käyttävää ryhmää kohtaan ei voida muodostaa stigmaa. Vallan käsitteen lisääminen stigman prosessiin rajaakin stigman kokemisen ainoastaan vähemmistöryhmien kokemaksi ilmiöksi, sillä valtaa omaavan enemmistön reaktiot poikkeavat stigman teorian mukaisista lähtökohdista (Major & O’Brien 2005, 395). Esimerkiksi kuntoutuksessa olevat potilaat voivat pyrkiä stigmatisoimaan hoito- henkilökuntaansa, mutta se ei ole tuota kuitenkaan lopulta riittäviä syrjintään johtavia loppu- tuloksia, sillä he eivät omaa siihen tarvittavaa määrää valtaa (Link & Phelan 2001, 376).

Sosiologiset teoriat ovat usein vaikeasti sovellettavissa tutkimuksen menetelmiksi, mutta Lin- kin ja Phelanin teoreettinen tausta tarjoaa lähtökohtia, joiden kautta stigman tutkimista voidaan pyrkiä tarkastelemaan sosiaalipsykologisen asennetutkimuksen avulla. Sosiaalipsykologiset stigmateoriat kohdistuvat mikrotasolla ilmenevien vuorovaikutustilanteiden tutkimiseen, eikä niinkään koko yhteiskunnan tasolla vaikuttavien valtasuhteiden tarkasteluun (Watson & Eack 2011, 22). Linkin ja Phelanin stigmatisaatioprosessissa kuvattuja luokittelun ja stereotypisoin- nin osatekijöitä voidaan pitää myös sosiaalipsykologisen asennetutkimuksen kulmakiviä. So- siaalipsykologian klassikoiden kuten Allportin (1954) ja Billigin (1985) mielestä arkipäiväinen kategorisointi ja stereotypisointi johtavat väistämättä ennakkoluuloihin ja syrjintään. Patricia Devine sen sijaan huomautti artikkelissaan Stereotypes and prejudice: Their automatic and controlled components (1989), etteivät stereotypiat välttämättä johda suoraan ennakkoluuloi- hin, vaan siihen vaaditaan oma kognitiivinen prosessinsa. Stereotypiat muuntuvat ennakkoluu- loiksi vasta, kun niihin yhdistetään negatiivisia tunnelatauksia, kuten inhoa tai vihaa (Ahokas 2014, 227; Devine 1989). Linkin ja Phelanin stigmateoriaa voidaankin pitää eräänlaisena sa- teenvarjoteoriana, joka sulkee sisäänsä stereotypioiden, syrjimisen ja asenteiden käsitteet.

Koen Linkin ja Phelanin (2001) stigmateorian metodologisiin lähtökohtiini sopivana, sillä he näkevät stigman muotoutuvan henkilöiden välisissä suhteissa. Stigmaa ei siis ymmärretä yksi- löistä riippuvina yksittäisinä ominaisuuksina, vaan prosessina, jonka myötä muut ihmiset lin- kittävät ominaisuuden negatiivisiin stereotypioihin. Se, että teoria ei keskity ainoastaan yksi- löissä ilmeneviin piirteisiin, poistaa vastuun yksilöltä itseltään. Näin ollen yksilö ei ole se joka kantaa stigmaa, vaan muut ihmiset stigmatisoivat hänet. Tämä taas tarkoittaa sitä, että yksilön ei tule olla se, joka kantaa vastuun stigmansa poistosta, vaan häntä stigmatisoivien tulisi muut- taa omia ajatusmallejaan.

(16)

3. STIGMATISOIVAT ASENTEET PÄIHDE- JA MIELENTERVEYSKUNTOUTUK- SESSA

Negatiivisia asenteita ja mielikuvia esiintyy merkittävissä määrin päihde- ja mielenterveysongelmia kohtaan (ks. esim. Angermeyer & Dietrich 2006; Björkman, Angelman & Jönsson 2008; Van Boekel ym. 2015). Yleisimpiä mielikuvia ovat esimerkiksi koettu vaarallisuus, ar- vaamattomuus, yksilön vastuuttaminen sairastumisestaan sekä kuntoutumisen epäileminen (Corrigan ym. 2000; Corrigan ym. 2005; Van Boekel ym. 2015). Stigmatisoivat asenteet ja negatiiviset mielikuvat vaikuttavat päihde- ja mielenterveyskuntoutujien elämän jokaisella alu- eella, kuten sosiaalisen verkoston pienenemisellä (Schulze & Angermeyer 2003; Thornicroft ym. 2009), huonontuneella itsetunnolla (Ilic ym. 2011), työttömyydellä (Schulze & Angel- meyer 2003; Thornicroft ym. 2009) ja syrjinnällä (Hatzenbuehler, Phelan & Link 2013;

Schulze & Angermeyer 2003). Negatiiviset asenteet ylläpitävät päihde- ja mielenterveyskuntoutujien kokemaa stigmaa ja syrjintää.

Vaikka mielenterveys- ja päihdekuntoutujien stereotypioita on onnistuttu tieteellisessä kontekstissa murtamaan, stereotypiat elävät edelleen vahvoina väestön parissa. Eräs aktiivisim- mista negatiivisten mielikuvien ylläpitäjistä on media ja viihdeteollisuus. Media voi olla suuren yleisön ainoa tietolähde, josta he kuulevat mielenterveys- ja päihdekuntoutujista (Schulze &

Angermeyer 2003, 305-306). Kattavan ja tasapuolisen tiedon sijaan media saattaa tuottaa rä- väköillä uutisotsikoillaan negatiivisia mielikuvia päihde- ja mielenterveysongelmaisista, esit- tämällä heidät pääosin poliisi- ja tuomioistuinreportaaseissa. Esimerkiksi Chen ja Lawrie (2017) totesivat, että yli puolet mielenterveysongelmia koskevista uutisista oli sävyltään negatiivisia. Mielenterveyskuntoutujia kuvattiin esimerkiksi väkivaltaisuuden tai koetun syrjäyty- misen kautta. Sen sijaan vain 13 prosentissa artikkeleista esitettiin tietoa mielenterveysongelmista tai jaettiin neuvoja mielenterveysongelman kanssa elämiseen. Rikosjournalistiikka lisää päihde- ja mielenterveyskuntoutujien näkemistä vaarallisina yksilöinä, sekä edistää yksilöiden halua ylläpitää sosiaalista etäisyyttä heitä kohtaan (Angermeyer & Schulze 2001).

Sen sijaan muista terveyteen liittyvistä ongelmista puhutaan mediassa avoimemman ja positii- visemman kuvan kautta. Esimerkiksi aiemmin ylipainosta kärsineitä saatetaan haastatella ja heistä maalataan kuvaa selviytyjinä. Mielenterveysongelmista kirjoittaessa ei myöskään käy- tetä yhtä usein asiantuntijoiden lausuntoja, toisin kuin somaattisten sairauksien kohdalla (Chen

(17)

& Lawrie 2017, 310; Schulze & Angermeyer 2003, 305-306). Tämä saattaa lisätä kuvaa siitä, ettei mielenterveysongelmia pidetä niinkään ”oikeana sairautena”. Median tuottama kuva ei rajoitu pelkästään muun kansan pariin, sillä myös päihde- ja mielenterveysasiakkaat voivat saada kaiken tietonsa sairaudestaan lähinnä median maalaaman kuvan kautta, mikä lisää heidän kokemansa itseen kohdistuvan stigman määrää. Media ei kuitenkaan tuota samanlaista kuvaa kaikista mielenterveys- ja päihdeongelmista, vaan diagnoosin laadulla on merkitystä median tuottamalle sisällölle. Esimerkiksi masennusta ja paniikkihäiriöitä kuvataan mediassa jo posi- tiivisemmilla ja hyväksytymmällä sisällöillä, mutta skitsofreniaa ja huumeidenkäyttöä esite- tään edelleen lähinnä negatiivisessa ja vaarallisessa valossa. (Schulze & Angermeyer 2003, 305-306.)

Myös yhteiskunnalliset arvot aiheuttavat päihde- ja mielenterveysongelmaisten syrjäytymistä.

Individualistisessa yhteiskunnassa arvostetaan yksilön aktiivisuutta ja taloudellista tuotteliai- suutta. Päihde- ja mielenterveysongelmaiset eivät kuitenkaan akuutissa vaiheessaan pysty näi- hin odotuksiin vastaamaan, mistä seuraa, että yhteiskunta ei pidä heitä onnistuneina kansalaisina (Schulze & Angermeyer 2003, 307). Yhteiskunnan arvojen ja kulttuuritaustan merkitystä asenteiden kehitykseen puoltaa se, että negatiivisten asenteiden määrä ja laatu vaihtelevat eri maanosien ja valtioiden välillä. Maiden välisissä vertailututkimuksissa vauraiden länsimaiden asukkaat ilmaisevat positiivisempia asenteita päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kohtaan ke- hittyviin maihin verrattuna. Stefanovicsin ym. (2015) tutkimuksessa huomattiin amerikkalais- ten terveystyöntekijöiden omaavan positiivisimmat asenteet mielenterveyskuntoutujia kohtaan, kun taas kiinalaiset ilmaisivat negatiivisimpia asenteita kuntoutujia kohtaan. Tulokset saattavat selittyä sillä, että itämaisissa kulttuureissa päihde- ja mielenterveysongelmia on totuttu häpeämään ja syrjimään (Hsiao, Lu & Tsai 2015; Stefanovics ym. 2015). Afrikan maissa mielenterveys- ja päihdeongelmia on aiemmin selitetty yliluonnollisilla tekijöillä, mikä näyt- täytyy erilaisissa tutkimustuloksissa (Crabb ym. 2012; Stefanovics ym. 2015). Itä-Euroopassa on myös huomattu viitteitä negatiivisemmista asenteista verrattuna Länsi-Euroopan valtioihin (Winkler ym. 2016, 1271).

Stigmalla on huolestuttavia vaikutuksia mielenterveys- ja päihdekuntoutujien elämänlaatuun.

Tutkimuksissa on havaittu, että kokemukset syrjinnästä vähentävät yksilöiden hyvinvointia.

Koettu syrjintä lisää yksilön kokeman stressin määrää kasvattaen psyykkistä ahdistuneisuutta ja masennuksen oireita (Pascoe & Richman 2009). Lisäksi stigma voi heikentää yksilöiden terveydentilaa ja elämäntapoja. Syrjinnän on havaittu lisäävän epäterveellisiä elämäntapoja kuten päihteiden käyttöä, tupakointia ja ruokavalion muutoksia (Emt., 2009). Päihteiden käyttö,

(18)

esimerkiksi kannabiksen käyttö, on taas huomattava riskitekijä psykoosin laukaisemisessa var- sinkin nuorten keskuudessa (Skitsofrenia: Käypä hoito –suositus 2015, 3). Päihteiden käyttö ja muut epäterveelliset elämäntavat saattavatkin lisätä mielenterveysongelmien uusiutumisriskiä ja terveydenhuollon palveluiden kuormittumista.

Tutkimuksissa on todettu koetun stigman vaikuttavan pitkäaikaisesti asiakkaiden sairaudenku- vaan. Koettu stigma lisää asiakkaiden masentuneisuutta ja ahdistuneisuutta sekä alentaa heidän itsetuntoaan (Zäske 2016, 149-151). Yksi ahdistusta aiheuttava tekijä on stigmatisoivan piirteen aktiivinen salaileminen. Schulzen ja Angermeyerin (2003) haastattelututkimuksessa mielenterveyskuntoutujat kertoivat kokevansa stigmaa, jonka vuoksi he pyrkivät salaamaan sairautensa jopa läheisiltään. Kuntoutujat kokivat, että he pystyvät säilyttämään normaalin elä- mäntapansa ja suhteensa läheisiin pitämällä sairautensa omana tietonaan. Mielenterveyskun- toutujien, etenkin psykoosisairauksia sairastaneiden keskuudessa stressitason ja ahdistuneisuu- den nousu on yleensä huomattava varomerkki. Stressaavan tilanteen voidaan nähdä altistavan uudelle psykoosille (Skitsofrenia: Käypä hoito -suositus 2015, 3). Mielenterveysongelmaisten voidaan nähdäkin painivan kaksipuoleisen ongelman kanssa: ensinnäkin heidän tulee kohdata mielenterveysongelman itsessään aiheuttamat oireet, ja toisekseen mielenterveysongelmaan kohdistuvan stigman vaikutukset heidän sosiaalisessa kanssakäymisessään (Rüsch, Anger- meyer & Corrigan 2005, 529).

Stigma vaikuttaa myös kuntoutujien omaan arvioon kuntoutumisen mahdollisuuksista. Itseen kohdistuva stigma alentaa itsetuntoa ja kokemusta omasta pystyvyydestä (Corrigan 2004). It- setunnon ja pystyvyyden lasku taas tuottaa ongelmia henkilön kuntoutumiselle, sillä ne näh- dään merkittävinä osatekijöinä kuntoutumisprosessin onnistumiselle (Schomerus ym. 2011a, 13). Lisäksi itseen kohdistuva stigma vaikeuttaa yksilön hoitoon hakeutumista ja sitoutumista koetun häpeän vuoksi. (Corrigan 2004).

Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että päihde- ja mielenterveystyöntekijät jakavat samoja negatiivisia asenteita kuntoutujia kohtaan muun yhteiskunnan kanssa (ks. esim. Lauber ym.

2004). Joidenkin tutkimusten mukaan työntekijöiden asenteet saattavat olla jopa negatiivisempia kuin muulla yhteiskunnalla (Schulze 2007). Terveydenhuollon työntekijöiden negatiiviset asenteet ovatkin erityisen huolestuttavia. Työntekijät toimivat vastuullisessa asemassa, jonka kautta he tuottavat huomattavia seurauksia yksilöille myös kuntoutumisen kannalta. Työnteki-

(19)

jöiden negatiiviset asenteet heikentävät päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitoon hakeutumista ja sitoutumista (ks. esim. Corrigan 2004; Schulze & Angermeyer 2003).² Työntekijät ovat myös avainasemassa yleisten mielipiteiden muokkaajina. He toimivat muille ihmisille malleina, jotka osoittavat kuinka päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kohtaan on hyväksyttä- vää käyttäytyä (Björkman, Angelman & Jönsson 2008, 171).

Asiakkaisiin kohdistuvat negatiiviset asenteet ovat yleisiä niin perus- kuin erikoisterveyden- huollossa (Hansson ym. 2011; Schulze 2007). Esimerkiksi erään brittiläisen järjestön tuottaman kyselyn mukaan 44 prosenttia kyselyyn osallistuneista mielenterveyskuntoutujista koki, että he olivat kokeneet syrjivää käytöstä perusterveydenhuollon työntekijöiltä (Rao ym. 2009, 279 ref. Rethink 2006³). Päihde- ja mielenterveystyöntekijät saattavat pitää yksilöiden mahdollisuutta kuntoutua heikkona (ks. esim. Stefanovics ym. 2015, 69). Asiakkaat ovat esimerkiksi kuulleet työntekijöiltä, etteivät he tule koskaan kuntoutumaan (Schulze & Angermeyer 2003, 304). Hansson, Jormfeldt, Svedberg ja Svensson (2011) mukaan mielenterveyshuollon työntekijät pitivät mielenterveyskuntoutujien mahdollisuuksien työllistyä huonoina, eivätkä työntekijät olisi halukkaita palkkamaan kuntoutujia hoitamaan omia lapsiaan. Tämän kaltaiset asenteet työntekijöiltä saattavat lisätä asiakkaiden pessimistisyyttä ja toivottomuutta kuntoutu- misestaan.

Terveydenhuollon työntekijöiden asenteet vaikuttavat yksilöiden halukkuuteen sitoutua palveluiden tarjoamaan hoitoon. Päihteiden käyttäjien parissa tehdyissä tutkimuksissa on huomattu, että stigmatisoivat asenteet voivat estää yksilöä hakeutumasta hoitoon ja vastaanottamasta sitä (Howard & Holmshaw 2010, 863; Van Boekel ym 2015, 540). Wilson, Brener, Mai ja Treloar (2014) huomasivat, että neulojenvaihtopisteiden päihdetyöntekijöiden stigmatisoivat asenteet huumausaineiden käyttäjiä kohtaan ovat suorassa yhteydessä likaisten neulojen uudelleenkäyt- töön ja julkisella paikalla pistämiseen. Samanlaisia tuloksia on havaittu myös mielenterveys- alan puolella. Poyraz (2015) totesi, että 21,5 prosenttia pakko-oireisia häiriöitä omaavista ei halunnut hakeutua hoitoon, koska he häpesivät oireitaan liikaa. Samaa ilmiötä havaittavissa

2 Positiivisten asenteiden vaikutuksista päihde- ja mielenterveyskuntoutujien hoitoon on tarjolla myös tutkimusta.

Esimerkiksi Kokon (2004) tutkimuksessa on haastateltu mielenterveystoimiston asiakkaita heidän kokemastaan hyvästä hoidosta. Asiakkaiden mielestä hyvä työntekijä on sellainen, joka arvostaa ja kunnioittaa asiakastaan sekä tarjoaa heille ihmisläheistä hoitoa. Asiakkaat pitivät tärkeänä, että heitä kuunnellaan ja heistä välitetään. Merkit- tävänä tutkimustuloksena huomioitiin, että työntekijöiden asenteita pidetään jopa kaikista tärkeimpänä seikkana hyvän hoidon takaamisessa. Työntekijöiden hyvä asennoituminen myös helpottaa mielenterveyspalveluihin hakeutumista.

3 Rethink. 2006. Stigma and health services.

(20)

myös suomalaisessa kontekstissa. Hämäläinen (2004) huomioi, että jopa 41 prosenttia tutkimukseen osallistuneista vakavaa masennusta sairastavista henkilöistä ei käytä terveydenhuollon palveluita saadakseen hoitoa. Lisäksi on havaittu, että päihteidenkäyttäjät eivät ole halukkaita hakeutumaan edes somaattisten sairauksien hoitoon kohtaamiensa negatiivisten asenteiden vuoksi (ks. esim. Lang ym. 2013).

Päihde- ja mielenterveyskuntoutujat kokevat useiden tutkimusten mukaan eriarvoista kohtelua somaattisten sairauksien hoidossa. Heidän kokemiaan vaivoja ei oteta yhtä vakavasti, he jou- tuvat jonottamaan tarvitsemaansa hoitoa pidempään, heitä kohdellaan epäkunnioittavasti ja heidän kokemiaan vaivoja saatetaan epäillä mielikuvituksen tuotteeksi (Schulze & Anger- meyer 2003). On myös yleistä, että päihde- ja mielenterveysongelmaiset pyritään siirtämään mahdollisimman pian takaisin omille hoito-osastoilleen, joissa ei kuitenkaan ole samanlaista osaamista somaattisten vaivojen hoidossa. Myös Minas, Zamzam, Midin ja Cohen ovat male- sialaisessa kontekstissa tehdyssä tutkimuksessa (2011) havainneet perusterveydenhuollon työntekijöiden kohtelevan mielenterveyskuntoutujia eri tavoin verrattuna somatiikan asiakkaisiin. Epätasa-arvoista kohtelua oli havaittavissa, vaikka asiakkaat olisivat hakeutuneet hoitoon samanlaisen somaattisen vaivan vuoksi. Björkman, Angelman ja Jönsson (2008) ovat taas huo- mioineet, että somaattisten sairauksien parissa työskentelevät pitävät mielenterveyskuntoutujia vaarallisempina ja ennakoimattomampina verrattuna päihde- ja mielenterveyshuollon työnte- kijöihin.

Haighton (2016) tutki iäkkäiden alkoholistien kokemuksia perusterveydenhuollon palveluista.

Tutkimus on eräs harvoista asiaa tarkastelevista laadullisista tutkimuksista. Haastateltavat kertoivat kokevansa terveydenhuoltoon hakeutumisen nöyryyttävänä. Jotkin haastateltavista kokivat, etteivät yleislääkärit edes haluaisi hoitaa alkoholisteja vastaanotollaan. Osa haastateltavista koki, etteivät lääkärit pyrkineet ymmärtämään heidän ongelmiaan, vaan halusivat vierittää potilaan seuraavalle hoitotaholle tietämättä edes, millaiseen jatkokuntoutuspalveluun he olivat potilaita lähettämässä. Haastateltavat myös kokivat, etteivät lääkärit olleet kiinnostuneita kuun- telemaan heidän tarinaansa, vaan saattoivat kuuntelemisen sijasta määrätä potilaille lääkitystä vaihtoehtoisia kuntoutusmuotoja tarjoamatta. Samanlaisia kokemuksia on havaittu aiemmissa tutkimuksissa myös erityissairaanhoidon puolella. Schulzen ja Angermeyerin (2003) haastattelututkimuksessa mielenterveyskuntoutujat kokivat, että hoitohenkilökuntaa ei kiinnostanut asiakkaiden henkilöhistoria. Haastateltavien mukaan sairaus pyrittiin hoitamaan lähinnä lääki- tyksen avulla, ja keskusteluapua tarjottiin huomattavasti vähemmän.

(21)

Aiemmissa tutkimuksissa on havaittu, että päihteiden käyttäjiin kohdistuvat asenteet ovat negatiivisempia mielenterveyskuntoutujiin verrattuna (Hsiao, Lu & Tsai. 2015). Päihteidenkäyt- täjien ei uskota pystyvän kontrolloimaan aineiden käyttöään (Van Boekel ym. 2015). Heitä syytetään addiktioistaan ja sen aiheuttamista sairauksista, kuten esimerkiksi HIV tai hepatiitti- tartunnoista (Schomerus ym. 2011b; Wilson, Brener Mao & Treloar 2014, 274). Björkman, Angelman ja Jönsson (2008) havaitsivat, että vaarallisimpana asiakasryhmänä pidettiin huu- meidenkäyttäjiä, toiseksi vaarallisimpina alkoholiongelmaisina ja kolmanneksi vaarallisimpina skitsofreenikoita. Mundon, Anderson ja Najavits (2015) havaitsivat, että psykologian opiske- lijoilla oli negatiivisempia asenteita päihteiden käyttäjiä kuin mielenterveysongelmaisia kohtaan. Päihdeongelmat nähdään yleisemmin huonon tahdonvoiman aiheuttamana tilana, kun taas mielenterveysongelmat ymmärretään aivojen kemikaalisen epätasapainon aiheuttamaksi sairaudeksi. Päihdeongelmien on huomattu myös herättävän muissa ihmisissä enemmän pa- heksuntaa ja negatiivisia mielipiteitä (Van Boekel ym. 2014, 539), vähemmän myötätuntoa sekä luovan negatiivisempia reaktioita (Mundon ym. 2015, 298; Schomerus ym. 2011b) verrattuna mielenterveyspotilaisiin.

Huumausaineisiin kohdistuvat mielipiteet ovat myös jyrkempiä kuin alkoholiin kohdistuvat mielipiteet. Huumausaineiden käyttäjiä pidetään enemmän syyllisenä addiktioonsa ja heitä pi- detään vähemmän aktiivisina kuntoutumisprosessissaan (Björkman, Angelman & Jönsson 2008; Samuelsson & Wallander 2015, 476). Van Boekelin (2015) tutkimuksessa tutkittiin kan- salaisten, yleislääkäreiden, päihdetyöntekijöiden ja asiakkaiden käsityksiä huumausaineriippu- vaisista. Tutkimuksessa todettiin, että suurimpaan osaan stereotyyppisistä väittämistä – kuten huumausaineiden käyttäjät ovat rikollisia – vastaajilla oli neutraali mielipide. Tutkimuksessa kuitenkin huomattiin joitain stereotypioita, jotka elivät edelleen vahvasti vastaajien mielessä.

Huumausaineiden käyttäjiä pidettiin aggressiivisina ja välinpitämättömiä itseään kohtaan sekä heihin haluttiin ylläpitää sosiaalista etäisyyttä. Huumeongelmiin suunnatun hoidon onnistu- mista pidettiin vastaajien keskuudessa mahdollisena, mutta silti vastaajat eivät pitäneet yksilön kuntoutumismahdollisuuksia hyvänä.

Kuitenkin myös osa mielenterveysongelmista nähdään negatiivisemmassa valossa kuin muut sairaudet. Esimerkiksi Björkmanin, Angelmanin ja Jönssonin (2008) tutkimuksessa huomattiin, että skitsofreniaan liittyi kaikista mielenterveysongelmista eniten negatiivisia mielleyhty- miä: heitä pidettiin erilaisina muista ihmisistä, vaarallisempina ja heidän kanssaan kommuni- kointi koettiin vaikeana. Myös skitsofreenikkojen mahdollisuutta kuntoutua pidettiin haasta- vana. Skitsofrenia tuntuukin useissa tutkimuksissa esiintyvän kaikista stigmatisoituneimpana

(22)

mielenterveysongelmana. (Hsiao, Lu & Tsai 2015). Raon (2009) tutkimuksessa vertailtiin skit- sofreniapotilaisiin kohdistuvia asenteita. Tuloksista kävi ilmi, että skitsofreniaan kohdistetaan enemmän negatiivisia asenteita kuin lyhyempiin tai yksittäisiin psykoosijaksoihin. Asenteita kohdistettiin runsaammin potilaisiin, jotka olivat olleet hoidossa oikeuslääketieteellisissä sai- raaloissa verrattuna avoimempien yksiköiden potilaisiin. Tutkimuksessa myös huomioitiin, että akuutista päihdeongelmasta kärsiviä skitsofreenikkoja stigmatisoitiin enemmän kuin päih- deongelmasta kuntoutuneita yksilöitä. Tämä tulos viittaa, että kaksoisdiagnoosipotilaat saattavat kohdata stigmatisoivia asenteita useammin kuin vain päihde- tai mielenterveysongelmaiset.

Myös muut mielenterveysongelmiin liitetään stigmatisoivia asenteita. Esimerkiksi Catthoorin (2015) tutkimuksessa todettiin, että persoonallisuushäiriöiset kokevat eniten stigmaa muihin mielenterveysongelmiin verrattuna. Persoonallisuushäiriöiden ryhmästä rajatilapersoonalli- suushäiriöiset kokivat eniten stigmaa. Tutkimuksen mukaan persoonallisuushäiriöiset saattavat kokea stigmaa vahvemmin kuin muut sairauden tuottaman vääristyneen minäkuvan vuoksi.

Lisäksi asiakasryhmien välillä on huomattavissa eroja. Nuoret kokevat suuria määriä stigmatisoivia asenteita hakeutuessaan hoidon piiriin (Emt., 2015). Toisaalta myös vanhempi väestö voi kokea häpeää ja sosiaalisia esteitä hakeutuessaan hoidon piiriin (Haighton ym. 2016). He saattavat kokea olevansa myöhässä hoidon aloittamisen suhteen tai he eivät välttämättä enää usko hoidon tehoavan heidän kohdallaan.

Useissa tutkimuksissa on tarkastelu erilaisia tekijöitä, jotka vaikuttavat stigmatisoivien asenteiden ilmenemiseen päihde- ja mielenterveyskuntoutuksessa. Osassa tutkimuksista todetaan, että kuntoutuksessa työskentelevien asenteet ovat positiivisempia päihde- ja mielenterveysongelmia kohtaan kuin muulla kansalla (Van Boekel ym. 2015; Winkler ym. 2016). Esimerkiksi Van Boekelin (2015) tutkimuksessa todetaan, että kaikista negatiivisimpia asenteita ilmeni ta- vallisilla kansalaisilla, kun taas päihdetyöntekijät omasivat positiivisempia asenteita kuntoutujia kohtaan. Vaikka ryhmien väliset erot ovatkin pieniä, Van Boekel olettaa, että mitä lähei- sempi kontakti henkilöllä on stigmatisoituun ryhmään, sitä vähemmän hän omaa negatiivisia asenteita ryhmää kohtaan.

Kuitenkin osassa tutkimuksista viitataan siihen, että edellä mainittu hypoteesi ei ainakaan kai- kissa tapauksissa pidä paikkaansa. Etenkin mielenterveysongelmien kohdalla on huomattu, että työntekijöiden asenteet ovat samanlaisia tai jopa huonompia kuin muilla ihmisillä (Lauber ym.

2004; Schulze 2007). Erään kirjallisuuskatsauksen (Sathyanath ym. 2016 ref. Henderson ym.

(23)

2014⁴) mukaan mielenterveystyöntekijöiden läheinen kontakti potilaiden kanssa ei kuitenkaan vähennä heihin kohdistuvaa stigmaa, vaan lisää positiivisempia käsityksiä ihmisoikeuksista.

Sen sijaan työntekijän tuottama stigma vähenee, mikäli esimerkiksi hänen perheenjäsenellään on mielenterveysongelman. Tutkijat epäilevät, että tämän kaltaiset tutkimustulokset saattavat johtua siitä, että mielenterveystyöntekijät kohtaavat asiakkaansa pääosin sairauden akuutissa vaiheessa ja vaikeimmissa diagnooseissa (Hansson ym. 2011, 53; Thornicroft, Rose & Kassam 2007, 116-117). Näin ollen työntekijöiden mielikuvat ovat vääristyneet näkemään mielenterveyskuntoutujien käytöksen ja tilanteen negatiivisimman puolen kautta. Tätä näkökulmaa puo- lustavat tutkimustulokset, joiden mukaan avohoidon ja kuntoutuksen yksiköiden työntekijät omaavat positiivisempia asenteita kuin suljettujen yksiköiden henkilökunta (Hansson ym.

2011; Hsiao, Lu & Tsai 2015).

Myös muiden tekijöiden on nähty vaikuttavan työntekijöiden asenteisiin päihde- ja mielenterveysongelmaisia kohtaan. Vaikuttaa siltä, että naisilla, iäkkäämmillä ja suurempaa empatiaky- kyä omaavilla ihmisillä on positiivisempia asenteita päihde- ja mielenterveyskuntoutujia kohtaan, vaikkakin naiset kokevat pelon tunnetta miehiä useammin (Björkman, Angelman & Jöns- son 2008, 173-174; Hansson ym. 2011; Hsiao, Lu & Tsai 2015; Sathyanath ym. 2016). Mitä pitempään työntekijä on työskennellyt päihde- ja mielenterveyskuntoutujien kanssa, ja mitä korkeampaa virkaa he edustavat, sitä positiivisempia asenteita työntekijät myös omaavat (Björkman, Angelman & Jönsson 2008; Hsiao, Lu & Tsai 2015). Näiden tulosten perusteella vaikuttaa siltä, että etenkin empatiakyvyllä ja läheisyydellä mielenterveys- ja päihdekuntoutu- jia kohtaan on merkitystä positiivisten näkemysten muotoutumisessa.

Suomalaiset vaikuttaisivat omaavan positiivisempia asenteita mielenterveysongelmaisia kohtaan verrattuna muihin eurooppalaisiin kansoihin (Wahlbeck & Aromaa 2011). Suomalaisten asenteet mielenterveysongelmia kohtaan ovat myös tutkimusten mukaan parantuneet viimeisen vuosikymmenen aikana. Esimerkiksi vuodesta 2005 lähtien kerätyn Mielenterveysbarometrin (Mielenterveyden keskusliitto, 2015) mukaan suomalaiset ovat vuosi vuodelta suvaitsevaisem- pia ottamaan naapureikseen päihde- ja mielenterveysongelmaisia. Tästä huolimatta vuonna 2015 jopa 78 prosenttia vastaajista ei ollut halukas asumaan huumeiden käyttäjän ja 66 prosenttia alkoholistin naapurissa. Vain 18 prosenttia vastaajista omasi samanlaisia negatiivisia

4 Henderson, Claire, Jo Noblett, Hannah Parke, Sarah Clement, Alison Caffrey, Oliver Gale-Grant, Beate Schulze, Benjamin Druss & Graham Thornicroft. 2014. “Mental health-related stigma in health care and mental health- care settings.” The Lancet Psychiatry 1(6). 467-482.

(24)

mielikuvia mielenterveyskuntoutujia kohtaan. Wahlbeckin ja Aromaan (2011) kirjallisuuskatsauksen mukaan noin joka kolmas mielenterveyskuntoutujista on kertonut kokevansa stigmaa sairautensa takia myös muilta terveydenhuollon työntekijöiltä. He kuitenkin toteavat, että suomalaisessa kontekstissa ei vaikuttaisi esiintyvän institutionaalista syrjintää mielenterveyskuntoutujia kohtaan.

Suomalaisessa yhteiskunnassa etenkin huumeiden käyttöön suhtaudutaan edelleen melko tie- tämättömästi ja pelkäävästi, vaikka huumausaineiden käyttö on arkipäiväistynyt etenkin kannabiksen osalta. Karjalaisen, Savosen ja Hakkaraisen tutkimuksen (2016) mukaan vuonna 2014 jopa 28 prosenttia tutkimukseen vastanneista pelkäsivät joutuvansa väkivallan kohteeksi muiden huumausaineiden käytön takia. Perälä (2011, 18) kokee, että huumeista keskustellaan Suo- messa narkofobisessa ilmapiirissä, minkä vuoksi kaikkeen huumausaineisiin liittyvään suhtaudutaan hyvin negatiivisesti. Narkofobista ilmiötä on havaittavissa myös huumeiden käyttäjien parissa työskentelevien keskuudessa. Kuussaaren (2006) väitöskirjatutkimuksessa tutkittiin terveydenhuollon, sosiaalitoimen ja nuoristotoimen työntekijöiden käsityksiä huumeiden käyt- täjien hoitopalvelujärjestelmistä. Tutkimuksessa huomattiin, että osa sosiaali- ja terveydenhuollon työntekijöistä tuomitsee tiukasti huumeiden käytön. He pitävät huumausainehoitoa tur- hana ja jopa pelkäävät työskentelyä huumausaineiden käyttäjien kanssa.

Vaikka päihde- ja mielenterveyskuntoutujiin kohdistuvasta stigmasta on laajasti näyttöä, kaikki tutkimukset eivät tätä tulosta kuitenkaan täysin vahvista. Esimeriksi Langin (2013) tutkimukseen osallistuneiden mukaan päihdekuntoutujien kohtaama stigma ei johdu niinkään itse päih- teiden käytöstä vaan asiakkaiden käyttäytymisestä. Heidän mukaansa asiakkaan käyttäytymi- nen, kuten aggressiivisuus ja törkeys muita asiakkaita kohtaan, määrittää yksinomaan ne tavat, joilla heitä kohdellaan. Näin ollen voi olla mahdollista, ettei epätasa-arvoinen kohtelu niinkään johdu aiheutetusta stigmasta, vaan ihmisten tavoista reagoida muiden tuottamaa käyttäytymistä kohtaan. Myös Minasin (2011) tutkimuksessa huomioitiin, että mielenterveysongelmaisiin kohdistettiin samanlaisia asenteita kuin vertailuryhmää, eli diabeetikkoja kohtaan. Näin ollen voidaan epäillä, ettei stigma kohdistu pelkästään mielenterveys- tai päihdekuntoutujia kohtaan, vaan se ilmaistaan osana mitä tahansa stigmatisoitavaa sairausryhmää kohtaan. Toisaalta on huomioitava, että Minasin tutkimus on toteutettu Malesiassa, joka poikkeaa huomattavasti suo- malaisesta yhteiskunnasta ja kulttuurista.

(25)

Stigmatisoitujen asenteiden olemassaoloa on pyritty joissain yhteyksissä puolustelemaan kan- santerveydelliseltä kannalta. Yhteisö vahvistaa normistoaan stigmatisaation avulla osoittamal- laa haitallisen ja hyväksyttävän käyttäytymisen rajat. Stigmatisaatiolla pyritään siis vahvista- maan sosiaalisia normeja ja pitämään yksilöt turvassa vaarallisilta käyttäytymismalleilta (Schomerus ym. 2011a ref. Schomerus ym. 2010⁵). Tässä näkökulmassa on kuitenkin ongel- mana, että stigmatisoinnin seurauksena ilmenevät haitat ovat selkeästi hyötyjä suurempia.

5Schomerus, Georg, Anita Holzinger, Herbert Matschinger, Michael Lucht, Matthias Angermeyer. 2010 “Pub- lic attitudes towards alcohol dependence” Psychiatr. Prax. 37. 111-118.

(26)

4. LAADULLINEN ASENNETUTKIMUS

Asenne on terminä laajasti käytetty niin tieteellisessä kirjallisuudessa kuin arkipuheessakin.

Asenteen käsite onkin yksi sosiaalipsykologian koulukunnan käytetyimmistä käsitteistä (Augoustinous, Walker & Donaghue 2014, 110-111). Termin yleisyydestä johtuen sille on an- nettu useita määritelmiä erilaisista tieteellisistä paradigmoista käsin. Asenteen käsitettä on pyritty tarkastelemaan esimerkiksi yksilön piirteiden, sosiaalisten prosessien ja kulttuuristen ominaisuuksien näkökulmasta. Vesalan ja Rantasen (2007, 19) mukaan asenteen käsitteelle on kuitenkin keskeistä, että asenteen nähdään arvottavan jotakin kohdetta. Tässä pro gradu -tutkielmassa asenteen käsitteellä viitataan laadullisen asennetutkimuksen mukaiseen näkökulmaan, jossa asenne ymmärretään yksilön ja yhteiskunnan välisenä suhteena.

Perinteisesti asenteen käsite on ymmärretty yksilön sisäiseksi ominaisuudeksi, minkä nähdään kehittyvän ja säilyvän suhteellisen muuttumattomana yksilön piirteenä (Augoustinous, Walker

& Donaghue 2014, 110-111). Tätä näkökulmaa edustaa dispositionaalinen asenneteoria. Dis- positionaalinen asenneteoria on saanut lähtökohtansa behavioristisesta koulukunnasta, jonka mukaan asenteet kehittyvät ehdollistumisen myötä. Dispositionaaliseen asenneteoriaan on yh- distynyt myös viitteitä kognitiivisesta psykologiasta. Näin ollen yksilön uskomusten ja kogni- tion nähdään vaikuttavan asenteiden kehittymiseen ja muokkautumiseen. Dispositionaalisen asenneteorian mukaan yksilön asenteet määrittävät hänen ulkoista käyttäytymistään, jonka vuoksi asenteisiin pyritään myös vaikuttamaan yksilöiden kautta. (Vesala & Rantanen 2007, 19-20.)

Dispositionaalinen asenneteoria on kuitenkin saanut osakseen kritiikkiä. Teoriaa on kritisoitu näkökulmasta, jonka mukaan yksilön asenteet olisivat tilanteesta toiseen pysyviä arvottamis- taipumuksia. Jonathan Potterin ja Margaret Wetherellin (1987, 53-55) mukaan tämä näkö- kulma voidaan todeta kestämättömäksi esimerkiksi sen takia, että ihmiset tuottavat jo lyhyessä puheenvuorossaan keskenään ristiriitaisesti arvottavia kommentteja. Heidän mukaansa asenteita ei voida myöskään havaita samalla tavalla kaikkien ihmisten keskuudessa. Vesala ja Ran- tanen (2007, 30) kuvaavat dispositionaalista asenneteoriaa myös varsin yksiselitteiseksi, jossa asenteiden kontekstien tarkastelu ei ole keskeistä. Voisi siis todeta, että dispositionaalisessa asenneteoriassa ei olla juurikaan kiinnostuneita asenteisiin liittyvistä laadullisista ulottuvuuk- sista.

(27)

Vahvin ja laajin aiheeseen kohdistuva kritiikki kohdistuu kuitenkin dispositionaalisen asenneteorian yksilöpsykologiseen näkökulmaan. Useat tutkimusperinteet ovat 1980-luvulta lähtien ryhtyneet korostamaan asenteen luonnetta sosiaalisena ilmiönä (Vesala & Rantanen 2007, 22- 23). Esimerkiksi Augoustinoksen ja Walkerin (1995, 30) mukaan asenteet kehittyvät sosiaalisen vuorovaikutuksen ja kommunikaation tuloksena. Asenteiden sosiaalisen alkuperän voi myös havaita siitä, että eri ihmisjoukot jakavat samoja asenteita keskenään (Vesala & Rantanen 2007, 24). Tämän huomion mukaan esimerkiksi eri ammattikuntien edustajilla kuten päihde- työntekijöillä on luultavasti melko samanlainen asenneilmapiiri keskenään. Tämä selittyy sillä, että asenteet kytkevät yksilön sosiaaliseen ympäristöönsä, jonka arvot heijastuvat yksilön toi- minta- ja ajattelutapoihin (Vesala & Rantanen 2007, 24-25 ref. Jaspars & Fraser 1984, 115⁶).

Thomasin ja Znanieckin (1974) teoriaa voidaan pitää eräänlaisena vastauksena kiistakysymyk- seen siitä, tulisiko asenteiden alkuperä nähdä yksilöstä vai yhteiskunnasta muotoutuvana. Tho- masin ja Znanieckin mukaan asenteet toimivat suhdekäsitteenä. Suhdekäsityksen mukaan yk- silön asenteet heijastuvat sosiaaliseen todellisuuteen hänen toimintansa kautta. Toisaalta taas sosiaalinen todellisuus heijastuu myös yksilön ajattelumaailmaan. Näin ollen Thomas ja Znaniecki eivät luokittele asennetta pelkästään sosiaaliseksi tai yksilölliseksi ominaisuudeksi, sillä heidän mukaansa asenne toimii linkkinä yksilön ja yhteisön välillä. Asenteiden avulla yk- silöt voivat ilmaista itseään ja katsoa maailmaa niiden lävitse (Vesala & Rantanen 2007, 28- 29). Yksilöt myös tekevät asenteet eläviksi ilmaisemalla, tuottamalla ja reagoimalla niihin (Emt., 29). Asenteiden avulla voidaan tulkita yksilön lisäksi myös yhteisöä, jossa nämä asenteet esiintyvät ja niiden vaikutuksia toisiinsa.

Dispositionaalisen asenneteorian mukaan asenteita ei voi havaita sellaisenaan, vaan ne voidaan päätellä lähinnä havaintojen avulla (Vesala & Rantanen 2007, 25). Näitä havaintoja pyritään tuomaan esille erilaisten asennemittareiden, kuten Likertin asteikon avulla. Sen sijaan laadullisessa asennetutkimuksessa asenteet ymmärretään kommunikatiivisena ilmiönä. Ne ilmenevät sosiaalisessa vuorovaikutuksessa (Emt., 26-28). Asenteita käytetään maailman hahmottami- seen ja sosiaalisten sidosryhmien määrittämiseen (Augoustinos & Walker 1995, 30). Näin ollen yksilöt havaitsevat tuotettuja asenteita toisten henkilöiden puheista, ja ne tuottavat erilaisia reaktioita ihmisten käytöksessä. Esimerkiksi ilmaisemalla ”minä en voi sietää puistoissa makaa- via juoppoja” kuulija luultavasti reagoi kuulemaansa asenteeseen jollain tavalla, joko myönty-

6 Jaspars, Joseph & Colin Fraser. 1984. “Attitudes and social representations” Teoksessa Farr, Robert & Serge Moscovici (toim.) Social representations. Cambridge: Cambride University Press.

(28)

mällä tai vastustamalla lausetta. Välittömällä reaktiolla on myös seurauksia henkilöiden väli- seen vuorovaikutukseen laajemmalla mittakaavalla, se voi syventää tai erottaa henkilöitä toisistaan. Asenteiden kommunikatiivinen luonne tarkoittaakin sitä, että asenne muodostuu koko- naisuudesta, jossa lauseen lisäksi vaikutusta on myös sen kontekstilla (Vesala & Rantanen 2007, 26). Näin ollen asenne voidaan ymmärtää jonkun keinoksi arvottaa jotakin kohdetta, tiettyä tarkoitusta varten. Tällainen pyrkimys voisi olla esimerkiksi halu vahvistaa omaa sosiaalista identiteettiä.

Asenteiden tutkimus onkin vahvasti ankkuroitunut kvantitatiiviseen metodiikkaan useiden vuosikymmenien ajan, ainakin osin juuri dispositionaalisen asenneteorian lähtökohtien vuoksi (Vesala & Rantanen 2007, 16-17). Laadullinen asennetutkimus pyrkii tarttumaan tähän ongel- maan tuomalla esille omalla metodiikallaan asenteiden taustalla vaikuttavia ilmiöitä. Tutki- musote sai alkunsa 1990-luvun loppupuolella Kari Vesalan tutkimustöistä. Tutkimusotteen läh- tökohdat ovat argumentatiivisessa diskurssianalyysissä sekä sosiaalipsykologisessa asennetutkimuksessa (Vesala 1996, 95-96). Laadullinen asennetutkimus nojaa voimakkaasti Thomasin ja Znanieckin (1974) käsitykseen asenteiden sosiaalisesta luonteesta, mikä näyttäytyykin me- netelmän metodiikassa vahvalla tavalla. Laadullisen asennetutkimuksen metodia on käytetty pääasiassa sosiaalipsykologian tutkimuskentällä (ks. esim. Renko 2018; Peltola 2014).

Laadullinen asennetutkimus on metodologinen lähestymistapa, joka on erityisen kiinnostunut argumentaation tavoista ja niiden tulkitsemisesta kontekstissaan (Vesala & Rantanen 2007, 11). Laadullinen asennetutkimus ei siis keskity pelkästään itse asenteisiin, vaan myös niiden taustalla vaikuttavaan merkitysjärjestelmään. Laadullinen asennetutkimus huomioi, että yksilö saattaa tuottaa erilaisia ja keskenään ristiriitaisiakin asenteita vaihtelevien kontekstien myötä.

Laadullisessa asennetutkimuksessa metodologisena lähtökohtana pidetään sitä, että asenteita pystytään tutkimaan argumentaatioiden kautta. Argumentaatiolla tarkoitetaan tässä suhteessa kiistanalaisiin kysymyksiin kohdistuvia kannanottoja ja kommentteja. Teoria saa tukea Michael Billigin (1996) näkemyksestä, jonka mukaan argumentatiivisuutta voidaan pitää sosiaalisen todellisuuden leimallisena piirteenä. Tämä näyttäytyy erityisen selkeästi hänen mukaansa esimerkiksi valtiollisissa ulottuvuuksissa kuten politiikassa ja oikeusjärjestelmässä. Yk- silö ilmaisee argumentoinnillaan paitsi omia henkilökohtaisia arvottamisen tapojaan, myös arvottamisen kohteen kiistanalaisuuden ja asenteellistamisen. Argumentoinnin korostaminen li- sääkin asenteen käsitteen sosiaalista painotusta. (Vesala & Rantanen 2007, 31-32).

(29)

Laadullisessa asennetutkimuksessa argumentointia hyödynnetään käyttämällä tutkimusaineis- tona kiistakysymyksiin liittyvää kommentointia (Vesala & Rantanen, 32-34). Olennaista aineiston muodostamisessa on, että tutkimusväittämistä voidaan tunnistaa selkeä kannanottami- sen kohde. Kannanotot mahdollistavat arvotuksen kohteiden läpinäkyvyyden, sillä yleensä kannanotot ovat selkeitä ilmaisuja jonkin asian puolesta tai sitä vastaan. Tutkimusväitteiden kiistanalaisuus tekee kannanottojen muodostamisen haastateltavalle helpoksi nostamalla esille erilaisten vaihtoehtojen olemassaolon. Yksilöt ilmaisevat kannanottojen lisäksi selontekoja, joilla he perustelevat näkökulmiaan sekä esittelevät näkökulmalleen ehtoja, varauksia ja täs- mennyksiä. Tässä suhteessa argumentaatiolla on merkittävä retorinen painotus laadullisessa asennetutkimuksessa.

Laadullisessa asennetutkimuksessa aineisto kerätään puolistrukturoidun haastattelun avulla, missä haastateltavalle esitetään kiistakysymyksiin perustuvia väittämiä kommentoitaviksi (Ve- sala & Rantanen 2007, 33). Puolistrukturoitu haastattelu antaa tutkittaville mahdollisuuden pe- rustella väittämiään, toisin kuin kvantitatiivissa haastattelulomakkeissa (Vesala 1996, 98-99).

Tämä näkökulma antaa asennetutkimukselle uuden ulottuvuuden, jonka avulla aiheesta voidaan saada tutkimustietoa esimerkiksi aiheen taustoista ja perustelujen argumentoinnista. Tut- kimusotteen tarkoituksena onkin tutkia aiheesta tehtyjä arvotuksien lisäksi niille annettuja pe- rusteluja ja ehtoja sekä rooleja, joista arvotukset tehdään (Vesala & Rantanen 2007, 11).