kieliopin vakiintuneeseen käsitejärjestel- mään, johon uuden tutkimuksen lisät risti- riidoitta niveltyvät? Periaatteelliseksi mal- liksi kelpaisi varmaan Hakulisen ja Karls- sonin Nykysuomen lauseoppia. Näin opis- kelijan siirtyminen lukiosta yliopistoon helpottuisi.
Järkevintä on luoda kielioppityöryhmän ehdotelmia kehittäen modemi ydinkieliop- pi, jotajatkuvasti uudistetaan jajohon sekä kouluopetus että yliopiston perusopetus tukeutuvat. Lähivuosina valmistuva uusi suomen kielioppi luonee pohjan ydinkieli- opille. Tulevaisuuden kieliopista laadittai-
siin tietenkin painatteen lisäksi sekä CD- ROM- että WWW-versio,jolloin kieliopin kehittämisestä voisi kasvaa asiantuntijoiden laaja ryhmähanke samaan tapaan kuin on kasvanut esimerkiksi Linux-käyttöjärjestel- män kehittelystä. Jos joku nokkela nörtti vielä innostuisi luomaan kieliopista tietoko- nepelin, tulevaisuuden opiskelijat ja koulu- laiset voisivatjärjestää netissä kielioppiki- soja ja kilpailla lauseopin mestaruuksista.
SAKARI VIl-IONEN
Neulapadontie 10 B 16, 00920 Helsinki Sähköposti: Sakari. Vihonen @dlc.fi
PERUSTIETOA ESIHISTORIASTA
Kaisa Häkkinen Suomalaisten esihistoria kielitieteen valossaTietolipas l47. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura. Helsinki l996. 223 s. ISBN 95l-7l7-855-7.
Viime kuukausien ja vuosien muotiaiheita on Suomen ja suomalaisten esihistoriasta käyty kirjoittelu ja kiistely. Keskusteluun ovat osallistuneet niin kielitieteilijät, arkeo- logit kuin geneetikotkin. Vaikka kaikki kol- me tieteenalaa ovat jatkuvasti tuoneet uu- sia näkökulmia keskusteluun. on lähimen- neisyydessä eletty eräänlaista sovinnon ai- kaa. Konsensuksen symbolina voitaneen pitää Tvärminnessä vuonna l980 pidettyä Suomen väestön esihistorialliset juuret -symposiumia. Yhtä kanonisoitua totuutta symposiumi ei lanseerannut, mutta julki lausuttiin mm. se näkemys, että uralilaisten kielten jatkuvuus Suomenlahden alueellaja sen pohjoispuolella voi olla hyvinkin van- haa perua ja kielellisen ja geneettisen peri- män näennäinen ristiriita on itse asiassa hyvin odotuksenmukaista, kun otetaan huo- mioon Suomessa ja Itämeren piirissä eri aikoina vallinneet kulttuuriviıtaukset.
Kaisa Häkkinen on koonnut kirjaansa keskeiset näkökohdat, joita kielitieteellises- sä esihistorian tutkimuksessa on hyödyn-
netty. Koska otsikko sisältää esihistorian tutkimuksessa varoen käytettävän termin suomalainen, aloittaa Häkkinen kirjansa selvittämällä tällaisen määritelmän suhteel- lisuutta. Kansaja kieli eivät ole rinnastet- tavissa toisiinsa yksi yhteen, eivät liioin muinoin eläneet kansatja kielet nykyisiin.
Suomalaisten ja muiden uralilaisten kielten puhujien esihistoriaa koskeva tutkimus no- jaa kirjallisten dokumenttien puuttuessa paitsi kielitieteeseen, etenkin ajoitusten ja absoluuttisten rajausten osalta myös moniin muihin aloihin. Myös ne esitellään lyhyes- ti: arkeologia, sen tekniikan kehittyessä avukseen saamat paleobotaniikka, -ekolo- giaja -zoologia sekä kielitieteellisen esihis- toriatutkimuksen vanhat apualat kansatiede, folkloristiikka, uskontotiede, historia (his- toriallinen demografia) ja antropologia.
Suuria odotuksia on viime aikoina kohdis- tettu siihen, mitä geneetikot ja perinnölli- syystutkijat kykenevät sanomaan suoma- laisten esihistoriasta. Tunnetuimpia tutki- muksia siteerataan säännöllisesti, mutta
D vıRiTTAıA 1/1998
perinnöllisen aineksen suhteellisen suuren määrän, tutkimuksen työläyden ja kalleu- den takia kestänee vielä aikansa ennen kuin genetiikka kykenee esittämään laajaan tut- kimusaineistoon perustuvia yleistyksiä suo- malaisten menneisyydestä.
Kirja esittelee myös keskeisiä antiikin ja keskiajan kirjoittajia Pytheaksesta al- kaen. Monet lähteet on tunnettu suomalais- tenja suomen kielen historian tutkimuksen varhaisista vaiheista asti. Tacituksenjenni- maininta sekä muut vanhat itämerensuoma- laisiin rinnastetut nimitykset ovat silti vai- keasti konkretisoitavissa, koska kielellistä identitikaatioaineistoa varhaisissa lähteissä ei ole. Antiikin lähteissä mainituille kansoil- le onkin liian usein yritetty etsiä suoraa vastinetta tältä vuosisadalta tunnetuista kansoista. Päättely on perustunut etupääs- sä kielenulkoisiin seikkoihin.
Tacituksenfennit on haluttu tavallisesti tulkita saamelaisten, ei (itämeren)suoma- laisten esi-isiksi. Tacitus kuvaa fennejä
››viheliäisen köyhiksi››, keräily- ja erätalou- dessa ilman vakinaisia asuntoja eläviksi ihmisiksi. Aineellisen kulttuurin perusteella ei kuvauksen ole katsottu sopivan (itäme- ren)suomalaisiin, jotka jo tuolloin harjoit- tivat pysyvää maataloutta. Epäilen silti tä- män argumentin pitävyyttäja sitä, riittävät- kö etnografiset ominaisuudet todistuksek- si Tacituksen fennien saamelaisperäisyy- destä. Turun saaristossa, joka fenni-etno- nyymin synnyn kannalta on keskeisiä alu- eita, eränkävijät ovat olleet ilmeisen mer- kittäviä nimenantajia, ja he ovat olleet ni- menomaan itämerensuomalaisia (Pitkänen 1985). Karjalan kannaksella harjoitettiin vielä tämän vuosisadan puolella intensiivis- tä talvikalastusta, jolloin ei meren jäältä palattu sesonkiaikaan ollenkaan mantereel- le. Tilapäisasumuksia toki oli tarpeen käyt- tää, ja sellaisina toimivat hyvinkin pitkiä aikojajäätikölle pystytetytputkat (Hietanen
1982: 131-132).
Kirjan ytimen muodostavat luvut 2 (Uralilaisten kielten sukulaissuhteet), 3 (Teorioita suomalais-ugrilaisesta alkuko- dista), 4 (Suomalaisten maahantulo ja itä- merensuomalaisten kielten keskinäiset suh- teet) sekä 6 (Kielikontaktit ja lainasanaker- rostumat esihistorian valaisijoina). Otsi- koissa heijastuva kysymyksenasettelu hah- mottui jo 1800-luvulla Castrénin, Ahlqvis- tin, Setälän ja muiden etsiessä ratkaisua suomen kielen ja kansan alkuperälle. Eri- tyisesti otsikointi Suomalaisten maahantulo on perinteisyydessään suorastaan provosoi- va, varsinkin kun esimerkiksi Tvärminnen symposiumin ja sitä edeltäneiden tutkimus- ten ja käsitysten uudelleenarvioinnin avain- sanoja oli (asutuksen) jatkuvuus.
Kielisukulaisuuden tarkastelun Häkki- nen aloittaa katsauksella tutkimushistoriaan ja siihen, kuinka keskieurooppalaisen mal- linja kielten (sanojen) vertailun pohjalta myös käsitys uralilaisten kielten yhteisestä alkuperästä hahmottui vähitellen. Luvussa lähdetään liikkeelle värittyneestä ja perin- teisestä kuvaustavasta ja termistä, suku- puusta. Otsikkojen avainsanat on valittu ehdottoman tietoisesti. Sukupuun esiin nos- tamisella Häkkinen ei pyri niin kuin ei koko kirjassakaan idättämään sukupuulle uutta juurta. Mutta koska sukupuu vakiinnutti pitkän ajan kuluessa asemansa kuvaustapa- na, päästään se esittämällä käsiksi juuri kuvaustapaan liittyviin ongelmiin. Luvus- sa liikutaan senjälkeen melko yleisellä teo- reettisen pohdinnan tasolla ja esitetään ar- gumentteja, millä perusteella kantakieliä voidaan rekonstruoida ja mitä rekonstruk- tiot tytärkielistä kertovat.
Koska kyseessä on katsaus uralilaisten kielten sukulaissuhteisiinja eri uralilaisten kielten puhujista on nykyään saatavissa myös uuttaja ajantasaista tietoa, voisi mah- dollisia uusia painoksia ajatellen esittää toiveen, että lukuun liitettäisiin myös konk- reettista kieliaineistoa havainnollistamaan
sinänsä perusteellista ja eri näkökantoja niin kielisukulaisuuden puolesta kuin sitä vastaan- kin valaisevaa esitystä. Enää ei jouduta käyttämään vain moneen keıtaanreferoituja arkistomateriaaleja. Myös Venäjällä puhutta- vien uralilaisten kielten sosiologiset näkymät ovat tulleet esille niiden tutkimuksessa.
Castreniaanisiin ongelmiin kuuluu ky- symys suomalais-ugrilaisesta alkukodista.
Varsinaisen sykäyksen uralilaisten kielten tutkimukselle Suomessa antoi juuri tarve selvittää suomalaisten esihistoria, ja urali- laisten kielten varhaisvaiheista ja niiden puhujien asuinalueista käydään edelleen vireätä keskustelua (ks. lähemmin esim.
Virittäjän viime numeroissajulkaistuja ar- tikkeleita Kallio Vir. 1/1997, Künnap 1/
1997, Mikone 3/1996 ja 1/1997, Wiik 4/
1996, niissä mainittua kirjallisuutta sekä Janhunen 1996 ja Laakso 1997). Esitetty- jen oletusten rinnalla esitellään myös argu- mentit, joihin eri tutkijat eri aikoina ovat teoriansa pohjanneet. Häkkinen nostaa esiin muun muassa Mikko Korhosen luennoil- laan suosiman ajatuksen, jonka Heikki Ojansuu esitti jo vuonna 1907. Ojansuun huomattavan moderni arvio kuului, että uralilaiset kansat olisivatjo hyvin varhain levittäytyneet Baltian itäpuolelta (Ilmajär- veltä) Uralille. Ojansuu korosti, ettei mitään suppeata alkukotia kannattanut edes etsiä, koska muinaiset metsästäjät ja kalastajat olivat aina tarvinneet laajoja elinalueita elantonsa hankkimiseksi.
Indoeurooppalaisten ja uralilaisten (esi- itämerensuomalaisten) kontaktien merkitys uralilaisten kielten puhujien esihistoriasta puhuttaessa tulee esiin jo alkukotikysymys- tä pohdittaessa. Kun indoeurooppalaisten tulo pohjoiseen Eurooppaan ajoitetaan usein vasta kolmannelle esikristilliselle vuosituhannelle, on indoeuropeistien ollut vaikea hyväksyä edes sitä etenkin Jorma Koivulehdon tutkimusten synnyttämää, nykyään fennougristien piirissä laajalti hy-
väksyttyä näkemystä, että Itämeren piiris- säkin kontakteja on täytynyt olla jo hyvin varhain ja että nuorakeraaminen eli vasara- kirveskulttuuri heijastaisi kielellisellä tasol- la (esi)balttilaisten levittäytymistä alueelle.
Häkkinen tuo tässä yhteydessä esiin myös historiallis-vertailevaan metodiin liittyvät rajalliset mahdollisuudet päästä kovin kau- as menneisyyteen, minkä takia esimerkik- si arkeologian avulla tapahtuvia ajoituksia (esim. uralilaisen kantakielen sijoittaminen eri tutkijoiden mukaan aikaan 6000-4000 eKr.) varhaisempia aikoja tarkasteltaessa on indoeurooppalaisista tai uralilaisista puhu- minen näiden nimitysten nykyisen merki- tyksen takia harhaanjohtavaa.
Kansan syvien rivien keskuudessa elä- viä myyttejäja tavallista lukijaa on ajateltu otsikossa Suonı alaistenmaahanmuutto ja itiinıerensııonıalciisteıı keskinäiset suhteet.
Kun tarkoitus on kuitenkin osoittaa myytti maahanmuutosta jo aikaa sitten vanhentu- neeksi, olisi otsikointia voinut harkita toi- sellakin tavalla. Käytännössähän kysymyk- sillä suomalais-ugrilaisesta alkukodista ja itämerensuomalaisten kielten keskinäisistä suhteista on etsitty vastauksia siihen, kuin- ka vertailevalla metodilla luodut rekonst- ruktiotasot (uralilainen ja suomalais-ugri- lainen kantakieli, varhais- ja myöhäiskan- tasuomi) voidaan suhteuttaa nykykieliin.
Myös edellisiltä vuosisadoilta alkaen luotujen teorioidenja arvelujen esittely saa paljon huomiota. Näin tulevat esitellyksija arvioiduksi erilaiset uskomuksetja arvauk- set, joita harrastajien ja asiasta kiinnostunei- den maallikkojen piirissä helposti syntyy.
Itämerensuomalaisten kielten muodos- tumisesta vallitsevien käsitysten ja ims.
kielten tältä vuosisadalta tunnetuille alueille asettumisen kannalta käänteentekevä oli vähitellen levinnyt Virolaisten arkeologien käsitys, että kampakeraamista kulttuuriaja senaikaista väestöä tulisi pitää itämerensuo- malaisten kielellisinä esi-isinä. Käsitys asu-
D
tuksen jatkuvuudesta sai kannatusta mm.
lainasanatutkimuksen ansiosta. Ajatusta gerrnaanisten lainojen lainautumisesta Suo- men alueella oli tarjonnut vuosisadan alku- puolellajo mm. K. B. Wiklund, mutta muu esihistoriantutkimus ei tuolloin vielä ollut kypsä sen edellyttämään postulointiin.
Jatkuvuusteorian synnyttyäja syrjäytet- tyä ns. uudisasutusteorian on jouduttu ar- vioimaan uudelleen myös suomen murtei- den ja itämerensuomalaisten kielten keski- näisiä suhteita. Häkkinen esittää yhteenve- don nykyisestä käsityksestä, lukijaystäväl- lisesti perustelemallaja veıtailemalla,miksi uusi on vanhaa parempi.
Uudelleen arvioitavaa on myös saame- laisten esihistoriassa. Muun muassa arke- ologisin perustein on arveltu, että saame- laisalueen eteläraja Karjalassa olisi vielä keskiajalla kulkenut Laatokan pohjoispuo-
litse Äänisen kautta Vienanmereen. Kielel-
liseltä kannalta ovat kirjassakin siteerattu- ja etnonyymisiä rinnastuksia (Häme ~ sab- me, vatja ~ vuowjoš) todistusvoimaisempia saamelaisperäiset paikannimet, mikäli nii- tä voidaan osoittaa. Toistaiseksihan läpinä- kymättömien ja etymologisesti vaikeammin nykysuomen avulla tunnistettavien paikan- nimien analysointi Suomessakin on ollut melko satunnaista.
Kirjoittajan omankin harrastuksen koh- de, lingvistinen paleontologia, on nostettu omaksi luvukseen. Vaikka kielitieteellinen paleontologia ei ole yhtä keskeinen ja moni- ulotteinen peruskysymys kuin muiden lu- kujen aiheet, käy lingvistisen paleontologi- an lähempi esittely esimerkiksi siitä, min- kälaisia päätelmiä sanastovertailun perus- teella on tehty muinaisesta maailmasta ja kielenkäyttäjien asuinsijoista.
Kun indoeurooppalaiset lainasanakos- ketuksetja niiden rinnastaminen arkeologi- siin ajoituksiin on ollut korvaamaton perus- ta arvioitaessa uudelleen itämerensuoma- laisten ja Suomen esihistoriaa, on selvää,
että luku Kielikontaktitja lainasanakerros- rumat esihistorian valaisüoina on myös täs- sä arvosteltavan kirjan keskeisimpiä. Levi- kin perusteella kahteen _ uralilaisissa kie- lissä laajalti tunnettuihin indoeurooppalai- siin lainoihin ja toisaalta Itämeren aluee- seen levikiltään rajoittuvien lainojen mu- kaan - jakautuvassa luvussa Häkkinen jättää tutkimushistorian vähemmälle huo- miolleja keskittyy lähinnä uusimpaan tutki- mukseen. Luku on tiivis johdatus itämeren- suomalaisten (ja muiden uralilaisten) indo- eurooppalaisiin kielikontakteihin. Sanas- tollisten kontaktien lisäksi todetaan myös kielen rakenteeseen, erityisesti syntaksiin vaikuttavien kontaktien olevan mahdollisia.
Uralilaisten kielten luokittelussa vedot- tiin aiemmin myös lainasanoihin,ja samo- jedikielten ja suomalais-ugrilaisten kielten eron katsottiin heijastuvan mm. siinä, ettei samojedikielissä tunneta ollenkaan vanhoja indoeurooppalaisia lainoja. Tästäjaosta on sittemmin luovuttu. Uudempi tutkimus kat- soo mm. sellaisten sanojen kuin sm. nimija vesi olevan samojedikieliin ulottuvine vas- tineineen ikivanhoja indoeurooppalaisia lai- noja. Aiemmin niitä käytettiin mm. sanastol- lisina argumentteina mahdollisen ikivanhan indoeurooppalais-uralilaisen alkusukulaisuu- den puolesta. Paitsi lainasanatutkimus, on suomalais-ugrilaisten ja samojedikielten vä- lisestäjaosta luopumiseen vaikuttanut myös uralilaisten kielten luokittelun uudelleenar- viointi (Salminen 1989, 1997: 86).
Kirjassa esitetään tärkeimmät kriteerit, joiden perusteella eräät lainat kuten sm. sata ja marras joudutaan määrittämään arjalai- siksi. Ongelmallisimpia indoeurooppalais- kosketusten puntaroinnissa on sellaisten äänteellisin perustein arjalaisiksi luokitel- tavien sanojen selittäminen, jotka levikkin- sä puolesta rajoittuvat vain itämerensuo- meen ja/tai saameen (marras, sammas, tai- vas, varsa). Paljon huomiota on omistettu pohdinnalle, missä indoeurooppalaista kan-
takieltä on puhuttu ja mitkä alueet tulevat kyseeseen mahdollisena kontaktialueena uralilaisen kantakielen puhujien kanssa.
Uuden tutkimuksen ottaa huomioon myös alaotsikko Itämeren alueen vanhat lainasanakerrostumat, joka määrittää väl- jästi kontaktialueen, mutta rajaa selvemmin sen, minkälaisia uralilaisia kieliä tarkoite- taan. Tässäjaksossa tulevat esille kielitietei- lijöidenja arkeologien pyrkimykset yhdis- tää toisiinsa eri lainasanakerrostumat ja arkeologiset periodit. Häkkinen suhtautuu hyvin epäilevästi siihen, voidaanko kantabalt- tilaista kielimuotoa ja siten balttilaislainoja varauksetta ajoittaa yhtä vanhaksi kuin vasa- rakirveskulttuuri on. Kompromissina vasa- rakirveskulttuurin aikaisia lainoja luonneh- ditaan esibalttilaisiksi tai -germaanisiksi.
Balttilaisten lainojen jälkeen esitetään jo Vilhelm Thomsenin vakiinnuttamassa järjestyksessä germaaniset ja slaavilaiset lainat. Suurin muutos vanhaan tarkastelu- tapaan nähden on se, että nykyään germaa- nisten lainakosketusten katsotaan olevan suoraa jatkoa Itämeren alueen varhaisille indoeurooppalaisille ja esigermaanisille lainakontakteille.
Kaikkiaan lainasanatutkimuksen voi- daan katsoa olevan keskeisiä suomalaisten esihistorian uudelleenarvioinnin viime vuo- sikymmeninä vaikuttaneita tutkimusaloja.
Lainasanatutkimus on myös kouriintuntu- va esimerkki siitä, kuinka eriarvoisessa ase- massa eri uralilaisten kielten tutkimus on.
Volgalaisten ja permiläisten kielten uudem- pia turkkilaiskosketuksia on kartoitettu jon- kin verran, mutta vanhempien turkkilais- kontaktien tutkimukset (poikkeuksena Ré- dei ja Róna-Tas 1983. Róna-Tas 1988)ovat usein kymmenien vuosien takaa _ puhu- mattakaan Volgan turkkilaiskautta edeltä- neistä indoeurooppalaiskontakteista. Erityi- sesti tämä koskettaa itämerensuomalaisia kieliä maantieteellisestikin lähinnä sijaitse- vaa mordvaa. Lieneekin niin, että mordvan
@
mutta myös marin ja permiläisten kielten vanhojen indoeurooppalaisten lainojen sys- temaattisesta kartoittamisesta (ylipäätään etymologisesta tutkimuksesta) voisi odot- taa uusia näkökohtia koko uralilais-indo- eurooppalaiseen kontaktikysymykseen.
Nykytilanteessa näiden kielten indoeuroop- palaisten lainasanojen listaaminen on lähin- nä satunnaisvertailua- niin jälkeen jäänyt- tä niiden tutkimus on.
Kirjan viimeiset luvut ovat Esihistoria ja nimistöntutkínıussekä Kadonneet kansat ja kuolleet kielet. Kun teoksen tavoitteena on selvittää ne keinot, joilla kielitiede on suomalaisten esihistoriaa tarkastellut, on nimistöntutkimuksenkin esittely paikal- laan. Samalla on kuitenkin selvää, ettäjuu- ri nimistö on se itämerensuomalaisen sanas- ton osa-alue,jota esihistorian tutkimuksessa on viime aikoina ja ajantasaisin metodein vähiten hyödynnetty. Toisaalta läpinäky- mättömän nimistön etymologisointi on il- man appellatiivista viitettä paljon vaikeam- paa kuin muun sanaston. Pohjois-Venäjän suomalais-ugrilaista paikannimisubstraattia on alettu tutkia, ja saamelaisperäisellä ni- mistöllä on olennainen rooli siinäkin. Sys- temaattisemmalla haravoinnilla voitaisiin löytää uutta aineistoa tukemaan viittauksia (Kukas-, Nuuksio, Vaala) myös Suomessa paljon etelämpään ulottuneesta saamelais- asutuksesta. Eräät Häkkisen kirjan kirjoit- tamisen jälkeen julkaistut havainnot koske- vatkin nimistöä ja etnonyymejä (Grünthal 1997, Koivulehto 1997). Nimistöntutkimus on myös ainoa keino saada konkreettista tietoa kadonneista kielistä, joita kirjallisis- sa lähteissä mainitut kansat puhuivat.
Häkkisen runsaasti virikkeitä tarjoavas- sa kirjassa ne väitteet, joita vertailevan kie- lentutkimuksen ja lainakontaktitutkimuk- sen tuloksista on esitetty, on koottu tiivii- seen, mutta helposti lähestyttävään muo- toon. Toivottavaa on, että kirja löytää tien- sä paitsi työkseen samaa aihepiiriä tutki-
D
vien, myös opiskelijoidenja muiden asias- ta kiinnostuneiden pöydälle.
Rı HoGRUNTHAL
Suomalais-ugrilcıinenlaitos, PL 25 (Fran- zeninkatu 13), 00014 Helsingin yliopisto Sähköposti: Riho.Grunthal@Hel.sinki.fi
LÄHTEET
GRüNTHAı .,Rı Ho1997: Livvistä liiviin. Itä- merensuomalaiset etnonyymit. Cast- renianumin toimitteita 51. Helsinki.
HıETANEN,Sı Lvo1982: Kalatalous. - Karjala 3 s. 131-147.
JANHUNEN, JUHA 1996: Finny i tungusy. - Alkukotien ongelmia. Esitelmä Suo- malais-Ugrilaisessa Seurassa 16.2.
1996.
Koı vuLEHTo,JoRMA 1997: Were the Baltic Finns ››clubmen››? - Ritva Liisa Pit- känen & Kaija Mallat (toim.), You name it s. 151-169. Studia Fennica Linguistica 7. SKS, Helsinki.
LAAkso, JOHANNA 1997: Neue Perspektiven zur Grundspracheforschung? - FUF 54 s. 205-213.
PiTKANEN, Rı TvALıısA 1985: Turunmaan saariston suomalainen lainanimistö.
SKST 418. SKS, Helsinki.
REDEı,KARoLY - RoNA-TAs, ANDRAS 1983:
Early Bulgarian loanwords in the Permian languages. -Acta Orientalia Academiae Scientarium Hun. Tomus XXXVII (l-3) s. 3-41. Budapest.
RoNA-TAs, ANDRAs 1988: Turkic influence on the Uralic languages. - Denis Si- nor (toim.), The Uralic languages s.
742-780. Leiden.
SALMıNEN,TAPANı 1989: Classification of the Uralic languages. - Riho Grün- thal, Sirpa Penttinen & Tapani Salmi- nen (toim.), IFUSCO 1988 15-24.
Castrenianumin toimitteita 35. Hel- sinki.
_- I997: Facts and myths about Uralic studies. - Sprachtypologie und Uni- versalforschung 50 s. 83-93.
sosı oL ı NGv ı sT ıı KKAAJA ı‹ ıEL ıı>oL ıT ııı‹ ı‹AAvENÄJÄ ı_TÄ
jazyk v kontekste obšåestvennogo razvitija. Language in the context ofsocial development. Moskva 1994. 346 s.
Problemyjazykovoj z"izni Rossijskoj Federacii i zarubeãnyh stran. Language problems of the Rus- sian Federation and foreign states. Moskva 1994. 200 s.
jazykovye prob/emy Rossijskoj Federacii i zakony o jazykah. Moskva I994. 248 s.
Venäjän tiedeakatemian kielitieteen laitok- sen alaisuuteen kuuluva etnisten ja kielel- listen suhteiden tutkimuskeskus perustettiin 1991 entisen sosiolingvistiikan osaston ti- lalle. Sen perustehtävät ovat tutkia maan kielitilannetta, laatia kielipolitiikan periaat- teet ja tarkastella muissa maissa saatuja kokemuksia kielellisten ongelmien käsitte-
@
vıRıTTAiAı/ıafta
lyssä. Toiminta tähtää sosiolingvistiikan perusongelmien ratkaisemiseen, kielikon- fliktien ja niiden ehkäisyn tutkimiseen.
Keskuksen julkaisut keskittyvät perustutki- mukseenja kielipolitiikan nykyongelmiin.
Esiteltävinä olevat artikkelikokoelmat ovat tavallaan sivutöitä, jotka liittyvät valmisteil- la olevaan laajaan yleisteokseen Venäjän
