68 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6
miltaan valtiollisen suvereniteetin käsite on silti hiukan tulkinnanva- rainen. Tässä on aiheellista muistaa, että Porkkalassa oli vuoteen 1956 as- ti Neuvostoliiton laivastotukikohta, jonka tykit olisivat pahimmillaan saattaneet saada aikaan tuhoa jo- pa pääkaupungissa. Suomi eli Neu- vostoliiton tarkkailupiirissä ja joutui huomioimaan itänaapurin intressit monessa asiassa.
Lopuksi on aiheellista antaa Visu rille kiitosta harvemmin muis- tettujen, oikaisevien ja uusienkin historiallisten faktojen pienestä vil- jelemisestä. Vähemmälle huomiol- le on jäänyt esimerkiksi se, että vuo- den 1944 vaiheilla Saksa suunnitteli ainakin Etelä-Suomen haltuun ot- tamista, jos Suomi irtaantuisi omin päin sodasta. Kenraali Erich Hein- richs kaavaili puolestaan pääkau- pungin siirtämistä Tampereelle tai Jyväskylään Porkkalan luovutuk- sen johdosta. Zhdanovin arkiston vihdoin avauduttua saamme tietää, ettei Kekkonen olisi 1940-luvul- la kelvannut neuvostoliittolaisille vielä pääministeriksi, koska häntä ei pidetty tarpeeksi yhdistävänä ja periaatteellisena poliitikkona.
Visurin hyvän ja kokoavan, uu- distaviakin näkökulmia esittävän yleisesityksen ainoa puute on sii- nä, että se välittää ainoastaan niin sanotun ylätason tarinan. Tässä nostetaan esille ”suuret miehet”
ajatuksineen, päätöksineen ja toi- mintoineen, ja näkökulma on siltä pohjalta perinteisen poliittisen his- toriallinen. Jos haluaa tutustua ta- vallisten suomalaisten kokemuk- siin ja tunnelmiin sodanjälkeisistä vuosista, kannattaa tarttua esimer- kiksi Rauhaton rauha – suomalai- set ja sodan päättyminen 1944–50 -teokseen, joka on ilmestynyt vast- ikään Vastapainon julkaisemana.
Kirjoittaja on filosofian maisteri ja his- toriaan erikoistunut vapaa tiedetoi- mittaja ja -kriitikko.
Maalaisserkun maineenpalautus
Petter Portin
Juha Valste: Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2015.
Neandertalinihminen on Juha Valsten neljäs ihmissuvun (Homo- suvun) muinaishistoriaa ja biolo- gista evoluutiota koskeva teos. Ai- kaisemmat teokset ovat käsitelleet etupäässä nykyihmisen (Homo sa- piens) kehityshistoriaa, mutta nyt painopiste on sukupuuton kuolleen sisarlajimme, neandertalinihmisen (H. neanderthalensis) tarinassa.
Neandertalinihmisestä on vii- me vuosien kuluessa saatu erittäin paljon uutta tietoa, joista tärkein on lajin koko genomin sekvensoin- ti vuonna 2009. Tästä tutkimuk- sesta on äskettäin ilmestynyt suo- meksikin projektin johtajan Svan- te Pääbon kirjoittama kirja Nean- dertalilainen: Kadonnutta perimää etsimässä (Art House 2015). Niinpä Valste viisaasti keskittyykin mole- kyylibiologian asemesta paleonto- logisen tutkimuksen tuottamaan uusimpaan tietoon, jota myös on runsaasti.
Valsten aikaisempiin teoksiin verrattuna nyt tarkasteltava ole- va kirja on paljon yleistajuisempi ja sellaisena leppoisaan kertovaan sävyyn kirjoitettu, tieteellisen ot- teen tai tiedon tästä silti kärsimättä.
Sekä nykyihminen että nean- dertalinihminen kehittyivät hei-
delberginihmisestä (H. heidel- bergensis), ensin mainittu noin 195 000 vuotta sitten Itä-Afrikassa ja jälkimmäinen noin 250 000 vuot- ta sitten Euraasiassa, missä laji oli levinnyt Länsi-Euroopasta Keski- ja Pohjois-Aasiaan sekä Lähi-itään.
Viimeinen neandertalilaisten po- pulaatio eli Iberian niemimaalla.
Populaatio ja sen mukana koko la- ji kuoli sukupuuttoon noin 28 000 vuotta sitten. Nykyihminen puo- lestaan alkoi 70 000–65 000 vuotta sitten runsastua ja levittäytyä ilmei- sesti useana aaltona uusille alueille Afrikassa ja sitten myös Arabiaan, Lähi-itään, Etelä-Aasiaan, Austra- liaan ja Eurooppaan. Nykyihmi- nen ja neandertalinihminen elivät siis ehkä yli 30 000 vuoden ajan sa- manaikaisesti Euraasiassa. Fossiili- löytöjen perusteella nämä kaksi ih- mislajia elivät lisäksi ainakin joissa- kin paikoissa rinnakkain jopa joita- kin tuhansia vuosia.
Monilla ihmisillä lienee nean- dertalilaisista halventava käsitys, jonka mukaan nämä olivat puhe- kyvyttömiä, karvaisia, pol vet koukus sa ja selkä köyryssä käve- leviä, ryhmysauvaa käyttäviä, luo- lissa eläviä tyhmiä raakalaisia, jotka näyttivät ihmisapinoilta. Silti useat luulevat heidän olleen meidän esi- isiämme.
Valste osoittaa systemaattises- ti kaikki nämä ennakkoluulot vir- heellisiksi. Nykytiedon mukaan neandertalinihmiset olivat vaalea- ihoisia, keskimäärin meitä lyhyem- piä, mutta lihaksikkaampia, vant- terampia ja voimakkaampia. Sekä heitä koskeva geenitieto että pale- ontologinen aineisto tukevat käsi- tystä, että he kommunikoivat kes- kenään puhumalla sekä ilmeisesti suunnittelivat tulevaisuutta ja ker- toivat menneisyydestä. Neanderta-
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6 69 linihmiset elivät usein itse raken-
tamissaan asumuksissa, pienissä 10–15 ihmistä käsittävissä ryhmis- sä, jotka saattoivat tehdä keskenään yhteistyötä esimerkiksi ajometsäs- tyksessä.
Neandertalilaiset olivatkin tai- tavia metsästäjiä, jotka työntökei- häillään pystyivät surmaamaan suuriakin saaliseläimiä. Sen sijaan heittokeihästä he eivät tunteneet.
He söivät lihaa, jota saatiin pie- nistä ja suurista riistaeläimistä ka- niineista mammutteihin, sekä sen ohella marjoja, muita hedelmiä ja ravitsevia juuria sekä lintujen mu- nia ja poikasia, pieniä selkärangat- tomia eläimiä, leviä, jäkälää ja sie- niä. He käyttivät eläinten muoka- tuista nahoista valmistettuja pu- kimia, mutta eivät vielä osanneet ommella.
Löydetyistä luurangoista nä- kyy, että monet neandertalilaiset vammautuivat jossakin elämänsä vaiheessa, ehkä metsästysonnet- tomuuksissa tai kaaduttuaan han- kalassa maastossa. Ryhmät piti- vät huolta vammautuneista jäse- nistään, mutta toisaalta myös lajin sisäistä väkivaltaisuutta esiintyi.
Kannibalismikaan ei ollut harvi- naista ja se saattoi olla rituaalin- omaista tai sitten äärimmäinen selviytymiskeino. Yleensä kuiten- kin neandertalilaiset hautasivat vainajansa ja jättivät hautalahjoja, mikä osoittaa, että heidän on täyty- nyt osata ajatella ja ymmärtää abst- rakteja asioita sekä keskustella niis- tä. Neandertalinihminen oli siis in- himillisessä ainutlaatuisuudessaan samankaltainen kuin mekin. Pale- ontologisessa aineistossa on jopa viitteitä heidän taiteestaan, musii- kista ja korujen käytöstä.
Neandertalinihmisen lisäksi nykyihmisen kanssa samanaikai-
sesti maapallolla eli ainakin yksi, mahdollisesti kaksi muutakin Ho- mo-sukuun kuuluvaa lajia. Nämä olivat Siperian Altaivuoristosta De- nisovan luolasta vuonna 2000 löy- detty ja 2010 julkaistu denisovanih- minen, jolla ei vielä ole tieteellistä nimeä, sekä toistaiseksi kiistanalai- nen, Indonesian Floresin saarel- ta vuonna 2003 löydetty kääpiö- kokoinen floresinihminen (H. flo- resiensis). Näistä denisovanihmi- sen geno mi on sekvensoitu – sekin Svante Pääbon ryhmän toimesta.
Nykyihmisen ja neandertalinihmi- sen tapaan denisovanihminen pol- veutuu heidelberginihmisestä ja la- ji oli levinnyt Siperiaan sekä Kaak- kois-Aasiaan. Floresinihminen sen sijaan polveutui mahdollisesti pys- tyihmisestä (H. erectus), eikä lajia ole tavattu muualta kuin Floresin saarelta.
Jännittävin tulos, joka sekven- sointiprojekteista on saatu, on, et- tä nykyihminen, neandertalinih- minen ja denisovanihminen ovat risteytyneet keskenään sen jäl- keen, kun nykyihminen oli vähitel- len vaeltanut Afrikan ulkopuolelle.
Seurauksena tästä on muun muas- sa se, että neandertalinihmisen pe- rimästä yhteensä noin 20 prosent- tia on säilynyt osana nykyihmisen perimää siten, että jokaisen nyt elä- vän muun kuin afrikkalaisen ihmi- sen perimästä noin yhdestä neljään prosenttia on peräisin neanderta- linihmiseltä.
Risteytyminen on ilmeisesti ta- pahtunut niin päin, että nykyih- misten naiset ovat yhtyneet nean- dertalilaismiesten kanssa, jol- loin risteytymälapset ovat jääneet äitinsä populaatioon nykyihmis- ten keskuuteen ja lisääntyneet täs- sä populaatiossa. Risteytymistapa voidaan päätellä ensinnäkin siitä,
että vain naisen kautta periytyvä mitokondrion DNA on kummas- sakin lajissa täysin erilainen. To- sin mitokon drion DNA käyttäy- tyy populaatiogenetiikassa samal- la tavalla kuin yksi kromosomaali- nen geenilokus, joten ilmiö saattaa olla sattuman aiheuttama. Toi- saalta neandertalinihmisen kro- mosomaalisessa perimässä ei ole merkkejä nykyihmisestä, mikä pu- huu sen puolesta, että risteytymä- lapset ovat jääneet nykyihmisten pariin ja saaneet jälkeläisiä vain näiden kanssa. Voidaan siis päätel- lä, että hybridien äitinä on ilmei- sesti aina ollut nykyihminen. Gee- nivirta on siis nähtävästi tapahtu- nut yksisuuntaisesti neandertalin- ihmisestä nykyihmiseen.
Perinteisen niin sanotun bio- logisen lajikäsityksen mukaan la- jit ovat populaatioita, joiden jä- senet eivät voi tuottaa lisääntymis- kykyisiä jälkeläisiä muihin vastaa- viin ryhmiin kuuluvien yksilöiden kanssa. Voidaanko siis nykyihmis- tä, neandertalinihmistä ja deniso- vanihmistä pitää eri lajeina vai on- ko oikeampaa pitää niitä kaikkia sa- man Homo sapiens lajin alalajeina?
Valste ratkaisee tämän kysy- myksen soveltamalla uutta lajin määritelmää, joka on luotu sen jäl- keen kun on muutenkin havaittu monien perinteisten lajien ristey- tyvän ja saavan täysin hedelmälli- siä jälkeläisiä. Tämän uuden määri- telmän mukaan lajit ovat populaa- tioita, jotka pystyvät säilyttämään geneettisen identiteettinsä joutues- saan tekemisiin toisten samankal- taisten lajipopulaatioiden kanssa – sillä, miten ne tämän tekevät, ei ole merkitystä. Evoluutioteorian viite- kehyksessä onkin minusta luonte- vaa ajatella, että lajien rajat eivät ole kovin jyrkkiä. Onkin lähinnä vain
70 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 6
akateeminen kysymys, ovatko täs- sä puheena olevat kolme ihmispo- pulaatiota eri lajeja vai saman lajin eri alalajeja.
Geenitiedon valossa on jok- seenkin selvää, että risteytymisestä muiden lajien kanssa on ollut bio- logista hyötyä omalle lajillemme – ainoalle, joka jäi jäljelle. Näyttää ni- mittäin siltä, että olemme saaneet tänne sopeutuneilta neandertalin- ihmiseltä ja denisovanihmiseltä geenimuotoja, jotka ovat edistäneet meidän Afrikasta tulleiden menes- tymistä Euraasian olosuhteissa.
Mikä sitten oli syynä siihen, että neandertalinihminen laji- na kuoli sukupuuttoon? Tästä on vuosien kuluessa esitetty monia eri hypoteeseja, joille on yhteistä nykyihmisen merkittävä asema.
Valsten mukaan onkin niin, et- tä yleensä nykyihmisen saapumi- nen merkitsi neandertalilaisten häviämistä, mutta tämän ei silti tarvitse johtua kahden erilaisen ihmisryhmän välisestä aggres- siosta vaikka perinteisesti ajatte- levat näin uskovat. Tavallinen seli- tys sukupuutolle on rajallisista re- sursseista käyty kahden lajin väli- nen kilpailu, jonka nykyihminen olisi voittanut paremman teknolo- giansa ansiosta. Suosituin hypotee- si nykyisin on Valsten mukaan se, että lajien välinen resurssikilpailu yhdessä Veiksel-jääkauden hyvin kylmän jakson kanssa koitui nean- dertalilaisten tuhoksi. Kirjassa esi- tetty kolmas, uusin ja varsin jän- nittävä selitys neandertalilaisten sukupuutolle on, että muutamas- sa tuhannessa vuodessa runsaslu- kuisemmat nykyihmiset olisivat risteytymisen kautta sulauttaneet vähälukuisat neandertalilaiset it- seensä. ”Vain geenit jäivät…”, kir- joittaa tekijä.
Ihmissuvun esihistoria on viime vuosina alkanut kiinnostaa ihmisiä yhä enemmän ja enemmän, koska tiedotusvälineistä tulvii jatkuvasti asiaa koskevaa informaatiota. Pel- kästään neandertalinihmisestä on viidentoista viime vuoden aikana kirjoitettu enemmän kuin viiden- kymmenen sitä edeltäneen vuo- den aikana yhteensä. Kaikki kir- joissa ja lehtikirjoituksissa esitet- ty tieto ei silti ole objektiivista tai perustu tosiasioihin, sillä jokaisel- la on omat subjektiiviset ennakko- käsityksensä neandertalinihmises- tä. Sen vuoksi Juha Valsten sujuvas- ti kirjoitettu ja asiantunteva kirja, joka oikoo näitä ennakkokäsityk- siä, on tervetullut ja sille suo laajan lukijakunnan.
Kannen suunnittelija Timo Numminen ansaitsee erityisen kii- toksen kirjan ydinsanoman visuaa- lisesta tiivistämisestä. Oli loista- va idea pukea miespuolinen nean- dertalinihminen nykyihmisen pu- kuun – kuitenkin kivinen veitsi kädessään ja ilman rannekelloa.
Kirjoittaja on Turun yliopiston perin- nöllisyystieteen emeritusprofessori.
Lihastutkimusta kansan kielellä
Markus Mykkänen Juha Hulmi: Lihastohtori – Näyttöön perustuva tietopankki sporttiseen kuntoon. Fitra 2015.
Loppuvuodesta 2015 ilmestynyt liikuntatieteiden tohtorin ja akate- miatutkijan Juha Hulmin esikois- teos voimaharjoittelun parhaasta tutkimusnäytöstä kokoaa yhteen kaiken olennaisen, mitä lihaksista ja fyysisestä harjoittelusta tarvit- see tietää.
Suurelle yleisölle Jyväskylän yli- opiston liikuntabiologian laitoksel- la työskentelevä Hulmi on tullut tutuksi tiedettä popularisoivasta Lihastohtori-blogistaan. Bloginsa kautta hän on välittänyt alan tut- kimustietoa jo useamman vuoden.
Hän on antanut myös muille liikun- tafysiologian, -biologian sekä ravit- semuksen tutkijoille mahdollisuu- den kertoa sekä alan uutta että jo vakiintunutta tutkimustietoa.
Lihastohtori-kirja keskittyy voi- maharjoitteluun. Kirjailijan mu- kaan sen on sekä lukuisten tutki- musten perusteella että käytännös- sä osoitettu olevan toimiva ratkai- su lihaksikkaan ja suorituskykyisen vartalon saavuttamiseen. Hulmi puhuu teoksessaan ”sporttisesta kunnosta”. Kirjailijalle tämä edus- taa näyttävää ja suorituskykyis- tä kehoa, joka heijastaa terveyt- tä ja hyvinvointia. Kirjassa anne- taan myös paljon tilaa ravinnol- le, mikä on teoksen toinen tärkeä painopistealue. Hulmin mukaan se olennainen tekijä sporttisen kehon taustalla.
Teoksen kohdeyleisönä ovat kaikki voimaharjoittelusta kiin-
