Kävelykierros Ruskon hautausmaalla · DIGI

HätoelpUteiTotf

JEUiölion Ijautausmaalla

ftiiäfio-tfciirn rp

Ivujoitlnnul k e rttu JftiUuiuian 01.06.2002

RUKKO

34.57

NIK

Opettaja Pentti Kainonen on Kirjoittanut pienen kirjasen

”Ruskokivillä”, jossa hän kertoo minkä takia hän usein käy hautausmaalla. Kiireettömästä katselijasta alkaa joskus tuntua kuin kivet eläisivät: ”Kaikkien kivien taakse kätkeytyy kerran elettyä elämää, josta kiireetön katselija saattaa saada aavistuksen, jos hän malttaa etsiä sytykkeitä ulkopuoleltaan tai omasta sisimmästään”.

Ruskon ensimmäiset hautausmaat ovat olleet Hiismäen ja Koismäen rautakautiset kalmistot Merttelässä. Jos saman kylän Kirkkonummella on todella ollut kirkko, siellä olisi sijainnut ensimmäinen kristillinen hautausmaa.

Koska Ruskon vuorella (in Monte Ruscho) on ollut kirkko 1200- luvulta alkaen, niin kauan se on ollut myöskin vainajain leposijana.

Tiedämme, että paras hautapaikka oli kirkon lattian alla, mielellään mahdollisimman lähellä alttaria. Vain köyhät, joilla ei ollut varaa maksaa, joutuivat tyytymään ulkohautaukseen.

Kirkon alle hautaaminen kiellettiin 1822. Jo aikaisemmin, 1780- luvulla, Lähteenmäen omistaja Sylvius koetti kirkonkokouksessa taivuttaa ruskolaisia ulkohautauksen kannalle, mutta suurin osa vastusti esitystä.

Kirkon alle haudatuista meillä on tietoa seurakunnan rippi- ja historiankirjojen perusteella kolmensadan vuoden ajalta. Heidän ja kokonaan aikakirjojen ulottumattomiin jääneiden muistoksi on pystytetty kivi kirkon vierustalle: ”Ruskon 1337 ensimmäisen kerran itsenäisenä seurakuntana mainitun v. 1445 korjatun kivikirkon suojaan siunattujen ja unohdettujen vainajien muistolle omistaa tämän kiven Ruskon seurakunta."

1822 annetun kiellon jälkeen oli perustettava varsinainen kirkkotarha.

Sen rajoja osoittavat vieläkin muutamat vanhat puut tai jo kaadettujen kannot.

Etelärajalla on pari nuorempaa puuta ja alkuperäisiä edustava upea vaahtera. Joidenkin mielestä puu pitäisi kaataa, mutta kun ajattelee sen historiallista arvoa ja aivan käytännön hyötyä liiallisen auringon suojana, soisi sen saavan kaikkien kunnioituksen ja halun säilyttää.

Länsipäädyssä rajan voi nähdä suurista kaadettujen puiden kannoista.

Kirkon päädyn ohitettuaan raja kääntyi kulkemaan Tuurin taloa kohti.

Pohjoisraja ja nykyinen raja kohtaavat ja jatkuvat saman suuntaisina.

Itäpäädyssä raja kulki suoraan kirkon editse muutamia metrejä kirkon seinästä yhtyen suurten puiden luona etelärajaan.

1870-luvulla ja 1911 hautausmaata suurennettiin ja kiviaita siirrettiin uusille rajoille.

A

Näihin on haudattu 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa Nissin lapset Martta Lovisa,

Naima Lydia, Edla Lydia, Kustaa Artturi ja Arvi Vihtori, Iso-Heikkilän poika Johan Artur, Vähä- Heikkilän poika Johannes ja Lähteenmäen Pentti- poika. Kesällä 2000 Rusko-seuran juhlissa esitettiin näytelmä

Merttelän myllyn

leskiemännästä ja isännäksi pyrkivästä Petteri Jokisesta. Tämän ristin alle on kätketty heidän ainoa poikansa .

Kirkon päädyssä on kahden Pelto-Huukan lapsen yhteinen risti ja vanginvartija Peltolan vauvana kuolleen lapsen pieni risti. Lapsen äiti oli Ali-Keskikylän tytär.(2) Mihin lapset sitten kuolivat? Kirkonkirjojen mukaan kuolinsyitä olivat kurkkumätä, tuhka-ja tulirokko, "rintatauti”

tai hinkuyskä.

Niihin aikoihin, jolloin hautausmaata inventoidessani tutustuin tällaisiin lasten kuolinsyihin, oli ihmisiä, jotka mm. lehdistössä kamppailivat rokotuksia vastaan. Silloin ajattelin, että heidän olisi terveellistä tutustua menneiden vuosisatojen kuolemansyytilastoihin!

Meillä, niin kuin kaikissa seurakunnissa, tehtiin 1960-ja 70-luvuilla lähes vandalistisia järjestelyjä hautausmailla: hautojen reunakivet poistettiin ja vanhat rautaristit siirrettiin oikeilta paikoiltaan.

Meillä ristit sentään pystytettiin kirkon päätyyn, mutta jossakin olen nähnyt niitä hautausmaan nurkkauksessa kiviaitaa vasten viskattuina. Mielestäni olisi kulttuuriteko, jos nämä ristit siirrettäisiin sukuhaudoillensa takaisin. (3)

Ensimmäinen risti kirkon päädyssä onkin sukuhaudallaan. Sen alla lepää Karl Viktor Sipilä, Sipilän talon poika kolmen sukupolven takaa.

Hänen passinsa ja laivalippunsa olivat valmiina Amerikkaan lähtöä varten, mutta joitakin asioita piti vielä Turussa järjestää. Kuinka ollakaan, lähtiäisiä tuli ehkä liiaksi juhlituksi, koska hän helmikuun pakkasessa vilustutti itsensä, sai ankaran kuumetaudin eikä enää noussut.

Graniittipatsas tässä vieressä on omistettu varapastori Otto August Lundqvistille, joka ei ollut ruskolainen, vaan kotoisin Vesilähdettä.

Minulla on jostakin tieto, että hän olisi ollut Ruskolla omissa häissään ja pian häiden jälkeen kuollut v.1873.

Seuraavina ovat Lempon talon tyttären Amanda Maria Erikintyttären ja Lempon isännän Erkki Erkinpojan ja vaimonsa Anna-Liisan kaksi ristiä.

Viides muistomerkki on Asolan sepän Karl Liliuksen vaimon Johanna Stenlundin. Hän oli ollut aikaisemmin naimisissa ja sen avioliiton jälkeläisiä ovat Ruskon Tammet.

Kun Tuorin ”alkuperäinen" suku sammui, talo oli monien sukujen hallussa ennen nykyisiä omistajia. Tässä on erään omistajasuvun jäsenen, Juho Heikki Tuorin hauta.

Kaharin tien oikealla puolella vähän matkaa tienhaarasta on hyvin kaunis, suuria puita kasvava kumpu. Siinä sijaitsi Kankareen talo.

Juho Robert Kankare, jonka haudalla nyt olemme, oli Kankareen viimeinen Kankare-sukuinen isäntä. Kankareella oli hänen jälkeensä pari muuta omistajaa, mutta viime vuosisadan alussa se liitettiin Nissin taloon ja talo purettiin.

Juhani Bernhard Iso-Heikkilä puolestaan oli sen talon viimeinen isäntä. Hän kuoli 1893 vain 30-vuotiaana rintatautiin. Hänen leskensä meni avioon Asolaan, ja Iso-Heikkilä liitettiin Vähä- Heikkilään.

Juho Juhonpoika Äärilä on päässyt sukuhautansa tuntumaan.

Rautaristeihin tehtiin valuvaiheessa erilaisia kuvia, ja nimilaattoihin saatettiin- kaivertaa muistolauseita. Ristit tilattiin useimmin Åbo Järnfabrik-Turun Rautateollisuudelta.

Ehkä komein hautapaikka on Ruskon ainoalla aatelisperheellä, af Schulténeilla kirkon itäpäädyssä. (4)

Natanael Gerhard Schultén oli syntynyt Skultunan pitäjässä Ruotsissa. Suku aateloitiin 1808, ja kun kaksi poikaa siirtyi Suomeen, heidät merkittiin myös Suomen aateliskalenteriin 1820- luvulla.

Gerhard Natanaelista tuli matematiikan opettaja Turun yliopistoon, ja hän osti Lähteenmäen rusthollin perheensä asunnoksi. Turun palon jälkeen yliopisto siirrettiin Helsinkiin, jolloin Lähteenmäki jäi renkivoudin valvontaan. Joitakin aikoja he kuitenkin asuivat Ruskollakin, koskapa Natalia-niminen tytär on syntynyt täällä 1840.

Rouva Agathe Eleonora von Knorring oli syntynyt Lempäälässä.

Kun eräs vierasmaalainen matkailija tutustui Helsingin yliopistoon ja luetteli ansioituneimmat professorit, heidän joukossaan oli myöskin matematiikan professori af Schultén, uusien logaritmitaulujen ja monien oppikirjojen laatija.

Kanslianeuvoksen arvonimen saanut Natanael af Schultén tuli täysin palvelleena eläkkeelle Ruskon-kotiinsa 1854 ja osallistui ruskolaisen yhteisön elämään. Hän vaikutti myös Turussa ja kuului mm. Turun Talousseuran hallintoon. Hänen toimestaan mm. Erik Raadelma

(Jaakola) sai Talousseuran palkinnon kiviaidastaan ja holvikellaristaan.

Natanael Gerhard af Schultén kuoli v. 1860, mutta tyttäret Natalia, Jacobina, Augusta ja Agatha jäivät äitinsä kanssa Ruskolle. Välillä Natalia oli avioitunut Turun hovioikeuden presidentin, J. Procopén kanssa 1864. Suurista häistä kertoo, että itse Turun tuomiorovasti oli vihkimässä. Turun maakunta-arkistossa muuta tutkiessani sattumalta sain vastauksen, miksi nuori rouva jäi leskeksi jo muutaman vuoden kuluttua: presidentti oli hyvin vanha mies.

Agathe von Knorring kuoli v. 1886. Tyttäret myivät Lähteenmäen ja muuttivat Helsinkiin, os. Andersgatan 13.

Muistona af Schulténin perheestä meillä on tämä hauta sekä kirkon toinen kristallikruunu, joka oli viety Lähteenmäestä Helsinkiin, mutta Agatha oli määrännyt sen testamentissaan lähetettäväksi Ruskolle.

Kirkkoraati hyväksyi lahjoituksen, ja kristallikruunu kiinnitettiin kirkon kattoon tammisunnuntaiksi v. 1918.

Rusko on ollut supisuomalainen paikkakunta. Vain kahdessa muistomerkissä on ruotsinkielinen teksti.

Karl Fredrik Engholmin hautakivi (5) on harvinainen, oikeastaan hyvin nykyaikainen siinä, että tekstit ovat molemmin puolin kiveä.

Nimismies Karl Fredrik Engholm oli syntynyt Tukholmassa.

Puolisonsa Anna Katariina Naulanderin kanssa hän omisti Vähä- Heikkilän talon vv. 1843-63.

Kiven etupuolella on miestä koskeva teksti ja sen alla ”och dess kära maka” sekä käden kuva,joka osoittaa hautakiven toiselle puolelle, jossa on Anna Katarinan nimi.

Anna Katarina Naulanderista tiedämme, että hän omisti Vähä- Heikkilän kuolemaansa asti. Muistiin on jäänyt tuomio Maskun käräjiltä, jossa hän sai sakot kotipolton sääntöjen rikkomisesta.

Kauniimpi muisto on hänen kirkolle lahjoittamansa kynttilänjalka, joka on nykyään nähtävissä museon ”kirkkohuoneessa”.

Toinen ruotsinkielinen kivi on landbrukare Otto Fredrik Steningin, hänen puolisonsa Amanda Kristinan ja poikansa Karl Emilin.(6)

Amanda Kristina Stening oli Maarian Piipanojan tytär. Kun hän oli 4- vuotias, hänen vanhempansa kuolivat, äiti lavantautiin ja isä halvaukseen. Amanda Kristina, ainoa lapsi, otettiin isovanhempansa, Matti ja Helena Tuurin luo Ruskolle. (Nämä isovanhemmat muistamme heidän lahjoittamastaan kirkon alttarin viereisestä kristallikruunusta.)

Amandan huono onni jatkui, sillä isovanhemmat kuolivat hänen ollessaan 7-vuotias. Siinä meillä oli pieni tyttö, joka omisti paljon, Piipanojan talon Maariassa, Ruskon Tuurin ja puoli Vallia, mutta hänellä ei ollut ainuttakaan sukulaista turvanaan. Silloin tuli kristillisen velvoitteen mukaan apuun kummitäti Hedvig Maria Grönroos Turusta. Kun kummitäti oli naimisissa Grönberg-nimisen satulamaakarin kanssa, Amandan sukunimeksi merkittiin Grönberg.

Kun Grönberg kuoli, täti avioitui miehensä työn jatkajan, satulamaakari Ståhlen kanssa, ja Amandan nimeksi vaihtui Ståhle, jolla nimellä löysin hänet Turun suomalaisen seurakunnan rippikoululaisten joukosta, ja jolla nimellä hänet myöskin vihittiin.

Nämä Amandan väärät nimet ovat mm ”Suomalaiset suvut”-kirjassa ja vasta Ruskon kirkonkirjoista selvisi, kuka Amanda oikein oli.

Amandan koulunkäynnistä emme tiedä, mutta kirjoitustaitoinen hän oli ja osasi puhua ja kirjoittaa myöskin ruotsia. Hän meni naimisiin tätinsä sukulaisen, opettaja Otto Steningin kanssa hyvin nuorena, ja niin hänestä tuli 16-vuotiaana Tuurin emäntä. Otto Stening osallistui seurakunnan hallintoon. Hänen hyvin kaunista käsialaansa on nähtävissä mm. tilikirjoissa. Hänet oli valittu toimikuntaan, joka toteutti uutta kuntalakia, mutta kuolema katkaisi tarmokkaan elämän

1868.

Tuona vuonna, suurena nälkävuonna, Ruskolla kuoltiin lavantautiin.

Siihen menehtyi Tuurin isäntäväkikin. Pieni Karl Emil kuoli myöhemmin kesällä. Hänen kuolinsyytään ei mainita, mutta olen ajatellut syyksi äidin ikävää.

Toiset lapset olivat hieman varttuneempia.Tilalle otettiin vuokraviljelijä, ja 1870-luvun lopulla huutokaupassa myytiin sekä Tuuri että Piipanoja. Molemmat ostivat silloiset vuokraajat, Tuurin nykyisten omistajain isoisän äidin vanhemmat.

Lapsista Otto opiskeli insinööriksi ja muutti Turkuun. Julia avioitui karjalohjalaisen maanviljelijä Strandbergin, Veera turkulaisen kauppiaan Simo Hääväläisen ja Hilma metsänhoitaja Guido Collianderin kanssa. Hilman sukua on Helsingissä Tigerstedt-

nimisenä, ja he ovat pitäneet yhteyttä esiäitinsä Amandan kotiin Tuurin taloon.

Steningin muistomerkin läheisyydessä on useita Tuurin ja Nikulan suvun hautoja. Alli Nikula oli monien vielä muistama ja kunnioittama alakoulun opettaja. Hän aloitti kiertokoulun opettajana, mutta oppivelvollisuuslain tultua pätevöityi kansakoulun palvelukseen ja hoiti virkaansa w 1922-1957. Vuodesta 1931 hänen työpaikkanaan oli nykyinen kirkkotupa, jota kutsuttiinkin Allin kouluksi.

Kirkon seinän vierellä on Nikulan vävyn Iivari Sankarin hautakivi.

Kun tiedustelin hyvämuistiselta Anna Vittasmäeltä, kuka oli hänen nuoruudessaan suosituin poika tyttöjen joukossa, hän sanoi:”No, se oli tietenkin se Iivari Sankari." Iivari Sankari oli kotoisin Paattisilta ja oli renkinä mm. Eskolan talossa. Kuolleiden luettelossa hänen tittelinsä on sairaanhoitaja. Nuorisoseuran pöytäkirjoista selviää, että hän oli innokas nuorisoseuramies, ja vanhojen ruskolaisten kertomuksista olen kuullut, että vakavia sydänsurujakin hän aiheutti.

Alina Nikulasta tuli hänen puolisonsa. Onnea ei kestänyt pitkään, sillä valmistaessaan huonekaluja kotiinsa hän kylmässä tilassa työskenneltyään vilustui ja sai ankaran reumakuumeen.

Puoliso Alina eli vielä kauan ja on viereisessä haudassa Kurkela- sukunimellä.

Sakariston päädyssä on toinen kaksipuolinenkivi. Etupuolella Reino Alikoivisto, takana Nikulan isännän ja emännän nimet. Sen vieressä on Nikulan tyttäriä, mm. kapteenin rouva Aino Eriksson, ja taasen sen vieressä Erikssonin tyttären Liisa Ritalan ja hänen professorimiehensä muistokivi.

Kuljemme edelleen vanhoja graniittipatsaita etsien. Tässä lepää Vilhelmina Ketola.(8) Hän itse oli vahtolainen, mutta vietti vanhuutensa tyttärensä ja vävynsä Anton Vähämäen luona. Anton Vähämäki oli Tuurin poika, joka otti torpan kotitalostaan. Nykyisin Vähämäen omistavat Ristikankareet.

Emäntä Maria Kankareen muistomerkki on tässä(9), mutta muiden perheenjäsenien nimiä näemme tuolla seuraavassa kivessä.(10) Siinä ovat Fredrik Kankare sekä tyttäret Amanda, Vilhelmina ja Matilda.

Kankareet olivat Merttelän Kankareen torpasta, joka ainakin aluksi kuului Jussilaan. Heidän poikansa omisti Kankareen kaupan, jonka vanhimmat ruskolaiset vielä muistavat. Kauppa oli myöhemmin Turun Osuuskaupan myymälänä, jonka loputtua se on toiminut kouluna ja huoltoasemana. Nykyisin se on Blue Top-niminen "pub".

Kankareen torpan emäntä eli kymmeniä vuosia miehensä jälkeen, mikä selittänee erilliset hautapaikat.

Muutamia rautaristejä on säilytetty alkuperäisillä paikoillaan(11).

Tässä on seppä Karl Liliuksen risti. Hänen puolisonsahan tapasimme kirkon päädyssä. Seppä Lilius oli kotoisin Karjala Tl:stä, ja jatkoi täällä seppä Stenlundin kuoltua.

Seuraavassa ristissä ovat entisen sotilaan, torppari Johan Vuoren ja hänen puolisonsa Wilhelminan nimet.

Tullessaan Ruskolle Paattisilta sotilaana Johanin sukunimi oli Stoor.

Hän sai Hujalan sotilastorpan, Kankareen, jonka nyt omistavat Keijo ja Vilma Pihlaja. Wilhelmina puolestaan oli Nikulan pojan tyttären tytär. Nikulan poika oli ottanut torpan kotitilastaan, kuten nuoremmat talojen pojat usein tekivät.

Vuoren pariskunnalla oli useita lapsia, joista Linus Matias jäi Ruskolle. Hänen poikansa oli konemestari Martti Vuori, joka asui meriltä palattuaan Rindellin torpassa.

Ahlgrenien risti kertoo räätälipariskunnasta, joka asui talossa, minkä nyt omistaa rovasti Markku Mattila. Paikan nimi oli aluksi Santala, mutta kun poika Frans suomensi nimen Eloksi, taloakin alettiin kutsua sillä nimellä. Hänen tyttärensä Esteri Elon monet vielä muistavat.

Kauppias Vilhelm Haikan kauppa sijaitsi nykyisen Lauoksen tontilla ja on yhä, joskin tyhjillään, olemassa.

Emil Edvard Eino oli Jaakolan tyttären Marjaanan poika. Hän oli Ylikeskikylässä renkinä. Eräänä kuumana heinäntekopäivänä mentiin ruokatunnilla uimaan ja Emil Edvard hukkui Ruskon jokeen.

Ihmetyttää, miksi toiset eivät voineet pelastaa häntä. Vesi oli tosin paljon korkeammalla kuin nykyisin eivätkä ihmiset yleensä olleet uimataitoisia.

Siirrymme Johanna Wilhelmintyttären haudalle.(12)

Tässä olin ymmällä, koska vierekkäin ovat Maria ja Vilhelm Niemisen ja Johanna Wilhelmintyttären haudat, mutta ikien perusteella Johanna ei sopinut tämän pariskunnan

tyttäreksi. Kukaan ruskolainen, jolta kysyin, ei Johannaa muistanut, eikä hänen kuolinaikaansa ollut merkitty Ruskon

kirkonkirjaan. Asia alkoi selvitä, kun museoon tuotiin Talousseuralta saatu kunniakirja, joka oli myönnetty Johanna Wilhelmintyttärelle 47 vuoden palveluksesta samassa perheessä. Maila Punttala kääntyi Talousseuran puoleen, ja niin saatiin selville, että Johanna oli ollut Asolan Wilhelm-nimisen pojan tytär Ylhäisten torpasta, jonka Wilhelm oli erottanut itselleen kotitilastaan. Hänen kuollessaan keuhkokuumeeseen 1848 Johanna oli vasta 8 kk:n ikäinen. Hänen äitinsä meni uudelleen naimisiin Reinhard Lindbergin kanssa, ja Johanna sai veli- ja sisarpuolet. Käytytään rippikoulun Johanna lähti palvelukseen, ensin Raision Ketolaan, myöhemmin pariin muuhun taloon, mutta v. 1870 pestautui Ruskon Vähä-Heikkilän kauppias Grönbergille, jota pestiä kesti 47 vuotta, sillä kauppiaspariskunnan

kuoltua hän palveli perheen tytärtä. Mitään eläketurvaa ei siihen aikaan ollut. Johanna tuli Ruskolle sisarpuolensa Marian luokse.

Maria Niemisen mökki sijaitsi Hujalassa melkein Into Niemisen talon kohdalla maantien vastakkaisella puolella. Tyyne Sinkkola (Hurme) muistaa heidät ja kertoo heidän olleen hyvin ystävällisiä lapsivieraallekin ja aina tarjonneen ”piparia tai nannaa”. Mökki oli ollut hyvin siisti. Joitakin kertoja Johannan oli käännyttävä kunnallislautakunnan puoleen, ja hänelle myönnettiinkin avustusta, joka sitten haettiin takaisin kunnalle Turun kaupungilta, jossa Johanna oli kirjoilla.

Siihen aikaan henkilö jäi sen kunnan huoltovelvollisuuden alaiseksi, jossa hän oli täyttänyt 50 vuotta. Johannan kirkonkirjatkin olivat Turussa. Siksi hänestä ei ole tietoja Ruskon seurakunnan arkistossa, vaikka hänen hautansa on tässä sisaren perheen vieressä.

Näin olemme seisahtaneet muutamien vanhojen hautojen äärelle ja muistelleet heidän elämäänsä.

Kaikista heistä on jäljellä vain muistomerkki, kaikkien heidän elämä on ollut yhtä arvokas, he ovat tehtävänsä täyttäneet.

13. kohde on sankarihauta,jonka ulkoasun on suunnitellut taiteilija Ilmari Virkkala. Luemme heidän nimensä ja ikänsä muistokivistä.

Talvisodan sankarit, Olavi Heikkilä ja Emil Tammi, ovat omissa sukuhaudoissaan (14 ja 15).

Vapaussodan uhreja Ruskolla on kaksi. Lähteenmäen isäntä Evert Soini joutui aivan sodan loppuvaiheessa punaisten käsiin Nissin pihamaalla. Hänet vietiin Turkuun, jossa hän kuoli kauheasti rääkättynä, kuten kirkonkirjassa sanotaan.

Sodan jo loputtua kaksi valkoisten puolella ollutta miestä kävivät hakemassa Pentti Tuomisen kotoaan ruokapöydän äärestä toimittaen hänet Tammisaaren vankileirille, jossa hän epäinhimillisissä oloissa kuoli. Kaksi turhaa veljesvihan uhria.

Sankarihaudan vieressä on Karjalaan jääneiden muistomerkki (16) ja pääportin takana ensimmäisen suomalaisen piispan Maunu I :n patsas. Hän, Merttelän kylästä kotoisin oleva mies,oli Suomen piispana 1290-1308.

Kuvat: Simo Kemppainen, kansi Rusko-seuran valokuva-arkisto

Rusko

Ruskon pääkirjasto RUKKO

N ik in m a a , K e rttu .

K ävelykierros Ruskon hautausm aalla

f )

34.57 K irja t

704N 02986745 12 s.

704N02986745