T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
4
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
Tieteen päivien 2005 teemaksi oli valittu ”Suh- teellista ?”. Tulee nimittäin kuluneeksi sata vuotta siitä, kun Albert Einstein keksi kuului- san ”erityisen” suhteellisuusteoriansa. Suhteel- lisuus onkin keskeinen tieteeseen liittyvä omi- naisuus. Usein luullaan, että tieteen tulokset oli- sivat pikemminkin absoluuttisia, totuutta ku- vaavia kuin suhteellisia. Tieteen perimmäinen tavoite on toki pyrkiä totuuteen ja tietopiirim- me avartamiseen. Kuitenkin se, minkä nyt käsi- tämme totuudeksi voi muuttua sitä mukaa, kun syntyy uusia ideoita, teorioita, menetelmiä ja entistä parempia tutkimusvälineitä. Näin on tie- teessä aina tapahtunut ja tapahtuu edelleenkin.
Einsteinin suhteellisuusteoria on mitä ha- vainnollisin esimerkki juuri tästä. Kun Koper- nikus, Galilei ja Newton muovasivat aikanaan uuden maailmankuvan, arveltiin lopullisen to- tuuden löytyneen. Einstein ositti, ettei näin ol- lutkaan. Viimeksi kuluneen sadan vuoden aika- na tieteellisen totuuden kuva on merkittävästi laajentunut ja syventynyt. Alkeishiukkaset, joi- ta ilmeisesti löytyy koko ajan lisää, ovat avan- neet uuden tietouden aineen rakenteesta. Maa- ilmankaikkeuden synty alkuräjähdyksen seu- rauksena on varmistunut vasta parikymmen- tä vuotta sitten. Perinnöllisyyden perusosan- en DNA-kierre keksittiin puoli vuosisataa sit- ten ja ihmisen geenikartta alkaa pian olla val- miina. Vauhdilla kehittyvät biotieteet ja lääke- tieteet muuttavat ja syventävät koko ajan tie- touttamme biologisesta elämästä samalla autta- en pidentämään sen kestoa ja laatua.
Tieteen keskeinen ominaisuus onkin itseään korjaavuus. Uusiin mullistaviinkin tutkimustu- loksiin on aina suhtauduttava kriittisyydellä.
Tieteen kehitys vaatii epäilyä. Jos sitä ei ole, tut- kimustulokset uhkaavat muuttua dogmeiksi, mikä kahlitsee tieteen edistymistä. Näistä opin- kappaleista piti aikanaan kiinni kirkko, jonka paineen sai tuta niin Galileo Galilei kuin lajien
synnyn oivaltaja Charles Darwin.
Nykyään tutkijat itse saattavat joskus muut- tua dogmaatikoiksi. Pitkän puurtamisen kaut- ta syntyneitä tuloksia pidetään helposti lopul- lisena totuutena ja yritetään saavutetun tutki- ja-arvovallan avulla vastustaa ja mitätöidä uu- sien näkemysten esille tuloa. Tästä on paljon- kin esimerkkejä olemassa. Ihmisen ravitsemus, ympäristökysymykset ja ilmaston muutos ovat aloja, joilla tutkijoilla on vielä paljon tekemis- tä ennen ”lopullisen totuuden” saavuttamista.
Esimerkiksi ensin mainitun osalta saamme sil- loin tällöin lukea, mitkä ravintoaineet tällä ker- taa on todettu terveellisiksi ja elämää pidentä- viksi ja mitkä taas haitallisiksi. Uusi tutkimus- tieto kumoaa koko ajan vanhaa, mutta tieteelle ominaista kriittistä epäilyä se ei silti voi kumo- ta. Juuri tästä syystä Tieteen päivillä järjestetään myös ”päivän paineja”, joissa poikkeavat tiede- käsitykset ottavat mittaa toisistaan.
*
Itseään korjaavuuden, kriittisyyden ja objektii- visuuden ohella tieteen keskeinen kriteeri on autonomisuus. Tieteen edistyminen voi tapah- tua vain tiedeyhteisön oman toiminnan kautta eivätkä ulkopuoliset tahot saa painostaa tai toi- voa tietynlaisten tulosten syntymistä. Eräät val- lanpitäjät ovat aikanaan halunneet valjastaa tie- teen omien vankkuriensa vetäjäksi. Esimerkik- si diktaattori Stalin antoi perinnöllisyystieteilijä Trofim Lysenkon tehtäväksi todistaa, että han- kitut ominaisuudet periytyvät. Kasvatuksel- la aikaan saatu oikea poliittinen katsomus siis periytyisi. Jalostuneempi muoto tieteeseen vai- kuttamisesta oli 1970-luvun tiedepolitiikka, jos- sa tiettyjen alojen valitseminen tutkimuskoh- teiksi merkitsi normaalia helpompaa rahoituk- sen saantia.. Tiedettä ei kuitenkaan voi ulko- puolelta pakottaa edistymään – uudet ideat ja teoriat syntyvät, kun ovat syntyäkseen. Kuului-
Tiede ja tiedepolitiikka
Risto Ihamuotila
ET TI E E
ÄSS
TAPAHT UU
5
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
sa filosofi Aristoteles totesi ajattelun tuottavan parhaiten tuloksia joutilaisuudessa. Albert Ein- stein taas kertoi suhteellisuusteoriaa kehittäes- sään lähteneensä liikkeelle ajatusleikistä: Mitä, jos voisin istuutua valonsäteen selkään. Mitä havaitsisin? Entä mitä muut näkisivät?
Tiede kehittyykin parhaiten silloin, kun tutki- muksen teolle luodaan ylipäänsä riittävän hyvät olosuhteet. Talouselämään ja muihinkin yhteis- kunnan toimintoihin liittyvä tulosvastuuajatte- lu soveltuu tieteen tekoon huonosti. Yliopistolta voi toki odottaa, että tutkintoja syntyy tarpeek- si, sen sijaan on absurdia vaatia, että tutkimus- tuloksia suolletaan niin ja niin paljon tietyn ajan kuluessa. Huippuyksiköt, joiden merkitystä ny- kyisin aivan oikein korostetaan, syntyvät hyvi- en yleisten tutkimusolosuhteiden pohjalta. Näil- le yksiköille on kuitenkin syytä antaa lisätukea vasta sen jälkeen, kun niiden toiminnan usko- taan johtavan tieteellisiin läpimurtoihin. Tällais- ten yksiköiden aikanaan mahdollisesti taantues- sa on tuki suunnattava uusille luomisvoimansa osoittaneille tutkimusryhmille. Näin siis yhden huippuyksikön tuki ei ole ikuista, vaan yliopis- tojen on pystyttävä taitavasti sijoittamaan rahoi- tusta uusiin kohteisiin.
*
Tieteidenvälisyys nousee koko ajan tärkeäm- mäksi. Useat tutkimusongelmat edellyttävät eri tieteenalojen yhteistyötä. Tästä on lukematto- mia esimerkkejä. Aivotutkimusta tehdään bio- logian ja psykologian yhteistyönä ja Meilah- den sairaalan aivojen kuvantamislaitteen ra- kentamisesta vastasivat lääketieteen, biologian ja kylmäfysiikan edustajat. Ilmakehän ja met- sien vuorovaikutusta tutkittaessa metsäbiolo- git ja aerosolifyysikot ovat löytäneet toisensa.
Astrobiologiassa yhtyvät tähtitiede, biologia ja kemia. Myös monien yhteiskunnan ja talouselä- män ongelmien ratkaisut vaativat tieteiden vä- listä lähestymistapaa. Yliopistojen onkin otetta- va tämä vakavasti huomioon pyrkiessään entis- tä tehokkaammin siirtämään tutkimustietoaan kansakunnan parhaaksi, mitä tehtävää uudessa yliopistolaissakin korostetaan.
Puitteet tieteidenväliselle yhteistyölle ovat parhaat monialaisissa yliopistoissa. Niiden joh- don on kannustettava ja palkittava tällaisen työn edistymistä. Maamme monien pienten yliopis- tojen on puolestaan rohkeasti haettava kump- paneita ulkopuolisista tutkimusyksiköistä. Mitä enemmän tällaiseen yhteistyöhön saadaan myös kansainvälistä ulottuvuutta, sen parempi.
*
Suomen tutkimusjärjestelmä ei kuitenkaan ole yhteistyön kannalta ollenkaan paras mahdol- linen. Yliopistoja on paljon ja lisäksi meillä on merkittävän laaja sektoritutkimusjärjestelmä.
Peräti 13 ministeriöllä on omaa tutkimusra- haa, josta ne itse päättävät. Viiden ministeriön alaisina on suuria tutkimuslaitoksia. Professo- ri Jussi Huttunen on äskettäin jättänyt selvityk- sensä sektoritutkimuksesta. Hän ehdottaa usei- ta toiminnan rakennetta edistäviä ja päällekkäi- syyksiä vähentäviä toimenpiteitä. Ne ovat mie- lestäni kannatettavia. Sektoritutkimuslaitosten ja yliopistojen yhteistyötä on edelleen lisättävä etenkin tieteidenvälisen toiminnan osalta.
Sektoritutkimuksen kattaessa merkittävän osan maamme koko tutkimusrahoituksesta olisi näiden varojen nykyistä parempi koordinointi paikallaan. Toistankin siksi jo lähes kymmenen vuotta sitten tekemäni ehdotuksen, että Suo- messa tulisi olla tiedeministeri, joka vahvoin valtuuksin voisi tarvittaessa puuttua eri minis- teriöiden alaisten tutkimusvarojen koordinoin- tiin valtakunnallisesti parhaan tuloksen saavut- tamiseksi. Mielestäni tiedeministerinä voisi toi- mia opetusministeri. Se kohottaisi opetusminis- terin painoarvoa – hänen vastuullaanhan ovat tulevaisuuden kannalta tärkeimpien asioiden, tiedon ja koulutuksen edistäminen. Sitä pait- si se lisäisi mainitun ministerin postin halutta- vuutta puolueiden ja kykenevien poliitikkojen keskuudessa. Huttunen ehdottaa, että sektori- tutkimuslaitoksilla olisi yhteinen neuvottelu- kunta, jota vetäisi OPM:n kansliapäällikkö. Jos puheenjohtajana olisikin opetusministeri, olisi se samalla askel tiedeministerin suuntaan.
Teen toisenkin ehdotuksen. Suomessa tie- teestä päättävä korkein elin on valtion tiede- ja teknologianeuvosto. Sen jäseninä on ministe- reitä, tärkeimpien tutkimusta rahoittavien or- ganisaatioiden edustajia ja joitakin tiedettä hy- vin tuntevia henkilöitä. Tulevaisuudessa on en- tistä tärkeämpi ymmärtää, mikä on vapaan, uutta luovan tieteen merkitys soveltavan tut- kimuksen ja tuotekehitystyön onnistumiselle.
Vapaan tieteen parhaiden edustajien yhteenliit- tymiä ovat tiedeakatemiat. Yksi niiden valitse- ma jäsen voisi avartaa neuvoston tietämystä va- paan tutkimuksen tärkeydestä, samoin kuin sii- tä, millä panostuksella julkisen vallan tulisi tu- kea maamme tutkimuksen ja kehitystyön BKT- osuutta. Nykyisin julkisen vallan, joka on va- paan tutkimuksen ainoa rahoittaja, osuus on liian pieni eli alle 30 prosenttia. Toki tuo suh- deluku riippuu yritysten panostuksesta. Jos se pysyisi nyky-tasollaan, edellyttäisi järkevä tasa-
T I E TE ES
S
ÄTA
A P TU H U
6
TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2005
Kirjoitus perustuu puheeseen Tieteen päivien avajai- sissa 12.1.2005. Kirjoittaja oli tämän vuotisten Tie- teen päivien järjestelytoimikunnan puheenjohtaja sekä Helsingin yliopiston emeritus kansleri.
paino julkisen vallan osuuden nostamista lähel- le 40 prosenttia.
Silloin vapaa perustutkimus voisi riittävän hyvin hyödyttää soveltavan tutkimuksen ja tuotekehitystyön onnistumista.
Suomalaisen yhteiskunnan suhde tieteeseen ja tieteentekijöihin määrittää osaltaan yhteis- kunnan menestystä. Ilman kriittistä tieteellis- tä tietoa ja sen kautta kumpuavaa osaamista ei yhteiskunnassamme olisi voitu luoda niitä hyvinvointiyhteiskunnan rakenteita, joista tä- nään nautimme. Tiede ja tieto ovat olleet rat- kaisevassa asemassa tässä kehityksessä, meil- lä Suomessa tieteen arvo onkin ymmärretty varhain.
Yhteiskunnan ja tieteen suhteen erityisyys on näkynyt siinä, kuinka vahva asema yliopistolai- tokselle on Suomessa annettu. Maassamme on alueellisesti erittäin kattava yliopistoverkosto ja käytämme vuosittain tutkimus- ja kehittämis- toimintaan noin 3,5 prosenttia bruttokansan- tuotteesta. Panostukset yliopistolaitoksen ke- hittämiseen ja tieteen tekemiseen ovat olleet ar- vokkaita, olemme olleet monilla tieteen aloilla maailman huippua.
Yhteiskunnan kannalta on merkittävää, että tiede on antanut meille keinot käyttää luon- nonvarojamme ja henkistä pääomaamme talo- udelliseen toimintaan, joka on kiistämättä ollut tuottoisaa. Suomen kansantuote on toisen maa- ilmansodan jälkeen noussut huimasti. Perintei- sen savupiipputeollisuuden rinnalle olemme onnistuneet saamaan vireän informaatiotekno- logiateollisuuden.
Mutta viime vuosikymmenen aikana olem- me kuitenkin siirtyneet avoimempaan talous- järjestelmään maailmankaupan avautuessa.
Tällä on ollut vaikutuksensa suomalaisen teol- lisuuden tulevaisuuden näkymiin ja mahdolli- suuksiin. Tämän kehityksen rinnalla yhteiskun- nallinen, taloudellinen ja tieteellinen toimin- ta on muuttunut moniulotteisemmaksi ja vaa- tivammaksi. Tulevaisuudessa haasteenamme on kansantalouden tuottavuuden kasvattami- nen tuotantorakenteen muuttuessa. Oman lisä- mausteensa tälle haasteelle antaa vähenevä työ- ikäinen väestö.
On selvää, että tuottavuuden kasvua on tu- levaisuudessa etsittävä entistä kovemmin huip- puosaamisesta ja sen tuotteistamisesta. Kansain- välistyminen ja vahvuusalueillamme profiloitu-
minen ovat Suomelle ja suomalaiselle tieteelle merkittäviä haasteita. Kansallisen selviytymis- strategian olennainen osa on tutkimuksen ja tuo- tekehityksen, siis tieteen roolin, kasvattaminen.
Konkreettisena tavoitteena on oltava julki- sen tutkimusrahoituksen kasvattaminen seit- semällä prosentilla vuodessa. Tämän rahoitta- miseksi on voitava käyttää valtion omaisuu- den myyntituloista voittoja nykyistä enemmän.
Hallituksessa aiemmin sovittua voitontuloutus- suhdetta on muutettava. Mihin muuhun kuin osaamisen vahvistamiseen näitä tuloja kannat- taisi käyttää?
Pidän tärkeänä, että tutkimuksen rahoituk- sen vahvistamisen lisäksi myös tutkimustoi- minnan hallinnollista rakennetta arvioidaan.
Tieteellisen tutkimuksen hyödyntämisen tehos- tamiseksi yhteiskunnan, elinkeinoelämän ja tie- teentekijöiden on tiivistettävä rivejään. Suoma- laisen tiedepolitiikan vahvuudeksi mainitaan usein kansainvälisessä vertailussa se, että pys- tymme tekemään poikkihallinnollista yhteis- työtä tiede- ja teknologiapolitiikassa. Näitä vah- vuuksia on vahvistettava. Mutta se tarkoittaa myös sitä, että tutkimusjärjestelmän hallintoa ja ohjausjärjestelmää on arvioitava kriittisesti.
Yhteiskunta on modernissa maailmassa yhä riippuvaisempi tieteellisen toiminnan aktiivi- suudesta. Kansakunnan on osattava hyödyn- tää tuorein tieto taloudellisen tuottavuuden ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Olennaista tässä ke- hityksessä on, että tieteellä on kansalaisten tuki ja luottamus. Tieteentekijöiden ja kansalaisten välistä vuoropuhelua on vahvistettava kehittä- mällä tiedottamisen käytäntöjä ja tapoja. Lop- pujen lopuksi tässä on kysymys eri tahojen yh- teistyöstä. Osaltaan lapsille voidaan aloittaa tie- dekasvatusta aiemmin, ja osaltaan kysymys on tieteen tekijöiden kyvystä tuottaa tieto muotoon jossa kansalaiset voivat sen ymmärtää. Näihin talkoisiin meidän on osallistuttava.
Kirjoittaja on opetusministeri. Kirjoitus perustuu puheenvuoroon Tieteen päivillä 14.1. järjestetyssä keskustelussa ”Tieteen ja yhteiskunnan väliset suh- teet”.
