62 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 KIRJALLISUUS
Totuus ei muutu siitä, mitä mieltä ihmiset ovat
Tiina Sarja: Kuka oikein tietää–Kun mielipide haastoi tieteen.
Docendo 2016.
Nyt ollaan asian ytimessä. Tällais- ta kirjaa on kaivattu, sillä tiede on yhä keskeisempi osa yhteiskuntaa, mutta silti sen merkitystä ei tunnu- ta aina ymmärrettävän valtiovallan tasollakaan. Samalla mielipiteistä on tullut faktoihin vertautuvia ar- gumentteja, mikä näkyy erityisesti sosiaalisessa mediassa.
Johdantona tekniikan tohtori ja tiedeviestinnän maisteri Tiina Sarja käy läpi muutamia teemoja, joissa tieteen ja tutkijoiden näkemykset tuntuvat vaihtuvan tiuhaan tai ovat muuten hämmentäviä, mutta sitten päästään varsinaiseen asiaan.
Mitä tiede oikein on, mitä on sen halajama tieto ja totuus, mil- lä rahalla ja kenen ehdoilla tiedet- tä tehdään, miten tieteen tuloksiin pitäisi suhtautua, jos omat tai mui- den kokemukset ovat niiden kans- sa ristiriidassa, ja miten tieteestä sekä sen tuloksista kerrotaan eri medioissa? Lopuksi annetaan käy- tännön vinkkejä siihen, miten tie- deuutisia – tai sellaisilta vaikutta- via – pitäisi lukea ja miten niiden luotettavuutta voi arvioida.
Tanakkaa tavaraa, mutta su- juvasti kirjoitettua, konkreettisin ja kiitettävän tuorein esimerkein höystettyä sekä monin paikoin raikkaan kärjistävää.
Heti kirjan toinen luku otsikolla
”Tiede” saattaa olla puuduttavaa luettavaa, jos tietää asiat jo en- tuudestaan tai ei ole niistä erityi- sen kiinnostunut. Jokaisen tiedet- tä arvostavan olisi kuitenkin hyvä olla perillä siitä, miten tutkimus- ta nykyisin tehdään ja miten sen tuottama tieto saadaan laajem- paan käyttöön. Jos kymmenien si- vujen mittaisen luvun läpikahlaa- misesta ei saa irti mitään muuta, luulisi käyvän selväksi, miten mut- kikkaaksi, monipolviseksi ja osin mielettömäksi toiminnaksi tieteel- linen tutkimus on mennyt. Kun soppaan lisätään valtiovallan vii- me aikoina harjoittama akateemi- sen maailman kurjistaminen ja tut- kijoiden aikaa yhä enemmän vievä hallinnollinen harrastelu (kun ”tur- haa” hallintohenkilökuntaa ei koh- ta enää ole), on ihme, että tiede ylipäätään tuottaa tuloksia.
Tieteen luotettavuudesta, edis- tymisestä ja jopa määrittelystä puhuttaessa esiin nousee usein vertaisarviointi, sen luonne ja teh- tävä. Asiaa onkin perusteltua tois- taa, koska hämmästyttävän monil- le, jopa tieteen liepeillä toimiville, on epäselvää, mitä vertaisar viointi tarkoittaa. Tieteellisissä lehdis- sä julkaistavaksi tarjottujen artik- keleiden vertaisarviointi ei takaa sitä, että esitetyt johtopäätökset ja tulokset olisivat ehdottomasti oi- keita. Vertaisarvioinnin tehtävänä on varmistaa, että johtopäätökset ja tulokset on saatu soveltamalla tieteellisiä menetelmiä hyvän tie- teellisen käytännön ja tieteen kri- teerien mukaisesti. Muu olisikin mahdotonta, sillä se edellyttäisi tulevaisuuden ennustamista. Mikä tahansa tutkimustulos voi osoit- tautua virheelliseksi ja johtopää- tökset vääriksi.
Asia kiteytyy toteamuksessa, jonka Sarja esittää tarkastelles- saan tiedon ja totuuden sekä in- formaation kimuranttia suhdetta:
”Tieteen tekemisen hetkellä ei ku- Arvostellut kirjat
62 Tiina Sarja: Kuka oikein tietää– Kun mielipide haastoi tieteen
● Markus Hotakainen 64 Mary Terrall: Mauper-
tuis. Maapallon muodon mittaaja ● Tapio Mark- kanen
66 Tom Ang: Valokuvan historia ● Olli Kleemola 67 Risto Hauvonen: Val-
lanvaihdon muuttu- va kuva. Kekkosen sai- rastuminen ja Koiviston nousu valtion johtoon lehdistön, muistelmi- en ja historiankirjoituk- sen kuvaamana ● Tapio Tervamäki
70 Riitta Konttinen: Elä- mänvirrassa. Alvar ja Ragni Cawén ● Marja- Terttu Kivirinta 72 Oliver Sacks: On the
Move. A life. London: Pi- cador 2015 ● Päivi Ko- sonen
73 Sarasti-Wilenius, Raija:
Dear Brother, Gracio- us Maecenas. Latin Let- ters of the Gyldenstolpe Brothers (1661–1680)
● Veli-Matti Rissanen 75 Leena-Maija Rossi:
Muuttuva sukupuoli.
Seksuaalisuuden, luo- kan ja värin politiikkaa.
● Helena Saarikoski 78 Janna Levin: Mustan au-
kon blues ja muita ää- niä ulkoavaruudesta
● Tommi Tenkanen
KIRJALLISUUS
TIETEESSÄ TAPAHTUU 5 2016 63
KIRJALLISUUS
kaan tiedä, mikä näkemys tai kou- lukunta tulee voittamaan ja mitä tieteilijät tulevat myöhemmin pi- tämään tietona.” Siinä on yksi syy, miksi erilaiset ”kokemusasiantun- tijat” ovat viime vuosina päässeet varmoine totuuksineen yhä enem- män ääneen, monien mielestä perustellusti kyseenalaistamaan tieteellisen tiedon ja sen epävar- muuden.
Tutkimuksen tuottaman tiedon levittämistä käsiteltäessä kirjassa menevät paikoin sekaisin media ja yleisö, etenkin vastuukysymyk- sissä. Voiko suuri yleisö kiinnos- tua jostakin, jos media ei siitä ker- ro? Ja jos media kertoo tieteestä vähän sinne päin tai ei sinne päin- kään, onko syy silloinkin yleisössä, joka on ymmärtänyt vaikeat asi- at väärin?
Median ja yleisön sekoittumi- nen tulee esiin esimerkiksi tieteel- lisiä kiistoja käsittelevässä osuu- dessa. Julkisuudessa näkyvistä tieteellisistä kiistoista Sarja toteaa, että ”yleisön kiinnostus yleensä jossakin vaiheessa lopahtaa, vaik- ka kiista jatkuisikin”. Näin olympia- vuonna tämä tuo mieleen median perinteisen väitteen, että kansa vaatii urheilijoilta liikaa. Samalla tavalla kuin voi kysyä, mikä meka- nismi välittää ”kansan vaatimuk- set” kansainvälisillä kilpakentil- lä kompasteleville urheilijoille, voi pohtia, millä tavalla ”yleisön kiin- nostus lopahtaa”.
Käytännössä se lopahtaa, kun media ei asiasta enää uutisoi.
Vain kohut myyvät ja jos jossakin kiistassa aletaan pahimman pö- lyn laskeuduttua vedota aidosti perusteltuihin ja tieteellisiin argu- mentteihin, siinä ei ole enää ai- neksia kohu-uutiseksi.
Kirjassa viitataan journalismiin turhan usein jonkinlaisena yhte- näisenä möykkynä, joka Sarjan sa- noin ”pyrkii tietysti objektiiviseen totuuteen, mutta se on mahdo- tonta asioiden monimutkaisuuden takia”. Nykypäivänä en ole ollen- kaan varma, että kaikki journalis- mi pyrkisi objektiiviseen totuuteen, vaikka se olisi mahdollistakin.
Tieteen ja sen tulosten on to-
dettu monissa kyselyissä ja gal- lupeissa, keskeisimmin kolmen vuoden välein julkaistavassa Tie- debarometrissa, kiinnostavan ih- misiä yhä enemmän. Siksipä me- diassakin on yhä enemmän uutisia tiedeaiheista. Periaatteessa se on hyvä asia, mutta käytännössä ei niinkään. Kuten Sarja toteaa: ”Se- kava tiedeuutisointi voi myös ra- pauttaa luottamusta.” Siis luotta- musta tieteeseen. Valitettavasti tiedeuutisointi on lisääntyessään muuttunut samalla yhä sekavam- maksi.
Jopa valtamediassa, mutta etenkin nettiuutissivustoilla, jul- kaistaan jatkuvasti juttuja, joissa perusasiatkin ovat pielessä. Usein teksti vaikuttaa siltä kuin kansain- välisen uutistoimiston ehkä jo al- kujaan virheitä vilisevä aineisto olisi vain ajettu Google-kääntäjän läpi. Jos jotain on korjailtu, se on vienyt sisältöä vain huonompaan suuntaan. Vaikka tietojen tarkista- minen on helpompaa ja nopeam- paa kuin koskaan aikaisemmin, se ei tunnu vähentävän virheitä ja väärinkäsityksiä tiedeuutisoinnis- sa – melkeinpä päinvastoin. Vah- va vaikutelma on, että tiedeuu- tisilla ei ole niin väliä. Kun (rivi) toimittaja ei itsekään ymmärrä asiaa, ei sitä varmaankaan ymmär- rä myöskään lukija, joten on ihan sama, mitä ja miten siitä kerrotaan.
Sarja jatkaa samassa yhteydes- sä, että ”luottamus mediaan voi kasvaa, kun ymmärrämme, että ly- hyessä lehtijutussa monimutkaista tieteellistä tietoa on pakko yksin- kertaistaa”. Tässä ollaan tiedejour- nalismin oman totuuden äärellä.
Yksinkertaistaminen ei saisi, eikä sen tarvitse, tarkoittaa sitä, että asi- oista kerrotaan väärin ja virheelli- sesti. Minkä tahansa asian voi esit- tää ymmärrettävällä tavalla ja silti oikein, jos siihen perehtyy niin huo- lella, että sen ymmärtää ensin itse.
Siitä on toki vaivaa ja se vie aikaa, mutta ilman sitä on turha lähteä kir- joittamaan tieteestä.
Kirjassa tuodaan vahvasti esiin ajatus, että tutkijat kertoisivat työnsä tuloksista suoraan suurelle yleisölle. Esimerkiksi meteorologi
Mikko Alestalon mukaan olisi tär- keää, että ”tieteilijät itse viestisivät enemmän omasta tutkimukses- taan, jolloin media ei yksin päät- täisi, mitkä mielipiteet päätyvät yleisölle”. Kaunis ajatus ja tähän tuntuu akateemisessa maailmassa olevan tällä hetkellä vahva pyrki- mys. On toki oikein hyvä, että yli- opistoissa järjestetään tutkijoille tiedeviestinnän koulutusta, mutta kuinka hanakasti tutkijat lähtevät tutkimustaan popularisoimaan?
Sarjan kirjassa listataan peri- aatteet, joilla tutkijat saavat julkai- semistaan artikkeleista ja kirjoista pisteitä. Populaarit esitykset ovat pahnanpohjimmaisia.
Miksi tutkijat käyttäisivät muu- tenkin kaikenlaisen sälän silppua- maa työaikaansa suurelle yleisölle suunnattujen esitysten laatimi- seen, kun siitä ei oman uran ja vi- ran kannalta ole käytännössä mi- tään hyötyä? Joillakin yliopistojen laitoksilla on käytännössä kielletty muiden kuin eniten pisteitä tuotta- vien artikkeleiden kirjoittaminen.
Tiedetoimittajana olen var- maan jäävi sanomaan tätä, mut- ta sanon silti: Suomessa on tutki- joiden ja suuren yleisön välissä asian sa osaava ammattikunta, joka on tähänkin asti välittänyt tie- teen ja tutkimuksen tuottamaa tie- toa yleistajuisessa muodossa siitä kiinnostuneille. Jotenkin se tuntuu päässeen unohtumaan.
MARKUS HOTAKAINEN Kirjoittaja on tiedetoimittaja ja tietokir- jailija.
