AIKUISKASVATUS 2/2017
147 TIETEEN ASEMASTA yhteiskun-
nassa, politiikassa ja mediassa on muutaman viime vuoden aikana julkaistu Suomessa useita kirjoja.
Lisää julkaistaan jatkuvasti. Mieli- pide on haastanut tieteen.
Liikkeellä on iso joukko toimi- joita, jotka aktiivisesti kyseenalais- tavat tutkimustuloksia ja faktoja väittäen niitä yksinkertaisesti vää- riksi. Mediassa on käynnissä jon- kinlainen huutokilpailu totuuk- sista. Korkea-arvoinen poliittinen auktoriteetti voi kumota faktoja huutamalla ”Fake news”. Kannat- tajat hurraavat. Siitä saitte!
Kaikki kolme kirjaa puhuvat tiedejournalismista ja tieteen po- pularisoinnin vaikeudesta.
MONIPUOLINEN YLEISESITYS
Tiina Sarjan kirjoittama Kuka oi- kein tietää on yleisesitys tieteestä, asiantuntijuudesta, faktoista ja mielipiteistä sekä niiden keskinäi- sistä suhteista. Kirjoittaja lähtee liikkeelle ilmastonmuutoksesta, jota koskevia tieteellisiä faktoja vastaan käydään tuon tuosta- kin poliittisin ja taloudellisin pe- rustein. Perusteluina käytetään marginaalisia tutkimustuloksia, jotka sopivat parhaiten kieltäjän
Tiede mediassa
Tiina Sarja (2016) Kuka oikein tietää – Kun mielipide haastoi tieteen. Helsinki: Docendo. 235 sivua.
Ulla Järvi & Tuukka Tammi (toim.) (2016) Maito tappaa – Ja muita outoja tiedeuutisia. Tampere: Vastapaino. 216 sivua.
Tiina Raevaara (2016) Tajuaako kukaan? Opas tieteen yleistajuistajalle. Tampere: Vastapaino. 202 sivua.
omaan agendaan. Vetoamalla esimerkiksi talouden intressei- hin denialistin pyrkimyksenä on saada saada tiede ja tutkijat näyt- tämään naurettavilta pelleiltä, joi- den tutkimustulokset eivät käy arkijärkeen.
Taustalla on toki suuri yhteis- kunnallinen ja kulttuurinen muu- tos, jossa aiemmin arvovaltaisten auktoriteettien pilkkaaminen ja kiistäminen ovat nousseet hyveik- si. Tiede on yksi arvovaltansa me- nettäneitä auktoriteetteja. Valin- nanvapauden ajatellaan koskevan mielipiteiden lisäksi faktoja.
Taloudellista vaikuttimista tie- dettä vastaan käyvät toimijat ovat taitavia luomaan tieteellisiltä näyt- täviä valekiistoja, joilla saadaan vii- vytettyä poliittisia toimenpiteitä.
Hiilipäästöt ja niiden rajoittami- nen on yksi kiistan kohde.
Viime talvena Suomessa luo- tiin ihan oma kotoperäinen vale- kiista. Viivästyttääkseen tuulivoi- man etenemistä perussuomalaiset vaativat keskustelua ja tutkimusta tuulivoimaloiden synnyttämien infra-aaltojen paineessa räjähtä- vistä lepakoista. Näin poliittinen kiista koetetaan saada näyttä- mään tieteelliseltä kiistalta. Yh- dysvalloissa taas uskonnolliset
kirja-arviot
148
piirit ovat onnistuneet esittämään evoluutioteoriasta ja älykkäästä suunnittelusta käytävän keskuste- lun tieteellisenä kiistana.
Media tietenkin innostuu ja esittää kiistan tasapuolisesti kah- den osapuolen välisenä kamppai- luna. Tosiasiassa toisen puolen näyttö asiansa puolesta on ole- maton ja toisen ylivertaisen vah- va. Tasapuolisuus ja kummankin osapuolen mahdollisuus saada ää- nensä kuuluviin kuuluvat median logiikkaan. Siten se toimii tieteen kyseenalaistajien hyväksi.
Mediassa kiistakumppaneina esiintyvät vuosikymmeniä asiaan perehtynyt tutkija ja yksityishen- kilö, jolla on omaa kokemusta eli kokemusasiantuntijuutta. Syste- maattinen tutkimus ja omakoh- tainen kokemus saavat asetel- massa saman painoarvon. Moni- mutkaisissa ilmiöissä kokemus on yksinkertainen ja välitön – eli tosi.
Asetelma nähdään television kes- kusteluohjelmissa toistuvasti.
Media hakee tietoisesti vastak- kainasetteluja – tarinoita, joissa on draamaa. Se tarvitsee kiinnos- tuksen herättämiseksi sankarei- ta ja konnia, rohkeita totuuksien haastajia:
”Journalismin perusideaan kuuluu myös saada monen- laiset näkemykset esiin eikä vain toitottaa totuttua totuutta.
Hiljaisten äänien vahvistami- nen ja pienen ihmisen asial- la oleminen on median eräs peruslähtökohdista: journa- lismin ihanteiden mukaisesti pitäisi aina kertoa kunkin puo- len perusteluita, eikä toimitta- ja ole se, joka päättää, mitkä perusteluista ovat parhaat.
Ehkä kukaan ei tiedä, mutta ainakin kaikki näkökulmat on silloin tuotu lukijan arvioita- viksi.” (Sarja 2016, 43.) Valitettavasti vain iso joukko ”pie- nistä ihmisistä” ei ole koskaan tul- lut ajatelleeksi, miten tiede toimii, ja mikä on tutkimuksen ja koke- muksen ero. Siitä huolimatta hei- dän pitäisi pystyä punnitsemaan faktoina esitettyjä väittämiä.
Sarja luonnehtii kirjassaan tie- teen ja tiedon luonnetta, tieteellis- tä keskustelua ja tiedettä medias- sa. On erinomaista, että kirjoittaja ottaa puheeksi tutkimuksen ja ra- hoituksen suhteen.
Tiedejutut vaativat paljon lu- kijaltakin, mutta ei tiedejournalis- ti tietenkään voi siirtää faktojen ja tulkintojen paikkansapitävyyden tarkistusta lukijoille. Lopuksi Sar- ja opastaa lukemaan tiedeuutisia kriittisesti ja antaa eväitä faktojen ja mielipiteiden arviointiin.
Kuka oikein tietää on yleisesi- tyksenä erittäin monipuolinen ja ottaa puheeksi ison joukon tärkei-
tä asioita, joihin tiedettä ja tiedeuu- tisia seuraavan kansalaisen olisi hyvä tutustua.
TIEDEJOURNALISMIN TAUSTOITTAJA
Ulla Järven ja Tuukka Tammen toimittama Maito tappaa on 14 ar- tikkelin kokoelma, jossa käydään läpi konkreettisia tiedeuutistapa- uksia. Kirjoittajat ovat tunnettuja tiedejournalisteja, ja joukossa on jokunen tutkijakin. He kaivavat kä- sittelemistään tapauksista tiedeuu- tisointia koskevia sudenkuoppia ja harha-askeleita.
Samalla kirja kommentoi suo- malaista tiedejournalismia ylei- semminkin. Tiedeuutiset laaditaan usein kärkeviksi. Ravitsemus- ja ruokatutkimukset ovat erityisen tärkeitä medioille, koska niiden tulokset kiinnostavat lähes mei- tä kaikkia. Ja siksi ravitsemustieto ristiriitainen ohjeineen on yleinen naurunaihe.
Näkyvyyden vuoksi tiedeuutis- ten otsikoinnissa haetaan raflaavuut- ta. Nykymediassa jokainen uutinen on kuin mikä hyvänsä tuote mark- kinoilla: sen täytyy herättää lukijan huomio ja saada itsensä myytyä lu- kijalle. Kun otsikko huutaa ”Maito tappaa” tai ”Juomavesi voi tapaa Via- gran käyttäjän”, se haluaa sanoa ”Lue minut, tämä on kauheaa” tai ”Lue mi- nut, tämä on hauskaa, saat nauraa”.
Tiedejournalismissakin sisältö uhrataan näkyvyydelle. Näkyvyys tuo lukijoita, ja lukijamäärillä on ra- hassa mitattava arvo.
Klikkausjournalismia ruotiva Tiedetuubi-verkkolehden päätoi- mittaja Jari Mäkinen toteaa, että
Tiedejournalismissakin sisältö uhrataan
näkyvyydelle.
AIKUISKASVATUS 2/2017
149
KIRJA-ARVIOT
valtaosa klikinmetsästysotsikoista on journalististen ohjeiden vastai- sia. Hänen mukaansa nykyinen tiedevastaisuus näkyy myös me- diassa hällä väliä -tyylinä, mitä tu- lee tiedeuutisen taustalla olevien faktojen tarkistukseen.
Tiede-lehden päätoimittaja ja Helsingin Sanomien tiedetoimituk- sen esimies Jukka Ruukki uskoo
”Pilaako viihteellisyys tiedeuuti- sen?” -artikkelissaan, että katteet- tomat otsikot ja ylilyönnit eivät ole yleensä vaarallisia. Enintään ne vahingoittavat median omaa uskot- tavuutta. En suhtautuisi asiaan yhtä kevyesti. Taitava toimittaja osaa laatia viihdyttävän tiedeuutisen ja pitäytyä silti faktoissa. Mutta kaikki eivät ole riittävän taitavia tehtävään.
Vaarana on se, että huomiota- loudessa tiede joutuu hölmön uu- tisoinnin vuoksi usein naurunalai- seksi. Tutkijat ovat hassuja, kun ne tämmöistä tutkivat. Kirjassa tuo- daan esiin tutkimustulosten ja tie- deuutisten takana olevan tutkijan ongelmallinen asema internetin aikakaudella. Tutkija joutuu yhä useammin verkon vihapuheen ja vihapostituksen kohteeksi. Hän tutkii ”vääriä” aiheita, kysyy ”vää- riä” kysymyksiä, saa ”vääriä” tu- loksia, tekee tulosten perusteella
”vääriä” johtopäätöksiä ja antaa
”vääriä” suosituksia.
Tutkijaa on aiempaa helpom- pi solvata ja uhkailla. Hänet on
helppo saada jopa pelkäämään.
Suomessakin on tapauksia, joissa pakolaisia, maahanmuuttajia tai ääriliikkeitä tutkiva ei halua tuoda tutkimustaan esille mediassa. Tie- donjulkistamisen neuvottelukun- nan pääsihteeri Reetta Kettunen kirjoittaa artikkelissaan vuonna 2015 tehdystä verkkokyselystä, jolla kerättiin tietoa, millaista pa- lautetta tutkijat ovat saaneet julki- sista esiintymisistään.
Tutkimustietoa olisi helppo ja hyvä levittää esimerkiksi sosiaali- sessa mediassa, somessa. Tutkijoi- ta jopa kannustetaan siihen. Mutta kaikki tutkijat eivät käytä somea tiedeviestinnässä. ”Sosiaalinen me- dia ei kiinnosta, koska siellä ei voi esittää syvällistä tietoa ja koska so- siaaliseen mediaan kuuluu yleensä asiaton keskustelu”, perustelee tut- kija Kettusen artikkelissa.
”Vääriä” tutkimustuloksia esit- tävät tutkijat leimataan milloin fundamentalisteiksi, kommunis- teiksi ja suvakeiksi, milloin taas ho- moiksi ja huoriksi. Populistipoliiti- kot ovat osaltaan legitimoimassa vihaa ”vääriä” tutkimuksia kohtaan, koska ”väärät” tulokset eivät sovi heidän poliittiseen agendaansa.
Helsingin yliopiston viestinnän professori Esa Väliverronen pa- neutuu esimerkkitapauksen avul- la tutkijan valmiuksiin ja vastui- siin tiedeviestinnässä. Joskus huo- non tiedeuutisen jäljet johtavat
sylttytehtaalle eli näkyvyyttä ha- kevan tai taitamattomasti viesti- vän tutkijan laatimaan tutkimus- tiedotteeseen. Kun tutkijat joutu- vat yhä kovemmin kilpailemaan keskenään – myös näkyvyydestä – ei välttämättä saada huipputut- kimusta. Välillä syntyy rumaa jäl- keä. Tutkimuksen ja tulosten liian innokas markkinointi voi olla tie- deviestinnän ongelma ja kaiken pahan alku ja juuri.
Maito tappaa kokoaa yhteen ai- kamoisen kasan erilaisia tapauksia tiedeuutisoinnista ja niiden ongel- mista. Artikkeleiden taso vaihte- lee, ja sisältö tuntuu välillä silpul- ta. Tappavan maidon ja Viagran lisäksi mukana on sikainfluenssaa, Fukushimaa, hulluusnäyttelyä, kirkasvalokuulokkeita, kännyk- käsäteilyä, planeettoja, hiukkasia ja tiesmitä. Eittämättä on silti ol- lut hyvä saada tapaukset yksiin kansiin kuvaamaan sitä sekasot- kua, joka tieteestä ja tutkimustu- loksista on mediassa saatu aikaan.
YLEISTAJUISTAJAN OPAS
Tiina Raevaara, perinnöllisyystie- teessä väitellyt biologi, on ahkera ja monitaitoinen tieteen populari- soija. Hän on kirjoittanut fiktiota ja faktaa, muun muassa erinomai- sen pikkukirjan koiran historiasta Koiraksi ihmiselle.
Tajuaako kukaan? on opas tie- teen yleistajuistamisesta. Tyylila- jina on omakohtaisuus. Raevaara opastaa tieteen yleistajuistamisen saloihin viittaamalla usein omiin kokemuksiinsa kirjoittajana ja sii- hen, miten hän itse menettelee eri tapauksissa.
Tutkija joutuu yhä useammin verkon
vihapuheen kohteeksi.
150
Raevaara antaa esimerkin lähes- tymistavastaan Koiraksi ihmiselle -kirjan motivoinnilla ja näkökul- malla:
”Koirat kiinnostavat ihmisiä, niin paljon meillä on niitä lem- mikkeinä. Kirjoittamalla koiras- ta pystyin kirjoittamaan myös ihmisestä itsestään. Koiran ja ihmisen menneisyys kietoutuu toisiinsa tiukasti.” (s. 30.) Tämä on hyvä vinkki sekä tieteen popularisoijalle että tutkijalle. Nä- kökulman valinnalla on iso merki- tys tutkimuksen kuten myös siitä kirjoitettavan jutun viehätyksessä ja kiinnostavuudessa.
Raevaaran lähtökohta on sen hyväksyminen, että tieteen yleista- juistaminen on eräänlaista tieteen kaupallistamista, vaikka kaupal- lisuuden eetos sopiikin huonosti tieteeseen. Tiede kun on enim- mäkseen hidasta ja harkitsevaa, ja moneen kertaan varmentavaa.
Raflaavuudella ei tieteessä pitäisi olla mitään arvoa.
Tieteellistä tietoa on tarjolla yhä enemmän. Jonkun vain olisi pys- tyttävä tekemään se kiinnostavaksi,
eli tarjoilemaan tutkimustieto so- pivassa asussa potentiaalisille lu- kijoille. Raevaara ajattelee, että tieteen muokkaaminen kilpailuky- kyiseksi on tieteen puolustamista:
sen osoittamista, että tiede on mer- kityksellistä tavalliselle ihmiselle.
Vaikka Raevaaran kirja on ve- tävästi kirjoitettu, se ei varsinaises- ti ole yleistajuinen tietokirja vaan alaotsikkonsa mukaisesti opas. Se sopii lukemiseksi niin varsinaisille popularisoijille ja tietokirjailijoille kuin tutkijoillekin. Tutkimusartik- kelikin nimittäin voi olla sujuvasti kirjoitettu ja helposti lähestyttävä.
Raevaara kannustaa tieteen yleistajuistajia sosiaaliseen medi- aan. Tiedejutulle on helppoa saa- da lukijoita somessa. Kiinnostu- nutta lukijakuntaa riittää. Lisäksi huonosti tulkitut tutkimukset ja suoranaiset virheet tulevat nopeas- ti korjatuiksi somessa. Tieto mah- dollisista virheistä ja epätarkoista tulkinnoista leviää nopeasti ja saa asiantuntijat ja faktantarkastajat liikkeelle. Palaute on nopeaa, jos- kin usein samalla tylyä ja asiatonta.
Tajuaako kukaan? sisältää kym- menen kohdan tarkistuslistan,
jota noudattamalla voi välttyä ai- nakin tavallisimmilta vahingoilta somessa. Esimerkiksi ironia sopii niin huonosti nettikeskusteluun, että sen välttäminen säästää mo- nilta virheiltä ja väärinkäsityksiltä.
Tiede taipuu monenlaiseen vi- sualisointiin, minkä vuoksi se so- pii hyvin mediaan, Raevaara päät- telee. Visualisointi on tietenkin oma taitolajinsa, mutta viestimme yhä enemmän kuvien välityksellä, eikä tiedeviestinnän ole hyvä jää- dä siinä jälkeen.
Raevaara opastaa lehtijutun ra- kentamisen saloihin esimerkkien avulla. Ne havainnollistavat ja konkretisoivat, miten lehtijuttu tai tietokirja rakennetaan ja yleis- tajuisuutta toteutetaan. Mallin- tamisesta hyötyisivät yliopisto- opiskelijatkin opinnäytetöitä laa- tiessaan, alasta riippumatta. Selkeä ja harkittu muoto on eduksi mille hyvänsä tekstille.
HEIKKI SILVENNOINEN VTT, professori Turun yliopisto
