LAPSIPERHEIDEN ASUMISEN ALUEELLINEN ERIYTYMINEN KOTKASSA
Katrina Silfvast Pro gradu-tutkielma
Sosiaalityö Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden tiedekunta
Itä-Suomen yliopisto Kesäkuu 2020
TIIVISTELMÄ Itä-Suomen yliopisto
Tiedekunta
Yhteiskuntatieteiden ja kauppatieteiden
Laitos
Yhteiskuntatieteiden laitos Tekijä
Katrina Silfvast Työn nimi
Lapsiperheiden asumisen alueellinen eriytyminen Kotkassa/Residential differentiation of family households in the city of Kotka
Oppiaine Sosiaalityö
Työn laji
Pro gradu-tutkielma Tutkielman ohjaaja/ohjaajat
Professori Aini Pehkonen Aika
9.6.2020
Sivumäärä 77
Tiivistelmä - Abstract
Tutkimuksen tavoitteena oli tarkastella sosioekonomisen eriytymisen ja elämänvaiheeseen liittyvän eriytymisen välistä yhteyttä Kotkassa lapsiperheiden asumisen näkökulmasta. Aineisto koostui Tilastokeskuksen avoimesta postinumeroaluekohtaisesta datasta (Paavo tietokanta) vuodelta 2017. Sosioekonomisista huono-osaisuutta mitattiin työttömien osuudella, ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa olevien osuudella ja pienituloisten talouksien osuudella. Tutkimuksen havaintoyksiköt olivat Kotkan 25 postinumeroaluetta. Tutkimusmenetelmänä käytettiin korrelaatiota ja elaboraatiota osittaiskorrelaatiolla.
Tutkimustuloksena havaittiin negatiivinen korrelaatio postinumeroalueen lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä.
Tutkimushypoteesina oli, että yhteys lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä selittyisi asuinalueen
pientalovaltaisuudella ja omistusasunnoissa asuvien talouksien osuudella. Tutkimushypoteesi sai tukea tutkimustuloksista: asuntokantaan liittyvät tekijät selittivät korrelaation lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä. Kun pientalojen ja omistusasuntojen osuus oli vakioitu, negatiivinen korrelaatio alueen lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä lakkasi olemasta tilastollisesti merkitsevä. Pientalojen osuus ja omistusasunnoissa asuvien osuus korreloivat erittäin voimakkaasti keskenään. Lapsiperheet asuvat useammin pientalovaltaisilla alueilla, joissa työllisyys ja tulotaso ovat keskimääräistä korkeampia. Negatiivinen korrelaatio lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä ei ollut yhtä voimakas pienten lasten talouksien kohdalla.
Alueellista eriytymistä on tutkimuksessa tarkasteltu asumisura käsitteen kautta. Paikalliset olosuhteet vaikuttavat keskeisesti siihen, mitä asumisuralla eteneminen käytännössä tarkoittaa. Tutkimustuloksia voidaan tulkita siten, että asumisuralla eteneminen merkitsee Kotkan kontekstissa pientalovaltaiselle asuinalueelle muuttamista. Pientalojen osuuden ja lapsiperheiden osuuden korrelaatio oli tutkimuksessa
voimakkain kouluikäisten lasten perheiden kohdalla. Koska teini-ikäisten lasten perheissä on pieni lasku pientalossa asumisen korrelaation osalta, voidaan päätellä, että avioerojen ja vastaavien elämäntapahtumien myötä osa lapsiperheistä menee tässä vaiheessa asumisuralla taaksepäin.
Koulutustasoa merkittävämpänä lapsiperheiden alueellisessa eriytymisessä näyttäytyy työllisyys ja tulotaso. Korkeakoulutettujen osuus postinumeroalueella ei korreloi tilastollisesti merkitsevällä tavalla lapsiperheiden osuuden, omistusasunnoissa asuvien talouksien osuuden tai pientalojen osuuden kanssa.
Pientalojen keskittyminen samoille alueille Kotkassa vaikuttaa lisäävän alueellista eriytymistä. Erikokoisten asuntojen, erilaisten talotyyppien ja hallintasuhteiltaan erilaisten asuntojen sijoittaminen samalle alueelle saattaisi vähentää alueellista eriytymistä ja sen kielteisiä seurauksia Kotkassa.
Asiasanat
Alueellinen eriytyminen, asumisura, Kotka, lapsiperheet, sosioekonomiset erot Säilytyspaikka Itä-Suomen yliopiston kirjasto Muita tietoja
ON
ABSTRACT University of Eastern Finland Faculty
Social Sciences and Business Studies
Department Social Sciences Author
Katrina Silfvast Title
Families and residential differentiation in Kotka Major Subject
Social work
Level
Master´s degree Supervisors
Professor Aini Pehkonen Date
9.6.2020
Number of pages 77
Abstract
The objective of the study was to investigate the relation between socio-economic and life stage residential differentiation in the city of Kotka, from the perspective of family households. The data used in the study was from the Statistics Finland ́s open data base on postal code areas (Paavo) from the year 2017. Low socio-economic position was measured by the share of unemployed, the share of persons lacking a post-primary school education, and the share of low-income households. The observation units were the 25 postal code areas in Kotka. The research methods used were correlation and elaboration by partial correlation.
The study showed a negative correlation between the share of family households in the postal code area and its indicators of low socioeconomic position. The research hypothesis was that this correlation could be explained by the share of detached houses and the share of households in owner- occupied dwellings in the postal code area. The hypothesis was supported by the results of the study: factors related to the housing stock explained the correlation between the share of family households and low socio-economic position. After controlling for the percentage of detached houses, the negative correlation between the share of family household and low socio-economic position was no longer significant. The share of detached houses and the share of owner-occupancy were very strongly correlated. Families with children tend to live more often in areas dominated by detached houses, where employment and income levels are better than in average. The negative correlation between the share of family households and low socio-economic position was not equally strong for families with small children.
Residential differentiation has been studied using the concept of housing career. Local circumstances have a central role in determining what housing career progress means in practice. In the context of Kotka, housing career progress means moving to a residential area dominated by detached houses. The preference for detached housing increases as families get more children and reach more stable income levels and employment conditions. The study showed that the correlation between the share of detached houses and the share of family households was strongest for families with children in school age. For families with teenage children, there was a small decrease in the correlation with detached housing, which may indicate that some family households regress in their housing career at this stage because of divorces and similar life events.
The employment and income levels showed to be a more important factor behind residential differentiation than the level of education. There was no significant correlation between the share of residents with a university degree in the area and its share of family households, its share of owner- occupancy, and its share of detached houses. In Kotka, residential differentiation appears to be increased by the concentration of detached houses to same areas. A way to reduce residential differentiation and its negative consequences might be to mix housing of different sizes, types and ownership forms in the same area.
Key words
residential differentiation, Kotka, housing career, families, socioeconomic differences Repository Library of the University of Eastern Finland Other information
SISÄLTÖ
1 JOHDANTO ... 6
2 LAPSIPERHEET, ASUMISURA JA ALUEELLINEN ERIYTYMINEN ... 10
2.1 Käsitevalinnat alueellinen eriytyminen ja segregaatio ... 10
2.2 Alueellista eriytymistä selittävät teoriat ... 12
2.3 Asumisura käsitteenä ... 15
2.4 Lapsiperheet ja asumisura ... 16
2.5 Sosiaalityö ja alueellinen eriytyminen ... 23
3.TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN JA TUTKIMUSAINEISTO ... 25
3.1 Kvantitatiivinen tutkimus ja oma tutkimustehtävä ... 25
3.2 Aineisto ... 26
3.3 Aineiston analyysi ... 27
3.4 Korrelaatio ja osittaiskorrelaatio aineiston analyysimenetelmänä ... 30
3.5 Eettiset kysymykset ... 31
3.6 Pohdintaa tutkimuksen kausaalisuudesta ... 32
4. TULOKSET ... 33
4.1 Lapsiperheiden osuus ja alueen sosioekonominen rakenne ... 33
4.2 Pientalojen osuuden ja omistusasunnoissa asuvien talouksien osuuden yhteys demografisiin ja sosioekonomisiin muuttujiin ... 36
4.3 Pientalo- ja omistusasuminen selittävänä tekijänä ... 40
4.4 Pientaloasuminen yleistyy lasten iän kasvaessa ... 43
4.5 Yhteenveto tuloksista ... 48
5. JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTAA ... 51
5.1 Johtopäätökset ... 51
5.2 Mistä lapsiperheiden keskittyminen pientalovaltaisille asuinalueille johtuu ... 54
5.3 Pohdintaa... 58
LÄHTEET... 61
LIITE 1 ... 71
Taulukot ja kuviot
Taulukko 1 Sosioekonomisen ja demografisen eriytymisen osatekijöiden korrelaatio
postinumeroalueittain Kotkassa vuonna 2017 ... 35 Taulukko 2 Demografisten ja asumista koskevien muuttujien korrelaatio postinumeroalueittain Kotkassa vuonna 2017 ... 37 Taulukko 3 Asumista koskevien muuttujien ja sosioekonomisen eriytymisen osatekijöiden korrelaatio postinumeroalueittain Kotkassa vuonna 2017 ... 39 Taulukko 4 Elaboraatio osittaiskorrelaatioilla: lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisten muuttujien välinen yhteys ... 42 Taulukko 5 Elaboraatio osittaiskorrelaatioilla: pikkulapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisten
muuttujien välinen yhteys ... 44 Taulukko 6 Elaboraatio osittaiskorrelaatioilla: teini-ikäisten lasten talouksien osuuden ja
sosioekonomisten muuttujien välinen yhteys ... 46 Taulukko 7 Korrelaatio pientalojen osuuden ja lapsiperheen elämänvaiheen välillä ... 47 Taulukko 8 Pientalojen osuus asuntokannasta Kotkassa vuonna 2017, frekvenssijakauma ... 50
Kuvio 1 Lapsiperheiden asumispreferenssien yhteys alueelliseen eriytymiseen, aiemman tutkimuksen pohjalta ... 22
1 JOHDANTO
Viimeisten vuosikymmenien aikana eriarvoisuus on lisääntynyt suomalaisessa yhteiskunnassa.
Tämä ilmenee muun muassa siten, että sosiaaliset erot ovat kasvaneet alueiden välillä (Rasinkangas 2013, 10). Alueellinen eriytyminen voi ilmetä maakuntien, kuntien tai kaupunginosien välisinä eroina väestöpohjassa. Myös saman kaupunginosan sisällä voi olla alueellisista eriytymistä. Nämä väestöpohjaiset erot voivat liittyä sosioekonomiseen asemaan, elämänvaiheeseen tai etniseen taustaan. Pitkälle vietynä alueellinen eriytyminen voi johtaa tiettyjen alueiden taantumiskehitykseen. Taantuvalla asuinalueella asumisella on tutkimusten mukaan kielteisiä vaikutuksia siellä asuvien terveyteen ja hyvinvointiin. Alueellisen eriytymisen ymmärtämiseksi paikalliset analyysit ovat paikallaan koska se, millä tavoin alueellinen eriytyminen ilmenee tietyllä asuinalueella, liittyy aina paikallisiin tekijöihin (Rasinkangas 2013, 10).
Tämän tutkimuksen tavoitteena on tarkastella sosioekonomisen eriytymisen ja elämänvaiheeseen liittyvän eriytymisen välistä yhteyttä Kotkassa. Näiden yhteyksien ymmärtämistä tarkastellaan asumisura-käsitteen avulla. Asumisura merkitsee asumistason paranemista elämänkaaren aikana.
Asumisuran keskeiset osa-alueet muodostuvat sijainnista, asunnon koosta ja sen hallintasuhteista.
Nämä muodostavat hierarkkisen jatkumon sijoittaen ihmiset erilaisiin asumisen luokkiin.
Asumisuralla etenemiseen vaikuttavat varallisuus ja elämänkaareen liittyvät tapahtumat (Gibler &
Tyvimaa 2015; Clark ym. 2003). Tutkimuksen tavoitteena on ymmärtää paremmin Kotkan alueellista eriytymistä lapsiperheiden asumisen näkökulmasta.
Aiemmat tutkimukset osoittavat, että perheen perustaminen ja lapsen saaminen ovat usein yhteydessä asumisuralla etenemiseen, vaikkakin tapahtumien keskinäinen järjestys saattaa vaihdella (Mulder & Lauster 2010). Aiemman tutkimuksen perusteella tiedetään, että perheen perustamiseen vaikuttavat tulotason kohoaminen ja työllisyystilanne (Miettinen 2015, 69). Tästä voidaan päätellä, että lapsiperheiden joukossa on vähemmän sosioekonomista huono-osaisuutta kuin aikuistalouksien keskuudessa. Lapsiperheet ovat myös taipuvaisia muuttamaan pois sosioekonomisesti huono-osaisilta asuinalueilta (Dhalmann ym. 2014). Lapsiperheet myös
suosivat pientaloasumista (Rasinkangas 2013) ja omistusasumista (Mulder & Wagner 1998;
Mulder & Wagner 2001). Pientalossa asuminen puolestaan edellyttää usein taloudellista pääomaa, koska pientalot ovat useimmiten omistusasuntoja.
Talouden rakennemuutos viime vuosikymmeninä on aiheuttanut suuria haasteita Kotkalle ja koko Kymenlaaksolle. Työpaikkojen määrä on vähentynyt alueella. Eniten vähennystä on ollut miesvaltaisilla kuljetus-, varasto- ja teollisuusaloilla. Sosiaali- ja terveysalalla työpaikkojen määrä on sen sijaan lisääntynyt. Työttömien työnhakijoiden osuus työvoimasta oli joulukuussa 2019 14,5
% (Kaakkois-Suomen ELY-keskus 2020).
Viimeisen 25 vuoden aikana Kotkan väkiluku on vähentynyt noin 2 300 henkilöllä ja suurin lasku väkiluvussa on painottunut vuoden 2015 jälkeiseen aikaan. Väkiluvun laskun ennustetaan jatkuvan seuraavien vuosikymmenien ajan. Väestömäärä on laskenut kaikilla asuinalueilla.
Vuonna 2018 kotimaan tulo- ja lähtömuuton välinen erotus eli nettomuutto oli - 412. Ulkomaan muutot huomioituna nettomuutto oli - 256. Asuntokuntien keskikoko on pienentynyt viimeisten 20 vuoden aikana ja 1-2 hengen taloudet ovat keskittyneet pääosin kerrostalovaltaisille asuinalueille kuten Kotkansaarelle, Länsi-Kotkaan ja Karhulaan. Kotkalle tunnusomaista on lapsiperheiden suhteellisen pieni osuus, yksinasuvien aikuisten osuuden ollessa suuri. Puolet Kotkan asuntokunnista on yhden hengen asuntokuntia, kun koko maan keskiarvo on 44 %. Alle 20 prosenttia asuntokunnista on kolmen tai useamman jäsenen asuntokuntia (Tietoa Kotkasta 2018).
Alueellisen eriytymisen tutkiminen Kotkassa on tärkeää, jotta saataisiin tietoa siitä, miten taloudellinen rakennemuutos näkyy Kotkan alueellisessa rakenteessa. Alueellisen eriytymisen tutkimuksessa on aiemmin nostettu esille hyväosaisten tekemät valinnat alueellista eriytymistä lisäävänä tekijänä (Atkinson 2006). Lapsiperheiden asumisratkaisut vaikuttavat Kotkan alueelliseen rakenteeseen ja Kotkan houkuttavuuteen asumispaikkana. Tämän vuoksi tutkimustieto lapsiperheiden asumisesta auttaa ymmärtämään paremmin Kotkan taantumiskehitystä ja sen mahdollisesti eriarvoistavia seurauksia. Tämä tutkimus kuuluu sosiaalityön tieteenalaan ja sosiaalisia ongelmia lähestytään rakennenäkökulmasta. Rakenteita ja yhteisöjä painottava näkökulma sosiaalisiin ongelmiin täydentää yksilökeskeistä näkökulmaa, jossa huono-osaisuutta on selitetty yksilön erilaisilla ominaisuuksilla (Blomgren 2005, 9-10).
Useissa hyvinvointivaltiossa eriarvoisuus on viime vuosina lisääntynyt (ks. esim. Rasinkangas 2013, 10). Tämä tutkimus sijoittuu yhteiskunnallisen eriarvoisuuden tutkimisen traditioon.
Sosiaalityön yhtenä tehtävänä on lieventää ja ehkäistä eriarvoisuutta (Jaakola, Lanne ja Rasinkangas 2015). On havaittu, että mitä eriarvoisempi yhteiskunta on, sitä enemmän esiintyy sosiaalisia ongelmia (ks. esim. Wilkinson & Pickett 2017). Alueellinen eriytyminen on yksi yhteiskunnallisen eriarvoisuuden ilmenemismuoto.
Alueellista eriytymistä voidaan tutkia useasta eri näkökulmasta. Tässä tutkimuksessa kiinnostuksen kohteena on elämänvaiheen ja sosioekonomisen eriytymisen välinen yhteys ja aihetta lähestytään lapsiperheiden asumisen näkökulmasta. Tutkimuksessa pyritään selvittämään, minkälainen yhteys on olemassa asuinalueiden sosioekonomisen rakenteen ja lapsiperheiden osuuden välillä ja sitä, mitkä tekijät selittävät tätä yhteyttä. Tutkimuksessa tarkastellaan ensinnäkin sitä, millä tavoin havaitut erot asuinalueiden sosioekonomisessa huono-osaisuudessa ovat yhteydessä lapsiperheiden osuuteen tietyillä asuinalueilla. Sosioekonomista huono-osaisuutta tarkastellaan työttömyyden, pienituloisuuden ja matalan koulutustason näkökulmasta. Mikäli tutkimuksessa havaitaan yhteys lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä, tätä yhteyttä tullaan tarkastelemaan tarkemmin. Toinen tutkimuskysymys liittyy siihen, missä määrin mahdollisesti havaittu yhteys lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen rakenteen välillä selittyy asuinalueen asuntokannan piirteillä (pientalojen osuudella asuntokannasta ja asuntojen hallintasuhteilla).
Tutkimushypoteesi on se, että alun perin mahdollisesti havaittava yhteys lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisen huono-osaisuuden välillä selittyisi osin asuinalueen pientalovaltaisuudella ja omistusasunnoissa asuvien talouksien osuudella. Tutkimuksen teoreettisessa osiossa pohdintaan myös sitä, miten sosioekonominen eriytyminen ja lapsiperheiden keskittyminen tietyille alueille voivat vaikuttaa toisiinsa kaksisuuntaisesti ja sitä, mitä on tehtävissä alueellisen eriytymisen vähentämiseksi Kotkan seudulla.
Aineistoni koostuu Tilastokeskuksen avoimesta postinumeroaluekohtaisesta datasta (Paavo tietokanta). Havaintoyksikköjäni ovat Kotkan postinumeroalueet. Tutkimusote on
kvantitatiivinen. Tutkimuksessa analysoidaan alue-eroja lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomista huono-osaisuutta ilmentävien muuttujien osalta korrelaation ja
osittaiskorrelaation avulla. Tutkimuksessa käytettävät analyysimenetelmät mahdollistavat sen, että on mahdollista tarkastella sitä, miten kahden muuttujan välinen yhteys muuttuu (vahvistuu, lievenee tai häviää), kun otetaan huomioon kolmannen muuttujan vaikutus.
2 LAPSIPERHEET, ASUMISURA JA ALUEELLINEN ERIYTYMINEN
2.1 Käsitevalinnat alueellinen eriytyminen ja segregaatio
Eri yhteiskunnallisten ryhmien epätasaista jakautumista eri alueiden välillä voidaan kuvata sekä käsitteellä alueellinen eriytyminen että segregaatio. Käsite alueellinen eriytyminen on segregaatiokäsitettä neutraalimpi tapa kuvata alueellista erilaisuutta. Segregaatio- käsitteeseen taas sisältyy ajatus siitä, että tämä erilaisuus on ei-toivottu tila ja johtuu syrjivistä yhteiskunnallisista rakenteista (Sunesson 2015, 262-264). Äärimmilleen vietynä esimerkki segregaatiosta voisi olla vaikkapa se, että Helsingin Eirassa asuisi ainoastaan korkeakoulututkinnon suorittaneita ja jossakin lähiössä ainoastaan pelkän peruskoulun suorittaneita. Näin ei kuitenkaan ole, vaan merkittävää on se, miten paljon minkäkin yhteiskunnallisen ryhmän edustajia asuu milläkin alueella.
Suomessa asuntopolitiikka on pyrkinyt tasoittamaan asuinalueiden välisiä eroja mm. sosiaalisen sekoittamisen kautta ja tämän takia voidaan kyseenalaistaa, voidaanko Suomen oloissa käyttää segregaation käsitettä (Bernelius 2013). Tutkimuksessa käytetään Rasinkankaan (2013, 32-34) tavoin käsitettä alueellinen eriytyminen segregaatio-käsitteen sijasta. Tutkimustuloksia pohditaan kuitenkin myös segregaation näkökulmasta. Alueellinen eriytyminen on jaettu demografiseen eriytymiseen, joka käsittää eri-ikäisten ja erilaisissa elämänvaiheissa olevien asumisen eri asuinalueilla, sosioekonomiseen eriytymiseen, joka käsittää tulotason ja koulutustason mukaisen eriytymisen ja etniseen eriytymiseen, joka käsittää alueellisen eriytymisen etnisen taustan mukaan (Vilkama 2011, 24–25).
Alueellisen eriytymisen taustalla on useita yhteiskunnallisia muutoksia. Väestörakenteen muutokset liittyvät syntyvyyden laskuun, väestön ikääntymiseen ja yksinasuvien lisääntyvään määrään. Erilaiset perhemuodot, kuten uusioperheet ja yksinhuoltajaperheet, ovat lisääntyneet.
Alueellisen eriytymisen taustalla on myös tuloerojen kasvu, joka liittyy osin työelämän rakenteellisiin muutoksiin ja osin hyvinvointivaltion muuttuneeseen rooliin. Hyvätuloisten tulot ovat kasvaneet, samaan aikaan kun teollisuuden työpaikat ovat vähentyneet ja matalapalkkaiset palveluammatit ovat lisääntyneet. Rakenteellisesta työttömyydestä on tullut pysyvä ilmiö.
Pohjoismaista hyvinvointivaltiota ovat luonnehtineet julkisen sektorin voimakas rooli ja universaalit sosiaalietuudet, joiden piirissä kaikki kansalaiset ovat. Sosiaalipoliittiset tulonsiirrot eivät ole kuitenkaan samassa määrin kuin ennen kompensoineet tuloerojen kasvua. Myös tuloköyhyys on lisääntynyt (Rasinkangas 2013, 15-17). Suomessa kansainvälisesti katsottuna myöhäinen kaupungistuminen on luonut erityispiirteen alueellisen eriytymisen suhteen (Dhalmann 2011, 16). Köyhyys on viimeisten vuosikymmenien aikana yhä suuremmassa määrin siirtynyt kaupunkeihin, jopa siinä määrin, että voidaan puhua kaupunkiköyhyydestä (Rasinkangas 2013, 20-21).
Pitkälle vietynä alueellinen eriytyminen voi johtaa siihen, että osa asuinalueista joutuu taantumiskierteeseen, jota voi olla tietyn pisteen jälkeen vaikea katkaista. Tämä kierre ilmenee siten, että asukasrakenne homogenisoituu sosioekonomisesti huono-osaisiin, asuntojen hinnat laskevat ja hyväosaiset muuttavat pois tai kiertävät alueen kokonaan, toisin sanoen eivät muuta lainkaan sinne. Alueen leimaantumista huono-osaiseksi voi olla vaikea katkaista (Rasinkangas 2013, 52-54). Vastakohta taantumiskehitykselle on gentrifikaatio, joka ilmenee siten, että aiemmin työväenluokkainen asuinalue keskiluokkaistuu (Karsten 2003). Tekijät, jotka voivat nostaa asuinalueen arvostusta ja siten asuntojen hintoja, voivat liittyä sijaintiin tai uudisrakentamiseen (Rasinkangas 2013, 56). Sekä gentrifikaatioprosesseissa ja taantumiskehityksissä keskeisenä tekijänä on hyvätuloisten tekemät ratkaisut (Rasinkangas 2015; Atkinson 2006). Näiden prosessien ymmärtäminen on keskeistä, jotta voidaan vähentää alueellisen eriytymisen lieveilmiöitä. Ne, jotka tuloköyhyyden takia eivät voi vaikuttaa asumisratkaisunsa hintatasoon, joutuvat tyytymään siihen, mitä on tarjolla.
Alueellisen eriytymisen lieveilmiöitä on pyritty vähentämään sosiaaliseen sekoittamiseen tähtäävällä asuntopolitiikalla, jota Suomessa on harjoitettu pääosin sosiaalisen vuokra-asumisen
avulla. Pääkaupunkiseudulla on asuntopolitiikassa pyritty sosiaaliseen sekoittamiseen siten, että vuokra-asuntoja ja omistusasuntoja on pyritty sijoittamaan samalle alueelle, jotta väestöpohja olisi moninaisempi (Rasinkangas 2013, 55). Sosiaalista sekoittamista on myös harjoitettu siten, että samassa talossa on sekä vapaarahoitteisia asuntoja että sosiaalista vuokra-asumista (Rasinkangas 2013, 58).
Sosiaalista sekoittamista on myös kritisoitu. On esitetty, ettei sosiaalinen sekoittaminen vaikuta sosioekonomisessa heikossa asemassa olevan väestönosan yhteiskunnallisen aseman kohentamiseen ja ettei se edistä sosiaalista vuorovaikutusta asuinalueella (Rasinkangas 2013, 57- 58). Sosiaalista sekoittamista harjoittava asuntopolitiikka ei myöskään voi muuttaa ihmisten asumismieltymyksiä, joiden aiempien tutkimusten perusteella on usein todettu olevan pientalovaltaisia. On peräänkuulutettu sosiaalista sekoittamista, jossa asuntokannan fyysinen monimuotoisuus kohtaisi erilaiset hallintasuhteet (Rasinkangas 2013, 58).
2.2 Alueellista eriytymistä selittävät teoriat
Alueellista eriytymistä ja segregaatiota on selitetty sekä rakenteellisilla tekijöillä että yksilötason tekijöillä. Esimerkki rakenteita painottavasta teoriasta on kaupunkiekologia. Kaupunkiekologia on lähtöisin Chicagon koulukunnan perinnöstä. Kaupunkitutkimuksen klassikoihin kuuluva Chicagon koulukunta vaikutti etenkin 1920 -luvulla. Tämä koulukunta kehitti kaupunkiekologisen tutkimussuuntauksen, joka pyrki löytämään säännönmukaisuutta kaupunkien sosiaalisessa rakenteessa. Kaupunkiekologiassa pyritään löytämään lainalaisuuksia, joilla voidaan identifioida erilaisia alueita ja niiden syntyä kaupungin sisällä. Kaupunki nähtiin paikkana, jossa eri väestöryhmien kamppailu tilasta johtaa alueelliseen erilaistumiseen ja alueiden väliseen hierarkkiseen järjestykseen (Rasinkangas 2013, 36-37). Esimerkki kaupunkiekologisesta tutkimusperinteestä on Mari Vaattovaaran tutkimukset alueellisesta eriytymisestä pääkaupunkiseudulla. Kaupunkiekologiaa voidaan kritisoida liian kaavamaisesta lähestymistavasta ihmisten toimintaan. Ihmisten asumista koskevat preferenssit saattavat poiketa huomattavasti toisten samassa yhteiskuntaryhmässä olevien ihmisten preferensseistä.
Maria Krysan ja Kyle Crowden (2017) jaottelevat segregaatiota selittävät teoriat kolmeen luokkaan. Ensinnäkin, yhteiskunnallisten ryhmien asumista eri alueilla voidaan selittää näiden ryhmien erilaisilla sosioekonomisilla resursseilla. Esimerkiksi, jos havaitaan, että pitkäaikaistyöttömät ovat aliedustettuina omakotitaloalueella ja yliedustettuina kerrostalovaltaisella alueella, tämä voidaan selittää sillä, että pitkäaikaistyöttömillä on harvoin taloudellisia resursseja hankkia esimerkiksi omakotitaloa. Siitä huolimatta, että sosioekonomisilla tekijöillä voi olla keskeinen rooli, ne eivät yksinään riitä selittämään alueellista eriytymistä.
Toinen lähestymistapa on pyrkiä selittämään segregaatiota erilaisten yhteiskunnallisten ryhmien erilaisilla asumisen preferensseillä. Nämä asumisen preferenssit voivat muuttua historiallisesti.
Tutkimuksissa on esimerkiksi havaittu lapsiperheiden asumispreferenssien muuttuneen osin siten, että nykyään suositaan suuremmassa määrin urbaania asumista palvelujen lähellä, kun taas 2000- luvun ihanteet painottuivat maaseutumaisempaan asumiseen. Mediassa on usein nostettu esille pääkaupunkiseudulla asuvia lapsiperheitä, jotka omasta valinnasta asuvat nykypäivän mittapuulla ahtaasti keskustassa. Asumisen mieltymyksiä painottava näkökulma tulkitsisi pitkäaikaistyöttömien keskittymistä tietyille asuinalueille erilaisilla asumisen mieltymyksillä, joiden mukaisesti pyritään asumaan kaltaisten parissa. Tutkimuksissa on nostettu esille keskiluokan asumispreferenssit alueellista eriytymistä lisäävänä tekijänä. Esimerkiksi Venla Bernelius (2013) on tutkimuksessaan havainnut, että keskiluokkaisten perheiden valikoivat muutot pois huono-osaiseksi leimatuilta asuinalueilta vahvistavat alueellista eriytymistä. Kolmas lähestymistapa painottaa asuntopolitiikan ja asuntomarkkinoiden toimijoiden syrjiviä käytäntöjä, mikä voi ilmetä siten, ettei pitkäaikaistyöttömälle vuokrata asuntoa tai kaikki kaupungin vuokra- asunnot sijoitetaan samaan kaupunginosaan.
Alueellista eriytymistä on perinteisesti tarkasteltu huono-osaisuuden keskittymisen näkökulmasta.
Kuitenkin keskiluokkaan ja yläluokkaan kuuluvien asumisratkaisut ovat keskeinen osa alueellista eriytymiskehitystä (Atkinson 2006). Hyvätuloisten asumiseen liittyvät valinnat vaikuttavat laajemminkin segregaatioon ja näin ollen myös vähävaraisiin ihmisiin, jotka joutuvat etenevässä määrin asumaan pelkästään muiden vähävaraisten ihmisten parissa. Segregaatio johtuu Atkinsonin mukaan ryhmien pyrkimyksestä hakeutua asumaan samankaltaisten ihmisten lähelle.
Eriarvoisessa yhteiskunnassa tämä ilmenee sosioekonomisena ja elämänvaiheeseen liittyvänä
alueellisena eriytymisenä. Tätä tukee kaupallinen asuntotuotanto, joka pyrkii tuottamaan asuntoja varakkaiden ihmisryhmien tarpeisiin (Atkinson 2006).
Atkinsonin (2006) mukaan tulojen nousu on mahdollistanut varakkaiden ihmisryhmien spatiaalisen ja sosiaalisen vetäytymisen. Asumisvalintoja ohjaa "pelon kulttuuri" (Atkinson 2006;
ref. Furedi 1997), joka ilmenee hyvätuloisten etäisyydenottostrategioina. Nämä strategiat voidaan Atkinsonin mukaan ymmärtää Bourdieun (1984) habitus-käsitteen kautta, joka painottaa resurssien epätasaista jakautumista. Yksilöiden käytettävissä olevat resurssit johtavat erilaisiin tapoihin ottaa sosiaalisista etäisyyttä ja nämä strategiat muodostavat jatkumon lievemmistä voimakkaampaan. Lievin sosiaalisen etäisyydenottostrategia ilmenee pyrkimyksenä valita asuinympäristö, joka sopii yhteen oman identiteetin kanssa, toisin sanoen saaren muodostamisena (englanniksi insulation). Keskimmäistä strategiaa Atkinson (2006) kutsuu hautomistaipumukseksi (incubation), jossa turvallisuuden tunne ja tunne turvapaikasta saadaan hakeutumalla asumaan kaltaiseksi luokiteltujen ihmisten pariin. Hautomisstrategiassa keskeistä on sosiaalinen uusiutuminen ja asumisvalinnat ovat yhteydessä muihin sosiaalisen elämän paikkoihin kuten paikkoihin, kuten koulutukseen ja työelämään. Hautomisstrategia on tyypillinen muun muassa lapsiperheille. Kaikista voimakkain etäisyydenottostrategia ilmenee sulkeutumistaipumuksena, hakeutumisena asumaan suljettuihin asuinyhteisöihin (incarceration).
Alueellinen eriytyminen on lisääntynyt maailman useissa suurkaupungeissa ja tuloerot ovat kasvaneet. Helsinkiä koskevat tutkimukset osoittavat, että alueellinen eriytyminen ei ole edennyt siihen pisteeseen, että voitaisiin puhua segregaatiosta, mutta myös pääkaupunkiseudulla on havaittu alueellisen eriytymisen kiihtymistä ja sosioekonomisen huono-osaisuuden keskittymistä tiettyihin lähiöihin (Vilkama ym. 2014). Alueellista eriytymistä on Suomessa tutkittu pääosin suurissa kaupungeissa.
2.3 Asumisura käsitteenä
Erilaisia asumiseen liittyviä yhteiskunnallisia hierarkioita voidaan kuvata asumisura käsitteen avulla. Asumisura käsitteenä kuvaa asumiseen liittyviä muutoksia ihmisen elämänkaaren aikana ja niiden keskinäistä järjestystä (Skobba ym. 2013). Asumisura pitää sisällään asumiseen liittyvät fyysiset puitteet (kuten asunnon koko ja varustetaso, esim. oma piha), asunnon hallintasuhteeseen liittyvät aspektit (kuten velaton omistusasunto, velkainen omistusasunto, asumisoikeusasunto tai vuokra-asunto) (Rasinkangas 2013, 63-64) ja sijaintiin liittyvät tekijät (Gibler & Tyvimaa 2015).
Asumisura käsitteenä kuvaa sitä, kuinka nämä edellä mainitut tekijät yhdessä muodostavat erilaisia asumisen tasoja. Asumisura-mallissa hierarkian huippuna pidetään usein itse omistetussa hyväkuntoisessa ja velattomassa omakotitalossa asumista, kun taas alivuokralaishuoneessa asuminen tai asunnottomuus merkitsee lähtötasolla olemista (Rasinkangas 2013, 63-64).
Asumisuraa koskevat tutkimukset osoittavat, että suurin osa ihmisistä etenee elämänsä aikana lineaarisesti ylöspäin asumisurallaan; vuokra-asunnoista omistusasuntoihin ja halvemmista asunnoista kalliimpiin elämänsä aikana (Skobba ym. 2013). Paikalliset olosuhteet vaikuttavat keskeisesti siihen, mitä eteneminen asumisuralla käytännössä tarkoittaa. Yksilöiden välillä on myös eroja sen suhteen, miten nopeasti he etenevät (Clark ym. 2003), ja osa ihmisistä ei etene lainkaan asumisurallaan elämänsä aikana tai menee taaksepäin. Siirtymät asumisuralla liittyvät usein muutoksiin perhetilanteessa ja työtilanteessa, kuten lapsen saamiseen, työelämään siirtymiseen, avioeroon tai eläkkeelle jäämiseen (Skobba ym. 2013).
Asumisura käsitettä voidaan kritisoida siitä, että se olettaa asuntopreferenssien olevan universaaleja. Näin ei kuitenkaan tutkimusten mukaan ole. Omistusasuntoa arvostetaan yleisesti ottaen enemmän kuin vuokra-asuntoa, sen sijaan omakotitalon arvostuksen suhteen löytyy enemmän eroja väestön keskuudessa (Rasinkangas 2013). Nyky-yhteiskunnassa yhä useammat ihmiset elävät muissa perhemuodoissa kuin ydinperheessä ja muutokset perheasetelmissa saattavat jatkua koko aikuisuuden ajan. Nämä muutokset haastavat käsityksen lineaarisesta etenemisestä asumisuralla (Gibler & Tyvimaa 2015).
Asumisura käsitteen rinnalla on käytetty myös asumispolku käsitettä, jolloin asumiseen ja siihen liittyvät ajalliset muutokset ymmärretään ennemminkin metaforisesti ilmaistuna matkana, jossa ei välttämättä ole selkeää päämäärää ja jossa saatetaan eksyä sivupoluille ja palata lähtöpisteeseen.
Asumispolku huomioi asumisuraa selkeämmin ne yksilölliset merkitykset, joita yksilöt antavat asunnolle ja sen ominaisuuksille. Se, mitä merkityksiä asukkaat antavat asunnon ominaisuuksille ja sijainnille, on subjektiivista ja liittyy asukkaiden identiteettiin ja elämätyyliin (Clapham 2002).
2.4 Lapsiperheet ja asumisura
Asuminen ja perheen perustaminen liittyvät vahvasti toisiinsa (Mulder & Wagner 2001).
Lapsiperheiden asumisihanteet ja niihin liittyvät muutokset liittyvät myös kiinteästi perheitä koskeviin sukupuolirooliodotuksiin (Lilius 2019,7-8). Ydinperhettä koskevat ihanteet asettivat 1900-luvun alun ja puolivälin kaupungistumisen myötä naisen paikaksi lähiössä sijaitsevan kodin ja miehen paikaksi työpaikan. Kaupunkien keskustat taas nähtiin lapsille sopimattomina paikkoina kasvaa (Lilius 2019, 1). Perinteistä näkemystä ydinperheestä haastoi 1960-luvulta lähtien naisten lisääntyvä kodin ulkopuolinen ansiotyö, jota helpottivat hyvinvointiyhteiskunnan palvelut, kuten kunnallinen päivähoito ja vanhempainvapaajärjestelyt. Nykyään perheihanteen muodostaa kahden palkansaajan muodostama perhe. Asuminen keskeisten arjessa välttämättömien paikkojen lähellä voi helpottaa työ- ja perhe-elämän yhteensovittamista. Nykyajan perhe-elämässä keskiöön ovat nousseet erilaisten vapaa-aikaan liittyvien harrastusten ja tapahtumien keskeinen asema (Karsten 2005, Lilius 2019; ref. Hallman & Benbow 2010). Perhe-elämä ulottuu kodin seinien ulkopuolelle lähiympäristöön ja siten lähiympäristön sosiaalisella maisemalla ja palvelutarjonnalla on suuri merkitys (ks. Lilius 2019).
Perinteisesti lapsiperheiden on odotettu muuttavan pois kaupunkien keskustoista, esikaupunkimaiselle asuinalueelle lasten synnyttyä (Karsten 2003). Perheiden päätöksiin asumisesta vaikuttavat niin asuntoon liittyvät tekijät kuin asumisympäristöön liittyvät tekijät.
Päätökset asumisesta kattavat useita eri puolia arjesta (Karsten 2007, 85; Lapintie 2010, 50).
Asuinympäristön valinta on tärkeä, koska asuinympäristö vaikuttaa perheen elämänlaatuun ja
lasten tulevaisuuteen (Lilius 2019; ref. Galster 2012, 313-326). Se, minkälainen asumisympäristö nähdään tavoiteltavana, sisältää kannanoton siitä, minkälainen elämäntyyli koetaan itselle sopivana (Lilius 2019; ref. Forrester 2012, 313-326) ja siitä, minkälaisten ihmisten keskuudessa halutaan asua (Lilius 2019; ref. Butler & Hamnet 2012, 147-162).
Lapsiperheiden asumisihanteet liittyvät niin asuntotyyppiin, asunnon omistusmuotoon kuin laajempaankin asuinympäristöön. Lapsia suunnittelevat pariskunnat ja lapsiperheet toivovat yleensä asunnoltaan tilavuutta. Myös asunnon ominaisuudet, kuten piha ja autotalli, saattavat näyttäytyä tärkeinä. Asunnot, joissa nämä ominaisuudet toteutuvat, ovat usein omistusasuntoja ja niiden hankkimiseen liittyvän asuntolainan saamisen edellytyksenä on usein kaksi työssäkäyvää aikuista (Mulder & Wagner 2001). Yhteiskuntaluokka- näkökulmasta katsottuna asuminen voi olla keino uusintaa omaa luokka-asemaa. Omistusasuminen voi mahdollistaa asumisvarallisuuden kerryttämistä ja asuntovarallisuuden periminen on keskeinen yhteiskuntaluokkien varallisuuserojen lähde.
Päätökset siitä, minne perhe päättää asettua asumaan, tehdään yleensä ennen lasten tultua kouluikään. Perheet, joissa on alle kouluikäisiä lapsia muuttavat todennäköisemmin kuin perheet, joissa lapset ovat kouluikäisiä tai vanhempia (Nivalainen 2004).Tämä liittyy koulun merkitykseen lasten sosiaalistumiskehityksessä. Koulutus on keskeinen keino ylemmille yhteiskuntaluokille uusintaa omaa luokka-asemaansa. Pääkaupunkiseutua koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että lapsiperheet pyrkivät muuttamaan hyvämaineisten koulujen lähettyville ja karttamaan huonomaineisia kouluja (Dhalmann ym. 2014; Bernelius 2013). Myös asuinalueen muilla sosiaalisilla verkostoilla on merkitystä. Liliuksen tutkimuksessa haastateltavat keskiluokkaan kuuluvat vanhemmat näkevät myös itse asuinalueensa sosiaaliset verkostot tärkeinä lapsen tulevaisuuden kannalta (Lilius 2019, 61). Myös sosiaalisen ympäristön tarjoamat vapaa-ajan viettopaikat, kuten kahvilat, voivat toimia ylempien yhteiskuntaryhmien luokka-aseman uusintamisen välineenä (Lilius 2019).
Kun perheet tekevät päätöksiä asumisesta lapsen syntymän yhteydessä, he joutuvat ottamaan huomioon sekä asuntoon liittyvät toiveet että asuinympäristöön liittyvät tarpeet. Se, miten merkittävinä perhe ja sen jäsenet pitävät asuinympäristön ominaisuuksia, vaihtelee muun muassa sen mukaan, minkälaisen merkityksen perheenjäsenet antavat työlle, kulutukselle, asumiselle,
koulutukselle ja kulttuuritarjonnalle. Nämä tekijät taloudellisten resurssien lisäksi vaikuttavat siihen, minkälainen asuinympäristö valitaan (Boterman 2012). Asumisuralla eteneminen voi kuitenkin näyttäytyä erilaisena riippuen sosiaalisen pääoman muodosta. Boterman (2012) havaitsi amsterdamilaista keskikaupungissa asuvaa keskiluokkaa koskevassa tutkimuksessaan, että korkea kulttuurinen pääoma (ks. myös Bourdieu 1984), joka oli tutkimuksessa operationalisoitu tekijöillä kuten yliopistotutkinto, humanistisen alan koulutus, työskentely luovalla alalla tai tieteen parissa ja osallistuminen korkeakulttuurisiin tapahtumiin, vähensi todennäköisyyttä, että perhe lapsen saatuaan muutti kantakaupungista pois. Sen sijaan matala kulttuurinen pääoma lisäsi kantakaupungista poismuuton todennäköisyyttä. Samanaikaisesti asuntoon liittyvillä tekijöillä oli myös merkitystä siten, että asunnon suurempi koko ja oman pihan olemassaolo vähensivät perheen poismuuton todennäköisyyttä. Myös lähellä asuvat sukulaiset ja ystävät vähensivät todennäköisyyttä muuttaa pois (Boterman 2012).
Omistusasumisen on aiemmissa tutkimuksissa havaittu olevan vahvasti yhteydessä avioliitossa olemiseen. Myös alempiin tuloluokkiin kuuluvien keskuudessa avioliitto lisää todennäköisyyttä hankkia omistusasunto (Grinstein-Weiss ym. 2011). Taloon liittyvien ominaisuuksien lisäksi lapsia suunnittelevat perheet saattavat arvostaa omistusasumisen tuomaa mahdollisuutta hallita omaa asumistaan (Mulder & Wagner 2001; Ström 2010). Yhteistä avioliiton solmimiselle, vanhemmaksi tulolle ja asunnon ostamiselle on se, että kaikki päätökset edellyttävät pitkäaikaista sitoutumista (Mulder & Wagner 2001). Paikalliset olosuhteet ja arvostukset vaikuttavat siihen, minkälainen asumismuoto ja asuntotyyppi nähdään ihanteellisena lapsiperheelle (Lauster 2010).
Ihanteiden lisäksi talouteen liittyvät tekijät kuten vuokrataso, paikalliset asuntomarkkinat ja rahoitusmuotojen olemassaolo vaikuttavat siihen, minkälaista asuntoa tavoitellaan (Mulder
&Wagner 2001; Kulu & Vikat 2007). Suomessa on kansainvälisesti verrattuna ollut suhteellisen helppoa saada asuntolaina ja tämän on arvioitu johtavan siihen, että perheen perustamista on tyypillisesti edeltänyt pientalon hankkimislaina (Kulu & Vikat 2007). Toisaalta on paikkakuntakohtaisia eroja siten, että suurissa kaupungeissa vuokra-asuminen on verraten yleistä myös lapsiperheiden keskuudessa siitä huolimatta, että pääkaupunkiseudulla lapsiperheet asuvat yleisemmin omistusasunnossa kuin muut kotitaloudet ja omistusasuminen on yleisempää lasten kasvaessa (Helsingin kaupunki 2019).
On kuitenkin esitetty, että perheen perustamiseen liittyvät tekijät saattavat vaikuttaa enemmän omistusasunnon hankkimisen ajankohtaan kuin sen esiintyvyyteen (Mulder & Wagner 2001). Syyt siihen, miksi lapsiperheet usein suosivat pientaloasumista, liittyvät toisaalta tilantarpeeseen.
Perheenjäsenten lukumäärän kasvaessa syntyy lisätilan tarve. Iso-Britanniaa koskevassa pitkittäistutkimuksessa havaittiin, että lisätilan tarpeen on havaittu merkittävän tavalla vaikuttavan kotitalouksien asunnonvaihtoihin (Clark & Huang 2003). Turkua koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että lapsiperheiden asumispreferenssit ovat omakotitalopainotteisia ja että koulutetut lapsiperheet asuvat tyypillisesti sosiaalisesti homogeenisellä asuinalueella (Rasinkangas 2013, 245-248).
Rasinkankaan (2013) tutkimuksessa turkulaisten lapsiperheiden keskuudessa oli keskenään poikkeavia asumispreferenssejä. Etenkin monilapsisten perheiden asumispreferenssit painottuivat omakotitaloasumiseen, kun taas nuorten yksilapsisten perheiden joukossa esille tuli myös keskusta-asumisen ja kerrostaloasumisen tavoitteet. Pääkaupunkiseutua koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että osalle lapsiperheistä ihanteena näyttäytyi nimenomaan ydinkeskustassa asuminen (Lilius 2019). Lapsiperheiden omakotitaloon painottuvat asumispreferenssit voivat kuitenkin myös liittyä vaihtoehtojen puutteeseen, kun keskustan läheltä ei löydy kohtuuhintaisia perheille sopivia kerrostaloasuntoja.
Useissa tutkimuksissa on havaittu, että hedelmällisyyden ja asumismuodon välillä on keskinäinen riippuvaisuussuhde. Tämä tarkoittaa sitä, että perhesuhteiden ja asumisen (sekä talotyypin että hallintasuhteen) välillä on havaittavissa korrelaatioita. Kausaalisuuden suunnasta voi olla kuitenkin vaikeaa saada selkoa monesta syystä. Sekä perheen perustaminen (avoliiton tai avioliiton solminen ja lasten saaminen) ja asunnon hankkiminen ovat usein päätöksiä, joita on suunniteltu pitkään ja tämän takia pelkästään tapahtumien ajallinen keskinäisjärjestys ei kattavasti kerro kausaalisuuden suunnasta (Mulder & Lauster 2010). On myös mahdollista, että kolmannet muuttujat vaikuttavat sekä perheen perustamiseen että asumista koskeviin päätöksiin. Esimerkkejä tällaisista muuttujista voivat olla tulotaso ja parisuhteen vakaus (Mulder & Wagner 2001).
Tutkimusasetelmasta riippuen näiden kolmansien muuttujien vaikutus on kuitenkin mahdollista ottaa huomioon.
Vaikka suurin osa asuntotyypin ja hedelmällisyyden välisistä yhteyksistä liittyy valikoiviin muuttoihin (lasten hankintaa suunnittelevat pariskunnat muuttavat omistusasuntoon ja/tai pientaloihin), niin myös asunnon ominaisuuksilla on aiemmassa tutkimuksessa arveltu olevan itsenäinen vaikutus hedelmällisyyteen (Kulu & Vikat 2007; Ström 2010). Suomea koskevassa rekisteritutkimuksessa on havaittu, että omakotitaloissa asuvat naiset synnyttivät enemmän lapsia kuin kerrostalossa asuvat, silloinkin kun oli huomioitu naisen tulotaso ja koulutus. Myös
rivitaloissa asuvat naiset synnyttivät enemmän lapsia kuin kerrostaloissa asuvat naiset (Kulu &
Vikat 2007). Tästä voidaan päätellä, että asuntotyypillä saattaa olla itsenäistä vaikutusta hedelmällisyyteen muiden tekijöiden ohella, joista keskeisemmät ovat sosioekonomiset tekijät (Mulder & Wagner 2001; Miettinen 2015). Rekisteriaineistoista ei kuitenkaan voida päätellä, liittyykö omakotitaloasujien korkeampi hedelmällisyys asunnon ominaisuuksiin sinänsä vai rauhalliseen asumisympäristöön. Ruotsia koskevissa tutkimuksissa talotyyppiä keskeisemmäksi tekijäksi nousi asunnon omistajuus ja suurempi huoneluku hedelmällisyyttä ennustavana tekijänä (Ström 2010).
Se, että hedelmällisyyttä koskevat päätöksiä ei biologisista syistä johtuen voi lykätä kuinka pitkälle tahansa, puhuu sen puolesta, että asumisella on vain marginaalinen merkitys hedelmällisyyttä koskevissa valinnoissa. Myös Alankomaita ja Länsi-Saksaa koskevat
kohorttitutkimukset osoittavat, että perheen perustaminen vaikuttaa asumisuralla etenemiseen mutta ei juuri päinvastoin. Sen sijaan asumismuotoa on mahdollista vaihtaa iästä riippumatta. On myös kyseenalaista, että joku hankkisi lapsen vain sen takia että asuu sopivassa asunnossa.
Aiemmat tutkimukset kuitenkin puhuvat sen puolesta, että lapsen hankkimista saatetaan lykätä, kunnes asumista koskevat tavoitteet on saavutettu. Se, missä määrin näin on, riippuu
maantieteellisestä ja historiallisesta kontekstista ( Mulder & Wagner 2001).
Lapsiperheiden asumispreferensseillä on keskeinen rooli alueellisessa eriytymisessä (Rasinkangas 2013, 245-246). Asunnon ominaisuuksien lisäksi asuinalue vaikuttaa
lapsiperheiden asumispreferensseihin.Pääkaupunkiseutua koskevissa tutkimuksissa on havaittu, että lapsiperheet pyrkivät välttämään huono-osaiseksi leimattuja alueita ja niiden kouluja ja pyrkivät muuttamaan lasten ensimmäisten elinvuosien aikana (Bernelius 2013; Bernelius &
Vilkama 2019; Vilkama & Bernelius 2019). Se, miksi lapsiperheet ovat erityisen motivoituneita välttämään sosioekonomisesti huono-osaisia alueita, liittyy useisiin eri tekijöihin. Ensinnäkin,
taustalla voi olla huoli siitä, että naapuruston sosiaalisten ongelmien määrä vaikuttaa kielteisesti turvallisuuteen ja asumisviihtyvyyteen. Toiseksi, voidaan olla huolestuneita ympäristön
tarjoamien roolimallien vaikutuksesta lapsiin. Kolmanneksi, huoli voi liittyä siihen, että ongelmat asuinalueella kumuloituvat (Dhalmann ym. 2014).
Kuviossa 1 esitetään teoreettinen malli, joka on johdettu tutkimustuloksista.
Tutkimuskirjallisuuteen nojautuen siinä esitetään se, minkälaisten mekanismien kautta asuinalueen pientalovaltaisuus selittää alueen lapsiperheiden osuuden ja alueen sosioekonomisen huono-osaisuuden välisen yhteyden.
Lapsiperheiden asuinalueeseen liittyvät preferenssit
-Hautominen, pyrkimys hakeutua samankaltaisten ihmisten lähelle asumaan, turvallisuushakuisuus, naapuruston sosiaalinen rakenne kiinnostaa (Atkinson 2006) -Lapsiperheiden valikoiva muuttoliike suuntautuu hyvämaineisten koulujen oppilaksiottoalueelle (Bernelius 2013;
Dhalmann ym. 2014) -
Asuntoon liittyvät preferenssit
-Lisätilan tarpeen on havaittu merkittävän tavalla vaikuttavan kotitalouksien asunnonvaihtoihin (Clark & Huang 2003)
-Asumisuralla eteneminen. Avioliitto lisää todennäköisyyttä hankkia omistusasunto (Grinstein-Weiss ym. 2011).
-Lapsiperheiden odotetaan muuttavan pientaloon (Karsten 2003).
Pientaloasuminen
’
Sosioekonominen alueellinen eriytyminen
Kuvio 1 Lapsiperheiden asumispreferenssien yhteys alueelliseen eriytymiseen, aiemman tutkimuksen pohjalta
2.5 Sosiaalityö ja alueellinen eriytyminen
Kansainvälisen sosiaalityön määritelmän mukaan sosiaalityön yhtenä tehtävänä on edistää
”yhteiskunnallista muutosta ja oikeudenmukaisuutta ja edistää sosiaalista yhteenkuuluvuutta". Työ kohdistuu sekä yksittäisiin ihmisiin ja rakenteisiin (IFSW 2014). Tämän perusteella voidaan päätellä, että alueellisen eriytymisen ja sen seurauksien ymmärtäminen on keskeistä sosiaalityön mission kannalta.
Sosiaalipolitiikan universaalit toimintamallit eivät kohdistu asuinympäristöön ja sen merkitykseen yksilön hyvinvoinnissa (Rasinkangas, 2013, 259-260). Yksittäisen lähiön kohdalla erilaiset lähiön kehittämisprojektit voivat olla keino vähentää taantumiskehitystä. Nämä eivät ole kuitenkaan edustaneet sosiaalityön valtavirtaa, vaan viimeisten vuosikymmenien aikana sosiaalityössä on ollut vallalla yksilökeskeinen hallinnollinen byrokratiatyö (Rasinkangas 2013, 258-259). Tämä työote kaipaa rinnalleen rakenteisiin kohdistuvaa työtä, joka pyrkii vähentämään alueellista eriytymistä ja sen seurauksia.
Sosiaalityössä alueellisen eriytymisen seuraukset ovat nähtävissä käytännön asiakastyössä, minkä vuoksi sosiaalityössä tarvitaan alueellista eriytymistä koskevien tilastopohjaisten analyysien vastapainoksi tietoa alueellisen eriytymisen seurauksista yksilöiden ja ryhmien kannalta (Rasinkangas 2015, 22). Yksi tiedontarve liittyy naapurustovaikutuksiin. Yhteiskuntatieteissä puhutaan aluevaikutuksista tai naapurustovaikutuksista (englanniksi neighbourhood effect), jotka liittyvät siihen, miten asuinalue vaikuttaa yksilön hyvinvointiin. Esimerkiksi on havaittu, että alueen korkea työttömyysaste 1990-luvun laman aikana Suomessa heikensi alueen työttömien myöhempiä ansiotuloja, silloinkin kun otettiin huomioon useita tulotasoon vaikuttavia yksilötason tekijöitä (Kauppinen ym. 2009, 370).
Alueellisen eriytymisen kasautuminen voi johtaa tilanteeseen, jossa taantuvalla asuinalueella asuminen aiheuttaa kielteisen muutoksen asukkaiden hyvinvoinnissa. Tämä välittyy usein ongelmallisesti päihteitä käyttävien asukkaiden aiheuttamien häiriötilanteiden sekä julkisiin palveluihin, kuten kouluihin ja terveysasemiin, kohdistuneen paineen kautta (Kauppinen ym.
2009, 371). Alueellinen eriytyminen vaikuttaa erityisen voimakkaasti lapsiin, koska heillä on aikuisia rajoitetummat mahdollisuudet vaikuttaa muuttopäätöksiin. Sosiaalisten verkostojen
luomisen suhteen lapset ovat riippuvaisia koulun ja naapuruston sosiaalisesta ympäristöstä (Karsten 2011). Alankomaita koskevassa tutkimuksessa on havaittu, että lasten itsenäinen liikkuminen kodin ulkopuolella ja lasten oma katukulttuuri on vähentynyt ja yhä useammat lapset ovat riippuvaisia vanhemmistaan sosiaalisen elämänsä rakentumisessa (Karsten 2011).
Yhteiskuntaluokkien välinen segregaatio vähentää vuorovaikutusta eri yhteiskuntaluokista tulleiden lasten välillä ja tällä voi olla seurauksia mm. siihen, minkälaiset edellytykset vuorovaikutukseen lapsilla on aikuisena.
Sosiaalihuoltolain (2015) rakenteellista sosiaalityötä koskevia säännöksiä voidaan soveltaa myös siihen alueellista eriytymistä koskevaan tietoon, jota sosiaalityöntekijä työssään kohtaa.
Sosiaalityön tehtävänä on näissä tilanteissa tuoda esille heikompiosaisten kansalaisten ääni päättäjien tiedoksi muutoksen aikaansaamiseksi. Kansallisella tasolla tulonsiirtopolitiikalla ja erilaisten etuuksien tasolla on suuri vaikutus siihen, mitkä ovat ihmisten mahdollisuudet valita itse asuinympäristönsä (Rasinkangas 2015, 22). Naapurustovaikutusten niin myönteisten kuin kielteisten vaikutusten huomioiminen käytännön asiakastyössä on keskeistä, kun pyritään edistämään yksilöiden ja ryhmien hyvinvointia. Alueellista eriytymistä koskevaa tietoa tarvitaan sosiaalityön asiakastyössä myös silloin kun halutaan ymmärtää asuinympäristön merkitystä hyvinvoinnin kannalta ja sitä, minkälaisia mieltymyksiä ja odotuksia erilaisissa elämäntilanteessa olevilla ihmisillä on asuinympäristön, asunnon hallintamuodon ja asunnon fyysisten ominaisuuksien osalta.
3.TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN JA TUTKIMUSAINEISTO
3.1 Kvantitatiivinen tutkimus ja oma tutkimustehtävä
Kvantitatiivisessa tutkimuksessa tarvitaan havaintoyksiköitä, muuttujia ja arvoja.
Havaintoyksikön muodostavat ne asiat, joiden ominaisuuksista tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita. Kyseessä voi esimerkiksi olla valtio, organisaatio, perhe tai yksilö ( Jokivuori &
Hietala 2014, 10). Tässä tutkimuksessa havaintoyksikköjä ovat Kotkan postinumeroalueet.
Kvantitatiivisessa tutkimuksessa käytettävät muuttujat ovat niitä havaintoyksiköiden ominaisuuksia, joista tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita. Tutkimuksessa käytettävät muuttujat saavat erilaisia arvoja (Jokivuori & Hietala 2014, 10-11). Tässä tutkimuksessa muuttujat muodostuvat postinumeroalueiden väestöä ja asuntokantaa kuvaavista ominaisuuksista. Nämä muuttujat muodostetaan aineiston käsittelyn pohjalta.
Kvantitatiivisessa tutkimuksessa aineisto on aina tutkijan muokkauksen kohteena. Tutkija tekee valintoja esimerkiksi siitä, minkälaisia summamuuttujia tutkimuksessa käytetään ja siitä, yhdistetäänkö laatueroasteikollisia muuttujia toisiinsa analyysivaiheessa (Jokivuori & Hietala 2014, 7-8). Toiset tutkijat ovat muokanneet tässä tutkimuksessa käytettävää aineistoa ennen sen julkaisemista. Myös tämän tutkimuksen yhteydessä aineistoa on muokattu muun muassa yhdistämällä eri muuttujia toisiinsa ja tehty valintoja sen suhteen, mitkä muuttujat otetaan mukaan analyysiin.
Empiirisessä tutkimuksessa käytettävät teoreettiset käsitteet tulisi operationalisoida siten, että ne vastaavat tutkimuksessa käytettäviä empiirisiä käsitteitä (Jokivuori & Hietala 2014, 8-9).
Operationalisoinnissa voi hyödyntää aiempien tutkimusten ratkaisuja, mutta validiteetin saavuttamiseksi tutkija joutuu myös pohtimaan sitä, mittaavatko tutkimuksessa olevat muuttujat niitä asioita, joita on tarkoitus mitata. Oman aineiston ja sen kontekstin tunteminen on keskeistä tässä prosessissa. Tässä tutkimuksessa teoreettinen käsite sosioekonominen eriytyminen operationalisoidaan erilaisiin mitattavissa oleviin muuttujiin: työttömien osuuteen työvoimasta,
ilman peruskoulun jälkeistä tutkintoa olevien osuuteen sekä alimpaan tuloluokkaan kuuluvien talouksien osuuteen.
Tutkimuksessa käytetään SPSS - ohjelmaa (Statistical Package for Social Sciences), jota on mahdollista käyttää, vaikka ei tuntisi täydellisesti niissä käytettävien menetelmien taustalla olevia matemaattisia malleja (Jokivuori & Hietala 2014, 10). Menetelmien käyttö edellyttää kuitenkin, että tutkija tuntee menetelmien keskeiset perussäännöt ja niiden käyttöön liittyvät vaatimukset ja rajoitukset (Jokivuori & Hietala 2014, 10).
3.2 Aineisto
Tutkimuksessa hyödynnettävät tilastoluvut ovat Tilastokeskuksen Paavo-tietokannasta. Paavo postinumeroalueittainen avoin tieto sisältää tilastoaineistoja muun muassa asukkaiden koulutusasteesta ja pääasiallisesta toiminnasta, talouksien tuloista, koosta ja elämänvaiheesta sekä alueen asuntokannasta. Tilastokeskuksen tietopalvelusta on varmistettu, että aineisto on vapaasti käytettävissä eikä tutkimuslupaa tarvita. Tutkimuksen havaintoyksiköt ovat Kotkan 25 postinumeroaluetta.
Kotkan asukasluku oli joulukuussa 2019 noin 52 000 henkilöä. Viimeisen 25-vuoden aikana Kotkan väkiluku on vähentynyt noin 2 300 henkilöllä. Väestömäärä on laskenut kaikilla asuinalueilla, poikkeuksena Mussalo- saari, jonka väestömäärä kasvoi vuosina 2017- 2018.
Mussalossa on ollut paljon uudisrakentamista. Puolet Kotkan asuntokunnista on yhden hengen asuntokuntia, kun koko maan keskiarvo on 44 %. Alle 20 prosenttia asuntokunnista on kolmen tai useamman jäsenen asuntokuntia (Tietoa Kotkasta 2018).
Kotkan sosioekonomista alueellista eriytymistä tarkastellaan kolmen ulottuvuuden, nimittäin työttömyyden, pienituloisuuden ja matalan koulutustason kautta. Perheasemaa tarkastellaan talouden elämänvaihetta kuvaavien tilastojen avulla. Talouksien kohdalla on tietoa siitä, onko kyseessä talous, jossa on lapsia vai aikuistalous. Lapsitaloudeksi määritellään talous, jossa asuu alle 18-vuotiaita. Tilastoaineistossa on myös tietoa siitä, kuinka monessa lapsitaloudessa on alle kolmevuotiaita lapsia (pienten lasten taloudet), alle kouluikäisiä lapsia, 7-12 vuotiaita lapsia tai teini-ikäisiä lapsia.
Aikuistalouksien kohdalla hyödynnetään myös tietoa siitä, onko kyseessä eläkeläistalous vai muu aikuistalous. Asuntokantaa koskevista tiedoista hyödynnetään tietoa siitä, kuinka suuri osa alueen asunnoista on pientaloja. Pientaloksi määritellään Paavo-tietokannassa omakotitalo, paritalo, rivi- tai ketjutalo. Kerrostaloksi määritellään vähintään kolmen asunnon talot, joissa ainakin kaksi asuntoa sijaitsee päällekkäin. Aineiston rajoitus on se, että tämä asuntoja koskeva luokitus on melko karkea eikä sellaisenaan kerro kaikkea asunnon keskeisistä ominaisuuksista. On mahdollista. että aineistossa on suuria kerrostaloasuntoja ja ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevia kerrostaloasuntoja, joihin kuuluu oma piha. Toisaalta on myös mahdollista, että aineistossa on pienehköjä pientaloja ja pientaloja, joihin ei kuulu omaa pihaa. Asunnon hallintasuhteista hyödynnetään tietoa omistusasunnoissa asuvien talouksien osuuksista.
Yksi aineiston keskeinen rajoitus on se, että havaintoyksikköjä ovat postinumeroalueet, eivät yksittäiset henkilöt tai taloudet. Näin ollen yksittäisistä henkilöistä tai talouksista ei voida aineiston perusteella tehdä suoria päätelmiä. Esimerkiksi ei tiedetä, kuinka suuri osa lapsitalouksista asuu pientalossa tai kerrostaloissa. Toinen aineistoon liittyvä rajoitus on se, ettei aineistossa ole tietoa siitä, onko lapsitaloudessa kyse yhden vai kahden huoltajan lapsiperheestä. Näin ollen ei ole saatavilla tietoa eri perhemuodoista. Aineisto, jota tutkimuksessa käytetään, on vuodelta 2017, koska tuoreimpia tunnuslukuja ei ollut tutkimuksen tekohetkellä saatavissa kaikkien muuttujien osalta. Aineisto on tarkemmin kuvattu liitteessä (Liite 1).
3.3 Aineiston analyysi
Kvantitatiivisessa tutkimuksessa, kuten muussakin empiirisessä tutkimuksessa, tutkimustulokset ovat aina tulkittuja ja niitä käsitellään erillään niistä tehdyistä johtopäätöksistä (Jokivuori &
Hietala 2014, 7). Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa tutkija on tunnuslukujen ja numeroiden sijaan kiinnostunut niistä ilmiöiden välisistä yhteyksistä, joilla on yhteiskunnallista merkitystä (Jokivuori& Hietala 2014, 4). Tässä tutkimuksessa käytetään aineistona olevaa numerodataa, jotta voidaan saada vastaus tutkimuskysymykseen. Tämä tapahtuu aineistoa muokkaamalla ja analysoimalla.
Kvantitatiivisen aineiston analyysi alkaa kuvailevasta tasosta, jossa aineistoa tarkastellaan yksinkertaisina frekvenssiosuuksina tai prosenttiosuuksina (Jokivuori & Hietala 2014, 11). Tämän jälkeen muuttujien yhteyksiä tarkastellaan kaksi muuttujaa kerrallaan. Muuttujien välisiä yhteyksiä on mahdollista tutkia tilastollista merkitsevyyttä mittaavilla testeillä.
Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa yhteydet voivat olla merkityksellisiä olematta tilastollisesti merkitseviä ja toisin päin (Jokivuori & Hietala 2014, 15). Tässä tutkimuksessa käytetään merkitsevyystestejä. Merkitsevyystestien tulokset eivät kuitenkaan ole lopputulos vaan niitä tulkittaessa otetaan huomioon se, mitä ilmiöstä tiedetään aiemman tutkimuksen perusteella.
Analyysivaiheessa kiinnitetään huomioita sellaisiin seikkoihin, jotka tuovat uutta tietoa lapsiperheiden ja sosioekonomisen alueellisen eriytymisen välisistä yhteyksistä ja niitä selittävistä tekijöistä.Analyysivaihetta toteutetaan tutkimuskysymyksen ehdoilla ja kaikkia siinä vaiheessa esille tulleita havaintoja ei raportoida, vaan se, mihin huomio kiinnittyy, liittyy tutkimuskysymyksen kannalta olennaisiin asioihin. Koska aineisto asettaa rajoitteet siihen, minkälaisiin kysymyksiin se pystyy antamaan vastauksen, jää moni näiden väliseen yhteyteen vaikuttavista tekijöistä analyysin ulkopuolelle.
Monimuuttajamenetelmien käyttö tulee ajankohtaiseksi siinä tapauksessa, että tutkimusongelma edellyttää selittävää analyysiä ja kuvaileva analyysitaso ei riitä. Selittävässä analyysissä kiinnostuksen kohteena ovat syy-yhteydet (Jokivuori & Hietala 2014, 11). Tässä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita lapsiperheiden osuuden ja postinumeroalueen sosioekonomisella rakenteen välisestä syy-yhteydestä. Kausaalisuuden suunta voi olla tässä tapauksessa kaksisuuntainen. Voi olla niin, että lapsiperheet tai sellaiseksi aikovat pyrkivät muuttamaan sosioekonomisilta ominaisuuksiltaan tietynlaisille alueille. Voi myös olla niin, että tietyntyyppisillä sosioekonomisilla asuinalueilla asuvat ihmiset päätyvät useammin perustamaan perheen.
Molemmissa tapauksissa syy-yhteyden olemassaolon todentaminen edellyttää elaboraation käyttämistä.
Kahden muuttajan välinen tilastollinen yhteys analysoitavassa aineistossa ei välttämättä tarkoita syy-yhteyden olemassaoloa (Jokivuori & Hietala 2014, 12). Jotta voitaisiin todeta syy-yhteyden olemassaolo, on todettava, ettei kahden muuttujan yhteisvaihtelu aiheudu kolmannesta muuttujasta. Tähän käytetään elaboraatiota, jolla pyritään poistamaan kolmannen muuttujan vaikutus kahden alkuperäisen muuttujan väliseen yhteyteen. Elaboraatiossa yhteys kahden eri muuttujan välillä varmennetaan tai täsmennetään lisäanalyysien avulla (Mattila 2005). Tässä tutkimuksessa pyritään selittämään lapsiperheiden osuuden ja sosioekonomisten muuttujien välisiä yhteyksiä lisäämällä analyysiin asuntokantaan liittyviä muuttujia, jotka voisivat selittää tai täsmentää näiden välistä yhteyttä.
Elaboraatio jaetaan selitys-, tulkinta ja täsmennyselaboraatioihin (Alkula ym. 1994, 199–215).
Elaboraation onnistunut käyttäminen edellyttää tutkittavan ilmiön perusteellista tuntemista sekä teoreettisesti että empiirisen tutkimuksen kautta (Jokivuori & Hietala 2014, 12).
Selityselaboraatiosta on kyse silloin, kun kolmannen muuttujan huomioonottaminen poistaa kahden muuttujan välisen yhteyden. Selityselaboraatio edellyttää, että kolmas muuttuja edeltää ajallisesti analyysissä olevaa selittävää ja selitettävää muuttujaa. On siis mahdollista, että kolmas muuttuja selittää havaitun riippuvuuden selittävän ja selitettävän muuttujan välillä siten, että yhteys joko poistuu tai heikkenee, kun otetaan huomioon kolmas muuttuja. On myös mahdollista, että erot säilyvät vakioimisen jälkeen. Mikäli erot säilyvät kolmannen muuttujan huomioimisen jälkeenkin, voidaan olettaa, että selittävän muuttujan ja selitettävän muuttujan välillä todella vallitsee riippuvuussuhde tai ainakin se, ettei tutkimusasetelmassa oleva kolmas muuttuja selitä havaittua riippuvuussuhdetta. Tulkintaelaboraatiosta on kyse silloin, kun selittävä muuttuja vaikuttaa selitettävään muuttujaan kolmannen muuttujan välityksellä. Täsmennyselaboraatiossa on kyse siitä, että selittävä muuttuja on yhteydessä selitettävään muuttujaan mutta vain tietyissä kolmannen muuttujan luokissa.
Tässä tutkimuksessa elaboraatio tutkimusstrategiana tarkoittaa sitä, että pyritään selvittämään sitä, millä tavoin alueen asuntokanta selittää alueen sosioekonomisen huono-osaisuuden ja lapsiperheiden osuuden välistä yhteyttä. Muuttujien kausaalisen järjestyksen oletetaan tässä tutkimuksessa olevan sellainen, että asuntokanta (pientalojen osuus ja omistusasuntojen osuus) edeltää asuinalueen väestörakennetta. Asuntokantaa koskeva muuttuja on tämän tutkimuksen
tutkimusasetelmassa mahdollinen selittävä kolmas muuttuja ja tutkimusasetelmassa on siis kyse selityselaboraatiosta.
3.4 Korrelaatio ja osittaiskorrelaatio aineiston analyysimenetelmänä
Analyysimenetelmänä käytetään korrelaatiota ja osittaiskorrelaatiota. Korrelaatiokertoimella on mahdollista selvittää sitä, miten voimakkaasti yhden jatkuvan muuttujan arvot ennustavat toisen jatkuvan muuttujan arvoja. Korrelaatiokertoimen arvot voivat sijoittua -1 ja 1 välille. Mitä kauempana nollasta arvo sijaitsee, sitä voimakkaampi korrelaatio on. Korrelaatio voi olla positiivista tai negatiivista. Korrelaatioyhteyden olemassaolo ei välttämättä tarkoita sitä, että muuttujien välillä on kausaalinen yhteys. Korrelaatiokerroin ei myöskään anna tietoa kausaalisuuden suunnasta eli siitä, kumpi muuttujista vaikuttaa toiseen muuttujaan. On mahdollista, että kahden muuttujan välinen korrelaatio voi johtua kolmannen muuttajan vaikutuksesta. Jotta voitaisiin selvittää, onko kahden muuttujan välisessä yhteydessä kyse näennäisyhteydestä, voidaan käyttää useita eri tutkimusmenetelmiä. Osittaiskorrelaatiossa kahden muuttujan välinen korrelaatio tutkitaan siten, että yhden tai useamman muun muuttujan vaikutus on vakioitu (Cozby & Bates 2015, 260). Tämä toteutetaan siten, että korrelaatio lasketaan vakioidun muuttujan luokissa ja näistä korrelaatiokertoimista muodostuu keskiarvo.
Osittaiskorrelaatiokerroin on sama kuin lineaarisen regressioanalyysin regressiokerroin (Jokivuori
& Hietala 2014, 25-26).
Vakioimisen jälkeen osittaiskorrelaatiokerrointa verrataan alkuperäiseen korrelaatiokertoimeen (Cozby & Bates 2015, 260). Osittaiskorrelaation tuloksena alkuperäinen korrelaatio voi joko hävitä, heiketä tai säilyä ennallaan. Jos korrelaatio säilyy ennallaan vakioinnista huolimatta, voidaan päätellä, että kyseessä ei ole ainakaan vakioidusta muuttujasta johtuva näennäisyhteys (Jokivuori & Hietala 2014, 26). Tämä ei sulje pois sitä, etteikö näennäisyhteys voisi johtua jonkun toisen muuttujan vaikutuksesta. On myös mahdollista, että muuttujien korrelaatio heikkenee tai häviää vakioinnin seurauksena. Tästä voidaan päätellä, että muuttujien välinen korrelaatio oli vakioidun muuttujan tuottama yhteys (Jokivuori & Hietala 2014, 26), joka ei enää päde, kun
muuttujien välisiä yhteyksiä tarkastellaan jossakin tietyssä vakioidun muuttujan luokassa.
Osittaiskorrelaatiokertoimia tulkittaessa keskeistä tutkimustuloksissa on tutkijan esittämä tulkinta kausaalimekanismeista, jotka kertovat, miksi muuttujien X ja Y välillä on yhteys (Jokivuori &
Hietala 2014, 28).
3.5 Eettiset kysymykset
Tilastokeskuksen tietopalvelusta on varmistettu, että aineisto on vapaasti käytettävissä eikä tutkimuslupaa tarvita. Aineistosta ei ole mahdollista identifioida yksilöitä. Sen sijaan alueellista eriytymistä voidaan tutkimusaiheena pitää sensitiivisenä (Bernelius 2013, 53-54). Olisi mahdollista, että tutkimus tuottaisi tietoa, joka vahvistaa huono-osaisten alueiden huonoa mainetta ja nostaa ns. hyväosaisen väestön kynnystä muuttaa alueelle (vrt. Bernelius 2013, 53-54).
Raportoinnissa on hyvä olla tietoinen tavasta, jolla raportoidaan alueiden välisistä eroista, jotta vältetään alueiden ja siellä asuvien ihmisten leimaaminen. Tässä tutkimuksessa sosioekonomisesti huono-osaisia alueita ei nimetä, koska tutkimusintressi liittyy alueellisen eriytymisen mekanismien ymmärtämiseen ja alueiden nimeäminen ei tuota lisäarvoa tutkimuskysymyksen kannalta. Paavo-tietokannat tilastot ovat kuitenkin vapaasti käytettävissä.
Raportoinnissa pyritään välttämään sellaista kielenkäyttöä, joka voisi leimata asuinalueita tai siellä asuvia ihmisiä. Tutkimusaihetta voidaan pitää yhteiskunnallisesti relevanttina, koska alueellisen eriarvoisuuden vähentäminen ja seurauksien lievittäminen edellyttää tutkimustietoa. Tutkimuksen lähtökohtana on tuottaa tietoa, jota voidaan hyödyntää alueiden eriarvoisuuden vähentämisessä.
3.6 Pohdintaa tutkimuksen kausaalisuudesta
Tässä luvussa pohditaan sitä, minkälaisia päätelmiä kausaalisuudesta voidaan tämän tutkimuksen tulosten perusteella tehdä, vai voidaanko niitä lainkaan tehdä. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa päätelmät kausaalisuudesta on probabilistista selittämistä, joka voidaan ilmaista esim. siten, että x muuttuu todennäköisemmin y: n kanssa kuin ilman y:tä (Jokivuori & Hietala 2014, 14). Jotta kausaalisuuden ehto katsottaisiin täytetyksi, Columbian yliopiston koulukunnan mukaan kolme ehtoa täyttyvät (Jokivuori & Hietala 2014, 21):
a) X:n ja Y:n välillä on tilastollinen yhteys
b) X muuttuja tulee kausaalisesti ennen muuttuja Y:tä
c) X ja Y: n tilastollinen riippuvuus säilyy siitä huolimatta, että niitä muuttujia, jotka kausaalisesti edeltävät sekä X: ää ja Y:tä, vakioidaan.
Tämä tutkimus pyrkii vastaamaan kysymykseen siitä, miksi lapsiperheiden osuuden ja alueen sosioekonomisen rakenteen välillä on tilastollinen yhteys. Tutkimusasetelmassa postinumeroalueiden eri ominaisuuksien välillä ei oleteta olevan determinististä yhteyttä, vaan sen sijaan pyrittiin saamaan selville se, lisääkö lapsiperheiden osuus asuinalueella jonkun toisen ominaisuuden todennäköisyyttä samalla asuinalueella. Tässä tutkimuksessa oletetaan asuntokantaan liittyvän muuttujan olevan tekijä, joka kausaalisesti edeltää muuttujia X ja Y.
Vaikuttaa loogiselta, että kaavoitus ja muut päätökset alueen asuntokannasta ja sen luonteesta tapahtuvat ajallisesti ennen ihmisten päätöksiä alueelle muuttamisesta. Mutta lapsiperheiden osuuden ja alueen sosioekonomisen rakenteen välisen yhteyden suunnasta ei voida samassa määrin olettaa toisen muuttujan seuraavan ajallisesti toista muuttujaa. Voi siis toisaalta olla niin, että lapsiperhe muuttaa alueelle, jonka sosioekonominen status on korkea ja toisaalta niin, että lapsiperheiden valikoiva muutto nostaa alueen sosioekonomista rakennetta. Sosioekonomisesti hyväosaisella asuinalueella asuminen saattaa myös vaikuttaa lapsiperheeksi päätymisen todennäköisyyteen ja lapsiperheen sosioekonominen asema saattaa muuttua elämänkaaren aikana.
