LAITILAN MURRETTA LAITILAN LUKIOSTA
Kansandialektologinen tutkimus kirjoitetun lounaismurteen piirteistä
Mira Suominen
Itä-Suomen yliopisto
Suomen kieli
Pro gradu -tutkielma
Toukokuu 2020
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Humanistinen osasto Tekijät
Mira Suominen Työn nimi
Laitilan murretta Laitilan lukiosta. Kansandialektologinen tutkimus kirjallisen lounaismurteen piirteistä.
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Suomen kieli
Pro gradu -tutkielma X
5.5.2020 80 s. + 2 liitesivua Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tut- kielma
Tiivistelmä
Tässä pro gradu -tutkimuksessa selvitetään sitä, millaisia piirteitä kielen käyttäjät mieltävät liittyvän Laitilan murteeseen. Lounais- murteet on jaoteltu yleensä maantieteellisesti pohjois- ja eteläryhmään, ja tutkimuksen kohteena oleva Laitila kuuluu lounaismurtei- den pohjoisryhmään. Vaikka lounaismurteiden keskinäiset erot eivät ole suuria, rajaa Laitila yhtä lounaismurteiden huomattavinta sisäistä murrerajaa, minkä vuoksi paikkakunnan kieli on tutkimisen arvoinen.
Tutkimusaineisto koostuu Laitilan lukiolaisten murteella kirjoitetuista matkailumainoksista. Tämän tutkimuksen keskiössä ovat ei-kielitieteilijöiden tai maallikoiden havainnot ja näkemykset kielestä, minkä vuoksi tutkimuksen teoreettinen viitekehys on kansanlingvistiikka. Kansanlingvistiikassa selvitetään kielen käyttäjien näkemyksiä kielestä ja sen alalajissa, kansandialektologiassa, keskitytään tarkemmin vielä kansan näkemyksiin ja havaintoihin murteista. Tämä tutkimus tuo kansandialektologian tutkimusken- tälle lisää tietoa sellaisesta lounaismurteiden seudusta, joka on jäänyt vähälle huomiolle viimeaikaisissa tutkimuksissa.
35 opiskelijaa kirjoitti lukion äidinkielen tunnilla Laitilan murteella matkailumainoksen kahdella erillisellä oppitunnilla, joista ensimmäisellä kirjoitelmat kirjoitettiin käsin ja toisella tunnilla tietokoneella. Tutkimushypoteeseina on, että lukiolaisten kirjoitel- missa näkyy paljon vierasperäisiä vaikutteita sekä nykypuhekielen tendenssejä esimerkiksi t:n heikon asteen vastineessa. Odotuksiin lukeutuu murrepiirteistä myös illatiivin -hVn-päätteen yleistys, diftonginreduktion vähäisyys sekä lyhyttä tavua seuraavan vokaalin pitenemisen merkitsemättä jättäminen. Hypoteesina on myös, että kahden eri aineiston välillä näkyy selvä ero piirteiden merkintä- määrissä siten, että tietokoneella kirjoitetuissa teksteissä esiintyy murrepiirteitä selvästi vähemmän kuin käsin kirjoitetuissa kirjoitel- missa. Lisäksi oletuksena on, että lukiolaisten kirjoitelmat ovat hyvin nykypuhekielisiä.
Aineistosta poimitaan tarkasteluun etenkin lounaismurteiden pohjoisryhmälle tyypillisiä piirteitä. Tutkimusmenetelmänä las- ketaan kunkin piirteen esiintyvyys tutkimusaineistossa. Pääpaino ei ole merkintöjen systemaattisuudessa, mutta merkintöjen sään- nönmukaisuuden perusteella tehdään huomioita piirteiden tiedostamisesta. Aineistosta tarkastellaan aluksi yli neljässä kirjoitelmassa esiintyviä äänne- ja muoto-opillisia piirteitä, minkä jälkeen sporadiset piirteiden merkinnät esitellään kokoavasti.
Aineiston tarkastelu osoittaa, että Laitilan murteeseen hahmotetaan kuuluvan etenkin sellaisia piirteitä, jotka ovat laajemmin- kin lounaismurteille ominaisia. Tältä osin tulokset viittaavat lounaismurteiden sisäisten erojen tasoittumiseen. Lukiolaiset ovat kui- tenkin kirjanneet teksteihin myös suppeampilevikkisiä piirteitä, kuten sisäheittoa. Näyttää siltä, että jotkin paikallisemmat piirteet kuten sisäheitto ovat elinvoimaisia etenkin tietyissä lekseemeissä ja muotoryhmissä.
Tutkimushypoteeseista osa osoittautuu oikeaksi ja osa vääräksi. Hypoteesien mukaisesti kirjoitelmissa esiintyy vain vähän diftonginreduktiota, eikä lounaismurteiden intonaatiosta ei ole selviä merkintöjä. Muut hypoteesit ovat osittain paikkansa pitämättö- miä. Lukiolaisten kirjoitelmat ilmentävät monenlaisia nykypuhekielestä poikkeavia murrepiirteitä. Tekstien kokonaiskuva on pikem- minkin murteellinen kuin yleiskielinen, mutta suppealevikkisiä piirteitä ei esiinny teksteissä paljon. Laitilan murre muuttuu todennä- köisesti entistä enemmän aluetta ympäröivän kielimuodon suuntaan.
Avainsanat
kansanlingvistiikka. kansandialektologia, lounaismurteet, Laitila
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Faculty
Philosophical faculty
School
Schoool of humanities Author
Mira Suominen Title
The dialect of Laitila, from the students of Laitila. Folk dialectic research on the features of the written South-Western dialect.
Subject Level Date Sivumäärä
Finnish language
Pro gradu -tutkielma X
5.5.2020 79 pages + 2 appendix pages Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tut- kielma
Abstract
The target for this thesis is to study what type of features do the native speakers affiliate with the dialect of Laitila region. This dia- lect is part of the northern group of the South-Western dialects. Although the differences between the northern and southern group dialects are not substantial, the dialect of Laitila is particularly interesting subject for research due to it outlining one of the inner dialect borders of the South-Western region.
The material for the study is gathered from the fictional tourism advertisements created using Laitila dialect by the students of the upper secondary school of Laitila. Due to the views and perception of layman and non-linguistic people forming the core for the study, the reference frame of the study is perceptual linguistics or folk linguistics. Folk linguistics studies the speaker’s view of the language, while its sub-section perceptual dialectology focuses on the speakers’ beliefs and observations about regional speech forms, dialects. This thesis provides new information and material for further research around the specific South-Western dialect, that has not been focused on in the recent studies.
35 students created a tourism advertisement for Laitila during two separate Finnish classes. On the first class the students were asked to handwrite the advertisement, and on the second class the students produced the advertisement by typing the text. Working hypothesis was that the dialect shows in the texts through the use of features of foreign origin, and by excessive underlining of cer- tain specific characteristics of the dialect. Also, it was assumed that the student produced texts would not display the two rather chal- lenging and extraordinary features that are distinct to the dialect. Hypothesis is that there is a distinct difference in dialectical featu- res between the student produced written and typed texts, so that the typed texts show significantly less features of dialect in compa- rison to the written texts. It is also expected that the both produced texts share the commonality of being heavily influenced by the modern language.
Student created texts are used to more closely research the qualities distinct to the South-Western dialect. The method selected for this is to record how often each distinct feature appears in each of the produced texts. By focusing into the frequency of these features appearing in the texts, it is defined how well the students themselves are aware of these characteristics. The dialectical traits that occur in at least four texts are divided and elaborated in groups of vowels, consonants and morphological features. Traits that appear in four texts or less, are showcased in a separate group.
Examining the distinct features in the produced texts reveals that the characteristics affiliated to the dialect of Laitila region are common to the wider area of South-Western dialects. This result indicates that the South-Western dialects are becoming more ho- mogenous. However, the student produced texts display some qualities that are unique to the Laitila region. The results imply that some distinct characteristics are still flourishing, especially within some specific lexemes and morphological forms.
Some of the working hypotheses are proven to be true, and some come out as incorrect. The proven hypotheses are supported by the two rather challenging and extraordinary features of the dialect. As presumed in the working hypothesis, these features are absent in the student produced texts. Some of the other hypotheses could not be proven to be absolute. Contrary to the hypothesis, the student texts display several distinct dialectical features and fall shorter of modern language influences than presumed. In the essence, the texts display more dialectical qualities than those of modern language. However, the texts show only limited amounts of region-specific characteristics. The conclusion is that it is reasonable to presume, that the dialect of the Laitila region is merging into the dialects of the surrounding areas.
Keywords
perceptual liguistics, folk linguistics, perceptual dialectology, dialects of South-Western Finland, Laitila
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ...3
1.1 Tutkimuksen lähtökohdat ... 3
1.2 Tutkimuskysymys ja tutkimuksen eteneminen ... 4
2. TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTOITUS ...7
2.1 Kansandialektologia ... 7
2.2 Suomen murteista ... 8
2.2.1 Lounaismurteet ja Laitila ... 10
2.2.2 Murteiden tasoittuminen ... 14
3. AINEISTO JA SEN KÄSITTELY ... 17
3.1 Nuoret murteen havainnoijina... 17
3.2 Murteen kirjoittamisesta ... 18
3.3 Aineiston käsittely ja tutkimusmenetelmä ... 20
4. VOKAALIPIIRTEET... 23
4.1 Strukturaalinen loppuheitto ... 23
4.2. Jälkitavujen pitkien vokaalien lyheneminen ... 27
4.3 Sisäheitto ... 30
4.4 Diftongien avartuminen ... 31
4.5 Muutokset -eA > -i ja -OA > -U ... 33
5. KONSONANTTIPIIRTEET ... 36
5.1 Lounaismurteiden erikoisgeminaatio ... 36
5.2 i-loppuisen diftongin edellä klusiilin heikko aste ... 43
5.3 Klusiilien vaihteluton vahva-asteisuus ... 45
5.4 Geminaattanasaalien ja -likvidojen lyheneminen jälkitavuissa ... 46
5.5 Yleiskielisen t:n heikon asteen vastineet ... 47
6. MUOTO-OPILLISET PIIRTEET ... 51
6.1 -hVn-illatiivi ... 52
6.2 Monikon 3. persoonan kongruenssi ... 54
6.4 -tten-päätteen yleistys monikon genetiivissä ... 56
7. SPORADISET PIIRTEET JA MUUT HAVAINNOT... 58
7.1. Sanastolliset piirteet ... 59
7.2 Analogiset taivutusmuotojen yleistykset ... 61
7.3 Diftonginreduktio ... 63
7.4 Jälkitavujen yksittäiset vokaalinmuutokset ... 63
7.4 Sanarakenteelliset piirteet ... 66
7.5 Muut havainnot: nykypuhekieliset ja murteelliset tekstit ... 67
8. KOKOAVA KATSAUS ... 70
8.1 Kirjoitelmissa esiintyvät murrepiirteet ... 70
8.2 Kritiikki ja jatkotutkimus ... 72
9. PÄÄTÄNTÖ ... 75 LÄHTEET ... 76 LIITTEET
3 1. JOHDANTO
1.1 Tutkimuksen lähtökohdat
Tässä tutkimuksessa selvitetään sitä, millaisia lounaismurteiden piirteitä Laitilan lukiolaiset hahmot- tavat kuuluvan Laitilan murteeseen. Tutkimus sai inspiraationsa kolmesta tekijästä: kotiseuturakkau- desta, kiinnostuksesta murteisiin ja yliopiston murrekursseista. Itä-Suomen yliopistossa luennoiva Marjatta Palander on raivannut fennistiikassa tietä kansanlingvistiselle tutkimukselle, jossa kiinnos- tuksen kohteena ovat tavallisten ihmisten näkemykset kielestä. Ala on tullut myös henkilökohtaisten kokemusten kautta itselleni tutuksi, sillä oma lounaissuomalainen puheenparteni on herättänyt huo- miota Itä-Suomessa asuessani ja olen saanut huomata ihmisten tekevän varsin osuvia huomioita esi- merkiksi itä- ja lounaismurteiden eroista. Kansanlingvistinen tutkimus on painottunut tutkijoiden läh- tökohtien perusteella itä- ja keskisuomalaisiin murteisiin pääkaupunkiseudun lisäksi. Kun kotiseutu- rakkaus, tutkimuksen tarve ja tiedon saatavuus kävivät yhteen, oli tämän tutkimuksen synty vain ajan kysymys.
Vaikka Laitilan kunnan raja sijaitsee erään lounaismurteiden huomattavimman murrepiirtei- den levikkirajan kohdalla (Wiik 2004: 60), Laitilan murretta ei ole juuri tutkittu. Laajin esitys lou- naismurteista ylipäätään on yli sadan vuoden takaa professori Heikki Ojansuulta, joka on kirjoittanut kattavan kuvauksen lounaismurteiden äännehistoriasta (Ojansuu 1901; 1903). Hyödynnänkin tässä tutkimuksessa Ojansuun tekemää työtä paljon juuri siksi, ettei tämän jälkeen vastaavia perusteellisia kuvauksia ole tehty. Viime vuosina on tosin ollut käynnissä Satakuntalaisuus puheessa -hanke, jossa on tutkittu Laitilasta tai Vakka-Suomesta pohjoiseen sijaitsevan Satakunnan alueen puhekieltä (Kurki
& Siitonen 2009). Turun yliopistossa on tehty muun muassa Euran, Eurajoen ja Honkilahden puhe- kieltä kuvaavia pro gradu -tutkimuksia, joissa käsitellään myös joitain Laitilan seudulle tyypillisiä piirteitä (esim. Kurki 1998; Mäki 2009; Nurminen 2011). Joidenkin tutkittavien piirteiden kohdalla kuitenkin ainoat käytettävissä olevat lähteet ovat Ojansuun tekstit, Laitilan murteen sanakirja (Silta- mäki 2004) sekä 35 lukiolaisen näkemys kirjoitetusta Laitilan murteesta. Tavoitteena on valaista kä- sityksiä myös sellaisista lounaismurteiden piirteistä, joita ei ole viime aikoina tutkittu ja vielä alueelta, joka on jäänyt viimeaikaisten tutkimusten ulkopuolelle.
Tässä tutkimuksessa selvitetään sitä, mitä piirteitä Laitilan murteesta tiedostetaan. Tutki- muksen aineiston tarjoavat kielenkäyttäjät itse: 35 Laitilan lukion opiskelijaa kirjoitti Laitilan mur- teella matkailumainoksen Laitilan kaupungille. Tutkimus ei siis niinkään selvitä varsinaisen puhekie- len olemusta, vaan ei-kielitieteilijöiden, maallikoiden näkemystä siitä. Tällaista kielen tutkimisen
4
muotoa kutsutaan kansandialektologiaksi. Tutkimusala toimii sellaisella periaatteella, että kielenkäyt- täjillä itsellään on laajaa tietämystä ja havaintoja murteista. Kansandialektologia pyrkii selvittämään tätä kielellisen tietouden laajuutta eli sitä, mitä kaikkea maallikot tiedostavat murteesta. Kielenkäyt- täjien havainnot ja näkemykset omasta ja ympäristönsä kielestä valaisevat kielen nykytilaa sekä siinä ilmenevää vaihtelua ja muutosta. Samoin lukiolaisten kirjoitelmat kuvastavat sitä, mitä tarkoitetaan Laitilan murteella, mitä piirteitä murteesta tiedostetaan ja millaista vaihtelua siinä voi esiintyä.
Murre on puhutun kielen muoto, ja siksi sen kirjallisen muodon tutkiminen ei täysin kuvaa sitä, millaista murre on (Paunonen 1982: 148). Kirjoitetun murteen tutkimuksessa on kuitenkin hyö- tynsä: Verrattuna foneettiseen tutkimukseen kirjoitetun kielen tutkimisessa ei tarvita niinkään erillisiä mittauslaitteita onnistuneen analyysin takaamiseksi. Monissa lukemissani nauhoitettuihin murrenäyt- teisiin pohjautuvissa pro gradu -tutkimuksissa todetaan mittaustulosten viitteellisyys, koska eri vo- kaalien ja konsonanttien pituuseroja on vaikea havaita. Kirjoitetusta murteesta on tarkemmin havait- tavissa kunkin äänteen laatu ja mitta. Nuoret todennäköisesti myös kykenevät hyvin jäljittelemään puhuttua kieltä kirjalliseen muotoon, sillä nuoret jopa suosivat puhekieltä kirjakielen sijaan vapaa- muotoisessa internetkirjoittelussa (Hautamäki 2015: 41–42). Lisäksi nuorten on havaittu aiemmissa tutkimuksissa tuottavan varsin osuvia kuvauksia murteestaan myös kirjallisesti (Palander & Kontka- nen 2014: 124 ja siinä mainitut lähteet). Lukiolaiset voivat siis hyvinkin toisintaa tekstiin puhekielelle ominaisia muotoja.
Kirjoitettua murretta tutkittaessa lounaismurteiden tutkiminen on erityisen sopivaa, sillä kir- jakielen ensimalli on otettu lounaismurteista. Samoin kokonaan murteella kirjoitettujen tekstien, mur- rekirjallisuuden, lähtökohdat ovat lounaismurteissa. (Mielikäinen 2001.) Kirjallisella lounaismur- teella siis on lopulta useiden satojen vuosien takaiset perinteet. On jo aikakin selvittää tarkemmin, mitkä piirteet kuuluvat kirjalliseen lounaismurteeseen.
1.2 Tutkimuskysymys ja tutkimuksen eteneminen
Tutkimuskysymyksenäni on, mitä murrepiirteitä lukiolaisten kirjoitelmissa esiintyy. Lisäksi hypo- teeseinani on, että
− murteellisuutta on tuotu teksteihin käyttämällä eritoten murresanoja, sananalkuisia konso- nanttiyhtymiä ja vierasperäisiä äänteitä, kuten f ja mediaklusiileja b, d ja g, jotka Rauman murteella pakinoineen Hj. Nortamon teksteissä ovat runsaassa käytössä
− nykypuhekielen tendenssien mukaisesti t:n heikossa asteessa esiintyy h:n jälkeisessä ase- massa enimmäkseen kato (kaheksan, tehään)
5
− illatiivin päätteenä esiintyy -hVn-pääte myös painottoman tavun jälkeisessä asemassa niin pääsanassa kuin sen määritteissäkin (esim. semssehe piänehe taloho ’semmoiseen pieneen taloon’)
− diftonginreduktiota ei teksteissä esiinny ollenkaan (koira > koera, käydä > käörä jne.)
− ”lounaismurteiden nuottia”, lyhyen painollisen tavun jälkeisen lyhyen vokaalin pidennystä ei ole teksteihin merkitty (kanàlas/kanaalas, Turùs/Turuus)
− tietokoneella kirjoitetuissa teksteissä esiintyy huomattavasti vähemmän murrepiirteitä kuin käsin kirjoitetuissa teksteissä
Kun ei-kielitieteilijöiltä tiedustellaan murteiden piirteitä, he mainitsevat usein etenkin yleiskielestä selvästi poikkeavien muotojen käytön sekä luettelevat murresanoja eli sanoja, joiden merkitys tai asu poikkeaa yleiskielisestä ja on jokseenkin aluekohtainen (esim. Palander & Nupponen 2005; Mielikäi- nen & Palander 2014: 151–153). Tämän vuoksi odotan teksteissä esiintyvän paljon sananalkuisia konsonanttiyhtymiä ja murresanoja kuten pruukata (’olla tapana’), flikka ja kranttu (’nirso’). Samoin odotan mediaklusiilien b, d ja g käytön runsautta, koska näitä esiintyy alueella murteellisissa teks- teissä, kuten Rauman rajalla olevassa kyltissä ”Ol niingon gotonas” (esim. Raumalainen 2014). Sa- malla tavalla ilmiön yleisyyden vuoksi uskon yleiskielen d:tä vastaavan h:n jälkeisessä asemassa ka- don (kahen, kohalla), sillä edustus on yleinen nykypuhekielessä kautta maan (esim. Mantila 2004:
327). Illatiivin päätteeksi myös painottomien tavujen jälkeen yleistetty -hVn esiintyy omien havain- tojeni mukaan myös pääsanan määritteissä puhekielessä, mutta kirjalliset lähteet väittävät -hVn-päät- teen kuuluvan vain pääsanaan, kun taas määritteissä pääte on lyhyt (kauppa mukkaha ~ kauppaha mukkaha ’kauppaan mukaan’) (Ojansuu 1903: 92; Siltamäki 2004: 163).
Viimeiset hypoteesit perustuvat niiden tiedostamisen epätodennäköisyyteen: kyseessä ovat liukuvat äänne-erot, joiden on havaittu olevan maallikoille vaikeimpia havaita (esim. Mielikäinen &
Palander 2014: 152). Uskon kyllä, että diftonginreduktiota saattaa laitilalaisen puheessa kuulla, mutta koska piirre on käyttäjilleen negatiivisesti leimautunut eli stigmaattistunut ja etenkin nuorten pu- heessa harvinainen, ei merkintöjä piirteestä todennäköisesti löydy (Wallenius 1994: 94–95; Kurki 1998: 91; Mäki 2009: 3). Lounaismurteissa esiintyvä lyhyen tavun jälkeisen lyhyen vokaalin piden- nys ja lievä intonaatio (kotòn, kanàlas) taas on vieraspaikkakuntalaisille selvästi havaittava piirre (esim. Palander 2011: 48), mutta en esimerkiksi itse ole sitä havainnut omastani tai muidenkaan pu- heesta. Uskon, että piirre on käyttäjilleen melko tiedostamaton ja lisäksi vaikea merkitä, minkä vuoksi sitä ei oletettavasti myöskään lukiolaisten teksteissä näe. Ylipäätään uskon, että kaikkein suppeale- vikkisimpiä murrepiirteitä ei teksteissä esiinny paljoa ja tekstit ovat yleiskuvaltaan melko nykypuhe- kielisiä, sillä murteet ovat tasoittumassa (esim. Nuolijärvi & Sorjonen 2005). Oletan myös, että käsin
6
kirjoitetuissa teksteissä esiintyy murrepiirteitä enemmän kuin tietokoneella kirjoitetuissa teksteissä, sillä tietokoneella kirjoittaessa tekstinkäsittelyohjelma automaattisesti alleviivaa kirjoitusvirheet, joita ohjelma katsoo murteellisten muotojen olevan. Sen lisäksi, että kirjoitetun kielen käytäntöihin ei kuulu murrepiirteiden merkintä, niiden kirjoittamisen kynnystä voi siis kohottaa se, että virheelli- syydestä alituisesti muistutetaan.
Tutkimus etenee siten, että luku 2 esittelee teoreettisen viitekehyksen, johon tämä tutkimus kuuluu. Teoreettisia kysymyksiä käsittelen myös kolmannessa luvussa, joka keskittyy tutkimusai- neistoon ja tämän tutkimuksen menetelmiin. Luvut 4–6 ovat aineiston käsittelylukuja, joissa esitel- lään tutkimusaineistossa esiintyvät murrepiirteet. Piirteet on jaoteltu siten, että ensin käsittelyssä ovat vokaalipiirteet, seuraavaksi konsonanttipiirteet ja näiden jälkeen muoto-opilliset piirteet. Lisäksi esit- telen vain satunnaisina merkintöinä esiintyviä piirteitä luvussa 7, jossa myös tarkastelen sitä, mitä murrepiirteitä on käytetty teksteissä, joiden yleiskuva on pikemminkin nykypuhekielinen kuin lou- naismurteinen. Piirrelukuja seuraavassa luvussa 8 esittelen kirjoitelmissa esiintyvät piirteet kokoa- vasti ja pohdin tutkimushypoteesieni osuvuutta. Lisäksi esittelen samassa luvussa tutkimukseen liit- tyviä ongelmia ja pohdin jatkotutkimusmahdollisuuksia.
7
2. TUTKIMUKSEN TEOREETTINEN TAUSTOITUS
2.1 Kansandialektologia
Koska tutkimukseni selvittää ei-kielitieteilijöiden eli maallikoiden (Palander 2011: 13) havaintoja ja näkemyksiä murteesta, tutkimukseni on teoriataustaltaan kansandialektologinen. Kun kansandialek- tologiassa tutkitaan nimenomaan kansan murteisiin liittyviä havaintoja, kansanlingvistiikassa selvi- tetään laajemminkin maallikoiden kieltä koskevia käsityksiä (Vaattovaara 2009: 27). Kansanlingvis- tiikkaa voi sanoa kansandialektologian yläkäsitteeksi: molemmissa keskitytään kansan kieltä koske- viin näkemyksiin ja havaintoihin, mutta myöhemmin mainitussa keskitytään vielä tarkemmin mur- teisiin liittyviin näkemyksiin ja havaintoihin.
Kansanlingvistiikka on vakiintunut tutkimusalana vasta viime vuosikymmeninä, mutta tutki- muksen perinteet ulottuvat kauemmas menneisyyteen. Maallikoiden käsityksiä murteiden eroista on selvitetty kyselyin jo 1930–40-luvulla Hollannissa ja Japanissa 1950-luvulla (Palander 2011: 11;
Mielikäinen & Palander 2014: 17). Tutkimusala kuitenkin vakiintui kansanlingvistiikaksi vasta 1980- luvulla, kun amerikkalainen Dennis R. Preston julkaisi ensimmäiset maallikoiden kielikäsityksiä ja -havaintoja koskevat tutkimuksensa. Tutkimuksissa selvitettiin karttapiirrostehtävin ja kyselyin yh- dysvaltalaisten nuorten aikuisten näkemyksiä valtionsa aluemurteista ja vastaajien asuinpaikan yh- teyttä näihin vastauksiin. Prestonin tutkimusten jälkeen kansandialektologia (folk dialectology tai perceptual dialectology) alkoi edistyä tutkimussuuntauksena. (Mielikäinen & Palander 2014: 17.)
Suomeen kansanlingvistiikka on varsinaisena tutkimusalana vakiintunut parikymmentä vuotta sen amerikkalaisen alkusysäyksen jälkeen. Marjatta Palander julkaisi Prestonin kolmesta teoksesta kirja-arvion Virittäjässä vuonna 2001 antaen alalle suomenkielisen nimen, ja vuotta myöhemmin Pa- lander ja Aila Mielikäinen esittelivät Sananjalan artikkelissaan alan teoriaa ja metodologiaa (Vaatto- vaara 2009: 27). Maallikoiden käsitykset kielestä ovat kuitenkin jo tätä ennen kiinnostaneet tutkijoita Suomessa. Heikki Ojansuu on jo 1900-luvun alkupuolella kirjannut maallikoiden näkemyksiä murre- eroista sekä murrematkimuksia, joista on 1960-luvulla tehty myös laajempi, pro gradu -tutkimus.
1970-luvulla suomalaisessa sosiolingvistiikassa tutkittiin murteiden muuttumista, jolloin kirjattiin muistiin myös maallikoiden näkemyksiä murre-eroista ja murteiden tasoittumisesta sekä maallikoi- den asenteita eri kielimuotojen puhujia kohtaan. (Räsänen & Palander 2015: 4; Nupponen 2011: 3–
5.) Suomessa on siis ollut tutkimusperinteeltään hedelmällinen maaperä kansanlingvistiikan vakiin- tumiselle.
8
Tutkimusalan metodit ovat perinteisesti olleet sosiolingvistisiä, mutta menetelmien kirjo on laajentunut tutkimusalan vakiintuessa ja kehittyessä edelleen. (Mielikäinen & Palander 2002: 90; Rä- sänen & Palander 2015: 5) Ensimmäisissä Prestonin kansanlingvistisissä tutkimuksissa yleisimpänä metodina oli piirrättää maallikoilla murremielikuvakarttoja, joissa informantit saivat merkitä saa- miinsa karttapohjiin tuntemansa murrealueet ja nimetä ne. Menetelmää on käytetty ja sovellettu myös Suomessa: informantteja on esimerkiksi pyydetty lisäksi luonnehtimaan merkitsemiensä alueiden pu- hetta ja antamaan alueiden kielimuodoista ainesesimerkkejä. (Mielikäinen & Palander 2014: 20.) Karttatehtävät eivät kuitenkaan ole ainoa tapa suorittaa kansanlingvististä tutkimusta. Maallikoiden kielellisiä näkemyksiä on selvitetty esimerkiksi suomalaisessa kansanlingvistiikassa niin teemahaas- tatteluin, kyselyin, karttapiirroksin kuin myös murrekäännöksiä teettämällä (ks. tutkimuksista tar- kemmin esim. Räsänen & Palander 2015: 5). Viime vuosina suomalaisen kansanlingvistiikan piirissä on muun muassa tehty testejä, joissa karjalan kieltä on pyritty paikantamaan kuulon perusteella sekä imitoimaan (Riionheimo & Palander 2017; Palander & Riionheimo 2018).
Kansanlingvistinen tutkimus on Suomessa painottunut itämurteisiin ja kansandialektologiaan (Vaattovaara 2009: 27), joista viimeksi mainittuun on osaltaan varmastikin vaikuttanut pitkän mur- teentutkimusperinteen suoman murreaineiston saatavuus. Palander (2011: 16) nivookin yhteen virk- keeseen sen, mikä tekee juuri Suomesta oivaa maaperää kansanlingvistiselle tutkimukselle: ”Kansan- lingvistiikalla on hyvät tutkimusedellytykset siellä, missä on paljon kielellistä variaatiota kielenkäyt- täjien havainnoitavaksi ja kommentoitavaksi”. Aineistoa on kertynyt vankasta dialektologian perin- teestä ja sen tuomista arkistonauhoitteista kuin myös 1990-luvun ”murrebuumista”, jonka ansiosta murteet ovat nousseet pinnalle uuteen arvostukseen ja esimerkiksi erilaisiin murrekäännöksiin, kuten sarjakuviin (Mielikäinen 2001). Itämurteiden painottumisesta huolimatta myös länsimurteita on tut- kittu kansanlingvistisesti etenkin länsimurteiden alueilla olevien yliopistojen pro gradu -töissä (esim.
Leander 2008, Aarikka 2014, Kyyrönen 2018).
2.2 Suomen murteista
Murre-termille on kehitetty fennistiikassa erilaisia määrittelyjä jo vuosien ajan. Alun perin termin katsotaan syntyneen murtaa-verbistä, josta voidaan johtaa jonkun puhuvan ”murtaen”. Murre onkin saattanut liittyä negatiivisiin mielleyhtymiin, kun sitä on pidetty virheellisenä ja omasta puhetavasta poikkeavana puheena. (Rapola 1990: 8–9.) Nykyfennistiikassa murre tarkoittaa puhutun kielen nor- mittamatonta alalajia, kun taas suomen yleiskieli käsitetään normitetuksi, säädellyksi kieleksi (Mie- likäinen 1982: 280). Murre-termiä on pidetty ongelmallisena niin sen negatiivisten assosiaatioiden
9
kuin myös termin sisällön suhteen. Maallikoille termi saattaa merkitä vanhanaikaista puhetapaa, kun taas kielitieteessä murre on neutraali nimitys erilaisille kielen varieteeteille kuten alueellisille puhe- tavoille (Palander 2011: 28).
Suomen murteentutkimuksen perinteestäkin näkee, että murteiden olemassaolo on tiedostettu jo pitkään ja tutkittavaa on variaation runsaudesta ja murteiden jatkuvan muutosprosessin vuoksi riit- tänyt aina näihin päiviin saakka. Suomalainen murteentutkimus eli dialektologia ulottuu periaatteessa jo lähes kahden vuosisadan päähän. 1800-luvun lopulta aina seuraavan vuosisadan loppuun suoma- laisessa murteentutkimuksessa on keskitytty paikallismurteisiin eli paikkakuntakohtaisiin kielimuo- toihin. Yleisimmin kuvaamisen kohteena on ollut kaikkein vanhimpien puhujien kielimuoto, sillä paikallismurteiden uskottiin häviävän ja niistä tahdottiin kirjata tietoa myöhemmille sukupolville.
(Nuolijärvi & Sorjonen 2005: 11–12.)
Murteiden muuttuvasta luonteesta huolimatta suomen murteiden alueellinen ryhmittely on py- synyt melko pitkään muuttumattomana: jako itä- ja länsimurteisiin on peräisin lähes kolmen vuosi- sadan takaa, Bartholdus Vhaelin kieliopista vuodelta 1733 (Rapola 1990: 23). Idän ja lännen välisen pääjaon lisäksi suomen murteet on jaettu tarkemmin kahdeksaan alueeseen äänne- ja muotopiir- teidensä perusteella. Nämä alueet perustuvat Lauri Kettusen alun perin vuonna 1940 julkaistuun murrekartastoon. (Leino, Hyvönen & Salmenkivi 2006: 26.) Kartassa 1 esiteltävässä tyypillisessä jaottelussa länsimurteiden ryhmään kuuluvat lounaismurteet (1), lounaiset välimurteet (2), hämäläis- murteet (3), Pohjanmaan murteet (4–5) sekä peräpohjalaiset murteet (6), ja itämurteiksi lasketaan savolaismurteet (7) ja kaakkoismurteet (8).
Murrealueet eivät kuitenkaan ole kiveen hakattuja, vaan murteiden muuttuessa niiden ryhmit- telykin muuttuu. Niinpä esimerkiksi Kainuun ja eteläsavolaismurteiden aluerajoja on tarkennettu tut- kimusten myötä (Mielikäinen & Palander 2014: 54–55). On myös perinteisestä jaottelusta eriäviä näkemyksiä suuremmista murrealueista. Esimerkiksi Heikki Paunonen (1991) sekä Leino kumppa- neineen (2006) ovat erottaneet pohjoismurteet omaksi ryhmäkseen länsi- ja itämurteiden rinnalle.
Tämän tutkimuksen kohteena olevat lounaismurteet on myös erotettu toisinaan omaksi ryhmäkseen:
tällaiseen lopputulokseen on päätynyt jo vuonna 1777 Erik Lencqvist, joka jakoi Suomen murrealueet Turun murteeseen, pohjalaismurteeseen ja savolaismurteeseen (Rapola 1990: 24). Myöhemmin Ra- pola (mts. 106) on esittänyt mahdollisuutta jakaa suomen murteet lounais- ja muihin murteisiin, sekä hänen jälkeensä vielä Paunonen (2006: 268) on ehdottanut suomen murteiden jakoa neljään murrealu- eeseen, lounaisiin, läntisiin, itäisiin ja pohjoisiin murteisiin. Nämä uudenlaiset jaottelut eivät ole va- kiintuneet yksinomaiseksi ryhmittelytavaksi, mutta murteiden muuttuessa ryhmittelyä on päivitet- tävä, mikäli tutkimustulokset osoittavat tälle tarvetta.
10
Kartta 1. Suomen murrealueet (Mielikäinen & Palander 2014: 57).
2.2.1 Lounaismurteet ja Laitila
Miksi lounaismurteet voitaisiin erottaa länsimurteista omaksi ryhmäkseen? Sekä Martti Rapola (1990: 106) että Heikki Paunonen (2006: 268) katsovat, että useat lounaismurteiden äänne- sekä muo- topiirteet poikkeavat muista murteista. Huomiota herättävää lounaismurteissa on yleensä niiden ”kat- konaisuus”, ”tökkivyys” tai ”lyhyys”, mitä kielitieteellisesti voi kutsua staccatoivuudeksi; tavujen painosuhteet, vokaalien kadot ja konsonanttien geminoitumiset vaikuttavat sana- ja lauserakenteiden hahmottamiseen (Kettunen 1930: 1; Rapola 1990: 107; Mielikäinen & Palander 2014: 202–203). Esi- merkiksi yleiskielistä muotoa semmoisia voi kuulla Lounais-Suomessa muodossa semssi. Lounais- murteiden piirteet ovat esimerkiksi Rapolan (mts. 107–114) ja Heikki Ojansuun (1901: 9–10) piirre- luetteloista koottuna seuraavanlaiset:
11 Vokaaleissa:
− Loppuheitto eli painottoman avotavun loppuvokaali on kadonnut kaksitavuisista sanoista, jos ensitavu on ollut pitkä, ja useampitavuisista sanoista aina: vanh, rautkank, teräv
− Sisäheitto eli vähintään kolmitavuisten sanojen toisen, avoimen tavun vokaalin kato, jos en- sitavu on ollut pitkä: raumla(i)ne, kainlos
− Pitkien vokaalien lyheneminen ensitavun jälkeen: kala ’kalaa’, ehtol ’illalla’
− Painottoman tavun i-loppuisen diftongin jälkikomponentin kato: punane, kullane ’kultainen’
− Diftongien avartuminen: tyämiäs, kualeman kiäle nualeskeleva
− A-loppuisten vokaaliyhtymien muutos -eA > -i ja -OA > -U: kauhi(a), pelttu ’peltoa’
− Lyhyen painollisen tavun jälkeisen lyhyen vokaalin puolipituus: kanàla, Turùs
− Diftongien redusoituminen, eli ensitavun U- ja i-loppuiset diftongit ovat muuttuneet e- ja O- loppuisiksi, paitsi jos diftongin edellisenä komponenttina tai sitä seuraavassa tavussa on ollut i tai U: koer, kööhä, laola
Konsonanteissa:
− Lounaismurteiden erikoisgeminaatio eli k, p, t ja s kahdentuvat, jos ne aloittavat tavun, jossa on ollut pitkä vokaali: kotti ’kotiin’, toissi ’toisia’
− Yleiskielen ts-yhtymän vastineena astevaihtelullinen tt: mettä : metäs, mnää kato
− nn, mm, ll ja rr lyhenneet painottoman tavun jälkeen sekä painollisen pitkän tavun jälkeen:
ymmärä ’ymmärrän’, kuala ’kuolla’, paremi ’paremmin’
− Loppu-t:n ja -n:n kato muulloin kuin seuraavan sanan alkaessa jollain konsonanteista k, p, t tai s: poja istusiva, poja silmä, kana muniva
− Alkuperäisen i-loppuisen diftongin edellä on astevaihtelutapauksissa heikko aste: kellane, pa- kane, taerasis ’taitaisi’
− Sananalkuiset konsonanttiyhtymät, kuten flik(ka), plät(ti), fliit(ti) ’huono vaate t. kangas’
Muoto-opissa:
− -si-imperfekti: istusi ’istuin’, sanosi ’sanoin’. Konditionaaliin sekoittumisen vuoksi konditio- naali on sanoittain heikkoasteinen ja -si-aines toistetaan tai geminoituu: taerasis ’taitaisi’, so- vesisis ’sopisi’, haluissi ’haluaisin’
− Inessiivi yleensä yksinäis-s:llinen: misä, talos, mun pääsän
− Possessiivisuffiksien säilyvyys (esim. Tarmi 1992): mun saksen, häne kissatas
Kaikki edellä luetellut piirteet eivät kuitenkaan ilmene kaikissa lounaismurteisissa samanlaisina. Lou- naismurteet eivät muodostakaan täysin yhtenäistä ryhmää, vaan ne jaetaan pohjois- ja eteläryhmään
12
äänteellisten erojen perusteella. Alueiden väliin työntyy hämäläiskiilaksi tai Turun ylämaan murteiksi nimitettävä alue, jossa lounais- ja hämäläismurteiden piirteet yhdistyvät eräänlaiseksi sekamurteeksi (Kettunen 1930: 16; Wiik 2004: 60). Alueita nimitetään maantieteellisen sijainnin perusteella poh- jois- ja eteläryhmäksi tai länsi- ja itäryhmäksi, mutta tässä tutkimuksessa käytetään nimityksiä poh- jois- ja eteläryhmä. Kartassa 2 näkyvät lounaismurteiden rajat, minkä lisäksi tutkimuskohteena ole- van Laitilan kunnan alue on korostettu. Pohjois- ja eteläryhmän raja kulkee hämäläiskiilan kärjen kohdalla, Maarian, Kaarinan ja Piikkiön rajamailla.
Kartta 2. Lounaismurteet (Wiik 2006: 194).
Lounaismurteiden sisäistä yhtenäisyyttä tai juuri sen puutetta osoittavat niin Lauri Kettusen kuin Heikki Ojansuunkin näkemät tarpeet murrealueen tarkempaan jaotteluun. Heikki Ojansuu (1901: 10–
13) on jakanut lounaismurteet vielä useampiin alaryhmiin alueiden sisäisten äänne-erojen perusteella.
Pohjoisryhmän Ojansuu jakoi käytännössä neljään ja eteläryhmän kahteen ryhmään, joiden rajat on
13
piirretty karttaan 2. Tämän tutkimuksen kohteena oleva Laitilan kunta kuuluu lounaismurteiden poh- joisryhmään ja Ojansuun tarkemmassa jaottelussa Rauman ryhmään, jonka eteläisimmät paikkakun- nat ovat Laitila ja Kalanti. Wiikin (2004: 60) mukaan lounaismurteiden ryhmissä taas ei ole jyrkkiä sisäisiä eroja, mutta yksi muita jyrkempi raja murrepiirteiden erojen välillä kulkee juuri Laitilan ja Karjala Tl:n rajalla (nykyään osa Mynämäkeä), mikä lisää mielenkiintoa alueen puhekieltä kohtaan.
Tarkemmin eriteltynä Laitilan seudulla, eli lounaismurteiden pohjoisryhmässä ja eritoten Rau- man ryhmässä, voi tavata edellä esiteltyjen yhteisten piirteiden lisäksi esimerkiksi seuraavia piirteitä Ojansuun (1901: 11), Siltamäen (2004: 156–167) ja Wiikin (2006: 211) listausten mukaan:
− Monikon genetiivin muoto -tte(n): koulutte, pojatte/poikkat(t)e
− Illatiivin päätteessä h myös painottomassa tavussa: tekemähä, istumaha
− Sananloppuisen -OA-yhtymän muuttuminen -U:ksi: sannu ’sanoa’, näkky ’näköä’
− -eA-yhtymän muutos -i:ksi: korkki ’korkea’, kippi ’kipeä’
− Jälkitavun i:n vastineena paikoin e: vares, käve
− Astevaihtelutapauksissa yleiskielisen heikon asteen tilalla vahva aste: piikal, Pekkan kans
− Myös muiden kuin supistumaverbien infinitiivin tunnuksena -tA: istut, ajat
Kaikki lounaismurteiden vanhat piirteet eivät luonnollisestikaan ole välttämättä tänä päivänä voimis- saan. Esimerkiksi vaihtelullinen soinniton dentaalispirantti (ϑ) yleiskielen ts-yhtymän vastineena on vanhastaan kuulunut lounaismurteiden pohjoisryhmään ja Laitilan seudulle niin Ojansuun (1901) kuin Kettusenkin (1969) mukaan, mutta piirre on jo Rapolan aikana ollut harvinaisuus (Rapola 1990:
40). Piirteet, jotka ovat vanhastaan kuuluneet vain pienille alueille, ovat menettäneet elinalaansa laa- jemmalti käytetyille ja prestiisi- eli suosioaseman piirteille. Lisäksi asutuksen siirtyminen kaupunki- keskittymiin sekä murteiden tuoma stigma heikentävät murteiden asemaa suhteessa yleiskieleen.
Murteet ovat kuitenkin säilyttäneet vahvan asemansa puhekielessä maaseudulla (Mielikäinen & Pa- lander 2014: 92), mikä osaltaan lisää mielenkiintoa vanhan maatalouspitäjä Laitilan puhekielen tut- kimukseen.
Laitila on noin 8 600 asukkaan kaupunki, jonka naapurikunnat ovat Rauma, Eura, Mynämäki, Vehmaa, Uusikaupunki ja Pyhäranta. Kaupungin pääelinkeinona on 1960-luvulle asti ollut maa- ja metsätalous, mikä yhä nykyään muodostaa noin 10 % kaupungin elinkeinorakenteesta. (Laitila 2019.) Maailmankartalle Laitilaa ovat tuoneet virvoitusjuomatehdas, kananmunat sekä Heli Laaksonen.
Murrerunoilijauransa alkuvaiheilla Laaksonen asui Laitilassa, mikä on synnyttänyt kuvaa Laaksosen
14
käyttämästä kielestä Laitilan murteena (esim. Riekko 2011). Laaksonen itse kuitenkin nimittää kiel- tään ”lounaissuomalaiseksi yleismurteeksi” (Laaksonen 2013). Laitilan murre on päätynyt painettuun muotoon niin paikallislehdessä Simulan waarin pakinoina kuin murrebuumin jälkeen muun muassa omaan sanakirjaansa ja murteelle käännettyyn Kalevalaan. Vaikka murre on puhuttua kieltä ja sen täysin tarkka kirjoittaminen on käytännössä mahdotonta, Laitilan murteella siis on perinnettä myös kirjoituksen kielenä. Tämä voi osaltaan vaikuttaa siihen, kuinka lukiolaiset ovat osanneet jäljitellä puhekieltä kirjoitettuun muotoon – murre on puheessa kuulumisen lisäksi näkynyt painettuna sanana pitkään.
2.2.2 Murteiden tasoittuminen
Puhutun suomen ja murteiden muutos on ollut kiinnostuksen kohteena etenkin sosiolingvistiikan löy- dettyä tiensä Suomeen 1960-luvun lopulla (Kurki 2005: 13), minkä myötä kielenkäyttöön keskittyvän murteentutkimuksen rinnalle nousi kielen sosiaalinen näkökulma, ”kieli heijastaa yhteiskuntaa”
(Nuolijärvi 2000: 15). Yhteiskunnan muutokset heijastuivatkin kielenkäyttöön sotien jälkeisessä Suo- messa. Nopean ja voimakkaan kaupungistumisen myötä kaupungeissa puhuttiin yhä useampia kieli- muotoja, jotka alkoivat sulautua toisiinsa. Puhutun suomen muutosprosessia alettiin tutkia vuonna 1975 käynnistetyssä Nykysuomalaisen puhekielen murros -hankkeessa. Hankkeen tavoitteina oli muun muassa selvittää aluemurteiden vaikutusta toisiinsa sekä murre-erojen tasoittumista. (Mielikäi- nen 1980: 1, 20; Paunonen 1982: 134–135; Nuolijärvi & Sorjonen 2005: 12.) Suurempien yhteiskun- nallisten muutosten jälkeen kiinnostus keskittyi murteiden omaehtoiseen muutokseen, jonka selvittä- miseksi käynnistettiin vuonna 1989 Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksessa murteenseuruuhanke.
Hankkeessa seurattiin murteen muutosta reaaliaikaisesti kymmenellä paikkakunnalla. (Nuolijärvi &
Sorjonen 2005.)
Murteenseuruuhankkeen ensimmäisen kierroksen tulokset osoittavat, että murteiden paikalli- simmat piirteet ovat väistymässä yleiskielisten varianttien tieltä. Samalla jotkin alun perin tiettyyn murrealueeseen kuuluvat piirteet ovat leviämässä muillekin alueille. (Nuolijärvi & Sorjonen 2005:
126–127.) Tätä voidaan kutsua murteiden tasoittumiseksi tai yleiskielistymiseksi (Paunonen 1982:
138; Mielikäinen & Palander 2014: 15). Tendenssi paikallisuuksien väistymiseen ja yleiskielen käy- tön laajenemiseen on huomioitu jo pitkään. Jo ennen murteenseuruuhanketta fennistiikassa on tiedos- tettu, ettei vanhoja kansanmurteita ole enää olemassakaan. Murteiden voi siitä huolimatta yhä katsoa olevan voimissaan, jos eri alueilta kotoisin olevien ihmisten puheessa näkyy näiden kotiseudun pu- heelle tyypillisiä piirteitä. Vanhat murteet ovat siis perustana uudenlaisille aluepuhekielille, joihin on
15
sekoittuneena aineksia niin eri murrealueiden piirteistä kuin yleis- ja kirjakielestäkin. (Paunonen 1982: 137–138.)
Eräänlaisena tasoittuneena puhekielen muotona voidaan pitää yleis- tai nykypuhekieltä. Ny- kypuhekieli kantautuu kansan kuultavaksi ja käyttöön niin sosiaalisen kanssakäynnin kuin tiedotus- välineiden ja koululaitoksen kautta. Puheen spontaanin luonteen vuoksi kielessä kuitenkin on aina variaatiota eikä sen säännönmukaisuutta voi valvoa. Mielikäinen (1989: 238–240) määritteleekin ny- kypuhekielen normittamattomaksi puhutuksi kieleksi, jossa ilmenee joitain murteiden yleisimpiä äänne- ja muotopiirteitä. Nykypuhekieleen kuuluvia tai yleistyviä eli ekspansiivisia ja laajalevikkisiä entisiä paikallismurteiden piirteitä ovat esimerkiksi Mielikäisen (1989), Mantilan (1997) ja murteen- seuruuhankkeen ensi kierroksen tuloskoosteen (Nuolijärvi & Sorjonen 2005) mukaan seuraavat:
− Yksikön 1. ja 2. persoonan pronominien lyhyet muodot mä(ä) ja sä(ä), mu-(lle), su-(lle) jne.
− Pronominien se ja ne käyttö ihmisistä sekä demonstratiivipronominit tää ja nää
− Passiivimuoto monikon 1. persoonassa: me tullaan
− Yksikkömuoto monikon 3. persoonassa: ne sanoo
− i:n kato painottomien tavujen diftongeissa: punanen, sellanen, antas (< antaisi)
− i:n loppuheitto etenkin imperfektissä ja s:n jälkeen: se palas, jos menis, yks, kaks
− Kato t:n heikon asteen vastineena erityisesti pitkän vokaalin tai h:n jäljessä: kaheksan, en tiiä (toisaalta yleiskielisen d:n suosiminen etenkin lyhyen vokaalin jäljessä: kä- dessä)
− A-loppuisten vokaaliyhtymien oikeneminen eli assimiloituminen: hirvee, sanoo (< sa- noa), toisii (< toisia), kouluu (< koulua)
− MA-infinitiivin illatiivin lyhyt muoto: rupes tekeen, tuu kattoon (< katsomaan)
− Yleiskielen vaihteluttoman ts-yhtymän vastineena tt : t: mettä : metän
− A:n loppuheitto etenkin pronomineissa ja partikkeleissa: meill‿on, siin‿ei
Nykypuhekielikään ei kuitenkaan ole yhtenäinen kielimuoto, vaan kulloinkin käytettävä ti- lanne vaikuttaa puhetavan valintaan. Näin ollen henkilön puheessa saattaa kuulua esimerkiksi ystä- vien kanssa keskusteltaessa perin paikallispitoista kieltä, kun taas saman henkilön keskustellessa pu- helimessa Kelan virkailijan kanssa hänen käyttämäänsä kieltä voisi luonnehtia lähes kirjakieliseksi (esim. Paunonen 1982: 140). Mantila (2004) katsoo henkilön oman motivaation vaikuttavan tilantei- seen vaihteluun: puhuja suosii tilanteen mukaan eri kielimuotoja ilmentääkseen kulloinkin identiteet- tiään ja sitä, mihin sosiaaliseen ryhmään kuuluu. Kielimuoto vaihtelee myös sosiaalisten tekijöiden
16
mukaan – esimerkiksi iän ja sukupuolen on havaittu korreloivan puheen murteellisuuden mukaan niin, että nuorimmat ja naissukupuoliset suosivat yleispuhekieltä, kun taas vanhimmat ja miessuku- puoliset käyttävät puheessaan toisia enemmän murteellisuuksia (esim. Lappalainen 2001; Kurki 2005; Nuolijärvi & Sorjonen 2005).
Tasoittumisesta huolimatta murteet siis näkyvät yhä Suomen kielikentällä. Jotkin murrepiir- teet pitävät pintansa, ja niiden käyttöala on jopa laajenemassa. Kielentutkijalle onkin mielenkiintoista seurata sitä, mitkä piirteet pysyvät käytössä ja mitkä muuttuvat milläkin ehdoilla. Nuolijärvi ja Sor- jonen (2005: 133) huomauttavat, että itsessään variaatio voi olla melko pysyvä tila. Kun puhekielen luonteena on muutoksellisuus, murteiden kentällä riittää jatkuvasti tutkittavaa.
17 3. AINEISTO JA SEN KÄSITTELY
Aineistoni koostuu 35:stä Laitilan lukion opiskelijan kirjoitelmasta, jotka ovat Laitilan murteella kir- joitettuja matkailumainoksia Laitilaan suuntaaville matkailijoille. Kansandialektologisen tutkimuk- sen aineisto on tuskin koskaan täysin ongelmaton, sillä ainakin murteentutkimuksessa optimaalisinta olisi saada tutkimusaineistoksi esimerkiksi haastattelututkimuksessa sellaista puhetta, jota informan- tit tuottavat vapaasti kiinnittämättä huomiota tarkemmin sanamuotoihinsa. Haastattelutilanteessa kui- tenkin informantti saattaa olla sanojensa kanssa varautunut esimerkiksi nauhurin näkyessä pöydällä tai haastattelijan puhuessa eri murretta. (esim. Labov 1972: 209.) Samoin tässä tutkimuksessa aineis- ton keruuseen liittyy joitain kysymyksiä, joita koen tarpeen käsitellä ennen tutkittavien piirteiden esittelyä. Koska oma aineistoni on nuorten tuottamaa kirjoitettua murretta, käsittelen aluksi nuoria kielenoppaina ja tämän jälkeen murteen kirjallista merkintää. Näiden jälkeen kerron aineistoni ke- ruusta ja tutkimuksen metodisista ratkaisuista.
3.1 Nuoret murteen havainnoijina
Murteentutkimuksessa on perinteisesti käytetty kielenoppaina vanhoja, mahdollisimman paikallaan pysyneitä henkilöitä, joiden puheessa on näkynyt vanhoja murrepiirteitä. Mikäli kuitenkin halutaan selvittää nyky-yhteiskunnan puhekielen variaatiota, on informanteiksi hyväksyttävä myös nuorempi ja muuttava väestö, jotta tulokset vastaavat realistisesti puhekielen koko kirjoa marginaalisen otoksen sijaan. (Chambers & Trudgill 1980: 35; Nuolijärvi & Sorjonen 2005: 135.) Sama koskee kansan omia havaintoja puhekielestä. Kansandialektologiassa ja -lingvistiikassa onkin jo Prestonin tutkimuksissa keskitytty keräämään kielellisiä havaintoja ja näkemyksiä melko nuorilta maallikoilta, noin 18–31- vuotiailta informanteilta (Preston 1989: 25). Opiskelijoiden käyttö informantteina selittyy osaltaan aineiston saatavuuden vaivattomuuden perusteella: kouluympäristöstä saa helposti koottua ainakin ikärakenteeltaan yhtenevän ryhmän, minkä lisäksi koulu on luontainen paikka täyttää kyselylomak- keita ja tehdä testejä.
Nuoret voivat toimia kansanlingvistisen tutkimuksen informantteina monestakin syystä. Sen lisäksi, että nuorten kerääminen informanteiksi on jokseenkin vaivatonta, Vaattovaara (2009: 46) mainitsee myös nuorten samankaltaisen elämänkokemuksen sekä jokseenkin yhtäläiset lähtökohdat paikallisen puhekielen omaksumiseen. Etenkin pienemmän paikkakunnan nuoret siis todennäköisesti käyttävät melko samankaltaista kieltä verrattuna erilaisista taustoista tuleviin aikuisiin. Lisäksi nuor-
18
ten kielitietoisuus voi vastata todellisuutta hyvinkin: esimerkiksi Nahkolan ja Saanilahden yläkou- luikäiset virtolaiset vastaajat tunsivat murteita hyvin (1990: 161), ja Vaattovaaran tulosten mukaan pellolaisten abiturienttien mieltämät murrerajat vastaavat tutkijoiden näkemyksiä (2009: 153). Nuor- ten kielitietoisuutta edesauttavat todennäköisesti sekä media että internet, mutta myös koulujärjes- telmä. Niin perus- kuin lukio-opetuksen opetussuunnitelmien perusteisiin kuuluu kielikasvatuksen tai -tietoisuuden periaate, jossa myös murteet huomioidaan. Lukiossa murretietoisuutta herätellään jo äidinkielen toisella kurssilla. (Opetushallitus 2014: 159; 2015: 16–17, 42–43.)
Nuorten tuottaman kieliaineiston käyttö ei ole kuitenkaan ongelmatonta. Juuri heidän ikänsä ja mahdollisen liikkumattomuutensa vuoksi nuorten murretietoisuus saattaa olla suppea. Esimerkiksi Palander ja Nupponen (2005: 15) sekä Nupponen (2011: 8) eivät ole tästä syystä ottaneet kyseisten tutkimustensa vastaajiksi alle 20-vuotiaita. Palanderin ja Nupposen sekä Nupposen tutkimuksissa kuitenkin selvitellään valtakunnallisten murre-erojen tietämystä, ei tietyn paikkakunnan asukkaiden näkemystä asuinalueensa puhemuodosta. Lisäksi kielitietoisuus on vaikeasti mitattava asia: mikä on toiselle yleistietoon kuuluvaa kielen vaihtelua, on toiselle tiedostamatonta. Kaiken lisäksi kansanling- vististä tutkimusta olisi lähes mahdotonta tehdä tarkoin kielitietoisuuskriteerein. Kielitietoisuuden suppeus saattaa sitä paitsi olla kansanlingvistisessä tutkimuksessa joissain tapauksissa pikemmin etu kuin haitta: mikäli ihminen ei tiedosta puhetapansa negatiivisesti leimautuneita, stigmatisoituneita piirteitä tai siihen liittyviä negatiivisia asenteita, hän saattaa tuoda esiin myös vähemmän arvostettuja piirteitä niitä karttamatta. On myös mahdollista, että muun muassa internetin ansiosta nyky-yhteis- kunnan lukioikäiset ovat entistä tietoisempia kielen vaihtelusta ja näin ollen myös eri murteista piir- teineen. Nuoret voivat siis hyvinkin toimia kansanlingvistisen tutkimuksen informantteina.
3.2 Murteen kirjoittamisesta
Murre on ennen kaikkea puhutun kielen muoto, mikä on todennäköisesti syynä Paunosen (1986: 158) toteamukselle siitä, ettei murretta voi arvioida sen kirjoitetusta muodosta käsin. Silti kirjoitetussa murteessa on paljon tutkijaa kiinnostavaa materiaalia. Kun tekstin tuottaminen on aina valintojen tekemistä, täytyy murretta kirjoitettaessa tehdä valintoja entistä enemmän: pyrkimyksenä on tuottaa puhuttua kieltä kirjalliseen muotoon, jolloin kirjoittajan täytyy työskennellä kahden konvention ken- tän keskiössä samanaikaisesti. Kalliokoski (1998: 191) tiivistää murteen kirjoittamisen ongelman osuvasti: ”on pystyttävä tuottamaan näköaistin havaittavaksi jotakin, mikä on kuulon avulla havait- tavaa.” Sen lisäksi, että puhutussa kielessä on itsessään paljon vaihtelua, on vaihtelua myös puhutun kielen merkintätavoissa.
19
Murteella kirjoittaessaan joutuu tekemään valintoja ja päätöksiä murteen noudattamisen ja tekstin ymmärrettävyyden välillä. Mielikäisen (2001) mukaan maallikoiden murremerkinnöissä nä- kyy kaunokirjallisuudessa etenkin kahta menettelytapaa tekstin käyttötavan perusteella: joko tekstin hienoista sävytystä yksittäisillä murteellisilla muodoilla tai sanoilla, tai äänne- ja muotopiirteiden tarkkaa ja systemaattista merkitsemistä. Ongelmaksi muodostuu toisaalta se, onko teksti ”riittävän”
murteellista, mutta toisaalta se, onko teksti ymmärrettävää. Varsin yleinenkin puhekielen piirre saat- taa olla vaikeasti luettava kirjoitetussa muodossa, kuten puhekielen sanarajojen assimilaatio- ja kah- dennusilmiöt: pojam pallo, tulet tänne. Murteen lukeminen ja kirjoittaminen voidaankin kokea vai- keaksi sekä erilaisten konventioiden risteytymisen että harjoituksen puutteen vuoksi (Mielikäinen &
Palander 2002: 89). Kirjoittajalle tuttu murre ei toisinnukaan tekstiin sellaisenaan, vaan tämän on karsittava tekstistään murrepiirteitä luettavuutta lisätäkseen (Palander & Kontkanen 2012: 124). Tut- kijan näkökulmasta onkin kiintoisaa, mitkä murrepiirteet tekstiin jätetään.
Murteellista tekstiä tuottaessaan kirjoittaja jättää tekstiin todennäköisesti etenkin sellaiset piir- teet, jotka hän kokee murteen tunnistuksen kannalta olennaisiksi (Palander & Kontkanen 2012: 124).
Toisaalta kirjoittaja myös valitsee piirteitä, joita hän itse on pannut merkille tavalla tai toisella kysei- sestä murteesta. Yleisesti ottaen maallikoiden on todettu havaitsevan murteista helpoimmin laajale- vikkiset piirteet, sanastolliset erot, persoonapronominit sekä selvästi yleiskielestä tai itselle tutusta murteesta poikkeavat ilmiöt. Vaikeimpia murteista havaittavia piirteitä ovat liukuvat foneettiset erot, kuten yksittäisten äänteiden pituudet tai diftongien redusoitumiset. (Esim. Mielikäinen & Palander 2002: 98–99; Vaattovaara 2009: 129; Palander 2011: 169–170.) Ei ole myöskään tavatonta, että oman murrealueen murrepiirteitä tiedusteltaessa informantit tuovat esiin runsaan vaihtelun alaisia, väistyviä ja vain esimerkiksi vanhemman väestön käytössä olevia piirteitä (Palander 1982: 169; Nahkola &
Saanilahti 1990b: 163–164; Saanilahti 1990: 24, 29). Murreteksti ei välttämättä siis kuvasta olemassa olevaa tai kirjoittajan käyttämää murretta, vaan kirjoittajan näkemystä siitä, millaisena hän murteen tuntee, millaista sen hänen mielestään pitäisi olla tai mitä piirteitä hän itse siitä tiedostaa ja pitää merkittävinä.
Murteella kirjoitettaessa siis toisaalta vaihtelee se, mitä havaitaan ja merkitään, mutta myös se, miten merkitään. Murteen kirjoittaminen ja lukeminen koetaan usein vaikeaksi, mihin vaikuttavat muun muassa koulussakin korostettavat kirjakielen konventiot, joissa murteellisuuksia on pyritty karttamaan – osin samasta syystä murretta ei ole myöskään totuttu lukemaan (Björkbacka 2002: 59–
60; Palander & Nupponen 2005: 49; Leander 2008: 66–67; Palander & Kontkanen 2012: 124). Mur- teet ovat kuitenkin näkyneet kirjasuomessa sen synnystä lähtien, kun normien puuttuessa kirjailijat käyttivät teksteissään kotimurteittensa aineksia. Murteet ovat näkyneet myös myöhemmin kaunokir-
20
jallisuudessa muun muassa henkilöhahmojen dialogeissa 1800-luvun lopulta lähtien. Kokonaan mur- teella kirjoitetun tekstin eli murrekirjallisuuden alkuunpanijana voidaan pitää 1900-luvun alusta läh- tien Rauman murteella pakinoinutta Hj. Nortamoa. (Mielikäinen 2001.) Nortamon tekstejä tutkineen Kalliokosken (1998: 186) mukaan hän on 1900-luvun alkupuolen murreteksteillään luonut tietynlai- sen konvention alueen puhekielen kirjoittamiselle, siis myös tutkimuksen kohteena olevan Laitilan murteen kirjoittamiselle. Vaikka maallikoiden murremerkinnät eivät ole niin systemaattisia kuin kan- sallinen kirjakielemme, on murteilla joitain kirjallisia esikuvia, jotka voivat vaikuttaa maallikoiden käsityksiin murteiden ”oikeaoppisista” kirjoitustavoista.
Murteella kirjoitetuissa teksteissä rikotaan kirjakielen sääntöjä, jotta voidaan tuottaa mahdol- lisimman hyvin puhetta jäljittelevää tekstiä. Joistain säännöistä on siitä huolimatta pidettävä kiinni, jotta tekstin sanoma voi välittyä lukijalle. Murteen maallikkokirjoittajan täytyy pohtia murteensa eri- tyispiirteitä ja sitä, kuinka näitä piirteitä merkitä sekä lisäksi sitä, saako lukija lopputuotoksesta sel- vää. Kirjoitetun murteen tutkiminen palvelee siis hyvin kansanlingvistisen tutkimuksen tavoitteita, sillä kirjoitetussa murteessa ilmenevät niin maallikoiden näkemykset murrepiirteistä kuin myös näi- den tavat kuvata ilmiöitä. Ilmiöiden kuvaamistavat osaltaan valaisevat myös sitä, kuinka piirteet näyt- täytyvät ihmisille.
3.3 Aineiston käsittely ja tutkimusmenetelmä
Tutkimusaineistoni koostuu 35:stä lukiolaisten murrekirjoituksesta. Pääsin keräämään aineistoa kah- tena peräkkäisenä päivänä Laitilan lukiosta 45-minuuttiselta oppitunnilta, jonka äidinkielenopettaja katsoi mahdolliseksi. Koska sekä paikkakunta että lukio ovat suhteellisen pieniä, en rajannut infor- mantteja näiden taustatietojen perusteella. Henkilökohtaisista taustatekijöistä yhteistä informanttieni kohdalla on siis paikkakunnalla asuminen ja ikä (n. 16–18 vuotta). Koska en rajannut informantteja millään tavalla, aineiston tuottajina on todennäköisesti myös nuoria, jotka eivät ole asuneet koko ikäänsä Laitilassa. Tällaisia tekstejä ovat selvästi KK2 ja KK17, joista toisessa tästä historiasta mai- nitaan ja toisessa on paljon epävarmuuden ilmaisuja. Nämäkin tekstit olen kuitenkin ottanut analy- sointiini mukaan, sillä ne osoittavat murrepiirteiden tiedostamista aivan yhtä lailla kuin muutkin teks- tit.
Olen järjestänyt ja merkinnyt tekstit niiden saamisjärjestyksessä: Pääsin keräämään aineistoa kahtena erillisenä päivänä, joista ensimmäisellä kerralla tietokoneet eivät olleet saatavilla, joten teks- tit kirjoitettiin käsin. Seuraavana päivänä toisen ryhmän opiskelijoilla oli pääsy tietokoneelle, joten
21
tekstit kirjoitettiin tietokoneella tekstinkäsittelyohjelmilla. Pyysin opiskelijoita jättämään kirjoitta- matta nimensä teksteihin anonymiteetin varmistamiseksi. Tietokoneella kirjoitetut tekstit lähetettiin minulle sähköpostiin, mutta tekstien lähettäjien sähköpostiosoitteet on poistettu. Tekstit on koodattu siten, että lyhenne KK viittaa käsin kirjoitettuun ja TK tietokoneella kirjoitettuun tekstiin ja lyhenteen perässä oleva numero ilmaisee tekstin järjestysluvun aineistossani: esimerkiksi TK5 on viides luke- mani tietokoneella kirjoitettu teksti. KK-tekstejä on yhteensä 17 ja TK-tekstejä 18 kappaletta. Kirjoi- telmien pituusohje oli käsin kirjoitettaessa noin kaksi konseptisivua ja tietokoneella kirjoittaessa noin sivun verran tekstiä. Tekstien sanamäärä vaihtelee 129:stä 531:een – käsin kirjoitetuissa teksteissä pituus on keskimäärin 250 sanaa, kun taas tietokoneella kirjoitetuissa teksteissä sanamäärä on melko säännöllisesti kolmen- ja neljänsadan välillä. Tutkimuksen lopussa on liitteenä kaksi esimerkkiä käyt- tämästäni aineistosta (liitteet 1 ja 2).
Ohjeistin lukiolaisia kirjoittamaan matkailumainoksen Laitilan murteella, sellaisella kielellä, minkä he itse mieltävät Laitilan murteeksi: millaista kieltä paikkakunnalla kuulee tai miten he ajatte- levat jonkun puhuvan Laitilan murteella. Ei-kielitieteilijät usein mieltävät murteen standardista poik- keavaksi puhekieleksi (Palander 2011: 28), minkä vuoksi termin käyttäminen oli omassa tehtävänan- nossani tutkimuksen tavoitteita palvelevaa. Tekstien yleiskuva on murteellinen, eikä yksikään teksti ole puhtaan yleiskielinen tai nykypuhekielinen. Teksteissä on kuitenkin eroja siinä, kuinka paljon ja mitä murrepiirteitä niissä ilmenee. Olen valikoinut tutkittavaksi etenkin sellaisia piirteitä, joista löy- tyy viitteitä aiemmista tutkimuksista (esim. Kurki 1998 & 2005; Mäki 2009). Selitän kunkin piirteen kohdalla erikseen, kuinka omasta aineistostani syntyvät havainnot jostain piirteestä kytkeytyvät aiem- piin tutkimustuloksiin piirteen yleiskielistymistendenssistä tai voimissaan pysymisestä.
Viimeaikaisten tutkimusten lisäksi olen kiinnostunut siitä, kuinka paljon teksteissä näkyy piir- teitä, jotka Ojansuu (1901) ja toisaalta Siltamäki (2004) katsovat nimenomaan Laitilan seudun puhe- kielelle tyypillisiksi piirteiksi. Piirteet eivät siis ole sidottuja viimeaikaisiin tutkimuksiin lounaismur- teista, vaan nousevat toisaalta aineistosta sekä toisaalta vanhasta murteesta kirjatuista tiedoista. Täl- laisten suppealevikkisten piirteiden tutkiminen kiinnostaa siksi, että Laitilaa voidaan pitää maaseutu- paikkakuntana, missä piirteet voivat säilyä suhteellisen hyvin (Mielikäinen & Palander 2014: 92).
Lisäksi Nuolijärvi ja Sorjonen (2005: 135–136) huomauttavat, että suomalaisessa kielentutkimuk- sessa on kiinnitetty huomiota vain rajalliseen määrään piirteitä, minkä seurauksena harvinaisempien piirteiden tutkimus on jäänyt varjoon. Jos kuitenkin tahdotaan muodostaa realistista kuvaa suomen kielikentästä ja kielen variaatiosta sekä kielenkäyttäjien näkemyksestä kielen piirteistä, on huomioi- tava kielen kenttä kokonaisuudessaan tarkastellen niin suppea- kuin laajalevikkisiäkin piirteitä.
22
Tutkimusmetodina toimii lounaismurteiden pohjoisryhmälle ominaisten piirteiden esiintymis- frekvenssin tarkastelu. Pääpaino tutkimuksessa ei ole merkintöjen systemaattisuudessa, vaan jo yk- sittäinen piirteen merkintä tekstiin viestii piirteen tiedostamisesta. Merkintöjen systemaattisuuden pe- rusteella tutkitaan piirteiden yleisimpiä toteutumis- tai tiedostamisyhteyksiä, mutta pääpaino on siinä, monessako tekstissä kukin piirre ylipäätään esiintyy. Kunkin piirteen kohdalla on laskettu esiinty- mäksi siis se, että piirre esiintyy tekstissä edes kerran. Korkeintaan neljässä tekstissä esiintyvät piir- teet esittelen piirreluokkien jälkeen omana ryhmänään, sillä tällaisten sporadisten merkintöjen perus- teella on mahdotonta tehdä syväluotaavaa analyysia. Käsittelen kunkin piirreluokan kerrallaan, ensin vokaalit, sitten konsonantit ja viimeisenä muoto-opilliset piirteet. Esittelen kunkin piirreluokan alussa taulukon tarkasteltavan piirteen esiintymisestä teksteissä ja tämän jälkeen kutakin taulukossa näkyvää piirrettä tarkemmin yleisimmästä harvinaisempaan. Vastaavanlaista metodia on käytetty aiemmin kansandialektologisessa tutkimuksessa muun muassa Palanderin ja Kontkasen tutkimuksessa Ilo- mantsin murteen piirteistä (2012) sekä Aarikan (2014) Porin murteen piirteiden tutkimuksessa.
Aineistoesimerkit ovat käsittelemättömiä niin, että en ole ryhtynyt korjaamaan teksteistä kir- joitusvirheitä. Kun kyseessä kuitenkin on kirjoitetun murteen analysointi, voivat virheellisiltä vaikut- tavat merkinnät kuvastaa murrepiirteiden hahmottamista, eikä siitä voi olla varmuutta, mikä on näp- päilyvirhettä ja mikä tarkoituksenmukaista poikkeuksellista kirjoitustapaa. Käsin kirjoitetuissa teks- teissä olen joutunut tekemään muutamia tulkintoja kirjoittaessani tekstit puhtaaksi tietokoneelle, mutta koska informanttieni tekstit olivat pääsääntöisesti varsin helppolukuisia, ei muotojen suhteen tarvinnut paljoa arvella, ainakaan merkittävissä sanamuodoissa.
23 4. VOKAALIPIIRTEET
Taulukossa 1 on esitelty sellaiset vokaalipiirteet, jotka esiintyvät vähintään viidessä kirjoitelmassa.
Taulukko 1. Vokaalipiirteet.
Piirre Käsin kirjoitetut teks-
tit (KK, yht. 17 kpl) Tietokoneella kirjoite- tut tekstit (TK, yht. 18 kpl)
Piirteen esiintyminen kummassakin teksti- ryhmässä, yhteensä Strukturaalinen loppu-
heitto 17/17 18/18 35/35
Jälkitavujen pitkien vokaalien lyhenemi- nen
16/17 18/18 34/35
Sisäheitto 15/17 18/18 33/35
Diftongien avartumi-
nen 15/17 15/18 30/35
Muutokset -eA > -i
/-OA > -U 7/17 5/18 12/35
Kukin taulukossa esitelty piirre on esiintynyt kussakin kirjoitelmassa vähintään kerran. Samassa teks- tissä kuitenkin saattaa esiintyä useita eri variantteja piirteistä niin, että esimerkiksi kaikki tekstissä näkyvät diftongit eivät ole avartuneet. Tämän vuoksi esittelen piirrekohtaisia ilmenemisehtoja tar- kemmin seuraavaksi. Teksteissä esiintyy myös muita murteellisia vokaali-ilmiöitä, mutta satunnais- ten esiintymien vuoksi niiden systemaattinen käsittely on mahdotonta. Tällaisia piirteitä esittelen yh- dessä muiden sporadisten piirteiden kanssa luvussa 7 käsiteltyäni ensin laajemmin esiintyvät äänne- ja muotopiirteet.
4.1 Strukturaalinen loppuheitto
Tarkastelin aluksi ylipäätään loppuheittoa teksteissä, ja sitä niissä näkyy paljonkin. Loppuheitto eli sanan loppuvokaalin kato on yleistä puhekielessä ympäri Suomea, mutta vain tietyissä yhteyksissä, kuten sijapäätteissä sekä sananloppuisessa -si-aineksessa (koulussa > koulus, vuosi > vuos) (Mieli- käinen 1982: 283, 286; Mantila 2004: 325–326). Tällainen loppuheitto näkyy myös aineistossani hy- vin säännönmukaisesti, minkä vuoksi koen sen erittelyn tarpeettomaksi. Lounaismurteisiin kuitenkin kuuluu vielä omanlaisensa, ehdoiltaan laajempi loppuheitto. Tätä loppuheiton tyyppiä voi nimittää strukturaaliseksi, sillä sen esiintymisehtona on sanan rakenne: sanan loppuvokaali katoaa sellaisista kaksitavuisista sanoista, joiden ensitavu on pitkä ja useampitavuisista sanoista aina. (Rapola 1990:
24
107–108; Kangasmaa-Minn 1979: 63.) Rapolan luentojen pohjalta kirjoittanut Kangasmaa-Minn (mp.) jakaa loppuheiton vielä fonologiseen ja morfologiseen. Fonologisessa loppuheitossa on kyse lausefoneettisesta loppuheitosta (meill‿on, siell‿ei) sekä -i:n heittymisestä -s:n jälkeen ja morfolo- gisessa lähinnä suffiksaalisesta -A:n katoamisesta sijapäätteistä. Fonologinen ja morfologinen loppu- heitto ovat siis nykypuhekieleen levinneitä ilmiöitä, kun taas strukturaalinen loppuheitto on ominaista vain lounaismurteille.
Jätin strukturaalisen loppuheiton ulkopuolelle tapaukset, jotka vaikuttavat selvästi muodosta riippuvaisilta tai suffiksaalisilta ja jotka siis itse lukisin mukaan morfologiseen loppuheittoon. Näihin lukeutuu yksikön ja monikon 3. persoonan omistusliitteen -nsA:n (autonsa, äitinsä) loppuheitto.
Koska esimerkiksi Ojansuu (1901: 9) kertoo lounaismurteiden loppuheiton ansiosta suffiksin -nsA lyhenevän säännöllisesti kaavalla -nsA > ns > s, voi sanoa tämän loppuheiton olevan morfologista, sillä se on suffiksaalista ja koskee tiettyä muotoainesta. Myös omassa aineistossani on nähtävillä esi- merkkejä ilmiöstä:
(1) – – kuule kaik maailma juaru naapureistas – –. – – kyl se loistos o säilyttän. (TK13) (2) Sit jos halu ittiäs hemmotella – –. – – jos halu tukkatas hoitta jollai tappa. (KK10)
Morfologiseen (tai suffiksaaliseen) loppuheittoon olen myös lukenut mukaan tekemisen tai olemisen tapaa ilmaisevat sanat, joissa on sama possessiivisuffiksi. Tällaisia ovat erilaiset tavan adverbit ja adverbiaaliset ilmaisut, kuten olla tosissaan tai ylipäätään (ilmaisujen rakenteesta ja funktioista lisää esim. VISK § 654, § 682). Koska aineistossani tällaisissa ilmaisuissa näkyy päätteenä myös pelkkä -s, vaikuttaa siltä, että variantin -Vn sijaan näihin hahmotetaan possessiivisuffiksivariantti -nsA, joka lyhenee Ojansuun kaavan mukaan. Tästä esimerkkeinä ovat aineistostani sanat alvariis, ylipäätäs, kokonaisuuresas, äkkiseltäs, melkestäs ja oikkiastas. Strukturaalisen loppuheiton laskelmista pois jää- vät myös samalla periaatteella todennäköisesti adverbista ympäriinsä olevat merkinnät ympärs, mutta laskuihin sitten taas on otettu mukaan sanasta ympäri loppuheittoinen muoto ympär. Morfologiseen tai suffiksaaliseen loppuheittoon lasken mukaan myös komparatiivin, joka esiintyy vain kerran ai- neistossani ”kokonaisena” ja muutoin loppuheittoisena (parempi > paremp).
Teksteistä on katsottu kaikki eri muodot, joissa strukturaalista loppuheittoa on esiintynyt.
Sama muoto on saattanut esiintyä samassa tekstissä useampaankin kertaan, mutta vain yksi näistä esiintymistä on otettu huomioon. Näin olen koonnut muodot, joissa strukturaalista loppuheittoa ta- pahtuu teksteissä eniten. Strukturaalinen loppuheitto ei ulottunut kaikkiin mahdollisiin sanoihin yh-
25
dessäkään tekstissä, mutta vain yksittäisiä merkintöjä oli tietokoneella kirjoitetuissa (TK: 5/18) enem- män kuin käsin kirjoitetuissa (KK: 2/17). Käsin kirjoitetuissa teksteissä siis strukturaalinen loppu- heitto oli hieman systemaattisempaa kuin tietokonekirjoitetuissa teksteissä.
Taulukko 2. Kaksitavuiset muodot, joissa sturkturaalinen loppuheitto toteutuu.
2-tavuiset muodot, joissa esiintyy strukturaa- lista loppuheittoa
Tekstien lukumäärä, jossa muoto esiintyy lop- puheittoisena
olla (ol) 22
paikka (paik) 19
aina (ain) 17
kaikki (kaik) 16
mennä (men) 13
käydä (käyd/käyr) 13
pieni (pien/piän) 13
juuri (juur) 7
tarvita (tart) 6
tietää (tiäd/tiär) 4
paljon (pal) 4
Taulukossa 2 esiteltyjen muotojen lisäksi esiintyy monia muita sanoja, joissa on strukturaalista lop- puheittoa, mutta niistä on korkeintaan kaksi esiintymää (esim. mieli, teltta, seura sekä nuori). Joitain säännönmukaisuuksia siitä huolimatta on löydettävissä. Jos strukturaalista loppuheittoa esiintyy, se näkyy usein A-infinitiivissä tai kieltomuodossa: jos juttelema haluas men, vois siäl sit juar ja emmää tiär. Samoin imperatiivimuotoisella verbillä on taipumus loppuheittoon (men käymähä, ot satevari), vaikka tätä loppuheittoa ei voikaan laskea strukturaaliseksi sananalkuisen lyhyen tavun vuoksi. Us- kon kuitenkin, että verbien loppuheittoilmiöt ovat kytköksissä toisiinsa. Paljon-sana esiintyy teks- teissä niin muodoissa paljo, pali kuin myös strukturaalisen loppuheiton muodossa pal. Kaksitavui- sissa sanoissa strukturaalinen loppuheitto koskee useimmiten vokaaleja a, ä sekä i, kun taas e heittyy lähinnä imperatiivi- sekä kieltomuodon yhteydessä, muuten ei juurikaan. Ainoat muunlaiset e:n struk- turaaliset loppuheittotapaukset ovat yksittäiset sanoissa kolme, viime ja jopa sanassa varten, jossa loppuheittoa ei odottaisi umpitavun vuoksi. Samoin o heittyy vain sanoista hieno ja puisto. Suurin osa sanoista, joissa strukturaalista loppuheittoa esiintyy, on taajaan käytettyjä, kuten mennä, aina sekä kaikki. Teksteissä oli kuitenkin yksittäisiä loppuheittotapauksia myös varsin yleisistä sanoista kuten pitkä, päivä, nälkä, arki ja nuori. Näinkään yleiset sanat eivät siis läheskään aina esiinny lop- puheittoisina, vaan pikemmin sanojen loppuheittoisuus on harvinaista.
