TAMPEREEN YLIOPISTO
Juha Karilainen
EUROOPAN MAIDEN TOIMITTAJIEN EETTISET OHJEET Ohjeiden vertaileva sisällönanalyysi sekä muutokset vuosina 1995-2007
Tiedotusopin pro gradu –tutkielma Toukokuu 2008
TAMPEREEN YLIOPISTO Tiedotusopin laitos
KARILAINEN, JUHA: EUROOPPALAISTEN MAIDEN TOIMITTAJIEN EETTISET OHJEET.
Ohjeiden vertaileva sisällönanalyysi sekä muutokset vuosina 1995-2007.
Pro gradu -tutkielma, 90 s., 21 liites.
Toukokuu 2008
________________________________________________________________________________
Tutkin pro gradu -tutkielmassani journalistietiikkaa sellaisena, kuin se esiintyy eurooppalaisten maiden toimittajien eettisissä säännöstöissä.
Keräsin tutkimuksen aineiston talvella 2007-08 lähinnä eurooppalaisten journalistiliittojen ja lehdistöneuvostojen internet-sivuilta, eurooppalaisilta journalismin tutkimuksen professoreilta tai journalisteilta.
Toimittajien eettisiä säännöstöjä, eli koodeja, kertyi tämän tutkimuksen aineistoon 50 kappaletta, 46:sta eri maasta. Mukana ovat kaikki EU-maat ja suuri joukko Itä-Euroopan maita.
Tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, miten eurooppalainen journalistietiikka on muuttunut reilussa kymmenessä vuodessa. Tiina Laitila tutki Tampereen yliopistolla journalistieettisiä koodeja vuonna 1995. Tämä tutkimus on tehty noudattaen Laitilan omaan tutkimukseensa kehittämää menetelmää. Näin ollen journalistieettisten koodien kehitys voidaan selvittää vertailemalla vuoden 2007 koodeja vuoden 1995 koodeihin.
Vuoden 1995 jälkeen Eurooppaan on ilmestynyt 19 uutta koodia lähes yhtä moneen maahan. 16 vuonna 1995 mukana ollutta koodia on päivitetty vuoden 1995 jälkeen.
Aineiston sisällönanalyysi on tehty etsimällä koodeissa esiintyvät yksittäiset eettiset periaatteet ja luokittelemalla ne kuuteen pääluokkaan, jotka jakaantuvat kahteentoista alaluokkaan. Sisältöluokat on johdettu Denis McQuailin määrittelemistä median vastuusuhteista.
Tutkimuksen päätuloksena oli, että eurooppalaisten maiden koodit ovat keskenään hyvin samanlaisia. Koodit ovat myös samanlaisia kuin ne olivat reilut kymmenen vuotta sitten. Kuusi pääluokkaa ovat kutakuinkin yhtä yleisiä nyt, kuin ne olivat vuonna 1995. Jos tarkastellaan
yksittäisiä sääntöjä, niin neljä yleisintä sääntöä ovat täysin samoja nyt, kuin ne olivat vuonna 1995, vain niiden keskinäinen järjestys on muuttunut.
Tästä samankaltaisuudesta voi päätellä ensiksi, että ideaalinen, hyvä journalismi mielletään muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta hyvinkin samalla tavoin eri maissa. Toiseksi journalistin ohjeita pidetään 2000-luvulla eräänlaisena toimivan modernin (länsimaisen) valtion
tunnusmerkkeinä. Tästä kertovat selvästi itäisen Keski-Euroopan ja Itä-Euroopan maihin EU:n tai muiden kansainvälisten organisaatioiden viemät koodit. Tämän takia itäeurooppalaiset koodit ovat sisällöltään hyvin samanlaisia kuin lännessä, vaikka maiden journalistiset kulttuurit eivät
samanlaisia olisikaan.
SISÄLLYS
1 Mitä ovat eettiset koodit, ja miksi niitä kannattaa tutkia? 5
1.1 Tutkimuksen tausta……….5
1.2 Mitä tämä tutkimus käsittelee?... 8
1.3 Miten eettisiä koodeja on aikaisemmin tutkittu?...11
2 Media ja yhteiskunta 14 2.1 Journalismin yhteiskunnallinen tehtävä……….14
2.2 Normatiivinen mediateoria... 15
2.3 McQuailin tilivelvollisuusteoria……… 17
2.4 Journalismin sääntely……….……….20
2.5 Journalistieettiset koodit ……….………24
2.6 Millaista on Eurooppalainen journalismi?...29
2.7 Yhteinen eurooppalainen koodi?...32
3 Euroopan journalistieettiset koodit 2008 34 3.1 Johdanto koodeihin………34
3.2 Aineiston hankinta………...34
3.3 Aineiston esittely………35
3.4 Tutkimuksen metodi………...43
3.5 Muutokset koodeissa………. 46
3.5.1 Funktio 1: Tilivelvollisuus yleisölle………... 46
3.5.2 Funktio 2: Tilivelvollisuus lähteille ja haasteltaville………….……. 55
3.5.3 Funktio 3: Tilivelvollisuus valtiolle………….………59
3.5.4 Funktio 4: Tilivelvollisuus työnantajalle.……… 59
3.5.5 Funktio 5: Ammatillinen identiteetti……….……….. 60
3.5.6 Funktio 6: Toimittajan ammatillisen aseman suojaaminen………….63
3.6 Sisällönanalyysin tulokset………. 64
3.7 Yhteenveto eurooppalaisista koodeista……….. 76
3.8. Mitä koodien kehityksestä voi päätellä?... 78
4 Johtopäätökset 81 4.1 Mitä olisi voinut tehdä toisin?...81
4.2 Vastasiko tutkimus esitettyihin kysymyksiin?... 82
4.3 Mitä on koodien samankaltaisuuden takana?... 83
4.4 Kohti käytäntöjen tutkimista………. 84
Lähteet 86 Julkaistut lähteet………. 86
Julkaisemattomat lähteet………. 89
Internetlähteet……….. 89
Sanomalehdet……….. 90
Liite 1 Luokitusrunko 90
Liite 2 Päivitetyissä, uusissa ja kaikissa koodeissa esiintyvät säännöt taulukoituina 93
1. Mitä ovat eettiset koodit ja miksi niitä kannattaa tutkia?
1.1. Tutkimukseni tausta
Pro gradu -tutkielmani aihepiiri on kansainvälinen journalistietiikka. Tarkempi aihe on
journalistietiikka sellaisena, kuin se ilmenee ammattikunnan eettisissä säännöissä. Useimmiten nämä säännöt ovat journalistien ammattijärjestöjen ja -liittojen tai lehdistöneuvostojen laatimia.
Joissain tapauksissa ohjeet voivat olla myös valtion tai ulkopuolisen järjestön (EU, kansainväliset journalistiliitot) laatimia.
Eettisiä ohjeita on monella alalla. Kuuluisin ammattikunnan etiikkaa sääntelevä ohje lienee lääkärien antiikin ajoilta periytyvä Hippokrateen vala. Hippokrateen vala säätelee yksityisyyden suojaa seuraavasti: "Mikäli parannustyössäni tai sen ulkopuolella ihmisten parissa näen tai kuulen sellaista, mitä ei pidä levitettämän, vaikenen ja pidän sen salaisuutena" (Lääkäriliitto).
Ammattieettisillä ohjeilla on monta nimeä. Voidaan puhua valasta, ohjeista, säännöistä, suuntaviivoista, koodistoista tai periaatteista. Jotkut säännöt keskittyvät käytäntöihin, toiset ilmaisevat enemmän journalismin yhteiskunnallisia ja moraalisia periaatteita. (Bruun ja Nordenstreng 1992, 157) Ruotsin toimittajien ohjeissa on tänä päivänäkin erotettu toisaalta julkaisusäännöstötpublicitetsregler ja toisaalta ammattisäännöstötyrkesregler. Kuitenkin tätä tutkimusta tehdessä näyttää siltä, että tällainen jako on ainakin koodien osalta yhä harvinaisempaa.
Englanninkielinen kirjallisuus käyttää eettisistä ohjeista yleisnimitystäEthical codes. Websterin englannin sanakirja antaa sanallecode ensisijaiseksi merkitykseksi "A systematic body of law", eli järjestelmällinen lakikokoelma (Websters, 1999). Sen sijaan suomen kieli ei tunnu tuntevan sanan koodi lakimerkitystä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan koodi tarkoittaa joko merkkijärjestelmää tai tunnusta (MOT Kielitoimiston sanakirja 1.0).
Tämän tutkimuksen kansainvälisen luonteen takia haluan käyttää myös kansainvälistä nimitystä.
Yksinkertaisuuden ja selvyyden takia käytän tässä pro gradu -tutkielmassa eettisistä ammattiohjeista kuitenkin johdonmukaisesti nimitystä eettinen koodi tai vain koodi.
Esittelen journalistieettisten koodien historiaa tarkemmin luvussa 2.4. Eurooppalaisia koodeja esittelen tarkemmin luvussa 3.2.
Ajankohtaisuus
Journalistieettiset koodit ovat ajankohtaisia kahdella tavalla. Ensinnäkin Räikän (2002, 84) mukaan ammattietiikan ongelmista on puhuttu viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana enemmän kuin koskaan aiemmin. Eettisistä kysymyksistä on ylipäänsä alettu puhua enemmän. Ammattietiikan lisäksi on pohdittu paljon ympäristö- ja yhteiskuntaetiikkaa.
Syynä tähän on Räikän mielestä pitkälti teknologinen kehitys. Ihmiskunnalla on nyt tekniset edellytykset pilata elinympäristönsä ja tuhota koko maapallon sodilla. Ihmiset voivat saavuttaa teknologian avulla epäinhimillisiä urheilutuloksia. Geeniteknologialla voimme kloonata eläinyksilöitä. Tuloksena on hämmennys ja mielipiteiden pirstoutuminen. Enää ei riitä, että mietitään, mikä on teknisesti mahdollista. Pitää myös miettiä mikä on eettisesti hyväksyttävää.
(Em., 84)
Tässä tutkimuksessa kiinnitän huomiota myös siihen, miten teknologinen kehitys on vaikuttanut journalistien ammattieettisiin ohjeisiin. Palaan asiaan analyysin yhteenvetoluvussa 3.5.
Toiseksi tutkielmani aihe on ajankohtainen myös siksi, että viimeisen kymmenen vuoden aikana Euroopassa on laadittu ja päivitetty journalistieettisiä koodeja erityisen innokkaasti. 29 Euroopan maata on ottanut käyttöön uuden koodiston tai päivittänyt vanhansa vuoden 1998 jälkeen. Ilmeisin syy ilmiölle on uusien valtioiden ilmaantuminen Euroopan kartalle 1990-luvulla Neuvostoliiton ja Jugoslavian hajotessa. Nämä maat ovat sitten laatineet journalistieettisiä koodeja 2000-luvulla. Silti myös niin sanonut vanhat maat ovat päivittäneet koodejaan.
Täysin uusia koodeja eurooppalaisen journalistietiikan kentälle on ilmestynyt 19 kappaletta vuoden 1995, eli viimeisimmän Tampereen yliopistolla tehdyn selvityksen jälkeen. Samana aikana 16 koodia on päivitetty. 14 koodia on samoja kuin vuonna 1995.
Eettisten koodien eettisyys
Englantilainen mediatutkija Valerie Alia haastaa lukijan pieneen ajatusleikkiin kirjassaan Media Ethics and Social Change (2004, 160). Hän pyytää lukijaa katsomaan mainoksia mistä tahansa aikakauslehdestä ja palauttamaan mieleensä millaisia kokemuksia lukijalla on mainostetuista
tuotteista. Samalla voi miettiä, miten seuraavat Amerikan mainostajien liiton eettiset periaatteet vastaavat mainosmaailman todellisuutta:
1. Totuus. Mainosten tulee puhua totta sekä paljastaa merkittäviä tosiseikkoja, joiden salaaminen olisi yleisön harhaanjohtamista.
2. Vastuu. [...]1
8. Perusteettomat väitteet. Mainoksissa tulee välttää liioittelua ja perusteettomia väitteitä.
9. Suositukset. Mainoksissa tuotteita suosittelevien ihmisten tulee olla päteviä todistajia, jotka kertovat rehellisestä ja todellisesta valinnastaan. (Em., 160)
Alian tarkoitus ei ollut tehdä eettisiä ohjeita naurunalaisiksi tai sanoa niiden olevan tarpeettomia.
Äärimmäisellä esimerkillä hän halusi herättää kysymyksiä lukijan päässä: Miksi eettisiä ohjeita laaditaan? Mikä niiden tehtävä on? Tekevätkö eettiset ohjeet käsittelemästään alasta eettisempää?
Alian esimerkki sai minut ensimmäisen kerran epäilemään eettisten ohjeiden eettisyyttä. Eettiset ohjeet voivat olla myös väline, jolla journalistit saavat itsensä näyttämään todellista eettisimmiltä.
Tämä on toinen seikka, minkä takia eettisiä ohjeita on tärkeää tutkia myös akateemisesti.
Tutkimuksella voidaan mahdollisesti paljastaa koodien tekopyhyys ja kaksinaismoralismi.
Ammatillisuus
Kolmas syy, minkä takia journalistien eettisiä koodeja on tärkeä tutkia, etenkin kansainvälisesti, liittyy journalistien ammatillisuuteen. Tutkimus voi tuottaa tärkeää tietoa myös ammattikunnan käyttöön. Minkälaisia sääntöjä muilla eurooppalaisilla mailla on säännöissään? Voisiko niitä kopioida Suomen koodiin? Onko Suomen koodi samanlainen kuin eurooppalaiset koodit? Miten se eroaa niistä?
Journalistien eettiset ammattiohjeet ovat siinä mielessä erittäin merkityksellisiä eettisiä ohjeita, että niiden perusteella usein arvioidaan yksittäisiä työsuorituksia. Useassa Euroopankin maassa eettisten ohjeiden noudattamista on perustettu valvomaan jonkinlainen eettinen tuomioistuin tai neuvosto.
Suomessa Julkisen Sanan Neuvosto pohjaa päätöksensä yksin Toimittajan ohjeisiin. Koodin
sääntöjen tekstimuodosta voi olla kiinni, saako toimittaja toiminnastaan langettavan vai vapauttavan päätöksen. Jo tämän takia eettiset koodit ovat oivallinen tutkimuskohde. Koodeissa tapahtuvat muutokset vaikuttavat suoraan median ja mediatyöläisten arkeen. Koodeissa tapahtuvia muutoksia jäljittämällä ja tulkitsemalla voidaan päästä kiinni myös koodin laatijoiden motiiveihin: onko ammattikunnan kanta löystynyt tai tiukentunut joissain eettisissä kysymyksissä. Myös tällaiseen
kehitykseen voi päästä kiinni koodeja tutkimalla.
Edellisestä esimerkkinä voidaan pitää Suomen Toimittajien ohjeiden sääntökohtaa 13. Uusissa ohjeissa sanotaan tässä kohdassa, että "Uutisen voi julkaista rajallistenkin tietojen perusteella".
Vanhoissa, vuoden 1992 toimittajan ohjeissa tällaista kohtaa ei ollut. Ohjeita tutkinut Jorma Mäntylä (2004, 145) tulkitsee sääntökohdan 13 myönnytykseksi raa'alle liiketaloudelliselle tulosajattelulle ja nopean uutistuotannon aiheuttamalle kiireelle.
1.2. Mitä tämä tutkimus käsittelee?
Tutkielman tausta
Tämä pro gradu -tutkielma liittyy tiiviisti Tampereen yliopiston Journalismin tutkimusyksikön Journalistietiikan kehityshankkeeseen. Hanke toteutettiin talvella 2008 ja sillä oli kaksi tavoitetta:
Ensinnäkin tutkia journalistietiikkaa sellaisena, kuin se ilmenee Suomen Journalistin ohjeissa ja Julkisen sanan neuvoston tulkinnoissa. Toiseksi tutkia kansainvälisiä ammattieettisiä säännöstöjä ja kansainvälisen oikeuden kehitystä sananvapauden ja journalistisen vastuun näkökulmasta.
Ensin mainitusta osuudesta vastasi tutkija Jorma Mäntylä. Jälkimmäisen, kansainvälisen osuuden tein minä. Tehtävinäni oli ensinnäkin päivittää Tiedotusopin laitoksen ylläpitämä Ethicnet-sivusto, johon on kerätty eurooppalaisia eettisiä koodeja. Tämän jälkeen tein koodien sisällöistä määrällisen analyysin, jonka pohjalta vertailin koodeja keskenään ja jäljitin koodeissa tapahtuneita muutoksia.
Työn tulokset julkaistiin tutkimusprojektin loppuraportissa (Mäntylä ja Karilainen, 2008).
Oma osuuteni tutkimusraportista on osin päällekkäinen tämän pro gradu -tutkielman luvun kolme kanssa. Graduuni olen kirjoittanut analyysiä enemmän auki ja olen tehnyt tuloksista pidemmälle meneviä johtopäätöksiä kuin raportissa uskalsin. Tutkimusraportissa ei myöskään käyty läpi journalistieettisten koodien teoreettista viitekehystä eikä pohdittu tutkimuksen reliabiliteettia ja validiteettia.
Sain aiheen tutkielmaani pyytämällä. Syyskuussa 2007 olin tilanteessa, että halusin valmistua, mutta minulla ei ollut ideaa gradua varten. Muistin, että professori Kaarle Nordenstreng oli eräällä luennolla ihmetellyt ääneen sitä, miksi professorit ja muut opettajat eivät anna opiskelijoille enempää valmiita tutkielma-aiheita. Nordenstreng arveli, että tällä tavoin tutkielmista voisi tulla ajankohtaisempia. Päätinkin käydä lukukauden aluksi Kaarle Nordenstrengin vastaanotolla
kysymässä mahdollisia aiheita. Nordenstreng palkkasi minut siltä istumalta edellä mainittuun työhön.
Vaikka halusin ja sain tehdä graduni niin sanotusti tilaustyönä, ei kiinnostukseni aihetta kohtaan rajoitu vain työn valmiiksi saattamiseen ja valmistumiseen. Journalistietiikka ja journalismin ammatillisuus kaikkine ilmenemismuotoineen ovat kiinnostaneet minua työ- ja opiskelu-urani alusta lähtien. Tutkimalla muiden maiden journalistien ohjeita syvennän omaa ja toivottavasti myös muiden ymmärrystä ammattikuntamme yhtenäisyydestä, kansainvälisyydestä ja tavoista toimia.
Tutkimuksen tavoite
Tutkielmani tavoite on päivittää Tiina Laitilan vuonna 1995 tekemä eurooppalaisten eettisten koodien vertaileva tutkimus. Sana päivitys tarkoittaa tässä sitä, että pyrin toistamaan Laitilan tutkimuksen niin tarkasti kuin mahdollista vertailukelpoisuuden nimissä. Käytän tutkimuksessa Laitilan kehittämää metodia ja teoreettista viitekehystä.
Maailma, ja maailman mukana eettiset koodit ovat kuitenkin muuttuneet reilussa kymmenessä vuodessa niin paljon, että sekä Laitilan teoriaan että metodiin on täytynyt tehdä korjauksia. Näistä kerron lisää luvuissa kaksi ja kolme.
Tämä tutkimus ei ole pelkästään vertailu. Vuoden 1995 jälkeen Eurooppaan on ilmestynyt suuri määrä eettisiä koodeja, jotka eivät olleet mukana Laitilan tutkimuksessa. Onhan Eurooppaan ilmestynyt kokonaan uusia maitakin tässä ajassa. Journalistietiikasta ja eettisistä koodeista on julkaistu myös lukuisia uusia kirjoja vuoden 1995 jälkeen. Näistä kerron lisää luvussa 2.4.
Pro graduni tutkimuksellinen tavoite on selvittää, millaisia ovat eurooppalaisten journalistien eettiset ohjeet ja mitä niistä voi päätellä ammattikunnastamme.
Tutkimustehtävä
Esitän tutkimustehtäväni kolmen tutkimuskysymyksen muodossa. Suluissa ovat ne ilmeiset johtopäätökset, joita voisin kysymysten perusteella tehdä:
1) Mitä sääntöjä koodit sisältävät? (Sisältävätkö eri maiden koodit eri sääntöjä?) 2) Miten koodit ovat muuttuneet 13 vuodessa? (Mitä muutos kertoo yhteiskunnasta?)
3) Ovatko koodit kansallisia vai kansainvälisiä? (Voidaanko koodeja ryhmitellä maantieteellisesti tai kulttuuripiireittäin?)
Tutkimustehtävän rajaus
Tutkin vain eurooppalaisia koodeja kahdesta syystä. Ensinnäkin minulle maksettiin syksyllä ja talvella 2008 tutkimusapulaisen palkkaa vain Euroopan maiden koodien keräämisestä. Koko maailman koodien kerääminen olisi ylivoimainen tehtävä perusopiskelijalle. Toiseksi Tiina Laitilan tutkimus käsitteli vain eurooppalaisia koodeja.
Lisäksi rajauksen syynä on saatavilla oleva tieto kansainvälisestä journalismista. Eurooppalaisesta journalismista löytyy kirjallisuutta, jonka avulla voin asettaa oman tutkimukseni kontekstiin. Näistä merkittävin on Hallinin ja MancininComparing Media Systems: Three Models of Media and Politics (2005).
Hallinin ja Mancinin teoksesta tosin puuttuu tietoa monesta tässä tutkimuksessa mukana olevan maan mediajärjestelmistä. Näistä lähinnä itäeurooppalaisista maista saan tietoa Georgios Terzisin toimittamasta kirjastaEuropean media governance. National and regional dimensions(2007).
Tutkimusmenetelmänä käytän sisällönanalyysia. Muut kuviteltavissa olevat tiedonhankintakeinot, esimerkiksi journalistien haastatteleminen olisi ollut aihepiirin kannalta liian työlästä. Tekstin laadullinen tutkimus olisi ollut mahdollista, mutta laadullisen analyysin tekeminen määrällisen lisäksi olisi tehnyt tutkimuksesta pro graduksi liian laajan.
Voiko eettisistä koodeista tehdä johtopäätöksiä?
Koodeja tutkittaessa on hyvä pitää mielessä, että kyseessä on vain journalistien (tai kustantajien) julkilausumat eettiset ideaalit. Pelkkien julkilausuttujen ihanteiden perusteella ei voida tehdä pitkälle meneviä johtopäätöksiä tämän tai tuon maan journalistien eettisyydestä. Ranskan lehdistö nauttii maailmalla varmasti enemmän luottamusta kuin Valko-Venäjän lehdistö. Kuitenkin Valko- Venäjän journalistiliiton koodi on huimasti monipuolisempi kuin Ranskan vastaava, joka on samalla vanhin voimassa oleva toimittajan ohje Euroopassa. Koodi on päivitetty viimeksi vuonna 1938.
Bruun ja Nordenstreng (1992) muistuttavat: "...liian painon paneminen ammattietiikkaan saattaa olla jopa harhaanjohtavaa: se houkuttelee ajattelemaan, että journalistit viime kädessä päättävät
joukkotiedotuksen tuotannosta (em., 157)." Vaikka kustantajat ovatkin olleet mukana laatimassa joitain koodeja, ovat ohjeet lopulta nimenomaisesti toimittajien ammattisääntöjä.
Suomessa on tutkittu viimeksi 1990-luvun alussa, miten ammattieettisiä ohjeita noudatetaan käytännössä. Kämpin (1990) haastattelemien toimittajien mielestä Julkisen sanan neuvostolla on jonkin verran vaikutusta toimittajien käyttäytymiseen, mutta lehtimiehen ohjeilla (nyk. toimittajan ohjeet) ei paljonkaan. Jotkut Kämpin haastattelemat toimittajat pitivät ohjeita jopa turhina. Heidän mielestään etiikan pitäisi nousta toimittajan omasta moraalista. (Em., 93)
On oletettavaa, että ammattikunnan koulutustason nousun ja yleisen ammatillistumiskehityksen takia toimittajan ohjeilla olisi nykyään enemmän merkitystä toimittajien käytännön työssä. Mutta jos suomalaisilla toimittajilla on vaikeuksia noudattaa ammattiohjeita, miten asia lienee Itä- Euroopan kehittyvissä demokratioissa? Tämän takia eettisten koodien perusteella ei voi eikä saa tehdä liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Itse asiassa koodien perusteella ei voida ollenkaan päätellä tämän tai tuon maan journalistien eettisyyttä.
1.3. Miten eettisiä koodeja on aikaisemmin tutkittu?
Tutkimus Tampereen yliopistolla
Tutkielmani asettuu pitkään tutkimusperinteeseen Tampereen yliopiston tiedotusopin laitoksella.
Kansainvälisiä journalistieettisiä koodeja on tutkittu laitoksellamme vuosina 1978 (Leppänen), 1979 (Alanen), 1991 (Juusela) ja 1995 (Laitila). Tämä tutkimus on vertailukelpoisin tuoreimman kanssa. Niin Alasen, Juuselan, Laitilan kuin Leppäsen tutkimukset ovat olleet pro gradu-tutkielmia.
Myös Lars Bruun on vertaillut kansainvälisiä journalistieettisiä koodeja vuonna 1979 International Organization of Journalists -järjestön (IOJ) julkaisussa.
Näiden tutkimusten metodit ja asetelmat ovat olleet pohjimmiltaan samanlaisia. Ensin koodeista eritellään sääntöjä ja periaatteita. Löydetyt säännöt ja periaatteet luokitellaan luokitusrungon mukaisesti, jolloin saadaan selville yleisimmät säännöt ja se, ovatko jotkut säännöt yleisimpiä tämän tai tuon maan koodissa.
Alasen tutkimus eroaa joukosta siten, että siinä koodeista etsittiin pelkästään kansainvälisiä
velvoitteita, eikä esimerkiksi yleisiä julkaisemiseen ja tiedonhankintaan liittyviä velvoitteita. Tämän takia tutkimus ei ole vertailukelpoinen myöskään tämän tutkimuksen kanssa.
Tämä tutkimus on ensimmäinen, jossa käytetään samaa luokitusrunkoa kuin aikaisemmassa tutkimuksessa. Tämä mahdollistaa entistä luotettavamman vertailun.
Eurooppalaisten journalistieettisten koodien aikaisemmat tutkimukset ovat osoittaneet, että toimittajien ohjeissa peräänkuulutetaan ennen kaikkea vastuullisuutta yleisölle. Tämä tarkoittaa käytännössä vaatimuksia julkaistujen tietojen totuudellisuudesta ja rehellisyydestä. Samalla toimittajan ammatin integriteettiä, eli riippumattomuutta julkisesta vallasta yms. puolustetaan koodeissa.
Tiina Laitilan (1995, 534–538) Euroopan maiden koodeja käsitelleen tutkimuksen mukaan 40 prosenttia kaikista hänen aineistonsa koodeista toteutti funktiota "tilivelvollisuus julkisuudelle".
Seuraavaksi yleisimpiä funktioita olivat "tilivelvollisuus journalismin lähteille ja kohteille" sekä
"ammatillisen eheyden suojeleminen".
Yhdeksässä kymmenestä Laitilan tutkimasta koodista esiintyi sääntö, joka kehotti totuudellisuuteen, rehellisyyteen ja tarkkuuteen. Virheiden korjaaminen, syrjinnän kieltäminen, yksityisyyden
kunnioittaminen, lahjusten vastaanottamisen kieltäminen ja tiedonkeruun reilut pelisäännöt esiintyivät 87 prosentissa kaikista koodeista.
Pauli Juuselan (1991, 81) löydökset olivat samansuuntaisia. Hänen CSCE-maiden (nyk. OSCE suom. ETYJ, eli Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö) koodeja käsittelevässä tutkimuksessa yleisin sisältöluokka oli totuus. Yksilön oikeudet olivat toiseksi yleisin sisältöluokka ja
tiedonvapaus kolmanneksi yleisin. Seuraavaksi yleisimpiä sisältöluokkia olivat tiedonhankintaan liittyvät säännöt sekä toimittajan vapaus ja loukkaamattomuus.
Noin kymmenen vuotta aikaisemmin Lars Bruun (1979, 45) tutki eurooppalaisten koodien lisäksi myös pohjois- ja eteläamerikkalaisia, aasialaisia ja afrikkalaisia koodeja. Hän löysi aineistostaan painotuksia Laitilan ja Juuselan tavoin totuudellisuuteen, objektiivisuuteen, ammatilliseen eheyteen ja tasa-arvoisuuteen.
Myös Leppäsen (1978, 136–146) aineistossa ”kapitalististen maiden” yleisin sisältöluokka oli totuuden ja totuudenmukaisen tiedottamisen huomioiminen. Yksityisyyden suojaan kohdistuvat lausumat olivat toiseksi yleisimpiä. Kehitysmaiden koodit noudattivat samaa rakennetta.
Aikaisempia tutkimuksia on motivoinut tavoite löytää yhteiseurooppalainen eettinen koodisto, tai selvittää, onko sellainen mahdollinen. Laitilan (1995, 529) tutkimus sai innoituksensa Euroopan neuvoston parlamentaarisen yleiskokouksen päätöksestä suositella Euroopan yhteisen
journalistietiikan kehittämistä vuonna 1993.
Niin Laitila (em., 534) kuin Bruun (1979, 45) luonnostelevat oman ehdotuksensa yhteiseksi koodiksi. Tutkimusten mukaan yhteinen journalistietiikka oli silloisten koodien mukaan mahdollista, kunhan mukaan otetaan vain muutama perussääntö.
Tässä tutkimuksessa ei ole samankaltaista pyrkimystä kartoittaa mahdollista Euroopan tai edes EU:n yhteistä journalistieettistä koodia. Syitä tähän erittelen tarkemmin luvussa 2.6.
Eettisten koodien tutkimus on vain pieni osa journalistietiikan tutkimusta. Journalistietiikka on ollut perinteisesti yksi suosituimmista journalismin tutkimuksen aloista (Nordenstreng 1995, 141).
Clifford Christiansin ja Vernon Jensenin (Christians 1998) kokoaman bibliografian mukaan vuosina 1920–1998 on julkaistu 101 mediaetiikkaa käsittelevää kirjaa.
Nordenstrengin (1995., 141) mukaan syynä mediaetiikan suosioon tutkimuskohteena on ammatillisuuden kehittyminen median omistuksen keskittyessä ja kaupallisuuden levitessä.
Ilmeisesti Nordenstrengin mainitsema kehitys on kiihtynyt entisestään, sillä hänen kommenttinsa koskivat bibliografian vuonna 1991 ilmestynyttä versiota. Sen jälkeen listaan on tullut ainakin 38 teosta lisää.
2. Media ja yhteiskunta
2.1. Journalismin yhteiskunnallinen tehtävä
Tässä luvussa tarkoitukseni on käydä läpi tutkimukseni teoreettista viitekehystä sekä journalistieettisten koodien teoreettista perustaa. Kuljen lyhyen, mutta tärkeän matkan normatiivisesta mediateoriasta, median sääntelyn kautta journalistieettisiin koodeihin.
Lähden liikkeelle siitä, että journalismilla on yhteiskunnallinen tehtävä (tai tehtäviä). Selvitän ensiksi luvussa 2.1., miten näitä tehtäviä on määritelty kirjallisuudessa.
Funktionalistinen yhteiskuntateoria
Tutkimukseni näkemys yhteiskunnasta on siis funktionalistinen. Funktionalistisen yhteiskuntateorian kannalta tärkeitä kysymyksiä on, mitä hyötyä joukkoviestinnästä on yhteiskunnalle itselleen, mihin yhteiskunta joukkoviestintää tarvitsee ja mitä haittaa
joukkoviestinnästä voi olla yhteiskunnan toiminnalle (Kunelius 1997, 164). Toinen tapa hahmottaa yhteiskuntaa ja journalismia olisi kriittinen yhteiskuntateoria. Silloin ei tarkasteltaisi sitä, miten yhteiskunta tai journalismi toimii, vaan kuka journalismista hyötyy (em., 164).
Journalistieettisiä koodeja lukiessa huomaa nopeasti, että koodien laatijat pyrkivät vastaamaan juuri funktionalistisen ajattelun herättämiin kysymyksiin. Seuraava on lainaus Norjan journalistiliiton eettisestä koodista:
"1.1.Freedom of Speech, Freedom of Information and Freedom of the Press are basic
elements of a democracy. A free, independent press is among the most important institutions in a democratic society.
1.2. The press has important functions in that it conveys information, debates and critical comments on current affairs. The press is particularly responsible for allowing different views to be expressed.
[...]
4.5. In particular avoid presumption of guilt in crime and court reporting. Make it clear that the question of guilt, whether relating to somebody under suspicion, reported, accused or charged, has not been decided until the sentence has been legally pronounced."
Lainauksessa näkee, miten koodin laatijat, eli norjalaiset journalistit pyrkivät kuin valmiiksi kritiikkiä torjuen perustelemaan oman ammattinsa: Vapaa lehdistö on tärkeä osa yhteiskuntaa, sen tehtävänä on levittää kriittistäkin tietoa ajankohtaisista asioista. Samalla tällainen joukkotiedotus voi olla vaarallista: lehdistö voi huolimattomuuttaan tai pahantahtoisuuttaan leimata viattomia ihmisiä rikollisiksi heidän loppuelämäkseen.
Kunelius jäsentää funktionalistisen ajattelun teoreettiset lähtökohdat kolmeen: 1) Yhteiskunta on itseohjautuva systeemi, joka kykenee ohjaamaan omia toimiaan omassa ympäristössään. 2)
Yhteiskunnan etu on lopulta myös sen kaikkien jäsenten etu. 3) Yhteiskunta kehittyy ja muuttuu sitä mukaa, kun yhteiskunnan toiminnoista huolta pitävät elimet muuttuvat. (Em., 165)
Kun siis journalismilla on yhteiskunnallisia tehtäviä, selvitän alaluvussa 2.2. kirjallisuuden avulla, miten on pyritty mittaamaan sitä, kuinka hyvin journalismi toteuttaa yhteiskunnallisia tehtäviään.
Alaluvussa 2.3. tarkastellaan, miten journalismia säännellään yhteiskunnassa. Tässä kohtaa kuvaan astuu tutkielmani varsinainen aihe: eettiset koodit, jotka ovat yhden sääntelymuodon, itsesääntelyn tärkeä väline.
Alaluvussa 2.4. keskityn varsinaisiin eettisiin koodeihin. Käyn kirjallisuuden avulla läpi niille asetettuja tehtäviä, koodien historian, koodeja vastaan esitettyä kritiikkiä sekä koodien mahdollista tulevaisuutta.
Lopuksi alaluvussa 2.5. selvitän analyysini taustaksi Hallinin ja Mancinin (2004) mallien avulla, millaista tämän hetken tutkimuksen mukaan on eurooppalainen journalismi.
2.2. Normatiivinen mediateoria (median yhteiskunnalliset tehtävät)
Tutkimukseni teoreettinen lähtökohta on normatiivisessa mediateoriassa. Tätä nimenomaista teoriaa pidän tutkimukseni viitekehyksenä. Normatiivinen teoria luo reunaehtoja sille, millä tavoin käsitän eettiset koodit: miksi ne ovat olemassa, mihin niillä pyritään, miksi niissä sanotaan mitä sanotaan?
Normatiiviset teoriat noin yleensä eivät tutki sitä, minkälainen maailma on, vaan sitä minkälainen sen pitäisi olla (McQuail 2005, 14-15). Median ja journalismin kohdalla tämä tarkoittaa yleensä teoreettista pohdintaa median tehtävistä yhteiskunnassa, median mahdollisuuksista suorittaa niitä tehtäviä, ja tehtävien toteutumisesta. Eettiset koodit vaativat toimittajaa tekemään työnsä tietyllä tavalla, tiettyjä sääntöjä noudattaen. Taustalla on käsitys siitä, että noudattamalla näitä sääntöjä journalismi toteuttaa paremmin yhteiskunnallisia tehtäviään.
Mutta mitä nämä yhteiskunnalliset tehtävät ovat? Jos journalismi itse saisi päättää, se ei varmaankaan olisi sellaista, kuin se nykyään on. Journalismille asetetaan vaatimuksia monilta tahoilta. Yksittäinen poliitikko haluaa journalismilta maksimaalista julkisuutta. Pihtiputaan mummo kaipaa journalismilta hartauskirjoituksia ja ristisanatehtäviä, Pihtiputaan pappa pitkävetotuloksia.
Mediayhtiön osakkeenomistajat haluavat journalismin tuottavan mahdollisimman paljon rahaa.
Journalismille asetetut vaatimukset voivat olla myös kokonaisvaltaisempia funktionaalisia vaateita (Heinonen 1995, 13). Esimerkiksi voidaan ajatella, että toimiakseen hyvin, demokraattinen
järjestelmä kaipaa journalismilta vahtikoiran roolia, vaikka yksittäiset poliitikot eivät siitä niin välittäisikään.
Normatiivisia mediateorioita on koonnut yhteen muun muassa Nordenstreng (1995). Hänen mukaansa normatiivinen ajattelu on hyväksi median toimijoille. On hyvä olla herkkänä erilaisille mediateorioille tai käsityksille median tehtävistä. Nämä on helppo nähdä mediajärjestelmän ominaisuuksina, vaikka kyse on arvojärjestyksistä:
”…esityksemme on tarkoitettu herkistämään alan ammattilaisia, jotta nämä entistä selvemmin näkisivät, mitä median pitäisi tehdä. Silloin ei ainakaan huomaamatta tule siirryttyä journalistista poliitikoksi. (em. 64)”
Kaikkien journalismiin kohdistuvien vaateiden summasta voidaan käyttää nimitystä yhteiskunnan yleinen etu (Heinonen 1995, 13). Yleisen edun käsite on käsitteellinen perusta journalismiin kohdistuvien normatiivisten odotusten erittelyyn.
Yleinen etu
Yleinen etu on tutkimukseni avainkäsite. McQuail (2005, 164-165) määrittelee yleisen edun koosteeksi oletettuja sosiaalisia, kulttuurisia, tiedollisia yms. hyötyjä tai tehtäviä, joita medialla on yhteiskunnassa. Yleinen etu vaatii, että media toteuttaa nämä tehtävänsä hyvin, eikä missään
nimessä toimi epätasa-arvoisesti eikä aiheuta vahinkoa yhteiskunnassa.
Yleisellä edulla voidaan tarkoittaa eri tilanteissa eri asioita, ja se artikuloituu eri lehdistöteorioissa eri painotuksin (Heinonen 1995, 46). McQuail (2005, 165-166) on listannut yhdeksän mielestään tärkeintä yleisen edun vaatimusta median kohdalla. Ne ovat julkaisemisen vapaus, median omistuksen jakautuminen, informaation, mielipiteiden ja kulttuurin moniarvoisuus, yleisen
järjestyksen ja valtion turvallisuuden suojaaminen, laaja saavutettavuus, informaation laadukkuus, tuki demokraattiselle järjestelmälle, yksilön oikeuksien ja ihmisoikeuksien kunnioittaminen ja yhteiskunnan tai yksilöiden vahingoittamisen välttäminen.
On itsestään selvää, että edellisistä vaatimuksista voidaan olla monta mieltä, muun muassa sen mukaan, millaisessa asemassa yhteiskunnassa sattuu olemaan. McQuail (em, 164-165) onkin sitä mieltä, että yleisen edun lopullinen määrittely ei ole mahdollista, mutta kun näkökulmaksi otetaan länsimaiset, demokraattiset yhteiskunnat, voidaan jonkinlaiseen yleiskäsitykseen yleisen edun hahmosta päästä.
Heinonen (1995, 46) sanoo, että journalismi toteuttaa yhteiskunnallista tehtävää, vaikka journalismi ei sitä itse ymmärtäisikään tai vaikka journalismilta tämä tehtävä haluttaisiin kiistää. Vaikka
journalismilta ei odotettaisi minkään muunlaista roolia yhteiskunnassa, niin sen odotetaan ainakin olevan vapaata.
2.3. McQuailin tilivelvollisuus-käsite
Tutkimukseni metodi perustuu Denis McQuailin käsitekokonaisuudelle median
tilivelvollisuusprosesseista (media accountability). Ne ovat keino mitata, onnistuuko media edellä määritellyissä yleisen edun tavoitteissa. Itsesääntely, jonka välineitä eettiset koodit ovat, on yksi tilivelvollisuusprosessi.
Denis McQuail määrittelee median tilivelvollisuuden kaikiksi niiksi vapaaehtoiseksi tai pakollisiksi prosesseiksi, joissa media vastaa suoraan tai epäsuorasti yhteiskunnalle julkaisunsa laadusta ja seurauksista (2005, 207). Ari Heinonen selostaa oivallisesti McQuailin ajatuksia. Heinosen (1995, 46) mukaan McQuailin rakennelma pyrkii "esittämään kaiken sen yhteisen, mikä tiedotusvälineiden suoritusta koskien on sanottu länsimaissa".
McQuail korostaa, että hän ei tilivelvollisuus-käsitteellään pyri luomaan uutta lehdistöteoriaa, vaan
koota yhteen reilusti päällimmäiset normatiiviset ajatukset, joita julkisessa keskustelussa ja
säännöissä journalismille asetetaan (1992, 66). Täten hänen teoriansa sopii enemmän työvälineeksi journalismin tutkijoille kuin selitysmalliksi.
Toisaalta Heinonen tulkitsee McQuailin rakennelman tämän perusteluista huolimatta yritykseksi luoda arvovapaa, yleislänsimainen, normatiivinen lehdistöteoria (1995, 66). Heinonen argumentoi, että koska McQuailin teorian lähtökohtana on tunnustaa, että tiedotusvälineiden toimintaan
kohdistuu yleisen edun vaatimuksia, on teoria väkisinkin normatiivinen. Vaikka McQuail pyrkii olemaan ottamatta kantaa, Heinosen mielestä "...kannan ottaminen tapahtuu ainakin osittain jo nimeämällä tiettyjä vaatimuksia (em., 46)".
Tässä kohtaa ympyrä sulkeutuu. Denis McQuail (2005, 12) nimittäin kyseenalaistaa normatiivisten ja ei-normatiivisten teorioiden jaon mediatutkimuksessa. Hänen mukaansa ne kriteerit, joilla median toimintaa arvioidaan, sisältävät arvoasetelmia. Itse ymmärrän tämän niin, että jos pyritään
"objektiivisesti" selvittämään, edistääkö media demokratian toteutumista, käsitteen demokratia tuominen tutkimukseen murtaa heti "objektiivisuuden" tavoitteen.
Oman tutkimukseni kannalta ei ole kovin tärkeää se, onko McQuailin teoria normatiivinen vai ei.
Kun tutkin koodeja, on tutkimukseni väkisinkin normatiivista siinä mielessä, että koodien tehtävä on määritellä hyvä ja huono journalismi. Tässä tutkimuksessa ei mennä käytäntöihin koodien takana. Tässä tutkimuksessa ei edes pyritä selvittämään "objektiivisesti" millaista on hyvä journalismi, vaan selvittämään, millaisena hyvää journalismia pidetään eri puolilla Eurooppaa.
Tilivelvollisuus-käsitteen määrittely
Tilivelvollisuus on oma suomennokseni englanninkielen tiedotusopillisesta termistä accountability.
Esimerkiksi Heinonen (ks. esim. 1995, 22) suomentaa termin vastuuksi. Heinonenkin pohtii, olisiko termille löytynyt suomennosta, joka olisi paremmin tavoittanut alkuperäistermin vivahteet. Hän pääsee ajatuksissaan lähelle tilivelvollisuutta: "Vastuullisuuden käsite on ... lähellä tilinteolle joutumisen tai asettumisen käsitettä, mikä on aktiivisempaa kuin pelkkä vastuuntunto tai vastuu (responsibility)" (em. 22).
Tilivelvollisena oleminen on aktiivisempi käsite kuin vastuullisuus. Tilivelvollisien pitää pystyä selittämään ja perustelemaan toimintansa. Näitä selityksiä kuulemme käytännössä vaikkapa Julkisen Sanan Neuvostossa tai miksipä ei myös eettisissä koodeissa tiivistetyssä muodossa.
McQuail (2005) jakaa termin "accountability" kahteen: liability (sitova, lakiin perustuva vastuu) ja answerability (ei-sitova vastuu, selitysvelvollisuus, moraalinen vastuu). Kuten jo tästä huomataan, suomen kieli ei pysy mukana englannin nasevissa ja osuvissa termeissä. Jos termi "accountability"
käännettäisiin suomeksi vain "vastuuksi", menetettäisiin paljon termin sisältämästä merkityksestä.
McQuailin teoriasta tärkeintä tämän tutkimuksen kannalta on hänen määrittelemänsä median tilivelvollisuuden vastuusuhteet. Kun Tiina Laitila tutki eurooppalaisia koodeja vuonna 1995, hänen luokittelujärjestelmänsä perustui juuri näihin vastuusuhteisiin.
Myös Bertrand (ks. esim 2003) puhuu median tilivelvollisuudesta.
Vastuusuhteet ja vastuun kehykset
McQuailin (2005, 209-211) mukaan media on tilivelvollinen kahdella eri kentällä: sisäisellä ja ulkoisella. Sisäisen kentän tilivelvollisuussuhteet liittyvät esimerkiksi median omistukseen ja lehdistön ammattikunnan autonomiaan. Ulkoisesti media voi olla tilivelvollinen asiakkaille (mainostajat, sponsorit), yleisölle, lähteille, kohteille (referents), lainsäätäjille ja valvojille.
McQuail (em., 211-215) tarjoaa myös kehykset, joiden puitteissa tilivelvollisuusprosessit toimivat:
lain ja sääntelyn kehys, markkinoiden kehys, julkisen vastuun kehys ja ammatillisen vastuun kehys.
Journalistien ammattikunnan näkökulmasta journalismin pitää olla eri tavalla tilivelvollinen kuin esimerkiksi käräjäoikeuden tai journalismin lukijoiden mielestä.
Käsitteellisesti McQuailin kehykset täsmäävät Heinosen (1995, 51) neljän journalismin sääntelyn tavan kanssa: markkinasääntely, kansalaissääntely (julkinen vastuu), valtiosääntely (laki ja sääntely) ja itsesääntely (ammatillinen vastuu). Jäsentelyn keskeisin peruste on kussakin sääntelyn muodossa sen vahvin yhteiskunnallinen toimija: markkinat, kansalaiset, julkinen valta tai ammattikunta itse.
Käytetään sitten McQuailin tai Heinosen tapaa jäsentää journalismiin kohdistuvat odotukset, kuuluvat eettiset koodit yhteen lähinnä itsesääntelyn eli journalistien ammattikunnan kanssa.
Markkinat eivät pääse ainakaan suoraan vaikuttamaan koodien sisältöön. Myöskään yhtäkään eurooppalaista koodia ei ole ollut laatimassa mainostajat tai osakkeenomistajat. Kansalaisiakaan ei ole kuultu eurooppalaisten koodien laatimisessa, vaan koodien sisältö on journalistien itsensä päättämä. Julkinen valta halutaan pitää niin kaukana journalismin itsesääntelystä kuin mahdollista (Mäntylä 2004, 11).
Toisaalta arkijärkisesti ajateltuna, journalistien eettisten koodien pitäisi tehdä muut journalismin sääntelyn tavat tarpeettomiksi. Tutkimukseni kannalta erittäin tärkeä kysymys on, näkyykö eurooppalaisissa journalistien koodeissa muu kuin journalismin yleisen edun vaatimukset. Voiko journalismi itse tulkita yleistä etua niin, että muidenkin kuin journalistien yleisen edun tavoitteet täyttyvät?
2.4. Journalismin sääntely
Ennen kuin siirryn esittelemään tutkimuksen varsinaista aihetta, eettisiä koodeja, käyn läpi lyhyesti journalismin sääntelyn tapoja yhteiskunnassa. Journalismin sääntelyn jäsentyminen on tärkeä käydä läpi, koska eettisissä koodeissa, vaikka ne ovatkin itsesääntelyn väline, pitäisi näkyä myös muut sääntelyn tavat: Jos itsesääntelyllä journalismi haluaa tehdä muut sääntelyn tavat tarpeettomiksi, pitäisi loogisesti nämä muut sääntelyn tavat ottaa huomioon eettisen koodin sisällössä.
Journalismin sääntelyn eri muodot on hyvä esitellä myös siksi, että kuten tulevassa selvitän, ei mikään sääntelyn muodoista toimi yksin. Toimiva journalismin sääntely tuntuu kirjallisuuden perusteella koostuvan yhdistelmästä olemassa olevia teorioita.
Pohjana tähän jäsentelyyn on Heinosen (1995, 52-66) neljä journalismin sääntelyn tapaa. Etenen markkinasääntelystä valtionsääntelyyn ja kansalaissääntelyyn, päätyen lopulta itsesääntelyyn, jota voidaan pitää journalismin ja median sääntelyn tärkeimpänä tapana demokraattisissa valtioissa.
Esimerkiksi Nordenstreng (2000) näkee, että itsesääntely on osa länsimaissa tällä hetkellä
vallitsevaa ajattelutapaa, jossa vakiintuneet instituutiot (mukaan lukien kansallisvaltiot) menettävät vaikutusvaltaansa joustavampien rakenteiden tieltä. (Em., 78)
Markkinoiden sääntely
Journalismin markkinasääntelyteoria lähtee Heinosta lainaten siitä oletuksesta, että yleisö on
kykenevä tunnistamaan laadun, ja haluaa laadukasta journalismia (1995, 53). Näin ollen journalismi mukautuu yleisön vaatimuksiin, ja tuottaa laadukasta journalismia.
Ennen kun palaan siihen, miksi kirjallisuudessa markkinasääntelyä pidetään riittämättömänä
sääntelyn muotona, pohdin oman kokemukseni kautta markkinasääntelyn toimivuutta. On nimittäin helppo nähdä, ilman sen syvällisempää teoreettista pohdiskelua, että markkinasääntely on kaikkea
muuta kuin täydellinen journalismin sääntelymekanismi.
Ajankohtainen tapa huomata markkinasääntelyn epäkohdat on tutustua minkä tahansa
iltapäivälehden, sanomalehden tai televisiokanavan verkkosivujen klikatuimpiin uutisotsikoihin.
Pääsiäisen aikoihin, jolloin tätä kirjoitin, oli uutispalvelu ampparit.comin (21.3., verkkosivu tallennettu) suosituimpia uutisotsikoita 24-tunnin ajalta muun muassa seuraavat otsikot: Taas kuvottava löydös ruokapakkauksesta - kuvalinkki! (Ilta-Sanomat), American Idol -tuomari ja juontaja ilmiriidassa (MTV3), Tutkija: Naiset alistavat miestä seksillä (Taloussanomat).
Seksi, viihde ja väkivalta myyvät. Internetissä tämä on johtanut siihen, että ns. vakaviin uutisiinkin keksitään raflaavia otsikoita. Tästä hyvänä esimerkkinä on edellä mainittu Taloussanomien uutinen sinänsä pätevästä sosiologisesta tutkimuksesta. Esimerkiksi Helsingin Sanomien paperiversio otsikoi saman aiheen uutisensa (19.2.2008) seuraavasti: Laasasen teoriat naisten vallasta vihastuttivat.
Akateemisesti edellä selostettu on muotoiltu tiiviisti esimerkiksi Merrillillä (1989, 16):
"If the newspaper were really accountable in the marketplace - or to the marketplace - it could, and would, rather regulargly be punished for irresponsible journalism and rewarded for responsible journalism. But too often this is not the case. [...] There is really little "accountability" working here except, perhaps, in any kind of ethical context, then it is a very vague and broad concept. In fact, such marketplace
sanctioning may actually lead to more unethical and irresponsible journalistic actions in order to expand the audience and to garner larger profits."
Toinen markkinajournalismin lähtökohtaisista ongelmista on se, että yleisö ei voi teorian mukaan vaikuttaa journalismiin muuten kuin valinnoillaan kuluttajana. Näin ollen ne, joilla on enemmän rahaa, voivat vaikuttaa enemmän journalismin sisältöihin.
Markkinasääntelyteorian ansio on se, että se ottaa yleisön yleensäkään huomioon. Samalla sen heikkous on se, että se yli-idealisoi yleisön (Heinonen 1995, 54).
Tilanteeseen, että yksittäisillä kuluttajilla voisi olla vaikutusta journalismin sisältöihin, tullaan vasta kun puhutaan kansalaissääntelystä. Kansalaissääntelyteorialla on markkinasääntelyteoriaa
realistisempi kuva yleisöstä.
Kansalaissääntely
Kansalaissääntelyn merkitys riippuu Heinosen mukaan muista sääntelyn muodoista:
"Ollakseen vaikuttavaa kansalaissääntelyn on hyödynnettävä markkinatekijöitä, oikeusinstituutiota tai itsesääntelymekanismeja. Näiden kautta vaikuttaminen voi olla hyvinkin tehokasta, mutta jos ne eivät toimi tai jos ne ovat viileät kansalaissääntelyn vaatimusagenteille, jää järjestäytyneen kansalaistoiminnan merkitys vähäiseksi."
(1995, 59)
Heinosen mukaan paras todistus siitä, että markkinatekijät, oikeusinstituutio tai itsesääntely eivät ole lämmenneet kuluttajaliikkeelle on journalismin kuluttajaliikkeen saavutusten lyhyt lista.
Heinosella ei ole kuin muutama esimerkki median kuluttajaliikkeistä (em., 56-59).
Viime aikoina Suomessa on kuitenkin ollut merkkejä kansalaissääntelyn toimivuudesta. Viime syksynä Suomessa syntyi spontaani kansalaisliike Jokelan ampumatapauksen uutisointiin
suivaantuneista uhrien omaisista ja muista jokelalaisista. Itsesääntelymekanismi ei ollut viileä tälle
"vaatimusagentille", päinvastoin: JSN pyysi Jokelan koulun oppilailta kanteluita median
toiminnasta (Helsingin Sanomat 6.3.2008). Tässä tapauksessa kansalaissääntely olisi voinut toimia käytännössä, mutta ikävä kyllä jokelalaiset eivät lopulta saaneet kantelua aikaiseksi JSN:lle.
Esimerkki toimivasta kansalaissääntelystä Suomessa voisi olla taannoinen internet-adressi 7 päivää -lehteä kohtaan. Seiska julkaisi toukokuussa 2006 Euroviisuvoittaja Lordin kuvan ilman naamiota.
Tästä suuttuneet lukijat vaativat lehteä boikottiin ja muun muassa kehottivat kuluttajia kääntämään 7 päivää -lehden numeroita lehtipisteissä. Heinosen sanamuotoa käyttäen, tässäkään tapauksessa markkinatekijät eivät olleet viileitä tälle vaatimusagentille. Seiska taipui ja pyysi julkisesti anteeksi kuvan julkaisua (ks. esim. Helsingin Sanomat 27.5.2006).
Valtion sääntely
Tämän tutkimuksen kannalta ei ole tärkeää selvittää valtiosääntelyn mekanismeja sen tarkemmin.
Lyhyt yleisesitys valtion sääntelystä löytyy esimerkiksi Heinoselta (1995, 59-62). Tärkeää on vain todeta se, että valtion sääntely ei yksin riitä takaamaan sekä lehdistön vapautta että myös
vastuullisuutta.
Valtiosääntelyyn suhtautuminen riippuu valtiokäsityksestä. Täydellisessä demokratiassahan valtiovalta edustaa kansalaisia. Kansanedustajat vastaavat "kansan tahtoa". Siten valtiovallan sääntelyn pitäisi olla kansalaisista lähtöisin olevaa. (Heinonen 1995, 59)
Demokratia ei kuitenkaan ole täydellistä. Valtiovalta on muutakin kuin kansanedustuslaitos.
Virkamieskoneiston voidaan ajatella olevan jossain määrin itsenäinen ja ainakin kansan mielestä usein kansan tahdon vastainen koneisto.
Viimeinen eriteltävä journalismin ja median sääntelyn muoto on itsesääntely. Vaikka se tulee viimeisenä, en missään tapauksessa tarkoita sitä, että itsesääntely olisi ylevin tai toimivin sääntelyn muoto. Järjestys on looginen sen takia, että itsesääntelyn jälkeen päästään varsinaiseen asiaan, eli journalistieettisiin koodeihin.
Journalismin itsesääntely
Mäntylän (2004, 10) mukaan journalismissa on kahdenlaisia säädöksiä ja normeja. Yhtäältä on lakeja, kuten sananvapauslaki, jotka määrittelevät julkaisijan ja kustantajan sekä journalistien oikeudellisen vastuun. Valtion säätämien lakien lisäksi journalismia sääntelevät alan omat eettiset ohjeet. Useissa maissa, kuten Suomessa, näiden sääntöjen noudattamista valvoo
sopimuksenvarainen ja vapaaehtoisuuteen perustuva elin, meillä Julkisen sanan neuvosto. (Em., 10)
Länsimaissa on 1800-luvulta asti katsottu, että valtion tulee sekaantua kansalaisten ja yritysten toimintaan mahdollisimman vähän. Ajatus perustuu liberalistiseen yhteiskuntafilosofiaan, jonka tunnetuimpia edustajia oli englantilainen filosofi John Stuart Mill (1806-1873). (Mäntylä 2004, 10) Stuartin mukaan vapaus oli ensisijaista valtioon nähden. Valtiolla oli kuitenkin lakien perusteella oikeus ryhtyä rajoittaviin toimiin rikosten ja yhteiskunnallisen epäjärjestyksen uhatessa tai tapahtuessa. (Mill 1891, 24-88)
Mäntylän mukaan lähes kaikkien läntisten maiden sanan- ja painonvapauslait perustuvat Milliltä peräisin olevaan ajatteluun Liberalismin hengessä korostetaan tiedotusvälineiden riippumattomuutta valtiovallasta siten, että lainsäädännöllä säädetään vain sananvapauden käytön ulkoiset puitteet mutta vastuu sisällöstä jätetään viestintäalan itsensä järjestettäväksi. (Mäntylä 2004, 11)
Tätä viestintäalan järjestelyä sananvapauden käytön vastuusta kutsutaan median tai journalismin itsesääntelyksi.
Itsesääntelykään ei kuitenkaan voi toimia ilman sovittuja sääntöjä. Ari Heinosta lainaten:
"Itsesääntely edellyttää jonkinlaista normistoa, johon journalistista toimintaa verrataan. Normisto puolestaan voidaan rakentaa vain suhteessa artikuloituihin rooliodotuksiin. (1995, 46)"
Aikaisemmin luvussa 2.1. käsitellyt yleisen edun vaatimukset ovat tällaisia rooliodotuksia.
Itsesääntelyn normisto voidaan siis rakentaa suhteessa journalismille asetetuille yhteiskunnallisille ja yksilöllisille vaatimuksille siitä, millaista journalismin pitäisi olla.
Nämä rooliodotukset ovat artikuloituina eettisissä koodeissa, joita minä tutkin. Näin ollen päästään tutkimuksen varsinaiseen aiheeseen, eli journalistieettisiin koodeihin.
2.5. Journalistieettiset koodit
Journalistieettiset koodit, kuten Evers (2000) sanoo, eivät niinkään aseta sääntöjä journalisteille, vaan ilmaisevat jo olemassaolevia sääntöjä. Koodeissa esiintyvät säännöt eivät ole mitenkään uusia journalisteille, vaan ne heijastavat vallitsevaa näkemystä hyvästä ja huonosta journalismista.
Palaan tähän asiaan tutkielmani loppuluvuissa. Näyttää nimittäin siltä, että edellä mainittu
perinteinen totuus ei koskisi enää uusimpia eurooppalaisia journalistieettisiä koodeja. Useisiin Itä- Euroopan maihin on nimittäin "viety" länsimaisin voimin journalistieettisiä koodeja. Tällöin koodin säännöt eivät enää nouse ammatillisen yhteisön kirjaamattomista säännöistä.
En mene tässä luvussa vielä varsinaisesti koodien sisältöihin. Sen sijaan selvitän yleisemmällä ja teoreettisella tasolla mitä tehtäviä koodeilla on ajateltu olevan. Selvitän lyhyesti koodien historian sekä sen millaisiksi koodien on ajateltu tulevaisuudessa muodostuvan. Esittelen myös koodeihin kohdistunutta kritiikkiä.
Tehtävät
Journalistieettiset koodit voidaan rinnastaa muiden ammattikuntien eettisiin sääntöihin. Tällaisia on esimerkiksi sotilailla, sosiaalityöntekijöillä, mainostajilla, psykologeilla ja asianajajilla. Eri
ammattialojen eettisissä säännöissä on paljon samaa. Ensinnäkin ne vaikuttavat lukijasta usein itsestään selviltä. Samalla ne ovat tulkinnanvaraisia. Kolmas piirre on, että ne ovat ristiriitaisia.
(Räikkä 2002, 85-86)
Räikän mukaan ammattieettisillä ohjeilla on kolme tarkoitusta: 1) Niitä käytetään apukeinona ammattieettisessä harkinnassa. Koodeista löytyy ohjeita joihin voi nojata arkipäiväisiä eettisiä ongelmia ratkaistessa, mutta koodit eivät poista harkinnan tarvetta, koska niissä ei yleensä ole tarkkoja sääntöjä. 2) Ne kertovat millaisiin arvoihin ja velvoitteisiin ammatit lopulta perustuvat.
Kun ammatin arvot on kirjattu paperille, voi työn ehkä kokea mielekkäämmäksi. 3) Eettiset säännöt oikeuttavat ammatin. Tästä näkökulmasta säännöt on suunnattu lähinnä muille ammattikunnille.
Ammattieettisten säännöstöjen avulla ammattiryhmä voi kilpailla muiden ammattiryhmien kanssa palkoista ja muista eduista. (Em., 86-87)
Räikän mielestä koodien viimeiseksi mainitun tarkoituksen valossa koko eettisten koodien olemassaolo voidaan kyseenalaistaa:
"Herää kysymys, onko säännöillä minkäänlaista vaikutusta itse ammatinharjoittajan tekemisiin. Jos säännöt on tarkoitettu oikeuttamaan ammatissa jo valitut
toimintatavat ja jos säännöt on poliittisista syistä suunnattu ennen muuta muiden ammattien edustajille, onko enää järkevä puhua eettisistä säännöistä". (Em., 86-87) Mäntylä (2004, 15) lisää Räikän jaotteluun vielä neljännen tarkoituksen: korkea ammattietiikka lisää julkaisujen kaupallista uskottavuutta. Eettiset koodit, eettiset neuvostot ja lehdistöasiamiehet (ombudsman) voivat myös vähentää kalliiden ja kiusallisten oikeudenkäyntien määrää.
Tutkimuksen loppuluvuissa pohdin, miten oman analyysin perusteella eurooppalaiset journalistieettiset koodit istuvat edellä mainittuun jäsennykseen.
Frost (2000, 99-100) jäsentää koodien tehtävät kahteen: 1) Koodista löytyy moraaliset suuntaviivat, joita vastaan toimittajat voivat tarkastella omaa toimintaansa ja näin ollen toimia paremmin sekä vastuullisemmin. 2) Koodit ovat osa median PR-toimintaa, jolla media pyrkii peittämään
vastuuttoman ja epäeettisen toimintansa.
Koodien PR-tehtävästä puhun enemmän myöhemmin kohdassa kritiikki. Mielestäni nimittäin eettisten koodien PR-tehtävää ei voida pitää legitiiminä, vaan se sotii koodien julkilausuttua tarkoitusta vastaan.
Kuten seuraavassa pääluvussa tulen kertomaan, eurooppalaisten koodien määrä on yli
kaksinkertaistunut kymmenessä vuodessa. Van Dijk (1995; ref. Evers 2000, 270) mainitsee kolme syytä, miksi journalistieettisiin sääntöihin kiinnitetään yhä enemmän huomiota: 1) Teknologian kehittyessä journalismikin muuttuu radikaalisti. Kuvamanipulaatio, reaaliaikainen uutisseuranta ym.
venyttävät etiikan rajoja entisestään ja vanhat säännöt eivät riitä. 2) Journalismiin kohdistuu yhä suurempi kaupallisuuden paine. Uutisoinnin nopeus voi usein mennä tarkkuuden edelle. 3) Journalismi viihteellistyy ja samalla viihde "uutisellistuu". Lajityypit menevät sekaisin, jolloin
normistoa pitää miettiä uudelleen.
Historia
En lähde tässä selostamaan koko journalistieettisten koodien historiaa. Hyviä kokonaisesityksiä aiheesta löytyy esimerkiksi Mäntylältä (2004, 17-24) ja Bruunilta (1979, 17-25). Kotimaista kehitystä on selvittänyt Juri Vuortama pro gradu tutkielmassaan (2003).
Tässä kohtaa on silti hyvä huomioida, että koodien laatiminen on yleensä noudattanut journalismin yleistä ammatillistumiskehitystä. Tämän sisäisen paineen lisäksi koodeja laaditaan ulkoisen paineen alla, esimerkiksi silloin, kun lännestä "viedään" demokratiaa itään. (White 1989, 40-43)
Vaikuttaa siltä, että 2000-luvulla ulkoinen paine luo enemmän koodeja kuin sisäinen paine.
Esimerkkinä tästä on monet Itä-Euroopan maiden koodit, jotka on laadittu EU- tai muissa kansainvälisissä projekteissa. Tämä kehitys voi myös vaikuttaa koodien alati kasvavaan samankaltaisuuteen: jos koodien säännöt eivät enää nouse "luonnollisesti" ammattikunnan käytännöistä, vaan ne tuodaan ulkoa, muistuttavat koodit väkisinkin toisiaan. Tästä asiasta puhun lisää luvussa kolme.
Kritiikki
Mitä tulee koodien PR-funktioon, Frostin (2000, 100) mukaan käynnissä on mittava ilmiö, jossa ammattikunnat ja liiketoiminta-alat kilpaa laativat itselleen eettisiä sääntöjä, koska kuluttajat ovat yhä tietoisempia oikeuksistaan. Koodeista on tullut tehokas tapa suojautua kritiikiltä.
Kriisitilanteessa voidaan vedota aina koodiin: kaikki vääryydet tullaan kyllä korjaamaan, mutta ensin pitää tulkita koodista, onko vääryyksiä tapahtunut.
Samaa mieltä on Clifford Christians (1993, 135). Hänen mielestään mielestä journalistieettiset koodit ovat liian usein kuin maalia huonon laastin päällä (em., 135).
Frostin mainitsemasta kehityksestä löytyy mielestäni tuore esimerkki kotimaasta: viimesyksyisen Jokelan ampumatapauksen uutisoinnin nostattaman kritiikki mediaa kohtaan. Uhrien omaiset arvostelivat mediaa kovin sanoin ja nostattivat aiheesta jopa pienen kansanliikkeen internet- adresseineen. Media puolustautui sanomalla toimineensa mahdollisimman hienotunteisesti (ks.
esim. Helsingin Sanomat 13.11.2008). Aikaa kului, viha laantui ja väsymys iski jokelalaisiin.
Lopulta jokelalaiset eivät jaksaneet kannella Julkisen sanan neuvostolle, eikä median toimintaa siis
arvioitu laajasti itsesääntelyjärjestelmässä.1 Voidaan sanoa, että suomalainen journalistinen itsesääntelyjärjestelmä odotti kritiikin kuoliaaksi.
Valerie Alia (2004) tuntuu ajattelevan samalla tavalla Frostin kanssa. Koodien ongelmana on Alian mielestä ensinnäkin se, että koodi itsessään ei auta, jos sen sääntöjen rikkomisesta ei joudu
edesvastuuseen. Toiseksi, vaikka sääntöjen noudattamista valvoisikin jokin itsesääntelyelin, esimerkiksi lehdistöneuvosto, pelaa tämä elin usein journalistien pussiin. (Em., 174)
Alian (2004, 173) mielestä itsesääntelyn pitäisi olla itsenäinen, ei pelkästään valtiosta ,vaan myös
"lehdistön ruhtinaista". Samaa vaadittiin myös Suomessa syksyllä 2007, kun keskustelu Julkisen Sanan Neuvoston uudesta puheenjohtajasta kävi kuumimpana. Neuvoston vt. puheenjohtaja Jari Lindholmin mielestä uuden puheenjohtajan olisi tullut olla ei-journalisti:
"JSN on ensisijaisesti median edunvalvoja, eikä se ole edes salaisuus. Neuvoston perustivat aikoinaan toimittajat ja joukkoviestinnän julkaisijat, ja heidän
hallinnassaan tämä kymmenen viisaan ryhmä on yhä.
Riippumattomuus on illuusio. Vaikka jäsenet ovat vapaita puhumaan mielensä mukaan, he istuvat neuvostossa eturyhmiensä kiintiöpaikoilla, ja ryhmien ääni kuuluu läpi. Käytännössä JSN ei tee mitään, mitä sen taustayhteisöt - etunenässä Aikakauslehtien liitto, Sanomalehtien liitto ja Journalistiliitto - eivät halua."
(Helsingin Sanomat, 30.12.2007)
Toisin kuitenkin kävi, ja puheenjohtajaksi tuli journalisti Pekka Hyvärinen.
Eräs kritiikki, jonka voi eettisille koodeille esittää, on se, että miten niinkin konteksti- ja tilanneriippuvaiseen työhön kuin journalismi voidaan ylipäänsä kehittää yleispäteviä sääntöjä.
Evers (2000) muotoili dilemman näin:
"How can a profession in a morally pluralistic society formulate a set of norms that are relevant for practice. Drafting norms means misunderstanding the situational character of the professional ethics of journalism." (Em., 272)
Evers antaa ymmärtää, että yleispäteviksi säännöiksi muotoillut koodit voivat olla liian idealistisia.
Koodista tulee "moraalinen alibi", jonka suojassa voi toimia, kuten aina ennenkin on toimittu, ilman että todella pohdittaisiin eri tilanteissa eettisiä valintoja ja niiden moraalisia seurauksia. Lisäksi
1 Jokelan ampujan omaiset kantelivat Julkisen sanan neuvostolle. Kanteluista aiheutui Iltalehdelle langettava päätös ja
eettisen koodin säännöt voivat johtaa harhaan: Onko kaikki se, mitä ei ole erikseen kielletty, sallittua? (Em., 272)
Tulkitsen Eversin pitävän koodeja liian turvallisina journalisteille. Auktoriteettiin nojaaminen vie tarpeen omalta ajattelulta. Edellä mainitsemassani Helsingin Sanomien kirjoituksessa Jari Lindholm ottaa kantaa myös tähän epäkohtaan kuvatessaan suomalaisen itsesääntelyn tilaa:
"Päätökset tehdään tulkitsemalla orjallisesti Journalistin ohjeita, jotka ovat median eettinen peruskirja. Jos jollekin möhläykselle ei löydy ohjeista sopivaa kohtaa, JSN nostaa yleensä kätensä pystyyn ja antaa paremman puutteessa vapauttavan
päätöksen." (Helsingin Sanomat 30.12.2007)
Tulevaisuus
Frostin (2000) mielestä lyhyt ja yksinkertainen koodi on parempi kuin pitkä ja monimutkainen.
Hänen mukaansa vaikeasti noudatettavat hankalat sääntökohdat aiheuttavat sen, että koodi on helppo ohittaa tyystin arkisessa aherruksessa: "Keeping it simple gives the journalist more chance to think about the issues in real situations and less chance of ignoring the issues altogether in an attempt to wriggle around weak wording." (Em. 100)
Frost ottaa esimerkin kotimaansa Iso-Britannian lehdistöneuvoston PCC:n (Press Complaints Commission) koodista ja vertaa sitä Ison-Britannian journalistiliiton (NUJ) koodiin. Siinä missä NUJ:n koodissa sanotaan vain, että "haastatteluja saa hankkia vain rehellisin keinoin" sanotaan PCC:n koodissa muun muassa, että "sairaalapotilasta saa haastatella vain lääkärin luvalla". (Em.
100)
Tässä kohtaa on hyvä huomauttaa, että Frost itse on entinen Iso-Britannian journalistiliitto NUJ:n presidentti. NUJ:n koodi on lyhyimmistä, ellei lyhyin eurooppalaisista journalistieettisistä koodeista ja se on selvästi PCC:n koodia yksinkertaisempi.
Frostin argumenttia ei silti voi eikä pidäkään tuomita vääräksi hänen mahdollisten
henkilökohtaisten motiiviensa takia. Useissa eurooppalaisissa koodeissa on selvästi turhaa
painolastia: sääntöjä, joita ei käytännössä ole mahdollista noudattaa sekä sääntöjä, jotka voitaisiin ilmaista huomattavasti lyhyemmin ja selvemmin.
Sen sijaan Frostin argumentoinnissa itsessään on mielestäni ongelma. Maissa, joissa on
institutionalisoitu itsesääntelyjärjestelmä, eli käytännössä lehdistöneuvosto, joka tulkitsee eettistä koodia, on sanamuodoilla ja yksityiskohdilla suuri merkitys. Esimerkiksi Suomen Julkisen sanan neuvosto perustelee päätöksensä yksittäisillä sääntökohdilla, lakitekstin tapaan.
Euroopan mittakaavassa Frostin näkemys "yksinkertaisempi on parempi" ei tunnu toteutuvan.
Kuten luvussa kolme kerron, ei yksikään eurooppalainen koodi ole yksinkertaistunut tai muuttunut lyhyemmäksi. Sen sijaan koodit tuntuvat monimutkaistuvan ja saavan lisää pituutta.
Alan kirjallisuudessa ei pohdita paljoa koodien tulevaisuutta. Erilaisia näkemyksiä viljellään siitä, millaista journalismin itsesääntelyn tulisi olla, mutta varsinaisia ennustuksia journalistieettisistä koodeista en ole löytänyt seuraavaa lukuun ottamatta.
Evers (2000) ennustaa laajojen kansallisten ja kansainvälisten koodien ajan olevan päätöksessään.
Sen sijaan Eversin mukaan yritykset ja ammattiyhdistykset laativat omia koodejaan. (Em., 255)
Eversin näkemys on hieman outo, etenkin koska hän ei perustele sitä oikeastaan mitenkään.
Varsinaisia kansallisia journalistieettisiä koodeja, kansallisia siinä mielessä, että valtio on ollut mukana niiden laatimisessa, ei ole Euroopassa ollutkaan muualla kuin Tanskassa. Kuitenkin suurin osa eurooppalaisista koodeista on laajuudeltaan kansallisia. Keskenään "kilpailevia" koodeja valtioiden sisällä en ole löytänyt kuin Puolasta, Iso-Britanniasta ja Ukrainasta.
Evers näkee, että journalistieettisissä koodeissa olisi tapahtumassa muutos deduktiivisesta induktiiviseen etiikkaan. Yleiset periaatteet eivät enää ole niin tärkeitä kuin yksittäiset konkreettisten tilanteiden vaatimukset. Evers perustaa näkemyksensä ajallemme: luottamus
kirjoitettuihin sääntöihin ei ole enää niin vahva kuin aikaisemmilla vuosikymmenillä. Siksi säännöt pitää olla tarkempia ja uskottavampia. (Em., 270)
Tälle Eversin ennustukselle löydän kaikupohjaa myös omasta tutkimuksestani. Kuten luvussa kolme tulen kertomaan, ovat koodit muuttuneet monipuolisemmiksi ja yksityiskohtaisemmiksi.
Nordenstrengin (1992) mukaan journalistietiikassa on erotettavissa kaksi puolta: periaatteellinen ja käytännöllinen. Jotkut toimittajien säännöstöt, eli koodit painottuvat enemmän käytännön
täsmentämiseen, jotkut tiedonvälityksen yhteiskunnallisten ja moraalisten tehtävien ilmaisemiseen.
(Em., 157)
Voi olla, että tulevaisuudessa journalistieettiset koodit ovat entistä tarkempia käytännön ohjeita
arkipäiväisten journalistieettisten tilanteiden ratkaisemiseen ja vähemmän yleisiä moraalisia periaatteita.
2.6. Millaista on Eurooppalainen journalismi?
Siebert, Peterson ja Schramm jakoivat kirjassaanFour Theories of the Press. The Authoritarian, Libertarian, Social Responsibility and Soviet Communist Concepts of What the Press Should Be and Do (1956) maailman lehdistön neljään teoreettiseen malliin: autoritaariseen, liberalistiseen,
sosiaalisen vastuun ja neuvostokommunistiseen malliin.
Kyseessä oli ensimmäinen yritys vertailevaan analyysiin maailman mediajärjestelmistä ja kirja nousi usean kymmenen vuoden ajaksi laajalti lainatuksi perusteokseksi. Sittemmin kirja on saanut runsaasti kritiikkiä ja nykyään sitä pidetään vanhentuneena (ks. esim. Nordenstreng 1997, 97 ja Nordenstreng 2006, 35-37). Sen lisäksi, että neuvostokommunistista mallia ei enää
luonnollisestikaan ole olemassa, "neljää teoriaa" on moitittu poliittisesti värittyneeksi ja analyyttisesti vajavaiseksi (ks. esim. Nordenstreng 1997, 97 tai Nerone 1995).
Siebertin ja kumppaneiden tarkoitus oli selvittää miksi media on eri maissa sellaista kuin se on?
Viitisenkymmentä vuotta myöhemmin Hallin & Mancini (2004) etsivät kirjassaanComparing Media Systems. Three Models of Media and Politics vastausta samaan kysymykseen, mutta paljon rajatummin. (Em., 1)
Molemmissa kirjoissa tarkoituksena on selvittää millainen sosiaalinen ja poliittinen kulttuuri kussakin maassa on, ja miten se selittää kyseisen maan journalismia. Hallin ja Mancini tekevät pesäeron edeltäjiinsä siinä, että he analysoivat empiirisesti mediajärjestelmien ja
poliittisten/sosiaalisten järjestelmien välisiä suhteita. Hallinin ja Mancinin mukaanFour theories...in suurin heikkous oli siinä, että tutkimuksen tekijät eivät tarkastelleen varsinaisia mediajärjestelmiä tai sosiaalisia järjestelmiä, joissa nämä mediajärjestelmät toimivat, vaan yhteiskunnallisia teorioita, joilla nämä järjestelmät perustelivat toimintaansa (kommunismi, liberalismi, sosiaalinen vastuu). (Em., 9)
Hallin ja Mancini tekevät oman jäsennyksensä vertailemalla Länsi-Euroopan maiden ja
Yhdysvaltojen lehdistöjä ja poliittisia järjestelmiä toisiinsa apunaan joukko politiikan tutkimuksesta lainattuja muuttujia (em., 46-65). Hallin ja Mancini päätyvät jakamaan tutkimansa maat kolmeen eri kategoriaan: 1) Välimeren eli polarisoituneen pluralismin malli 2) Pohjois-Euroopan eli
demokraattis-korporativistinen malli 3) Pohjois-Atlantin eli liberalistinen malli.
Ensin mainittuja maita, kuten Espanjaa, Italiaa ja Portugalia, kuvaavat alhaiset levikkiluvut, valtion puuttuminen mediaan, ammatillistumisen alhainen taso ja kommentointiin keskittynyt journalismi.
Toiseen malliin istuvat parhaiten Pohjoismaat, Saksa, Hollanti ym. Pohjois-Euroopan valtiot. Niille tyypillistä on korkeat levikkilukemat sekä liberaalien ja vähemmän liberaalien ominaispiirteiden rinnakkaiselo: Valtion puuttuminen journalismiin, mutta samalla journalismin vapaus. Korkea ammatillistumisen taso. Institutionalisoitu itsesääntely.
Kolmas malli kuvaa Yhdysvaltoja, Iso-Britanniaa, Kanadaa ja Irlantia. Maiden lehdistölle on ominaista uutisiin keskittyminen, ammatillistumisen korkea taso, mutta itsesääntely ei ole institutionalisoitua.
Hallinin ja Mancinin teoria on merkittävä oman tutkimukseni kannalta siksi, että se osoittaa eurooppalaisen journalismin olevan erilaista eri maissa. Jos journalismi on erilaista eri maissa, on syytä kysyä, onko myös journalistien etiikka erilaista. Jos on, niin näkyykö tämä eettisissä
koodeissa?
Hallin ja Mancini argumentoivat, että eroista huolimatta eurooppalainen journalismi on
homogenisoitumassa. Liberalistinen malli on ottanut niskavoiton demokraattis-korporatiivisesta ja polarisoituneen pluralismin mallista. Esimerkkeinä muutoksesta tutkijat käyttävät esimerkiksi poliittisen lehdistön taantumaa sekä poleemisen kirjoitustavan väistymistä "amerikkalaisen"
objektiivisen ja neutraalin uutistyylin tieltä. (Em., 252)
Tämäkin huomio on kiinnostava tutkimukseni kannalta. Tavoitteeni on vertailla yli kymmenen vuoden takaisia koodeja tämän päivän koodeihin. Näkyykö homogenisoituminen myös koodeissa?
Jo aikaisemmin mainitsemassani Terzisin (2007) teoksessa tuodaan yksi mediamalli lisää Hallinin ja Mancinin kolmijakoon: Itä-Euroopan eli jälkikommunistinen mediamalli. Tähän malliin kuuluvat tämän tutkimuksen maat Bulgaria, Latvia, Liettua, Kroatia, Puola, Romania, Slovakia, Slovenia, Tsekki, Unkari ja Viro.
Hallinin ja Mancinin ennustama homogenisaatio pitää paikkansa myös Itä-Euroopassa. McQuail (2007, 18-19) sanoo Terzinin teoksessa, että kolme tekijää ovat muuttaneet koko mailman mediaa:
Ensinnäkin teknologinen kehitys digitalisaatioineen. Toinen tekijä on median kaupallistuminen ja
yhteiskunnan markkinavetoisuus, joka on myös kiihdyttänyt teknologisten innovaatioiden käyttöönottoa. Kolmanneksi sosiaalinen elämä ja talouselämä ovat globalisoituneet, joka on johtanut audiovisuaalisen median konvergoitumiseen.
Terzis (2007) puhuu itse teoksen esipuheessa lähes samoista asioista kuin McQuail kuvatessaan eurooppalaisen median muutosta. Huolimatta siitä, että eurooppalaisten maiden journalismi on keskenään erilaista, on yleiset kehitystrendit helppo nähdä. Näitä on Terzisin mukaan mm.
konvergenssi, yleisön pirstaloituminen, transnationalismi sekä omistuksen keskittyminen. (Em., 14) Näistä koko maailman medialle yhteisistä megatrendeistä huolimatta, itä-eurooppalainen
journalismi voidaan erottaa omaksi mallikseen pohjois-eurooppalaisen, pohjois-atlanttisen ja välimerellisen mallin rinnalle. Jakubowiczin (2007) mukaan Itä-Eurooppaa kuvaa parhaiten kaksi piirrettä: Ensinnäkin toimittajien ammatillistuminen ei ole samanlaista kuin lännessä. Itä-
eurooppalaiset toimittajat samaistuvat enemmän taiteilijoihin kuin objektiivisiin tiedonvälittäjiin.
Tämä johtaa mielipidejournalismiin, joka usein jopa muistuttaa propagandaa (em. 310-311).
Toiseksi journalismin itsesääntely ei toimi, eikä journalisteillä ole yhtenäistä käsitystä ammattinsa merkityksestä ja rajoituksista. Tämä johtuu siitä, että itä-eurooppalaisilla journalisteilla on
valtionsensuuri vielä niin hyvin muistissa, että he haluavat torjuakaiken ammattiinsa kohdistuvan sääntelyn, mukaan lukien itsesääntelyn (em., 311).
2.7. Yhteinen eurooppalainen koodi?
Palatakseni tämän luvun alkuun, on graduni teoreettinen viitekehys normatiivisessa mediateoriassa.
Vaikka viitekehykseni onkin normatiivisessa mediateoriassa, en itse halua tehdä eksplisiittisesti normatiivista tutkimusta.
Tiina Laitila (1995) kysyi omassa gradussaan, onko yhteinen eurooppalainen journalistieettinen koodi mahdollinen (em., 118-125). Myös vuonna 1979 koodeja tutkinut Lars Bruun laati oman versionsa yhteisestä kansainvälisestä eettisestä koodista (Bruun 1979, 45). Pyrin perustelemaan tässä lyhyesti, miksi minä en halua etsiä vastausta kysymykseen yhteisestä eurooppalaisesta koodista.
Ensinnäkin, vaikka mielestäni olisikin mielekästä pohtia yhteiseurooppalaisen eettisen koodin mahdollisuutta, mielestäni minulla ei ole riittäviä työkaluja sen pohtimiseen. Jos löydän koodeista paljon samaa, ei se tarkoita vielä sitä, että ne voisivat olla samoja. Laitila hahmotti yhteisen eettisen
