58 T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4
KIRJALLISUUTTA
Myyteistä, mytologiasta ja mytologeista
Karina Lukin Anna-Leena Siikala:
Itämerensuomalaisten mytologia.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2013.
Myytit ovat suomalaisen folkloris- tiikan keskeisimpiä tutkimusaluei- ta. Viimeistään Kalevalasta lähtien folkloristinen tutkimus on keskit- tynyt suomalaisuuteen ja suoma- laiseen perinteeseen, minkä lisäk- si historiallis-vertaileva ote on kul- kenut 1800-luvun alusta asti mu- kana tärkeänä tutkimuslinjana.
Vaikka suomalaisessa folkloristii- kassa tutkitaan edelleen pääosin suomalaista perinnettä, tutkijoi- den tiedon intressi ei ole enää vuo- sikymmeniin lähtenyt kansallisuu- desta, sen rakentamisesta tai his- toriasta. Samaan aikaan perinteen vertaileva tutkimus on vähentynyt, koska tutkijat ovat olleet kiinnos- tuneita esimerkiksi perinteen esit- tämistilanteista, esittämisen tavois- ta ja keinoista sekä aiemman tutki- muksen politiikasta.
Akateemikko Anna-Leena Sii- kalan Itämerensuomalaisten my- tologia yhdistää vertailevan tutki- muksen pitkät linjat uudemman folkloristiikan näkökulmiin. Tu- los on säväyttävä visio perinteestä, mytologiasta, rahvaanuskonnosta, näiden varioinnista ja tämän kai- ken tutkimushistoriasta. Kirja on aina Timo Nummisen nerokkaas- ta kannesta alkaen sekä kunnian-
osoitus aiemmalle mytologian tut- kimukselle että todiste sen uudis- tumisesta.
Itämerensuomalaisten mytolo- gia on yksi Anna-Leena Siikalan elämäntöistä. Teoksen esitöitä on julkaistu jo 1990-luvulla. Kirjan taustalla on 1980-luvun lopulta al- kaen kehittyneet käsitykset suulli- sen runouden tai ylipäätänsä perin- teen esitystavoista ja muuntelusta sekä kansanomaisen uskonnon luonteesta. Siikala korostaa paikal- listen, suullisten ja etnisten uskon- tojen muuttuvuutta, joustavuutta ja monitasoisuutta. Hän kirjoittaa erilaisista uskonnollisista maise- mista ja maailmoista, jotka voivat tulla eri tilanteissa ajankohtaiseksi samankin ihmisen kohdalla.
Vastaavalla tavalla Siikala näkee perinteen alueellisesti ja historial- lisesti vaihtelevana ilmiönä, jon- ka esittämiseen myös tilannekoh- taiset tekijät, kuten esittäjien suku- puoli ja määrä, yleisön asema, gen- re ja keruukonteksti, vaikuttavat.
Juuri keskittyminen tilannekoh- taiseen vaihteluun on viime vuo- sikymmenten aikana vähentänyt vertailevaa tutkimusta. Kirja osoit- taa, että aika on kypsä tutkimuslin- jojen synergialle.
Mytologian Anna-Leena Siika- la lähtee hakemaan rakentamalla kalevalamittaisen runoston myyt- tikorpuksen, joka koostuu mies- ten esittämän epiikan lisäksi muun muassa inkeriläisten naisten usein tanssien laulamasta runostosta ja loitsuista. Siikala etsiikin selkei- den lajityyppien sijasta myyttisyy-
den tuntomerkkejä kantavia dis- kursseja, joissa esimerkiksi myytin ja fantasian tai myytin ja historian väliset rajat ovat epäselviä. Tutki- musotetta luonnehtii kokonaisten korpusten tarkastelu niiden omis- sa historiallisissa konteksteissaan, millä pyritään välttämään saman- kaltaisten yksityiskohtien satun- nainen vertailu.
Mytologian sisältöjä ja variaa- tiota esitellään kirjan neljässä pää- luvussa. Niissä kerrotaan, miten ja millaiseksi maailma syntyy, millai- sia ovat itämerensuomalaisen my- tologian jumalat ja sankarit sekä mitä heidän edesottamuksistaan on kerrottu. Siikala kuvaa myös, kuka on vastuussa maailman ra- kenteesta, kuka taas kulttuurin elementeistä ja miten toimeentu- lo, metsästys, kalastus ja maanvil- jely liittyvät mytologiaan.
Lähes kaikki Siikalan esiin tuo- mat aiheet kuuluvat keskeisiin his- toriallisiin folkloristiikan keskuste- luihin. Kirjassa käydään keskuste- lua muun muassa Sammosta, Isosta tammesta, sankareiden matkoista, eläinseremonialismista ja Ukon va- koista. Siikala luo jokaisen teeman ohella katsauksen aikaisempiin tul- kintoihin ja arvioi niiden taustoja ja paikkaansa pitävyyttä. Oman tul- kintansa hän perustelee usein suh- teessa paikalliseen runokulttuurin, mutta vertailut ylettyvät yli Ural- vuorten ja mannerten.
Kirjassa vältellään lopullisia rat- kaisuja ja ehdottomia tulkintoja.
Sen sijaan siinä päädytään mones- ti kuvaamaan, miten runonlaulajat
T I E T E E S S Ä TA PA H T U U 3 / 2 0 1 4 59 tai tietäjät muuntelivat eri paikois-
ta omaksumiaan sisältöjä ja ajat- telutapoja omaan perinteeseensä.
Näin lukijalle selkeytyy vähitellen, että itämerensuomalainen mytolo- gia on yhteisten myyttisten aihei- den ja mielikuvien verkosto, jonka sisällä yksittäiset teemat ovat löytä- neet paikallisesti ja ajallisesti vaih- televat asemansa ja merkityksensä.
Mytologian avaaminen ei rajoi- tu vain tähän näkökulmaan. Siika- la nostaa myös esiin yksittäisiä ru- nokulttuureja, mikä avaa mytolo- gian esittämisen todellisuutta hy- vin. Näin hän tekee muun muassa kertoessaan, miten Väinämöinen esiintyy sekä mekrijärveläisten et- tä savolaisten tietäjien runokuvas- tossa.
Väinämöinen on muutoin- kin kirjan keskushahmoja, oli- han hän yksi maailman luojista.
Äkkilukemalta Väinämöinen on runoissa onneton naistenmies se- kä varpaaseen itseään kirveellä lyö- vä töppäilijä ja itkeskelijä. Siikalan analyysissä Väinämöisen varvas, naissuhteet ja itku asettuvat mie- lekkääseen kulttuuriseen ja my- tologiseen kontekstiin: sankari on heikkouden täydellistämä.
Itämerensuomalaiset miessan- karit pitävät huolen teknisistä tai- doista ja kulttuurista sekä tiedosta.
Sen sijaan itse maailmankaik keus on naissyntyinen, minkä lisäk- si luonto, tuonpuoleisuus ja elä- män ja kuoleman salaisuudet kuu- luvat naisten valtapiiriin. Lönnrot käytti Kalevalassa kalevalamittais- ta epiikkaa, jonka näkökulmat ovat miehisiä. Naisten asema maailman keskiössä jäi Lönnrotilta huomiot- ta.
Itämerensuomalaisen mytolo- gian viimeisessä varsinaisessa lu- vussa Siikala kiinnittää huomiota
myös toiseen Kalevalan aiheutta- maan harhaan, mielikuvaan yhte- näisestä mytologiasta. Koska tämä mielikuva kiinnittyi kansallisen kulttuurin ja identiteetin rakenta- miseen, siitä on ollut vaikea pääs- tä eroon.
Siikala hahmottama kuva itä- merensuomalaisten runokulttuu- rien synnystä sekä niiden liittymi- sestä arkeologian ja kielihistori- an uusimpiin tuloksiin murentavat viimeistään nyt käsityksen yhtenäi- sestä mytologiasta. Yhdenmukai- suuden sijasta lukija voi hämmäs- tellä ja ihastella mytologian moni- muotoisuutta, sen kansainvälisiä ulottuvuuksia ja paikallisia mer- kityksiä.
Kirjoittaja on folkloristiikan tutkija Helsingin yliopistossa.
Klingen päiväkirjat – viimeiset lajissaan?
Keijo Rahkonen
Matti Klinge: Tuhoutuiko Rooma?
Päiväkirjastani 2012–2013. Siltala 2013.
Matti Klingen (s. 1936) päiväkirjat ovat jo käsite. Ensimmäinen päivä- kirja ilmestyi vuonna 1999, nyt kä- sillä oleva on viidestoista. Ne ovat ainutlaatuisia lajissaan Suomessa, mutta kansainvälisestikin on vai- kea löytää vertaista (Samuel Pepys ylsi vain yhdeksään päiväkirjan ni- teeseen). Klingen tyyli ja koko ha- bitus – jossa inkarnoituu tietyssä mielessä Yliopiston (jonka Klin- ge kirjoittaa isolla Y:llä tarkoit taen nimenomaan Helsingin yliopistoa) klassinen eurooppalainen perinne – jakaa jyrkästi mielipiteitä. Toi- set tykkäävät, toiset inhoavat. It-
se pidän Klingen persoonallisesta tyylistä ja hänen päiväkirjoistaan.
Ei lukijan tarvitse olla aina samaa mieltä hänen kanssaan viihtyäk- seen päiväkirjojen parissa. Niitä on mukava ja käteväkin lukea, hy- vinkin lyhyissä pätkissä. Valtaosan päiväkirjoista olen tainnut lukea raitiovaunussa tai bussissa.
Päiväkirjat ovat tyylilajina oma, klassinen genrensä. Sosiaalisen median aikakaudella niiden tilalle ovat tulleet erilaiset tilapäivitykset.
Klingen päiväkirjat saattavat kohta edustaa mennyttä maailmaa.
Julkisen päiväkirjan kirjoitta- misessa on oltava kykyä ja taitoa sa- noa asiansa kiinnostavasti. Se vaa- tii myös hyvää itsetuntoa ja tyylita- jua yksikön ensimmäisen persoo- nan käytössä. Narsistin päiväkirjan lukeminen olisi sietämätöntä. Klin- gellä, joka harrastaa maalausta, on itseluottamusta jopa siinä määrin, että päiväkirjojen kannessa on hä- nen omia maalauksiaan. Kiitos Sil- talan veljesten kustantamolle siitä, että he jatkavat päiväkirjasarjaa sen jälkeen kun Otava hylkäsi Klingen.
Päiväkirjoissaan Klinge olettaa lukijaltaan hyvää yleissivistystä se- kä monipuolista kielitaitoa. Ruot- sin ja englannin lisäksi on hyvä osa- ta saksaa ja ranskaa eikä latinakaan ole pahitteeksi, sillä Klinge ei juuri- kaan käännä vieraskielisiä fraaseja tai sitaatteja. Hän tekee selvän rajan julkisen ja yksityisen välillä, mutta raottaa lukijalle hieman myös yksi- tyiselämänsä verhoa.
Klingen päiväkirjat ovat säilyt- täneet tasonsa, eikä väsymyksen merkkejä näy, vaikka hän käsittelee paljon samoja aiheita kuin aiem- min, esimerkiksi Ruotsi, Venäjä, Ranska, EU, Amerikan Yhdysval- lat, Helsingin Sanomat ja NATO.
Lähteinä hän käyttää ennen kaik-
