Rakkauden absoluuteista näkymä

150

R R R

R R A K K A U D E N A K K A U D E N A K K A U D E N A K K A U D E N A K K A U D E N A B S O L U U T E I S T A B S O L U U T E I S T A B S O L U U T E I S T A B S O L U U T E I S T A B S O L U U T E I S T A A A A A

VELI-MATTI SAARINEN: The Daybreak and Nightfall of Literature. Peeter Lang (Eu- ropean University Studies, Se- ries 1 German Language and Literature), Frankfurt am Main, 2007.

LAURA WERNER: ”The Rest- less Love of Thinking”. The Concept Liebe in G.W.F. He- gel’s Philosophy, Helsinki Uni- versity Press, Helsinki, 2007.

Suomalaisessa yleiskulttuuris- sa saksalainen romantiikka ja idealismi tunnetaan ennen kaik- kea snellmanilais-topeliaanis- runebergilaisena muunnelma- naan, jossa ne saivat palvella monenlaisia poliittisia tarkoi- tusperiä (alkaen kodista, us- konnosta ja isänmaasta ja päätyen Marxin välityksellä työväenaatteeseen). Saksalai- sen varhaisromantiikan ja idea- lismin varsinainen ydin on kuitenkin paljon teoreettisem- missa kysymyksissä kirjallisuu- den ja filosofian itsensä mah- dollisuudesta, samoin kuin nii- den keskinäisestä suhteesta.

Totuuden on oltava absoluut- tinen, ei sen vähempää, ja filosofi ja kirjailija pohtivat olennaisesti ihmisen kykyä ta- voittaa absoluutti ja esittää se.

Ollakseen absoluuttisen to- tuuden mittainen ihmisen it- sensä on oltava absoluuttisen vapaa, luova ja subversiivi- nen olento: ei sen vähempää kuin nero. Yleiskulttuurin kä- sitys romanttisesta nerokultis- ta on kuitenkin harhaanjohta- va: neroa ei suinkaan määritä maaninen oman itsen proji- sointi kaikkialle vaan päin- vastoin kyky antautua itseään suuremman absoluutin väli- kappaleeksi. Neron subjekti- vismi ei ole egoismia. Asiaa mutkistaa myös se, että ro- mantiikka ja idealismi ym- märsivät ihmisen suhteessa yhteisöönsä ja tämä pätee myös

neroon. Neron yhteisöllisyys ei suinkaan rajoitu kansallis- romantiikan banalisoimaan aja- tukseen siitä, että itse kukin ihminen on kulttuurinsa tuote ja tuottaja. Neron vapaus on myös hänen kykynsä hylätä vallitseva kulttuuri ja tavoitel- la sen sijaan absoluuttia. Hä- nessä kärjistyy uusi, Fichten ja Hegelin muotoilema vapau- den käsite, jonka piilevä risti- riita on myös sen käyttövoima:

toisin kuin Kantilla vapaus ei enää ole autonomiaa, vaan se määritellään niin, että yksi on vapaa, jos toinenkin on vapaa ja molemmat tunnustavat toi- sensa vapauden. Tällä ajatuk- sella oli tärkeitä poliittisia seu- raamuksia etenkin teoriassa demokratiasta ja intellektuaa- lisia seurauksia romanttisessa ajatuksessa kirjallisuuden yh- teisöllisyydestä. Mutta sillä on myös sukupuolisia seurauk- sia, ja yksi uuden vapauden ajatuksen tärkeimmistä koe- tinkentistä olikin ajatus rak- kaudesta. Rakkaus on ihmis- tenvälisen ”tunnustuksen” (An- erkennung) ensimmäinen ja puhtain muoto.

Saksalaisessa varhaisroman- tiikassa ja jossain määrin myös idealismissa rakkaus on yhtei- sön perustavin affekti. Aika- kaudelle oli ominaista, että rakkaus ymmärrettiin myös intiiminä sukupuolisuutena ei- kä vain platonilaisena ystä- vyytenä. Tämän takia ”naises- ta”, ”naisellisuudesta” ja ”su- kupuolisuudesta” alkaa vähi- tellen tulla jos ei nyt käsite niin ainakin itsenäinen kate- goria, jolla on keskeinen rooli

”käsitteen työssä”. Etenkin ro- manttinen maailmanselitys on läpikotaisin seksuaalinen. Vas- taavasti sitä pohtivan ”neron”

henki (Geist) tarvitsee rinnal- leen henkevän naisen (hän on witzig tai ironisch) (tuol- loin nerot olivat vielä aina miehiä). Tätä heijastivat taval-

laan myös Friedrich Schle- gelin Lucinde ja Hegelin Anti- gonelle antama rooli.

Lieneekö yhteensattuma vai osoitus ajanhengestä: kaksi Suomessa 2007 tehtyä väitös- tä tarttuu tähän romanttis-idea- listiseen ajatukseen rakkau- desta tulkiten sitä raikkaasti uudelleen. Kummassakin ta- pauksessa ajatus rakkaudesta tulkitaan lopulta suhteessa ky- symykseen kirjallisuuden ja filosofian mahdollisuudesta:

horisonttina on siis viime kä- dessä itsensä absoluutin esi- tys. Veli-Matti Saarisen The Daybreak and Nightfall of Literature esittää komean tul- kinnan Friedrich Schlegelin ro- manttisen kirjallisuuden ideas- ta analysoimalla läpikotaisin hänen romaaninsa Lucinde.

Lucinde on romanttinen ro- maani par excellence mones- takin syystä mutta myös siksi, että se käsittelee rakkaussuh- detta varhaisromantiikan ta- paan – siis lihallisena, intel- lektuaalisena, tasa-arvoisena, avioliiton ulkopuolisena ja muu- tenkin kaikin puolin skandaa- limaisena pidettynä suhteena.

Laura Wernerin ”The Restless Love of Thinking” on tuore tulkinta rakkauden käsitteestä Hegelin filosofiassa. Kyse ei ole pelkästään sukupuolisesta rakkaudesta, vaikka senkin rooli on tärkeä, vaan rakkau- den käsitteestä itsensä filoso- fisen Käsitteen yhtenä ele- menttinä.

Näiden kahden työn tar- kasteleminen yhdessä on an- toisaa siksi, että ne valottavat hyvin Schlegelin ja Hegelin (tai romantiikan ja idealismin) välistä erimielisyyttä. Hegel inhosi Schlegelin Lucindea, jossa ylistettiin avioliiton ul- kopuolista seksuaalista rak- kautta. Vastaavasti hän piti Schlegelin kirjallisuutta täy- sin dekadenttina: käsite ei sii- nä saanut aistimellista ilmai-

151

suaan, vaan absoluutti vetäy- tyi taiteen hajotessa ironiaksi ja fragmenteiksi. Veli-Matti Saa- rinen kuitenkin näyttää, että kuten useimmat aikalaisensa ja seuraajansa, Hegel toden- näköisesti hylkäsi Lucinden pelkästään moraalisista syistä.

Voisi jopa väittää, että yli sa- dan vuoden ajan tällainen moralismi on estänyt näke- mästä kirjan varsinaisia kirjal- lisuudenfilosofisia panoksia.

Meidän aikamme on ollut tai- puvaisempi yhtymään Schle- geliin, joka näki Hegelissä lähinnä pikkuporvallisen hurs- kastelijan. Laura Werner kui- tenkin näyttää, miksi tämäkin kuva on yksinkertaistettu. On totta, että Hegelillä rakkaus kuului avioliittoon, mutta avio- liitto puolestaan ei ollut mi- kään pelkkä ”vastavuoroinen sopimus toisen sukupuolielin- ten käyttöoikeudesta”, kuten Kantilla, vaan rakkauden jul- kinen tunnustus. Instituutio te- kee rakkaudesta enemmän kuin pelkän intiimin mielentilan, sil- lä se vaatii oman, osin ristiriitai- sen paikkansa yhteiskunnassa.

Ehkä ajastamme kertoo jo- takin tarve arvioida uudelleen romanttis-idealistista kuvaa rak- kaudesta. Lucinde ei enää pit- kään aikaan ole järkyttänyt häveliäisyydentuntoamme, ja olemme jopa kyllästyneet nä- kemään Hegelissä pelkän pö- näkän fallosentrikon. Kumpi- kaan tutkija ei pyri tutkimus- kohteensa suoranaiseen arvon- palautukseen: he esimerkiksi näyttävät, että niin vaikuttavia kuin Lucinde ja Antigone ovat- kin, nämä naisfiguurit jäävät

”yhteisön toisiksi”: yhteisön ironiaksi eikä sen jäseniksi, filosofian runolliseksi kaunis- tukseksi eikä sen peruslau- seeksi. Sen sijaan kumpikin tutkija on valmis tulkitsemaan näitä hahmoja tarkemmin ja hienosyisemmin: Lucinde, An- tigone ja muut romanttis-idea-

listiset naisfiguurit eivät ehkä inkarnoi ”käsitettä” jäännök- settömästi, mutta juuri siksi heissä näyttää riittävän ajatel- tavaa. Jään odottamaan teos- ta, jossa sensuaalinen, älykäs Lucinde ja villi, taipumaton Antigone ottavat mittaa toisis- taan.

”Restless Love of Thinking”

ja The Daybreak and Night- fall of Literature eivät kuiten- kaan ole missään mielessä pelkkiä enemmän tai vähem- män kevytmielisiä tutkielmia poikkeuksellisista rakkaussuh- teista. Rakkaus on kummassa- kin pelkkä johdanto erittäin syvällisille ajatuskuvioille, jot- ka koskevat kirjallisuuden ja filosofian olemusta sinänsä.

Veli-Matti Saarisen The Day- break and Nightfall of Litera- ture on ehdottomasti lukemi- sen arvoinen kirja kirjallisuu- den olemuksesta. Sen aihee- na on Friedrich Schlegelin Lucinde siksi, että Schlegel antoi yhden, merkittävän muo- toilun varhaisromanttisesta kir- jallisuuden kysymyksestä ja Saarisen tulkinnan mukaan myös pani sen toimeen Lu- cindessa. Saksalaisen varhais- romantiikan suuri merkitys kir- jallisuuden historiassa perus- tuu osaltaan siihen, että tuol- loin kirjallisuus muuttui lei- mallisesti itsereflektiiviseksi, teoriaksi kirjallisuudesta, kir- jallisuudenfilosofiaksi. Toisaal- ta tämä ei merkinnyt, että kirjallisuus olisi alistunut filo- sofian lainsäädännölle, vaan päinvastoin sitä, että kirjalli- suus katsoi olevansa filoso- fian kanssa samanarvoinen mutta itsessään autonominen tapa tutkia todellisuutta. Niin- pä myöskään kirjallisuuden- teorian ei viime kädessä pitäi- si olla pelkkä filosofinen tut- kielma siitä, mitä kirjallisuus on, vaan ”romaanin teorian pitää olla itsekin romaani”, kuten Schlegel sanoo. – Tie-

dämme, että tämä ajatus on sittemmin jatkanut elämäänsä ja kehittynyt edelleen etenkin

”ranskalaisessa teoriassa”, var- sinkin Blanchot’lla, jonka luo- kitteluja vastustava tuotanto onkin aiheuttanut samankal- taista hämmennystä kuin ro- mantikkojen ajatusrunous ai- kanaan.

Saarinen esittää kirjassaan tämän varhaisromanttisen kir- jallisuudenteorian vastaanot- tohistorian kattavasti ja tiiviis- ti, päämääränään kyseenalais- taa perityt käsitykset Schle- gelistä huonona filosofina ja epäonnistuneena kirjailijana.

Schlegel katsoi kriitikon teh- täväksi löytää teoksesta enem- män kuin mitä kirjoittaja tiesi siinä olevankaan. Tässä mie- lessä voisi ehkä ajatella, että Saarinen ”jäljittelee” nimen- omaan Schlegelin kriitikon- kykyä, tuoden esiin Schlege- lin työn potientiaalin mutta omaksumatta silti välttämättä tämän ilmeisimpiä tarkoituk- sia. Joka tapauksessa Saari- nen luo hyvin rikkaan kuvauk- sen sitä, mitä kirjallisuus (Sch- legelille) on.

Siinä missä Lucinden osak- seen saama kritiikki usein pe- rustui kirjan ”epärealistisuu- teen”, Saarinen näyttää, ettei romantiikan tarkoituksenakaan ollut jäljitellä todellisuutta vaan tuottaa uusi todellisuus. Sen tarkoituksena on tuoda esiin alkuperäinen produktiivinen fantasia. Tällainen fantasian tuottama uusi todellisuus olisi pelkkää kepoista fantasya, jos produktiivisella fantasialla tar- koitettaisiin vain taiteilijan mie- likuvitusta. Saarinen kuiten- kin näyttää romantiikan tar- koittavan produktiivisella fan- tasialla päinvastoin itsensä maa- ilman luovaa jäsentymistä, jota tuon ajan ajattelija kutsui en- nen kaikkea jumalan luomis- kyvyksi. Tällä jumalalla on tuskin mitään tekemistä pe-

152

rinteisen kristillisen jumalan kanssa – paitsi milloin se ha- kee innoitusta kabbalistisilta ja mystisiltä ajattelijoilta: sen viimekätisenä tavoitteena on

”uuden uskonnon” ja ”uuden mytologian” luominen.

Ajatus uudesta mytologias- ta on joskus johtanut raskai- siin, jopa vahingollisiin seura- uksiin – nimittäin silloin kuin uusi mytologia on todella ha- luttu perustaa ihmisten kes- kelle. Lucindea on sen sijaan mahdoton pitää ”protofasisti- sena”. ”Jumalainen” ja ”mysti- nen” luomiskyky jää siinä tu- levaksi, ja sitä luonnehtii yön tuntemattomuus ja potentiaa- lisuus. Teoksen keskiössä on pikemminkin taiteilijan suhde tuohon ”yöhön”. Saarisen mu- kaan Schlegeliläisen taiteilijan luomistyö on epävarmaa tasa- painottelua ”yön” ja ”päivän”, siis ”alkuperäisen produktii- visen fantasian” ja ”inhimilli- sen reflektiokyvyn” välillä, se on elämistä iltahämärässä ja aamuhämärässä, avoimena tun- temattomalle ja kuitenkin val- miina ajattelemaan sitä ihmis- ten kielellä. Siinä näyttäytyy kirjallisuuden ilta-ja aamuhä- märä, tila, joka epäilemättä puhuttelee heti kun kirjalli- suus muuttuu kysymykseksi omasta olemuksestaan.

Laura Wernerin ”The Rest- less Love of Thinking”. The Concept Liebe in G.W.F. He- gel’s Philosophy on todennä- köisesti syntynyt halusta pa- neutua tarkemmin siihen He- geliin, jonka feministinen filo- sofia on tuonut esiin (yleensä torjuakseen: syistä, joihin en tässä puutu, Hegel on de Beau- voirista Butleriin yksi feminis- tisen filosofian rakkaimmista teoreettisista vaikuttajista ja vi- hollisista). Hegelin analyysi Antigonesta tarjoaa keskeisen jäsennyksen kysymykselle per- heen ja valtion suhteesta, ja hänen teoriansa tunnustuk-

sesta (ja sen puutteesta) vai- kuttavat hyvin monissa femi- nistisissä töissä.

Hegelin ajattelu on vai- keaa, ja hänen figuureillaan on taipumus irrota systeemin kokonaisuudesta ja jäädä elä- mään omaa, usein varsin ohen- tunutta elämäänsä: näin on usein käynyt etenkin ”herral- le”, ”rengille” ja Antigonelle.

Työssään Laura Werner pa- lauttaa Hegelin naisfiguureille ei niinkään lihaa ja verta kuin niiden hengen: merkityksen joka niillä on systeemin koko- naisuudessa. ”Nainen” on He- gelille ennen kaikkea ”rak- kauden” figuuri: rakkauden idea saavuttaa täyttymyksen- sä ”naisessa” samalla lailla kuin ajattelun idea ”ihmises- sä”. Tämän määritelmän kon- ventionaalisuutta on tuskin enää nykyään syytä korostaa, mutta sen sijaan meidän on syytä kysyä, mitä Hegel ”rak- kaudella” oikeastaan tarkoit- taakaan. Werner näyttää en- nen kaikkea, ettei rakkaus ole mikään yksilön intiimi mie- lenliikahdus tai ”lihallinen tai- pumus”. Päinvastoin rakkaus on yksi tavoista, joilla itse järki tai käsite tulee todelli- seksi. Hegelin ”henki” ei ole mikään ruumiiton olento ide- ain taivaassa, vaan se on ni- menomaan ”elämän” ja ”rak- kauden” liikettä tässä maail- massa. Rakkaus ja sen vastin- parina kulkeva viha tai kiista ovat idealistisen maailmankä- sityksen perusvoimia. Ne ker- tovat, että maailma ei ole erillisten, toisistaan piittaamat- tomien olioiden moneus vaan kokonaisuus, jossa oliot vetä- vät toisiaan puoleensa ja hyl- kivät toisiaan, siis ”rakastavat”

ja ”vihaavat” toisiaan. Tämä kosminen sympatia tulee tie- toiseksi itsestään ihmisyhtei- sössä. Niinpä nuoren Hegelin mielestä rakkaus, ja vanhem- man, kyynisemmän Hegelin

mielestä kiista, ovat ihmisyh- teisön perusaffektit. Tullessaan tietoiseksi itsestään ihmisyh- teisö ylittää tämän pelkän af- fektiivisuuden lainsäädännös- sään ja perustuslaissaan: mut- ta nainen jää pysyvästi rak- kauden tasolle.

Wernerin väitöskirjan tar- koituksena on näyttää, kuinka rakkauden teema kulkee sys- temaattisesti läpi koko Hegelin tuotannon sitä jäsentäen. Mut- ta samalla sen eräänlaisena polttopisteenä on halu näyt- tää, ettei edes Hegelin ajatte- lua tarvitse sulkea loppuun- saatetun ”filosofian tieteen”

pakkopaitaan, vaan sen käsit- teet voi yrittää saattaa liikkeel- le siihen ”ajattelun rauhatto- man rakkauden” tilaan, josta uudet käsitteet voivat ehkä saada alkunsa. Wernerin He- gel on tavallaan romanttinen Hegel – mutta jos romantiikka tarkoittaa juuri sitä avoimuutta uusille ajatuksille, joista näissä töissä on puhe, sen parempi.

Ehkä voin lopettaa pieneen kielipoliittiseen huomioon, jon- ka näiden kahden erinomai- sen väitöskirjan lukeminen toi mieleeni. Molempien voima perustuu nimittäin myös ky- kyyn liikkua useiden kielten välillä: ne eivät tyydy kierrät- tämään ”kaikkien” englannin- kielisessä keskustelussa tun- temia viittauksia, vaan ne tuo- vat tähän keskusteluun uusia elementtejä saksan- ja rans- kankielisistä tutkimustraditiois- ta. Kyky tällaiseen välitystyö- hön on pienten kielten edus- tajien erityinen voimavara, joka valtakielten edustajilta joskus puuttuu. Mutta tällainen mo- nikielinen työskentely vie ai- kaa, eikä vallitseva painostus väitöskirjojen yhä nopeam- paan valmistamiseen suosi sitä. Siis muistettakoon: aikaa tarvitaan myös aidosti kiin- nostavan työn valmistamiseen!

Susanna Lindberg