326
AIKUISKASVATUS 4/98“
Hän käy autokoulua. Ta- paan hänet lumipyryssä No- kian tiellä. Sitten ajamme Tam- pereelle, istuudumme pimeään huoneeseen pimeässä ravintolas- sa, puhumme ilman sen kum- mempaa suunnitelmaa. Hän on nuorempi kuin minä, syntynyt vuonna 1934, Tampereen yli- opiston sosiologian professori, syntynyt samassa Urjalassa kuin Väinö Linna, samassa Honkolan kartanossa kuin Linnakin.” Kat- kelma ja kuvaus Antti Eskolasta on Jörn Donnerin (Uusi Maam- mekirja, 1967). 30 vuotta myö- hemmin Eskola julkaisee kirjan- sa Jäähyväisluentoja Tampereen yliopiston täysinpalvelleena so- siaalipsykologian professorina.Tieteelliseen elämään mahtuu tutkimusta, oppikirjoja, pamflet- teja ja kannanottoja.
J
äähyväisluentojen alussa Es- kola tiivistää yliopiston opet- tajan työn ytimeksi lukemisen, havaintojen tekemisen ja ajat- telemisen sekä kommentoinnin, puhumisen ja kirjoittamisen.Tähän ei ole mitään lisättävää.
Kirja on jäsennelty niiden tie- teenalojen tai intellektuaalisten keskusteluavaruuksien mukaan, joissa Eskola on toiminut ja kir- joittanut. Ensin on sosiologia, sitten psykologia ja lopuksi sosi- aalipsykologia, edellisiä silta- tieteenä.
Kirja on kirjoitettu kuten tämän tyyppiselle kirjalle sopii: ilman muita kuin muutamia tekstin
sisäisiä lähdeviitteitä. Siihen on sisällytetty hahmotelmia ja tii- vistyksiä matkan varrelta, muis- telmia ja yleistä ja yksityistä ko- kemusta hyödyntäen koko se aikakausi, jota yksittäinen, pit- kään virassa toiminut professori on havainnoinut ja kirjannut ylös. Kirjaaminen on tarkkaa ja lähtee usein kerronnallisesti liik- keelle yksittäisestä havainnosta.
Kirjoittaja tietää, että voidak- seen ymmärtää ja arvioida ym- pärillään olevaa tiheästi, on tarkasteltava yksityiskohtia.
E
sitellessään suomalaisen sosiologian kolmea vaikut- tajaa (Suomalaisen sosiologian historia, 1992) Veronica Stolte- Heiskanen sanoo Eskolan kirjoit- tamistavan edustavan suomalai- sessa kirjallisessa kulttuurissa ainutlaatuista lajia. Stolte-Heis- kanen viittaa C. Wright Millsin kuvaukseen, joka hänen mu- kaansa osuu Eskolaan:“Kirjoittaja on mies, joka saattaa huutaa, kuiskata tai nauraa hy- kertää, mutta joka on aina pai- kalla. On myös selvää minkä- lainen mies hän on. Oli hän itse- varma tai neuroottinen, välitön tai sulkeutunut, hän on juuri ko- kemisen ja ajattelemisen keski- piste. Kun hän on keksinyt jotain, hän kertoo siitä meille ja siitä miten hän sen keksi.”
Tästä on kysymys Jäähyväis- luennoissakin. Tunnelma vaihtuu tarpeen mukaan ja kirja on hieno lukukokemus. Hienous piilee erityisesti kirjan hienovireisessä sävyssä, jossa henkilökohtaisessa tyylilajissa kirjoitettu diskurssi Antti Eskola (1997)
Antti Eskola (1997)Antti Eskola (1997) Antti Eskola (1997)Antti Eskola (1997) Jäähyväisluentoja. Hanki Jäähyväisluentoja. HankiJäähyväisluentoja. Hanki Jäähyväisluentoja. HankiJäähyväisluentoja. Hanki ja jää, Helsinki. 189 s.
ja jää, Helsinki. 189 s.ja jää, Helsinki. 189 s.
ja jää, Helsinki. 189 s.ja jää, Helsinki. 189 s.
JÄÄHYVÄISTARINOITA
lomittuu yhteiskunnallisiin ja teoreettisiin kysymyksiin. Kirja lohduttaa ja esittää elämän traa- gisuuden erityisesti 5. luennossa elämän merkityksen löytämi- sestä. Eskola haluaa antaa mer- kityksen sellaisellekin elämälle, jossa ei kirjoiteta kirjoja eikä luoda korkeakulttuuria. Tämä sanoma on aikanamme aivan keskeinen. Että elämän merki- tyksiä on ja pitää olla useita:
“Ihmisyyden kontekstissa kenen tahansa yksilön elämälle antaa täyden merkityksen jo se, että hän vie elämisensä loppuun tai kantaa sen traagisen lyhentymisen ihmis- arvosta liikaa tinkimättä.”
Kirjassa on viisautta jokaiselle, joka seuraa ja osallistuu kult- tuurintutkimuksen ja yleensä ihmistieteelliseen keskusteluun.
D
onner kirjoittaa: “Häntä pidetään uusista yhteis- kunnan tutkijoista kaikkein po- liittisimpana, mutta olen havait- sevinani hänen puhe- ja reagoin- titavassaan runsaasti lempeyttä ja ymmärtämystä.” ... “Erottuani Eskolasta kävelen pitkin Hä- meenkatua. Lumisade on lakan- nut. Sitten menen Teatteriravin- tolaan iltamoukulle. Ravinto- lassa soittavat tavallisesti italia- laiset ja espanjalaiset orkesterit, mutta tänä iltana istuu pianon ääressä muuan nuorukainen, joka laulaa protestilauluja maail- man muuttumisesta.”Eskola aloittaa kirjansa pohti- malla käsitteellisesti ja empiirisin havainnoin, miksi tarina, johon Donnerin kuvaama nuoru-kai-
UUTTA KIRJALLISUUTTA
AIKUISKASVATUS 4/98
327
nenkin kuului, ei enää toimi, miksi näin on käynyt ja mistä löydetään aineksia uuteen yh- teiskunnalliseen kertomukseen, jossa yhä kannetaan huolta kans- saihmisistä?
E
skola käy lyhyen keskustelun Kaisa Korhos -haastattelun kanssa, jossa Korhonen sanoo sukupolvensa edustajien usko- neen maailman muuttamiseen, mutta nykynuorten uskovan vain oman elämäntapansa valintaan.Eskola hakee vastausta sosiaa- lipsykologisesta perusilmiöstä, yhteistoiminnasta: “Tähän halu- aisin Kaisalle sanoa, että jos tarpeeksi moni valitsee elämän- tavan, joka ei anna tukea maail- man vääryyksille, niin ehkä se muuttaa maailmaa?”
Suomessa vääryyksiä vastaan va- litseminen on aina tulkittu radi- kalismiksi, mutta varsinkin sil- loin, kun aikakautta ilmentää yksilöllisyys yhteistoiminnan vastakohtana. Helsingin Sano- mien Vanhat ja vihaiset -kirjoi- tussarjassa (11. 6. 1998) Eskola toteaa pitäneensä 60-luvun ra- dikalismia jotenkin epämää- räisenä. Tämän päivän radika- lismilla on Eskolan mukaan ket- tutyttöjen kasvot. Kenties juuri he vääryyksiä vastaan valitessaan kirjoittavat uutta kertomusta, jota Eskolakin kirjassaan kaipai- lee.
E
ntä tieteelliset keksinnöt, onko kirjassa jokin käsit- teellinen olio, joka ansaitsee tieteellisen keskustelun laajem- paa huomiota? Vastaus riippuu tietenkin lukijan omasta sen hetkisestä kiinnostuksesta, tie- teellisestä orientaatiosta ja aka- teemisesta yleissivistyksestä.Itseäni monien muiden ohella tätä nykyään kiinnostava käsit teellinen olio on ajatus erilaisista ihmisen elämään kuuluvista narratiiveista, kertomuksista ja tarinoista. Uutta tuossa oliossa edustaa kirjassa se, miten narra- tiiveja kerrotaan ja millaisilla retorisilla keinoilla lukija vede- tään mukaan pohtimaan esitet- tyjä ajatuksia.
Eskolalle narratiivit ovat kult- tuuriin sisältyviä voimavaroja.
Näistä hän kirjansa viidennessä ja kuudennessa luvussa ammen- taa tekstinsä kudokseksi ja käyt- tää kertomuksia teoreettistyyp- pisinä esimerkkeinä narratiivisen tutkimuksen mahdollisuuksista.
Kirja auttaa sen seikan tunnis- tamisessa, kuinka ihmisen ole- mista jäsentää erilaisiin kult- tuurissa eläviin kertomuksiin sisältyvien mielikuvien ja mieli- kuvatyöskentelyn voima. Eskola on jo pitkään edustanut niitä, jotka Pekka Sulkusen (Yhteis- kuntapolitiikka 1/98) tavoin voivat sanoa: “Minun korvissani väite tosiasioista mielikuvien vastakohtana on väärä, epäkäy- tännöllinen ja pitkästyttävä.”
J
erome Brunerin mukaan (Actual minds, possible worlds, 1986; The culture of education, 1996) meillä on kaksi tapaa kokea ja hahmottaa maa- ilma. Kausaalisen tai loogisen olemisen lisäksi olemme maa- ilmassa narratiivisesti. Säilömme ja institutionalisoimme tietoa myytteinä, kansanperinteenä, tutkimuksena ja historiallisina dokumentteina kirjastoihin, ar- kistoihin ja kovalevyille. Näissä tieto jäsentyy pääosaltaan nar- ratiivisesti ja näistä syntyy kult- tuuri, inhimillisen olemisen kan- nalta tärkeiden kertomusten va- rasto.Daniel Stern (Maailma lapsen silmin, 1992) sanoo narratii- visuuden olevan oma kehityk- sellinen harppauksensa lapsen kehityksessä. Noin kolmen vuo- den iässä tapahtuu muutos, jo- hon kulttuurin olemassaolo pe- rustuu: lapsi oppii kertomaan kokemustensa pohjalta tarinan.
Hän pystyy sepittämään kerto- muksen omasta elämästään, ym- päristön tapahtumista ja nos- tamaan menneisyydestä esiin tilanteita ja havaintoja.
Eskolan esimerkit narratiivisuu- desta koskevat hänen omaa elä- määnsä, tai paremminkin siitä kirjoitettua esitystä, eikä niitä sidota narratiivisesta tutkimuk- sesta käytyyn laajaan ja moni- alaiseen metodologiseen keskus- teluun. Kysymys on metodista.
Yhteiskunnan ja kulttuurintut- kimuksessa kielen käyttö tutkijan retorisena keinona ei kosketa vain todellisuuden esittämistä tällaisena tai tuollaisena, repre- sentaationa tai konstruktiona, (siis todentamisen ja vakuut- tamisen logiikkaa), vaan ulottuu myös todellisuuden hahmotta- miseen eli sen tutkimiseen (keksi- misen logiikkaan) asti. Tutki- joina olemme aina jo valmiiksi sisällä sosiaalisessa, se antaa näkökulmamme, kohteemme ja järkemme, halusimme sitä tai emme. Tässä mielessä Eskolan kirja on tärkeä panos keskus- teluun ihmistieteilijöiden suh- teesta ns. tutkimusmenetelmiin.
