fonologiasta modulaariseen fonologiaan käynnistää varhaismorfologisen vaiheen.
Esimerkiksi Zosia tuotti fonotaktisista syis- tä aluksi nomineista runsaasti Ci-loppuisia muotoja, jotka näyttivät monikkomuodoil- ta mutta olivat yksiköllisiä. Varhaismorfo- logisen vaiheen käynnistymiseen liittyi se, että Zosian fonotaksi ei enää asettanut yhtä suuria rajoituksia sananmuotojen äänne- asuille ja Zosia saattoi luopua näistä näen- näismonikoista oppiessaan yksikön ja mo- nikon morfosemanttisen eron. Yleisempä- nä esimerkkinä fonologisesta kehityksestä, joka on morfologisen kehityksen edellytyk- senä, tekijä mainitsee muun muassa loppu- konsonanttien tuottamisen. Tämä pätee suomeenkin: kun lapsi etenee esimorfolo- gisestajala-asusta sellaisiin muotoihin kuin jalan jajalat, hän saa fonologisen kehityk- sen ansiosta paremmat edellytykset raken-
taa morfologista järjestelmää. Osa tekijän mainitsemista fonologisista keinoista taas kuuluu spesifimmin puolaan, ei esimerkiksi suomeen. Tällaisia ovat nasaalivokaalien ja palataalikonsonanttien tuottaminen taivu- tuskeinona.
Dziubalska-Kolaczykin artikkeli sisäl- tää aineistotaulukoita, jotka valottavat tar- kasteltujen kielenilmiöiden yksityiskohtia.
Artikkeli on siten paitsi teoreettisesti inno- vatiivinen myös empiiriseltä perustaltaan vahvaja sinetöi tyylikkäästi aıtikkelikokoel- man toimittajan koko työsuorituksen..
KLAUS LAALO
Maistraatinkaru 5 A 19, 00240 Helsinki Sähköposti: skklla @ utafi
tai laalo@helsinki.fi
KÄYKÖ sqEN ı‹uıN ııRıN?
Risto Kaipainen, Irma Lonka 8: juha Rikama Siitöpö nyt tie menevi. Äidinkielen opet- tajain liiton viisi vuosikymmentä l948-l 998. Äidinkielen opettajain liitto, Helsinki I998. 360 s. ISBN 95 | -9062-40-8.
ätä kirjoittaessani joukko opettajia on T pakkolomalla. Koululaitosta horjut~
taa myös koulujen profiloituminen, huoles- tuneiden arvioiden mukaan lahj akkaiden ja motivoituneiden A-kouluihin ja rupusakin B-kouluihin. Peruskoulua kannatellut kou- lutuksellisen tasa-arvon ihanne näyttääjää- vän tasapäistämisuhkan jalkoihin. Suomen
koululaitos painii siis murroksessa, kun Äi-
dinkielen opettajain liiton (ÄOL) histo- riikki viisikymmenvuotiselta taipaleelta il- mestyy. Siiräpä nyt tie menevi.
Teos koostuu viidestä osasta, joiden ala- luvuista tekijät Kaipainen, Lonka ja Rika- ma vastaavat vuoroin. Ensimmäinen osa
luettelee ÄOL:n luottamus- ja toimihenki-
VlRlTTÅIÄ 4/1998
löt sekä kunniajäsenet kautta aikojen. Toi- nen ja kolmas osa ovat teoksen ydin. Toi- sessa osassa käsitellään järjestöhistoriaa vuosikymmenittäin, kolmannessa opetuk- sen osa-alueiden pedagogista kehittämistä ja ÄOL:n roolia siinä, neljännessä vielä lii- ton osuutta opettajien koulutuksen kehittä- misessä. Lisäksi Jouko Niemelä on kirjoit- tanut kolmanteen osaan lyhyen katsauksen ÄOLzsta ja ammatillisten oppilaitosten äi- dinkielenopetuksesta. Viimeinen osa koos- tuu ulkopuolisilta kirjoittajilta pyydetyistä tulevaisuuden visioista.
Tekijät korostavat esipuheessaan kirjoit- taneensa nimenomaan ÄOL:n historiikkia.
Silloinkin kun esitellään ÄOL kehäkettu-
ja, näkökulma on järjestökeskeinen. Teki- jät rajaavat tehtävänsä myös siten, etteivät kirjoita äidinkielen opetuksen historiaa vaan järjestönsä. Koska ÄOL rooli ope- tuksen kehittämisessäja opettajien täyden- nyskoulutuksessa on ollut keskeinen, näitä ei tietenkään voi kokonaan pitää erillään, kuten kirjoittajat huomauttavat. l-Ie eivät kuitenkaan ole tutkineet vaikutteiden leviä- mistä kentällä. Historiikin tarkoitusperiin se olisikin tuntunut liian laajalta hankkeelta.
Toivoisipa sensuuntaista tutkimusta kuiten- kin tehtäväksi.
Vuosikymmenten läpi kulkevaa järjes- töhistoriaa tarjoillaan luettavaksi muun muassa ammatillisen edunvalvonnan näkö-
kulmasta. ÄOL on joutunut todistamaan
menetystä toisensa jälkeen. Lonka ja Kai-
painen kuvaavat, miten aulailusta ja run- saasta mediajulkisuudesta huolimatta äidin- kielenopettajien työehdot ovat huonontu- neet. Pedagogista ainejärjestöä on kyllä kuunneltu, mutta kuultua ei läheskään aina ole ymmärretty toivotulla tavalla. 50-luvul- la uumoiltiin kotityön korvausten menetys- tä, 60-luvulla uusien opetusvelvollisuuksien myötä ennustus alkoi käydä toteen. Varsi- naiseen palkkakuoppaan jäätiin 70-luvulla.
Longan mukaan ÄOL pahastutti tällöin
sooloilemalla työmarkkinajärjestön ohi.
Kirjoittajat tuovat esiin myös taistelut äidinkielen tuntimääristä. Ne eivät ole tuot- taneet toivottavaa tulosta, vaan peruskoulun ja kurssimuotoisen lukion myötä on täyty- nyt sopeutuajatkuvaan tunti- ja kurssimää- rien vähenemiseen. Jos oppikoulussa äidin- kieltä oli neljä viikkotuntia, nykyään yläas- teella opetetaan äidinkieltä kaksi tai kolme tuntia viikossa. Kurssimuotoisen lukion suunnitteluvaiheessa saatiin kahdeksan pa- kollista äidinkielen kurssia, nyttemmin niitä on lukiossa kuusi, mikä merkitsee kahta viikkotuntia lukuvuotta kohden. Samaan aikaan äidinkielen opetuksen on tietysti pitänyt kohdata uusia haasteita. Opetusajan
vähäisyys on tekijöiden keskeisin sanoma, sillä se toistuu yhä uudelleen. Siksi minä- kin totean kirjoittajien vakuutuksen lyömä- nä. että Suomessa äidinkielen opetukseen varattu tuntimäärä on pienentynyt pienen- tymistään ja on eurooppalaisittain minimaa- linen. Kuinka suurista eroista ja tuntimää- ristä on kyse, jää Longan sivulla 156 esit- tämän prosentuaalisen arvion varaan.
Äidinkielen aseman kurjistuminen kou-
lulaitoksessa ei näytä lannistaneen, vaan vuosikymmen toisensajälkeen on tehty sit- keästi työtä äidinkielen opetuksen eteen. Se,
että ÄOL on ollut nimenomaan opettajien
liitto, näkyy myös järjestön historiikissa.
Kaipainen kertoo, miten 50-luvulla liiton vaikuttajista monet olivat vielä yliopisto- miehiä, vaikka mukana oli myös normaali- lyseoiden jajoidenkin tavallistenkin koulu- jen opettajia. Kaipainen ja Lonka jatkavat, että 60-luku merkitsi puolestaan liiton de- mokraattistumista, sillä liiton hallitus sai ensimmäisetjäsenensä Helsingin ulkopuo- lelta. Kentällä toimivat opettajat nousivat myös keskeisiin asemiinja tohtoriryhmä sai väistyä syrjemmälle. Tämä on varmasti vaikuttanut ÄOL valmiuksiin kuulla, mitä kentältä kaikuu. Toisaalta yliopistoväen edustuksen heikkeneminen on voinut olla ainelaitosten ja kentän välisen jatkuvan vuoropuhelun kannalta haitaksikin.
Läpi historiansa ÄOL on pannut paljon aikaa ja energiaa opetussuunnitelmien, si- sältöjenja opetuksen toteuttamisen pohdin- taan. Toisaalta se on ollut luomassa uutta, toisaalta levittämässä tietoa. Teoksen kol- mannessa osassa käsitellään ÄOL teke- mää työtä opetussuunnitelmien kehittämi- sessä (Lonka), kielenopetuksen uudistami- sessa (Lonka), kirjoittamisen opetuksessa (Lonka), ylioppilaskirjoitusten kehittämi- sessä (Rikama), puhekasvatuksessa (Kai- painen), viestintäkasvatuksessa (Rikama), kirjallisuudenopetuksessa (Rikama) ja am- matillisten oppilaitosten äidinkielenopetuk-
[>
@
sessa (Niemelä). Luvut antavat selkeän kuvan siitä, millaisia teitä äidinkielen peda- gogiikka on kullakin lohkolla kulkenut.
Lisäksi viittaukset asianomaisiin ÄOL2n vuosikirjoihin johdattavat aikapaikkaisen keskustelun lähteille. Ehkäjännittävin kol- mannen osan luvuista on Rikaman ylioppi- laskirjoituksia käsittelevä luku. Siinä näy- tetään, miten ÄOL on ollut vaatimassa avoi- muutta ylioppilastutkintolautakunnan toi- mintaan ja miten kehitys on vienyt halut-
tuun suuntaan. ÄOL on päässyt vaikutta-
maan myös äidinkielen ylioppilaskokeen sisällölliseen kehittelyyn. Rikaman kirjal- lisuudenopetusta käsittelevä luku kertoo myös konkreettisesti, miten ÄOL on pyrki- nyt kehittämään jäsentensä kirjallisuuden- opetusta ja miten keskustelua kouluihin valittavista teoksista ja lähestymistavoista on käyty.
Siitäpä nyt tie menevi -teoksen neljän- nessä osassa käsitellään ÄOLzaja opettajien koulutusta. Lonka käsittelee ÄOL:n täyden- nyskoulutusta, muun muassa Lappeenran- nan kesäisiä äidinkielen päiviä ja niiden merkitystä opetuksen uudistumiselle. Lii- ton julkaisutoimintaa, vuosikirjoja, Virket- tä, ylioppilasainekokoelmiaja muitajulkai- suja esittelee Rikama. Hän tarkastelee myös opettajien peruskoulutusta ja muun muas- sa sitä, millaista hankausta ainelaitosten
antaman opetuksen, kouluelämän tarpeiden
ja kasvatustieteellisten opintojen välillä on
ollut. l990-luvun lopussa näyttää siltä, että suomen kielen yliopisto-opetus kohtaa ÄOL ja koulumaailman odotukset suun-
tautuessaan kielenkäytön alueelle, pragma- tiikkaan, semantiikkaan ja tekstianalyysiin.
Uutena huolena on sen sijaan se, etteivät tulevat opettajat opiskele kirjallisuutta riit- tävästi. Tässä kohden tilanne on keikahta- nut päälaelleen, sillä 50-luvulla oltiin huo- lissaan suomen kielen pääaineopiskelijoi- den vähyydestä.
Esitys päättyy viiteen visioon äidinkie- len opetuksen tulevaisuudesta. Nähtävänä on vuosi 2017, Suomen itsenäisyyden 100- vuotisjuhla. Näkijät ovat Riitta Uosukainen, Vilho Hirvi, Pirjo Sinko, Leena Kirstinä ja Jouko Niemelä. Kuvitelmissa kuvastuvat sekä pelot että toiveet. Omaan tajuntaani iski ehkä lujimmin Pirjo Singon näkemys.
Hän tuo uhkakuvana esiin sen, miten suo- malaisissa kouluissa yhä useammin opetus- kielenä on jokin muu kuin suomi. Vaikka suomella toistaiseksi menee vielä ihan hy- vin, pitäisi ryhtyä myös ennaltaehkäisevään kielensuojeluun, ettei suomen kävisi kuin iirin. Jatkuvasti vähentyneiden opetus- resurssien historia viittaa huolestuttavaan suuntaan. I
SARA ROUTARINNE
Suomen kielen laitos, PL 25 (Franzeninka- tu 13), 00014 Helsingin yliopisto
Sähköposti: sara. rontarinne@helsinki.fi
KOODINVAIHTO AMERIKANSUOMESSA
Helena Halmari Government and codeswitching. Exploining American Finnish. Studies in Bilingualisnn |2.John Benjamins.Amsterdarn l997. XVI + 276 s. ISBN 90-272-4l I8-X.
H
elena Halmarin amerikansuomen koodinvaihtoa käsittelevä kirja on nostanut amerikansuomen nykyistä laajem- vıRıTTAJA 4/1998
man piirin kiinnostuksen kohteeksi. Kirja on näet ilmestynyt tunnetussa kaksikieli- syyden julkaisusarjassa. Teoreettisesti kir-
