T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
56
Auli Hakulinen, Maria Vilkuna, Riitta Korho- nen, Vesa Koivisto, Tarja Riitta Heinonen, Irja Alho:Iso suomen kielioppi. Suomalaisen Kir- jallisuuden Seura 2004. 1698 s.
Opetusministeriö asetti tammikuussa 1993 työ- ryhmän, joka sai tehtäväkseen pohtia kieliopin asemaa ja muotoa koulujen äidinkielenopetuk- sessa. Työryhmän puheenjohtajaksi kutsuttiin Helsingin yliopiston suomen kielen professo- ri Auli Hakulinen. Ryhmän mietintö valmistui toukokuussa 1994, ja tulokset julkaistiin kirja- na nimellä Kieli ja sen kieliopit: Opetuksen suunta- viivoja. Teoksen loppuun oli koottu joukko toi- menpidesuosituksia, joista ensimmäinen sisäl- si aloitteen suomen kielen deskriptiivisen kieli- opin kirjoittamisesta.
Tällainen kielioppi ei olisi normatiivinen, siis sääntöjä antava, vaan kielen todellisia raken- teita kuvaileva. Deskriptiivinen kielioppi oli- si yleinen lähdeteos, jonka sivutuotteena olisi mahdollista kirjoittaa selkeä hakuteoksen tyyp- pinen kielioppi muunkielisille. Suomi ei kan- sainvälisissä lingvistipiireissä ole kovinkaan ar- vostettu tai tunnettu kieli, joten tällainen kieli- oppi palvelisi myös fennistiikan kansainväli- syyttä.
Vuonna 1995 kielioppihanke käynnistyikin Auli Hakulisen johdolla Helsingin yliopiston suomen kielen laitoksen ja Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen eli Kotuksen yhteistyönä.
Ison suomen kieliopin johdannossa aloitteenteki- jäksi mainitaan tutkimuskeskuksen vt. johtaja- na tuolloin toiminut Raimo Jussila, mutta hä- nen panoksensa lienee pelkästään organisaatio- tasolla, sillä varsinaisessa raa’assa työssä eli kie- liopin kirjoittamisessa hänellä ei näytä olleen mitään omaa osuutta.
Kielioppityö lähti siis alkuun ja sai lisäpont- ta Suomen Akatemian tutkimusrahoituksesta.
Päätoimittajan ohella hankkeessa ovat aherta- neet Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen tutkijat Maria Vilkuna, Riitta Korhonen ja Tarja Riitta Heinonen. Akatemian rahoituksella ovat
työskennelleet Irja Alho ja Vesa Koivisto. Työn hedelmät kypsyivät lokakuussa 2004, ja Iso suo- men kielioppi ilmestyi parahiksi Helsingin kirja- messuille. Sitä osattiin odottaa, itse asiassa sitä oli odoteltu jo usean vuoden ajan, sillä teosta ja sen tekemistä oli julkisuudessa esitelty etukä- teen monissa eri yhteyksissä ja tilaisuuksissa, mm. Tieteen päivillä 2003.
Odotukset olivat kovat, varsinkin kun tie- dettiin, että kirjan esilukijoiksi oli pestattu lä- hes kaikki suomen fennistit ja lähialojen edus- tajat. Esipuheessa heitä luetellaan 54. Kun kir- ja sitten tuli julki, se herätti sekä hämmennystä että keskustelua. Toiset suitsuttivat ihastustaan, toiset haukkuivat pataluhaksi. Useat arvioitsi- jat purkivat oikeastaan vain omia ajatuksiaan ja traumojaan koulujen äidinkielenopetuksesta.
Asiallisia, yksityiskohtaisia arvioita itse teok- sesta vasta odotellaan, sillä tutkinnonuudis- tuksen, uuden palkkausjärjestelmän poikiman neuvotteluruljanssin ja muiden yliopistomaail- man mullistusten väsyttämät fennistit ovat tus- kin ehtineet muuta kuin hieman raaputtaa tä- män järkäleen pintaa. Sitä paitsi jäävittömiä ar- vostelijoita ei jäänyt monta.
Iso? Suomen? Kielioppi?
Teoksen arvostelu on tapana aloittaa sen nimes- tä. Iso? Totisesti! Numeroituja sivuja on 1698.
Suomen? Kyllä. Kielioppi? Jaa-a, tämä vaatii vähän pohdiskelua. Kielentutkija voi vastata tä- hänkin kysymykseen arvelematta myönteisesti.
Ei ole olemassa yhtä ainoaa oikeaa kieliopin teo- riaa tai mallia, vaan kieltä voi kuvata monin ta- voin, monin asein ja moniin tarkoituksiin. Muil- le kuin lingvisteille sana kielioppi tuo mieleen ne tiiviit ja rutisevan kuivat sääntökokoelmat, joi- ta koulussa tankattiin äidinkielen tai vieraiden kielten tunneilla ja joiden säännöistä poikkea- misesta koitui armotta virhepisteitä.
Koulukieliopit ovat normatiivisia, opetuk- sen ja oppimisen apuvälineiksi laadittuja perus-
Kirjoja
Punainen jättiläinen on syntynyt
Kaisa Häkkinen
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
57
esityksiä kielen rakenteen keskeisimmistä omi- naisuuksista ja säännönmukaisuuksista, ja niis- sä keskitytään julkisen, persoonattoman kir- jakielen perusominaisuuksiin, jotka esitetään faktojen ja sääntöjen luetteloina näiden perus- teita tai paikkansapitävyyttä tarkemmin pohti- matta. Koulukielioppien on oltava suppeita ja pelkistettyjä, jotta niistä saa koululainenkin sel- vää ja jotta ne ylipäänsä jotenkin kattavalla ta- valla ehditään käsitellä oppikurssien kuluessa.
Kaikki varsinaiset hienoudet ja nyanssit samoin kuin elävän, puhutun kielen tilanne- ja puhuja- kohtainen variaatio on näissä koulukieliopeis- sa enimmäkseen pakko sivuuttaa. Ne ovat kuin liikennesäännöt, joita kukin sitten tosielämässä soveltaa omalla tavallaan.
Iso suomen kielioppi ei ole tällainen sääntö- kokoelma, eikä sitä missään vaiheessa ole sel- laiseksi tarkoitettukaan. Tosiasia kuitenkin on, että suomalaisten enemmistölle ajatus monen- laisten kielioppien olemassaolosta on vieras, ja näin myös sana kielioppi kyseisen kirjan nimessä vie ajatukset ja odotukset automaattisesti vää- rille urille.
Tekijät olisivat säästyneet paljolta turhalta kritiikiltä, jos olisivat antaneet kirjalleen jonkin toisen nimen. Jos minun olisi ollut pakko sellai- nen keksiä, olisin pannut nimeksi Nykysuomen ainekset ja rakenteet. Se ei ehkä ole lennokas eikä iskevä, mutta se kertoo, mitä kirjassa on, eikä herätä vääriä odotuksia. Alkuosa nyky-muis- tuttaisi vielä siitä linjauksesta, että kirjan teossa on kielen historia ja siihen perustuvat selitykset pyritty aktiivisesti sivuuttamaan.
Kirjan rakenteen päälinjat
Iso suomen kielioppi on jaettu kolmeen pääosaan:
Sanat, Rakenne ja Ilmiöt. Lisäksi tulevat alun johdanto- ja esipuheosuudet sekä tietenkin lo- pussa lähteet ja hakemisto. Pääjako on niin kar- kea, ettei se vielä auta lukijaa jäsentämään ko- konaisuutta mielessään. Seuraava taso kertoo jo enemmän. Osassa Sanat käsitellään äänne- ja muotorakennetta sekä sananmuodostusta, joka oikeastaan onkin osa muotorakennetta. Osassa Rakenne kuvataan sanojen yhdistelmistä muo- dostuvia rakenteita, lausekkeita, lauseita, lau- sumia ja yhdysrakenteita. Lisäksi osassa Raken- ne käsitellään myös sanaluokkia, jotka selvyy- den ja johdonmukaisuuden vuoksi olisi kannat- tanut sijoittaa päälukuun Sanat. Nyt tässä en- simmäisessä pääosassa käsitellään oikeastaan vain sanojen rakenneosia ja niiden yhdistelmiä,
ei niinkään kokonaisia sanoja ja niiden keski- näisiä paradigmaattisia suhteita.
Ilmiöiksi ristitty kolmas pääluku ei muodos- ta mitään yhtenäistä kokonaisuutta, vaan siinä on käsitelty suomen kielen ominaisuuksia vuo- rollaan jostakin tietystä näkökulmasta. Erillisiä, toisistaan riippumattomia lukuja on yhteensä 14. Erityisen tarkastelun kohteeksi on nostet- tu mm. sijamuotojen syntaksi ja semantiikka, kongruenssi, passiivi ja passiivimaiset raken- teet, sanajärjestys, tempus, modaalisuus, impe- ratiivi ja muut direktiivit, kysymykset ja affekti- set ilmaukset. Näihin aihepiireihin kuuluvia ai- neksia ja ominaisuuksia on tarkasteltu jo teok- sen aiemmissa osissa, joten toistoa ja selailun tarvetta syntyy väistämättä melkoisesti.
Pääosan nimi ’Ilmiöt’ on tyrmäävän yleis- luontoinen, mutta koko tämän jakson perusidea on hyvä: siinä on lähtökohtana joukko tärkeitä kielen ilmaisutehtäviä, esimerkiksi varmuuden, epävarmuuden ja pakon ilmaiseminen, määräi- syyden ja epämääräisyyden ilmaiseminen, tu- tun ja uuden vastakohdan ilmaiseminen, ja sit- ten on tarkasteltu, miten eri keinoin näitä suo- men kielessä voi ilmaista. Vastaavanlaisia luku- ja on Lauri Hakulisen, Auli Hakulisen isän, le- gendaarisessa teoksessa Suomen kielen rakenne ja kehitys, joten tämän ratkaisun toimivuus on jo ennalta testattu ja hyväksi havaittu. Luvut ei- vät näissä kirjoissa kaikilta osin vastaa toisiaan, silläIsossa suomen kieliopissa ei ole esimerkiksi eri-ikäisiä sanakerrostumia ja sanaston kasvua käsitteleviä lukuja lainkaan. Tämä on loogista, koska siinä ei muutenkaan ole tietoja kielen ke- hityksestä, jollei tällaisiksi tulkita arkisen yleis- puhekielen syntyyn ja käyttöalueen leviämiseen liittyviä huomioita. Toinen asia sitten on, voiko historian osuuden rajaamista ulkopuolelle pitää hyvänä ratkaisuna. Kieli on luonnostaan histo- riallinen ilmiö, ja suomen kielessä elää rinnan monenikäistä ainesta tälläkin hetkellä.
Uuden kieliopin Ilmiö-osan puutteena omas- ta näkökulmastani pidän sitä, että fraseologias- ta ja infi niittisten verbinmuotojen käyttötavois- ta, ns. lauseenvastikkeista ja niitä muistuttavis- ta rakenteista, ei ole yhtenäistä katsausta. Käy- täntö on osoittanut, että tällaisia tarvitaan tä- män tästä. Termi lauseenvastike on myös jätetty isosta kieliopista kokonaan pois, vaikka sen tode- taankin (s. 837) olevan pedagogisesti käyttökel- poinen. Murteiden, yleispuhekielen, slangin ja kirjakielen suhteita olisi voitu valottaa kokoa- vasti, kun variaatio on pyritty ottamaan huomi- oon monissa yksityiskohdissakin. Tutkimuksen nykysuuntaukset tuntien olisi odottanut myös,
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
58
että retoriikka ja kielellä vaikuttaminen olisi päässyt selvästi esiin, mahdollisesti jopa gen- der-ajattelu.
Tasolta tasolle
Kun päälukujen tasolta aletaan edetä yksityis- kohtiin, suunnistamisvaikeudet kasvavat. Teok- sen alussa oleva sisällysluettelo ei johdata pin- taa syvemmälle. Kun kääntää esiin pääotsikon Sanat, sitä ei seuraakaan sisällysluettelossa mai- nittu seuraavan tason pääjakson nimi Äänne- ja muotorakenne, vaan hypätään suoraan kolman- nelle tasolle Fonologia ja morfofonologia, joka jakautuu edelleen lukuihin, alalukuihin ja ala- lukujen alalukuihin. Tämä jaottelu ei näy alus- sa olevasta sisällysluettelosta lainkaan, vaan se näkyy vasta fonologiaa ja morfofonologiaa kä- sittelevän luvun alusta. Samoin on laita kautta teoksen. Aluksi selvältä ja yksinkertaiselta näyt- tänyt rakenne repeää yksityiskohtaiseksi alaja- otteluksi, josta on mahdotonta oikeastaan mi- tenkään saada kokonaiskuvaa. Varsinainen asi- oiden käsittely on jäsennetty juoksevasti nume- roiduiksi, yleensä alle sivun mittaisiksi pykälik- si, jotka on koottu lyhyiksi (ala)luvuiksi.
Lukuja ja otsikoita ei ole numeroitu, joten niiden keskinäistä hierarkiaa on vaikea havaita.
Asiaa on kyllä yritetty selventää erilaisilla otsik- kotyypeillä. On isompaa ja pienempää fonttia, on kursiivia ja on pystyä, on lihavoitua ja liha- voimatonta, on mustaa ja harmaata, on irrallaan ja tekstissä kiinni olevaa otsikkoa, mutta kiusal- lanikaan en kerro tässä, mikä näiden logiikka on, kun tekijät eivät itsekään ole sitä eksplisiit- tisesti kertoneet.
Sisällysluettelot eivät asiassa auta, koska koko sisällysluetteloa ei voi mistään nähdä yh- dellä kertaa ja tekstin joukkoon siroteltujen si- sällysluettelojen fontit ja asettelut ovat erilaiset kuin itse tekstissä. Erilliset sisällysluettelot on yksi kerrallaan haettava esiin alussa olevan si- sällysluettelon avulla. Itselleni teoksen rakenne selvisi lopullisesti vasta sitten, kun omakätisesti laadin kaikki otsikot sisältävän sisällysluettelo- yhdistelmän. Siitä tuli varsin pitkä ja monipol- vinen.
Hakemisto auttaa tai sitten ei
Kun teoksen jäsennys on niin kovin monipor- tainen, hakemiston merkitys korostuu. Itse asi- assa se onkin nyt ainoa apuväline, jonka avul-
la lukija voi suhteellisen nopeasti ja vaivatto- masti löytää haluamansa kohdat. Asiahakemis- to auttaa pitkälle, mutta aina se ei pelasta tilan- netta. Suurin syy tähän on se, että hakemistoon ei ole systemaattisesti merkitty niitä jaksoja tai (pää)lukuja, joihin asioiden varsinainen käsit- tely on keskitetty. Tämä olisi ollut ehdottoman välttämätöntä, koska otsikoita on sisällysluette- lojen moninaisuuden takia äärimmäisen vaikea löytää, eikä niitä aina löydä siitä sisällysluette- losta ja (ala)luvusta, johon oma logiikka olisi ne sijoittanut. Esimerkiksi järjestysluvut löytyvät adjektiivien joukosta, ja desimaali-ilmaukset on tyypitelty murtolukuilmauksiksi (s. 750).
Vastaavanlaisissa tilanteissa olen nähnyt on- gelman ratkaistavan niin, että hakemistoon on kursiivilla merkitty asian varsinaiset käsittely- sivut ja kursivoimattomilla numeroilla ne muut paikat, joissa tulee olennaista lisätietoa. Nyt ha- kemistoon on (useimmiten, ei aina) lihavoitui- na merkitty ne sivut, joilta löytää jonkin termin määritelmän. Lihavointien puuttuminen paljas- taa, että monet termit on jätetty kokonaan mää- rittelemättä.
Asioiden löytämistä sekä sisällysluetteloista että hakemistosta vaikeuttaa joskus se, ettei lu- kija voi etukäteen tietää, mitä nimitystä ja kate- goriointia kirjan toimittajat ovat kunkin käsitel- tävän ilmiön kohdalla soveltaneet. Jos esimer- kiksi haluaa tietää, miten suomen kielelle omi- nainen omistusrakenne Minulla on auto jäsen- netään, on osattava hakea kohdasta habitiiviad- verbiaali. Hakemistossa on kylläomistusrakenne, mutta ei viittausta asianomaiseen jäsennyskoh- taan.
Kuten esipuheesta ilmenee, tekijät ovat jon- kin verran uudistaneet terminologiaa. Monien vanhentuneiksi katsottujen termien kohdalla ti- lanne on pelastettu mainitsemalla vanha termi ja viittaamalla kohtaan, jossa kerrotaan, miksi tätä termiä ei käytetä ja mitä käytetään sen ase- mesta.
Otsikoinnin ja jäsennyksen monimutkaisuut- ta tuskaillessani johduin miettimään sitä, mik- si perinteisistä kieliopeista asiat on suhteellisen helppo löytää ilman sisällysluettelon ja hake- miston apua. Vastaus on yksinkertainen. Perin- teisen kieliopin kaava ja asioiden esitysjärjestys on suurin piirtein ennalta tiedossa. Vaikka yk- sityiskohdissa olisi eroja, runko on sama kirjas- ta toiseen. Sen sijaan Ison suomen kieliopin teki- jöillä ei ole ollut mitään yhtä ja yhtenäistä teo- riaa, jonka mukaan kieltä olisi kuvattu. Lukija ei siis voi tietää, mitä odottaa ja missä järjestyk- sessä. Johdannossa todetaankin eksplisiittisesti,
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
59
että kuvaus on moniaineksinen palapeli, jonka osat eivät sovi saumattomasti yhteen.
Surkeat lähdeviitteet
Iso suomen kielioppi pyrkii olemaan synteesi tuo- reesta tai tuoreehkosta suomen kielen tutki- muksesta, mutta alkuperäistutkimuksen jäljille se ei lukijaansa johdata. Kirjallisuusviitteitä on mm. harvalukuisissa taustoittavissa pykälissä ja huomautuksissa, mutta näissäkin usein viita- taan sellaiseen ulkomaiseen lähteeseen, jolla ei ole mitään suoraa yhteyttä suomen kielen tutki- mukseen. Esimerkiksi sivulla 49 käsitellään ta- vun pituutta ja sen ilmaisemisessa käytettyä yk- sikköä nimeltämora, mutta viitataan vain Alan T. Hallin vuonna 1999 Amsterdamissa ilmesty- neeseen historialliseen katsaukseen, vaikka ky- seistä yksikköä on aiemmin sovellettu sekä fen- nistiikassa että fennougristiikassa kotimaisin voimin.
Pykälien ja jaksojen lopussa saattaa olla yh- teen tai useampaan pykälään liittyvää kirjalli- suutta, ja lukijan on varmuuden vuoksi aina läh- dettä kaivatessaan selattava eteenpäin, tuleeko niitä lähteitä tällä kertaa vai ei. Joskus viitteissä mainituista lähteistä on otettu vain esimerkke- jä, joskus myös asiaa. Lähteet ovat aakkosjärjes- tyksessä, eivät ikäjärjestyksessä. Lukujen lopus- sa on kirjallisuusluettelo eli joukko tekijöiden nimiä ja teosten ilmestymisvuosia, joita luki- jan on aivan mahdotonta kytkeä siihen nimen- omaiseen kohtaan, jossa lisävalaistusta kaipaa- va niistä voisi hyötyä. Paljon tehokkaammin, täsmällisemmin ja kattavammin lähteitä löy- tää kirjastojen nykyisten tiedonhakujärjestelmi- en avulla. Sivunumeroja ei tietysti löydä kirjas- totietokannasta, mutta ei niitä useimmiten ole kieliopin kirjallisuusluetteloissakaan.
Tiiviin, asiallisen ja informatiivisen lähde- luettelon malli olisi löytynyt teoksesta Suomen sanojen alkuperä. Siinä on joka ikisen sana-artik- kelin lopussa äärimmäisen pienessä tilassa lu- kijaa ja lisätiedon hakijaa erinomaisesti palvele- va, kronologisesti järjestetty viitteistö, josta saa tiedon keskeisistä lähteistä, tutkimuksen edis- tymisestä ja siihen ratkaisevasti vaikuttaneista kannanotoista.
Luvusta toiseen käytettyjä lähteitä, siis kaik- kein keskeisimpiä lähteitä, ei ole merkitty ison kieliopin viitteistöön lainkaan. Teoksen johdan- toluvussa korostetaan sitä, ettäIso suomen kie- lioppi jatkaa 1900-luvulla muotoutunutta fen- nistiikan perinnettä ja pyrkii mahdollisimman
pitkälti hyödyntämään suomalaiseen kieliopin- kuvaukseen vakiintuneita käsitteitä ja ratkaisu- malleja. Aineistolähteet esitellään johdannon lo- pussa, mutta varsinaista tieteellistä lähdekirjal- lisuutta ei esitellä, viitataan vain ylimalkaises- ti perinteeseen. Poikkeuksellisen huomionosoi- tuksen on saanut Paavo Siro, jonka lanseeraa- maa suhdesääntöä esitellään tutkimushistorial- lisessa katsauksessa sivulla 924.
Kun 1900-luvun fennistinen kirjallisuus on kieliopin tekijöille itselleen niin tuttua, heille ei ehkä ole tullut mieleen, että nuoren polven fen- nisteille ja alan opiskelijoille, maallikoista pu- humattakaan, esimerkiksi sellaiset nimet kuin E. N. Setälä, Aarni Penttilä ja Lauri Hakulinen alkavat olla jo pelkkiä nimiä fennistiikan histo- rian alkuhämäristä, eikä lukija osaa oma-aloit- teisesti lähteä hakemaan lisätietoa heidän teok- sistaan, jos ei niihin erityisesti viitata.
Laajennuksia ja aukkoja
Suomalainen kielioppiperinne on aikoinaan syntynyt kirjakielen kehittämisen yhteydes- sä, ja muutenkin kieliopeissa on yleensä kes- kitytty kirjoitetun kielen kuvaamiseen. Iso suo- men kielioppi on ottanut kuvauksen piiriin myös arkisen puhekielen. Sitä ei kuvata samalla lail- la systemaattisesti kuin kirjakieltä, vaan ainoas- taan paikoin, kun kuvauksen pohjaksi on ollut käytettävissä riittävästi perustutkimusta. Myös murteiden puolelle pistäydytään silloin tällöin.
Puhekieltä koskevat osuudet ovat enimmäk- seen erillisiä jaksoja, joiden yli on tarpeen tul- len helppo hypätä, jos tota noin niinkuttelu alkaa kyllästyttää, mutta luvussa ’Lisäykset lauseen ja muun lausuman osana’ lukija joutuu monta kertaa kysymään itseltään, ovatko (kirjakielen) lauseet vain (puhekielen) lausumien alatyyppe- jä ja kumpiako luvussa oikeastaan kuvataan.
Puhekielen kuvauksissa on erilaisia nuolia, ristikkoja, kiemuroita ja muita merkkejä ilmai- semassa puheen ominaisuuksia, ja näitä tutkail- lessa nousee epäkohtana mieleen se seikka, että normaalin kirjakielen ortografi sia konventioita, joiden avulla eksplisiittisesti osoitetaan ilmaus- ten osien välisiä suhteita ja annetaan tietoa tul- kitsemisvaihtoehdoista, ei kirjassa käsitellä ol- lenkaan.
Joidenkin sinänsä relevanttien tutkimusalo- jen kohdalla kieliopin tekijöillä näyttää olleen sokea piste. Vaikka lainasanoja käsitellään use- assa kohdassa, myös omassa luvussaan, laina- sanatutkimukseen on viitattu vain etymologi-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
60
sen yleiskirjallisuuden kautta. On epätavalli- nen suoritus kirjoittaa nykyään indoeurooppa- laisista tai germaanisista lainoista viittaamatta yhteenkään Jorma Koivulehdon tekemään syn- teesiin. Lähdeluettelossa on vain yksi Koivuleh- don artikkeli, ja se käsittelee astevaihtelun his- toriaa.
Sanojen johtamista käsittelevässä luvus- sa lainasanojen osuus ilmoitetaan vaihtelevas- ti. Samanmuotoisista sanoista todetaan välillä, että joukossa on myös lainasanoja (jotka siis ei- vät ole johdoksia, ainoastaan johdoksen näköi- siä, esim. s. 225), välillä kerrotaan, mitkä sanat todella ovat lainoja (s. 215), joskus ei viitata lai- naperäisyyteen lainkaan (kuvio 3 sivulla 174).
Lähdeluettelossa ei ole yhtään ainoaa etymolo- gista sanakirjaa. Jos olisi, esimerkiksi rusakko- sanaa tuskin olisi selitetty ruskea-sanan yhtey- teen kuuluvaksi -kkO-johdokseksi (s. 206).
Nimistöntutkimuksen uusimmat tuulet ovat puhaltaneet kaukana kieliopintekijöiden pään yläpuolella, vaikka ihmisten, paikkojen, ins- tituutioiden, liikeyritysten, taideteosten ynnä muiden asioiden nimet ja niihin liittyvät nimi- taidot ovat tärkeä osa kieltä ja kielen hallintaa ja näitä on viime aikoina tutkittu huomattavan aktiivisesti. Sananmuodostuksessa on termin- muodostuksen osuus sivuutettu perinteiseen tapaan, vaikka nykyisessä professionaalistu- vassa maailmassa sekin on jo selvästi jokamies- tä koskettava kielen alue. Myösmedianomin ja restonomin tapaisia ammattinimikkeitä on turha etsiä johto-opin esimerkkien joukosta.
Deskriptiivistä piilonormatiivisuutta
Kieliopin esipuheessa nostetaan ohimennen (s. 18) esiin kysymys, voiko kielioppi itsessään olla vapaa normatiivisuudesta. Tähän vasta- taan pohdiskelemalla ensisijaisten ja marginaa- lisempien ilmaisukeinojen suhdetta. Itse käsit- telisin samaa kysymystä toisesta näkökulmas- ta. Eikö jo kategorioiden ja käsitteiden valin- ta ja määrittely ole ratkaiseva askel normatiivi- suuden suuntaan? Se ei ole sellaista normatii- visuutta, joka ohjaa kielen käyttäjiä käyttämään kieltä tietyllä tavalla tiettyjen sanktioiden uhal- la, mutta se ohjaa kielentutkijoita, tutkimusten lukijoita ja niiden soveltajia näkemään ja esitte- lemään kieltä tietyllä tavalla, tietyt seikat esiin ottaen ja toiset unohtaen.
Ei ole itsestään selvää, millaisia kategorioi- ta kielessä oletetaan olevan. Olen esimerkiksi aiemminkin kiinnittänyt huomiota siihen, että
sen tyyppisillä äärimmäisen tärkeillä ja moni- käyttöisillä tilasuhteiden ilmaisimilla kuin ala- /ylä- ja etu-/taka- ei ole omaa nimeä ja selvää paikkaa kieliopin kuvauksessa eikä myöskään sanastossa, koska ne eivät sellaisinaan esiinny itsenäisinä sanoina vaan aina jonkin taivutus- muodon tai suuremman kokonaisuuden osa- na, usein kieliopillisessa tehtävässä. Tästä seu- raa, että tällaisten primitiivisten suhdekäsittei- den ilmauksia ja niiden kuvauksia saa suurella vaivalla haeskella mitä erilaisimmista paikois- ta, jos niistä haluaa itse saada jonkinlaisen ko- konaiskuvan.
Kieliopin historia kertoo myös, että suomen kielen kategoriointiperiaatteet ovat moneen ker- taan muuttuneet. Esimerkiksi monissa vanhois- sa kieliopeissa on verbien aktiivi- ja passiivitai- vutuksen rinnalla ollut myös refl eksiivitaivutus (annaksen’antautuu’,heittihe’heittäytyi’), ja pro- latiivisijaa (maitse,postitse) yritettiin 1800-luvun kalevalaisen innostuksen vallitessa määrätietoi- sesti istuttaa suomen sijasysteemiin. Kun tutki- musperinne on jo niinkin pitkä, voi olettaa, että tarkoituksenmukaisimmat kategoriat ovat ehti- neet jo seuloutua esiin, mutta kun kategorioin- ti riippuu myös teoreettisesta kehyksestä ja teo- riat muuttuvat, tarkistus- ja kehitystyön tarve loppuu tällä saralla tuskin koskaan. Isossa kieli- opissa on päätetty hyväksyä genetiivi subjektin sijaksi esimerkiksi sellaisissa lauseissa kuin Mi- nun täytyy mennä. Eikö tämä ole (myös) norma- tiivinen päätös?
Lausetyyppien käsittely herättää myös nor- matiivisuutta sivuavia kysymyksiä. Asetelmas- sa 140 sivulla 848 esitellään kolme monikäyt- töistä lausetyyppiä ja kahdeksan erikoislause- tyyppiä esimerkein havainnollistettuina. Mo- nikäyttöiset tyypit ovat transitiivilause (Te ri- koitte ikkunan), intransitiivilause (Tilastot valeh- televat) ja kopulalause (Sinä olet ihana). Erikois- lausetyyppejä ovat eksistentiaalilause (Pöydäl- lä on kirjoja), omistuslause (Vaarilla on saari), il- miölause (Syttyi sota), tilalause (Ulkona sataa), kvanttorilause (Syitä on monenlaisia), tuloslau- se (Meistä tulee kuuluisia), tunnekausatiivilause (Minua pelottaa) ja genetiivialkuinen (Minun on sääli häntä). Kuten jo terminologia osoittaa, tyy- pittely perustuu eri tapauksissa hyvin eritasoi- siin kriteereihin. Kaikissa erikoislausetyypeissä lukuun ottamatta tunnekausatiiveja on tyypilli- sesti intransitiivinen predikaatti. Ovatko ne siis intransitiivilauseen alatyyppejä? Perustyyppi- en esittely ei myöskään anna suoraa vastausta siihen kysymykseen, mihin tyyppiin kuuluvat sellaiset yksinkertaiset peruslauseet kuin Kir-
I T ET E E S
SÄ
T
APAHT UU
61
ja on pöydällä tai Talo sijaitsee kaupungin laidalla.
Asia jääköön lukijoiden pohdittavaksi.
Tyypittely herättää myös sellaisen yleisem- män kysymyksen, pitäisikö kaikki todelliset lauseet voida lukea jonkin tietyn tyypin edusta- jaksi. Tyypithän tuntuvat edustavan hyvin yk- sinkertaisia peruspredikaatioita, joita vastaavia lauseita voi lukea esimerkiksi pikkulasten ku- vakirjoista:Pekalla on kissa. Kissa on musta. Kissa on katolla. Kissa syö lintua.
Aikuinen ihminen voi helposti sulauttaa monta predikaatiota yhdeksi yksinkertaisek- si lauseeksi: Pekan musta kissa syö lintua katol- la. Tämä on tietysti prototyyppinen transitiivi- lause, mutta voiko tällaisen lauseen sanoa edus- tavan yhtä ja vain yhtä lausetyyppiä? Entä jos lause puetaan muotoon Pekan musta kissa on syö- mässä lintua katolla. Onko tämäkin transitiivilau- se? Ison kieliopin yhtenä esimerkkinä kopula- lauseesta on Olitko jo syömässä? Tämän ei kui- tenkaan pidä antaa erehdyttää itseään. On osat- tava hakea esiin sivu 442, jossa kerrotaan, että predikaatti voi olla moniosainen, ja sitten sivu 444, jossa kerrotaan myösmA-infi nitiivin ines- siivin muodostavan predikaatiksi sopivia ver- biliittoja.
Tämän esimerkkiekskursion ongelma on siis ratkaistu, mutta koko pohdiskelun varsinai- nen ydin onkin suurempi kysymys: kun ihmi- nen voi prosessoida monen tyyppisiä predikaa- tioita yhdeksi lauseeksi, eikö tämä tulisi ottaa huomioon myös deskriptiivisessä kuvauksessa.
Jos pyritään tyypittelemään todellisia lauseita, ei predikaatioita, ja tyypittelyssä otetaan huo- mioon vain lauseen rakenteellisen ytimen muo- dostava relaatio, paljon jää kuvaamatta.
Normatiivisuus tulee deskriptiiviseen kieli- oppiin mukaan myös muilla tavoin. Joskus har- voin kielenhuollon ongelmatapauksiksi tiedet- tyjen ilmiöiden kohdalla viitataan kielenhuol- lon kantaa esittelevään lähdekirjallisuuteen, joskus esitetään pelkkinä tosiasioina sekä kie- lenhuollon hyväksymät että vastustamat ilmai- sukeinot oikeakielisyysseikkoihin kajoamat- ta. Joskus todetaan vain yksikantaan, mikä on mahdollista ja mikä ei. Viimeksi mainitusta on hyvä esimerkki johto-opista.
Sivulla 321, jossa on käytännössä kysymys siitä kielenhuollon ikuisuusongelmasta, pitää- kö kirjoittaa terottaa vai teroittaa, paikottaa vai paikoittaa, todetaan, että kaikkien vartalotyyppi- en sanat eivät esiinny -ttA-johdinaineksen edel- lä monikkovartalon asuisina (ts. -ittA-johdoksi- na), ja esimerkkinä mahdottomasta johdokses- ta mainitaan valoittaa. Kun naputtelee tämän sa-
nan Googleen, saa pikavauhtia satamäärin to- disteita siitä, että kyllä se on aivan mahdollinen ja esiintyvä muoto tosielämässä, vaikka kielen- huoltajat eivät sitä hyväksykään.Ison kieliopin sanastokorpuksena on käytetty Suomen kielen perussanakirjaa, joka tunnetusti ja eksplisiittises- ti on normatiivinen sanakirja.
Kätkettyjä aarteita
Ison suomen kieliopin tekemisessä on nähty suun- nattoman paljon vaivaa, ja käyttäjäkunnan kan- nalta erityisen onnistuneita ja käyttökelpoisia ovat erilaiset taulukot ja asetelmat. Asetelmia on yhteensä 193 ja taulukoita 16. Niissä ovat tii- viisti esillä monet tärkeät kategoriat ja ainekset sekä näihin viittaavat termit, niistä saa nopeal- lakin silmäyksellä tietoa kokonaisuuksista ja niiden osista, joskus myös elementtien yleisyys- suhteista. Havainnollistavia kuvioita on 16.
Näistä kaikista asetelmista, taulukoista ja kuvioista olisi ehdottomasti kannattanut laa- tia erillinen luettelo otsikoineen ja sivunume- roineen kirjan loppuun, jotta esitysten löytä- minen tekstimassan joukosta olisi helpompaa.
Näin tiivistykset hyödyttäisivät myös sitä käyt- täjäkuntaa, joka ei viitsi kahlata läpi koko teosta tietääkseen, mitä kaikkea sieltä voi tarpeen tul- len löytää.
Myös sanahakemisto olisi ollut tarpeen, sil- lä useissa (ala)luvuissa asioita käsitellään sana kerrallaan. Esimerkiksi kun-konjunktio maini- taan tarkastelukohteena seitsemän eri luvun ot- sikossa ja kuin kuudessa. Systemaattinen muo- tohakemistokaan ei olisi pahitteeksi. Yrittäkää- pä kokeeksi etsiä vaikka passiivin ensimmäi- sen partisiipin (annettava) erilaisia käyttötapoja.
Ison kieliopin kunniaksi on mainittava, että mo- nia kielen ilmiöitä käsitellään siinä monipuoli- semmin kuin yhdessäkään aiemmassa kieliop- pikirjassa. Lukijan ongelmaksi jää vain käsitte- lykohtien löytäminen ja tiedon summaaminen.
Yleinen hakuteos?
Isossa suomen kieliopissa on lähes 1700 sivua.
Tämä ei kuitenkaan ole mikään maailmanen- nätys. Ruotsin akatemian kieliopissa on sivuja yli tuhat enemmän, mutta se on fyysisesti jaet- tu neljään osaan: ensimmäinen sisältää johdan- non ja rekisterin, toinen käsittelee sanoja, kol- mas lausekkeita ja neljäs lauseita ja virkkeitä.
Iso suomen kielioppi on hakuteoksen tyyppi-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
62
nen, mutta ei selkeä. Hakemisto-osaan ja raken- teen selkeyteen olisi pitänyt panostaa huikeasti enemmän. Kirjasta löytää hakemansa useimmi- ten vain kovalla työllä ja hyvällä onnella, ja kos- kaan ei voi olla aivan varma siitä, että on onnis- tunut löytämään kaikki ne kohdat, joissa haet- tavaa asiaa on todella käsitelty. Ylipäänsä kir- jasta löytää asioita parhaiten se, joka itse tie- tää, mitä hakee, ja tuntee terminologian, jonka kautta haettavia asioita kannattaa yrittää jäljit- tää. Teosta ei missään tapauksessa voi suositella vasta-alkajille. Kokemus on ehtinyt jo osoittaa, että pelkkä kirjan näkeminen saattaa lannistaa orastavan mielenkiinnon suomen kielen kuvaa- mista kohtaan.
Ison kieliopin hanke lähti aikoinaan liikkeel- le pohdittaessa koulujen äidinkielen opetusta ja sen kehittämistä. Nyt kun kielioppi on ilmes- tynyt, voi jokseenkin varmasti sanoa, että kie- liopin merkitys opetuksen kehittämisessä on sama kuin alan perustutkimuksella yleensäkin:
suurin osa koulujen opettajista tietää, että sel- laista on, mutta ei ehdi, jaksa tai viitsi perehtyä siihen niin syvällisesti, että se muuttaisi ratkai- sevasti oppikurssien sisältöä ja esitystapaa. Sen
sijaan välillinen vaikutus kieliopilla varmasti on: oppikirjojen tekijät ja opettajia yliopistois- sa kouluttavat tutkijaopettajat saavat kieliopis- ta uusia periaatteita, uutta aineistoa ja uusia nä- kökulmia. Heidän on pakko perehtyäisoon kie- lioppiin ja ottaa siihen kantaa, halusivatpa tai ei- vät, sillä uuden tutkimuskirjallisuuden seuraa- minen on tutkijan velvollisuus.
Omasta puolestani totean, että tämä ei suin- kaan ole ollut ikävä velvollisuus. Kirja on fen- nistiikan ammattilaiselle melkoinen arsenaali, josta saa runsaasti aineksia ja ideoita sekä tut- kimus- että opetuskäyttöön. Sisältöasioiden yk- sityiskohtainen puiminen kannattaa kuitenkin jättää fennistiikan omille foorumeille. Useim- mille suomalaisille, myös tiedeyhteisön jäsenil- le, riittää se, että he osaavat itse käyttäämA-in- fi nitiivin sijamuotoja tai kirosanoja omasta mie- lestään oikeissa paikoissa, eivät he tunne tar- vetta lukea asiaa kieliopista tai kieliopin arvos- telusta.
Kirjoittaja on Turun yliopiston suomen kielen pro- fessori.
Eero Tarasti: Musiikin todellisuudet: Säveltai- teen ensyklopedia. Yliopistopaino 2003. 357 s.
Helsingin yliopiston musiikkitieteen professo- ri ja semiotiikan instituutin johtaja Eero Tarasti tunnetaan maineikkaana ja tuotteliaana musiik- kitieteen ja semiotiikan kirjoittajana, jonka kes- keiset kirjat ovat kansainvälisesti merkittäviä musiikkisemiotiikan lähteitä (esim. 1994, 2000 ja 2002). Suomenkielistä lukijakuntaa Tarasti palvelee julkaisemalla noin viiden vuoden vä- lein omista töistään koostuvan artikkelikokoel- man, jollaisia hän on aiemmin julkaissut aina- kin vuosina 1992 ja 1998.
Uusimpaan kokoelmaansa Musiikin todelli- suudet on yhdistelty Tarastin esseitä, artikkelei- ta ja puheita viimeisen kahdenkymmenen vuo- den ajalta. Musiikintutkimuksen alalla viime vuosien aikana suosittujen artikkelikokoelmien [1] rinnalla tämä kirja on valikoima vain yhden
tutkijan näkemyksistä, joten siltä odottaa muita enemmän tiiviyttä ja johdonmukaisuutta.
Kirjassa on runsaat 40 artikkelia, jotka on puettu ensyklopediamaisesti määritelmien muotoon, kuten esimerkiksi nautinto, Välime- ri, keho ja fi losofi a. Tekstien tyyli vaihtelee aihei- den mukaan. Tarasti ei ensyklopediassaan yri- täkään olla kaikenkattava, vaikka värikästä pa- lettia käyttääkin. Artikkeleissa käsitellään fi lo- sofi sia pohdintoja (esim. universaalisuus, merk- kija ymmärtäminen), musiikillisia ilmiöitä (esim.
synestesia, bel canto ja improvisointi) sekä tieten- kin säveltäjäkuvia. Artikkeleissa käsiteltävät musiikkiesimerkit vaihtelevat ajallisesti baro- kista nykyaikaan ja edustavat keskieurooppa- laista taidemusiikkia, mutta mukana on myös muutaman venäläisen ja suomalaisen säveltä- jän tuotantoa.
