Säkylän historia II

Säkylän historia II

Raili Rytkönen

2. OSA

167

V Liikenne

Tiet

Säkylän kautta kulki 1870-luvun alussa kaksi päätietä, toinen vei Eu-

rasta Kauttaan kautta Pyhäjärven tuolloin asumatonta metsäistä ran- taa Iso- ja Vähäsäkylän kautta Virttaalle. Sitä pitkin pääsi ^Turkuun ja toisaalta Raumalle ja Poriin. Tie oli mutkikas ja ^mäkinen, mutta muu- toin melko kulkukelpoinen. Niin kauan kuin tierasitus oli talonpoi- kien harteilla, teillä ei juuri suoritettu perusparannuksia, ja niin tätä- kin tietä ryhdyttiin oikomaan ja tasailemaan ^vasta 1930-luvulla.

Toinen tie, ns. Siirtotie eli Sirttalan tie, johti Isosäkylästä Repolaan ja edelleen Ilmijärven kautta Kokemäelle. Nämä tiet ^kuuluivat vuon- na 1871 käydyn tiejaon mukaan Säkylän ja Köyliön yhteisen tienteko- lahkon talollisten ylläpidettäviin.

Muut tiet oli niiden pidettävä kunnossa, jotka niitä käyttivät. Tär- kein näistä siinä mielessä, ^että se oli myös kauttakulkutie, oli Kattila- korven tie Vähäsäkylästä Kankaanpäähän. Virttaalle menevältä ^tieltä

johti kylätie Pyhäjoelle ja edelleen ^Korven kylään, jossa se yhtyi jäl- leen Virttään tiehen. Pyhäjoelta vei Yläneelle vielä ikivanha Airikin- tie, joka yhtyi Kristelinportilla Sant Henrikintiehen. Tämän tien ^var-

teen kasvoi Nummiojan torppakulma, josta ei kelirikkoaikaan päässyt tietä myöten, sillä soisten maiden kautta kulkevaa tietä oli toivotonta yrittää pitää kunnossa vanhakantaisin menetelmin: ^risuja jasoraa savi- paiseisiin.

Kattilankorven tie jäi vuoden 1871 tiejaossa jaon ulkopuolelle, vaik- ka Köyliön Kankaanpään jaKarhuan kyläläiset vaativatkin sitä yleisek- si tieksi. Kun säkyläläiset ja köyliöläiset lähinnä Köyliön karta- nonomistajat riitaantuivat 1880-luvun alussa lumenaurauksesta, pi- dettiin yhteinen kuntakokous, jossa kunnat päätettiin erottaa kumpi- kin omaksi tientekolahkokseen. Kuvernööri vahvistikin sopimuksen,

mutta riita jatkui, sillä tärkein sopimuskohta ^oli jäänyt epäselväksi.

Kokouksessa oli kylläkin sovittu, että köyliöläiset huolehtivat Katti-

Köyliöläiset ja säkyläläiset riitelivät 1880-luvulla Kattilakorven tiestä, jonka kulkusuun-

nasta esitettiin poikkeavia käsityksiä. Köyliöläiset hyväksyivät Kattilakorven tiehen vain pisteiden ^a ja b välisen ^osuuden, säkyläläisten mukaan siihen kuului koko väli pistei-

den ^a ja c välillä. Kartassa näkyvät kaikki ^tuon ajan tiet Köyliössä ja Säkylässä, eikä niitä pitkään aikaan tullut lisää. Sen. tai.os. Ad 570/19111885 VA.

lakorven tiestä, mutta sekä tien kulkusuunta että sen luonne olivat jääneet määrittelemättä. Köyliöläiset ilmoittivat, _että he olivat otta- neet huolehtiakseen tästä tiestä vain siinä tapauksessa, _että siitä tulisi vuoden 1883 tielain mukainen valtamaantie, muussa tapauksessa he hoitaisivat vain ^kuntansa rajojen sisäpuolella olevat tieosuudet. Ko- kouksessa oli puhuttu vain ’yleisestä tiestä’, ^ja uuden lain mukaan se-

kä maantiet että kylätiet olivat yleisiä ^teitä.

Kattilakorvessa, lähellä Kultakiperän ikivanhaa rajapaikkaa, ^Kan- kaanpäästä tuleva tie haarautui. Säkyläläisten mielestä Kattilakorven tiellä tarkoitettiin sitä tieosuutta, joka tuli Kattilakorvesta etelään eli

169 vanhan Sant Henrikintien suuntaisesti ja yhtyi Virttään tiehen Vähäsä- kylän lähellä, Hevonniitynojan sillan tienoilla. Köyliöläisten ^kannan

mukaan tie jatkui Virttaalle Säkylänharjun laitaa Valliston ja Alhon- kulman ^taitse, suunnilleen vanhaa Huovintien linjaa. Tätä tieuraa oli

heidän selityksensä mukaan ruvettu yhä enemmän käyttämään Turun matkoilla, kun taas Vähäsäkylään vievä tie oli jäämässäpois ^käytöstä.

Säkyläläisten ^kanta voitti, ^ja köyliöläiset pitivät huolen Kattilakorven tiestä, siitä joka tuli Vähäsäkylään.

1

Vuoden 1883 tielaki määräsi yleiset tiet jaettaviksi kahteen arvo- luokkaan, maanteihin ja kyläteihin, joista kummastakin huolehtivat manttaaliin pannun maan omistajat sekä verollepantujen torppien, sa- hojen, tehdaslaitosten ym. omistajat. Näiden lisäksi oli käyttäjiensä hoidossa olevia yksityisteitä. Isosäkylässä ja Vähäsäkylässä oli vanhas-

taan tilusteitä vainioiden ja niittyjen välissä. Josyleisen tien kunto kä- vi ^huonoksi, nimismies tarttui laiminlyöjiä tiukasti niskasta ja vaati näitä ^{täyttämään} velvollisuutensa. Yksityistiet olivat sen sijaan käyttä-

jien omassa valvonnassa. Iso- ja Vähäsäkylän ^kujat oli merkitty isoja- kokarttaan, ja ne olivat edelleenkin tarpeellisia. ^Tästä huolimatta var- sinkin kylien maiden välissä kulkeva ns. Karjakuja kaventui aikojen myötä, sillä 'yksi osa ittellisiä ^{. . .} itsetapaisesti ovat ylösottaneet ja ^lu-

vattomasti viljelleet erinäisiä karsinoita ja aitamuksia mainitulla kujal- la ^{. . .’.} Kunnallislautakunta päätti vuonna 1870 'yhtäkkiä hävittää' lu-

vattomat viljelykset oli vielä varhaiskevättä ^{—, jotta} kulku kujalla olisi vaivattomampaa. ^{Koska kujien} hoito ei ollut tuottavaa työtä, se jäi ymmärrettävästi vähälle huomiolle. Isosäkylän talolliset pääsivät

vuonna 1872 sopimukseen kaikkien kujien hoidosta. Alkusoittona oli

sannan ja kivien ajaminen Kuonan kujalle, 'johdattava Omahaara ni- mistä niittua kohden’. Sopimuksen mukaan pidettiin yhteisesti huolta Porraspään, ^Pervon, Omahaaran, Palon, Wahekorven, Latohuhdan ja Niitun kujista sekä Isovainion yhteisestä Hyryn tiestä. Myös lohkojen aidat ja veräjät oli yhteisesti ylläpidettävä ^{manttaalin mukaan, mutta}

vainioiden 'poikkistiet' ^niiden, jotka omistivat peltolohkot.

Vähäsäkylänkin kujien hoitajissa oli penseitä, ja toisia ^suorastaan niin vastahakoisia, ^että kylän talollisista Jaako Jaspa, Juho Mikola ja Heikki Mäkitalo anoivat vuonna 1889 kuvernööriltä maanmittaria ja- kamaan kujat. Näin jaettiin ja jyvitettiin Krouvin kuja maantieltä

metsään, Tapon kuja Mikolan rajasta maantielle ja Varppeen kuja Vanha-Koppalan pellolle.²

Maanteiden auraaminen oli 1880-luvulle suoritettu käytännössä si-

ten, että kukin huolehti saman paikan kunnosta ⁿⁱⁱⁿ kesällä kuin ^tal- vella. Tiejaossa oli kumpikin vuodenaika otettu huomioon. Silloin täl- löin joku laiminlöi osuutensa. Vapaaherra Cedercreutz ajoi 1880-

luvun alussa kiivaasti aurausyhdistyksen perustamista, mutta häntä vastustivat monet, niin Köyliön säätyläiset kuin kummankin kunnan

talolliset. Aurausyhtiö päätettiin ^kuitenkin perustaa Euran käräjillä vuonna 1882, vaikka valtaosa sitä vastustikin, ja kuvernööri vahvisti sopimuksen. Päätöksestä valitettiin senaattiin. Samaan aikaan ^{tuli voi-} maan uusi tielaki, jonka 13. ^§ oikeutti tientekovelvolliset järjestä-

mään aurauksen enemmistön ^{kannan mukaan, ja} senaatti kumosi au- rausyhtiöpäätökset. ³

Vuonna 1914 pantiin toimeen uusi tiejako, ja jälleen syntyi keskus- telu aurauksesta. ^Repolan kartanon omistaja F.E. Järnefelt ja ^virkata-

lon vuokraaja Emil Huhti anoivat kuvernööriltä, että teiden talvikun- nossapito tientekolahkossa 'lopultakin järjestettäisiin lailliselle kannal- le’. Yhteinen kuntakokous oh sitä ^{mieltä, että} vanhaa käytäntöä jatke-

taan. koska varsinkin vähävaraisia rasittaisi ^{se, että} heiltä koottaisiin maksu, jonka he voisivat ^välttää tekemällä hiukan työtä tieosuudel- laan. Kuvernööri oli kuitenkin valittajien kannalla hän oli henkilö- kohtaisesti tyytymätön nimismiespiirin teiden auraukseen. Uudessa kuntakokouksessa päätettiin perustaa kaksi 'lumirekilahkoa', yksi kumpaankin ^kuntaan. Tulossa ^oli kuitenkin uusi tielaki, ^jonka mu- kaan maanteiden kunnossapito siirtyi kokonaan valtiolle vuoden 1921 alusta.⁴

Loimaan kihlakunnassa oli vanhastaan yksi suuri silta, Huittisten Lauttakylässä Loimijoen yli kulkeva ns. kihlakunnan silta, jonka ra-

kentamiseen ja kunnossapitoon olivat velvoitettuja kaikki kihlakun- nan tientekovelvolliset. Silta rakennettiin vuosina 1895—1897 ^uudes-

taan. Siitä tuli kiviarkkuihin nojaava, ja sen päällysrakenne tehtiin raudasta. Se oli uudenaikainen ja kallis. Säkylän ja Köyliön osuuksia pienennettiin, koska sillasta ei heille heidän oman selvityksensä mu- kaan ollut Vähäisintäkään ^{hyötyä’.5}

Säkylän tieosuuksilla ^oli pieniä siltoja ja rumpuja, joiden kunnossa- pito oli jaettu kylien ^{kesken. Isosäkylän} talolliset huolehtivat ^Ison Kuonan ja Sirttalan ^silloista, Vähäsäkylän Yli- ja Ala-Sonta (Kuona

ja Mäkitalo) sekä Vanha- ja Uusi-Koppala Hevonniitunsillasta ja ky- län muut talot yhdessä Pyhäjoen ^talojen kanssa 'kirkosillasta'.* Kor- ven ja ^Löytäneen kylien huoleksi jäivät ^omat siltansa. Silloissa piti

määräysten mukaan olla kaiteetkin, mutta ne olivat vuosien kuluessa unohtuneet ikäänkuin tarpeettomina. ^Kun myös oli unohtunut koota sahoilta ja tehdaslaitoksilta tientekomanttaalia, kunnallislautakunta määräsi vuonna 1912 näillekin tientekomanttaalit ^jarakensi niistä kan- tamillaan rahoilla siltoihin kaiteet.⁶

Teiden kunnostusten valvojalla, nimismiehellä, oli usein täysi työ patistellessaan tientekovelvollisia kunnostuspuuhiin. Nimismiehen tien-

Kuntakokouksen mainitsema Kirkkosilta on arvoituksellinen. Säkylässä ei tiedetä olleen sen nimistä siltaa eikä muutakaan siltaa, jotase voisi tarkoittaa.

171 Tiet pyrittiin mahdollisuuksien mukaan ohjaamaan kuivia kankaita pitkin, jolloin ne pysyivät paremmin kunnossa kelirikkoaikana. Kotvaan Saarikon taloon johtava ^tie edustaa tätä tietyyppiä, joka vielä 1950-luvulla oli yleinen. Maantietkään eivät olleet pal- jon leveämpiä. Valok. H. ^& P. Uusivirta 1964, Museovirasto.

tekokuulutuskirkossa oli ^varma kevään tulon merkki. Teiden oli olta- va kunnossa touko-kesäkuun vaihteessa tapahtuvaan tiesyyniin men- nessä. Tavanomainen kuulutus sisälsi määräyksen levittää tielle ^soraa, 'karia', ^{runsaasti, 'niin} ettei kuoppia ja kuraa tulisi ilmestymään, ja toivottavaa olisi että tämä käsky tarkkuudella täytettäisiin, ⁿⁱⁱⁿ ettei palkkaamisia tulisi tehtäväksi, joihin ^{varmaan on} ryhdyttävä ^laiminlyö-

jäin puolesta'. Toisinaan oli huomautettava: ^{. .} tiet eivät vielä lähes- kään ole siinä kunnossa, että rattailla voisi liikkua’, ja kaikkien oli täytettävä osuuksiensa kuopat heti seuraavana tiistaina. Syksyisin, lo- kakuun puolimaissa, pidettiin syyskatselmus, ^{'tehkää vain hyväksi} tienne, ⁿⁱⁱⁿ saatte kiitoksen’. Kehuja ja kiitoksia tuli ilmeisesti ^aika harvoin. Tiet eivät ^ottaneet pysyäkseen 'luonnollisessa leveydessään’, ojia umpeutui, sateen jälkeen teillä seisoi isoja lammikoita, savipaikat routivat, koska teitä ei tekovaiheessa pohjattu.

Talvella oli omat huolensa: 'Maanantaina ^ovat tiet kohta huolellises- ti aurattavat, jotta taas voi ^päästä lävitse'. Kuvernöörikin oli matkoil- laan havainnut, ettei teitä aurattu 'sellaiseen kuntoon kuin kohtuudel- la voisi vaatia’, ^{ja kokoauraa} suositeltiin vaihtamaan puoliauraan, jol- laisen nimismies vei nähtäväksi poliisi Juho ^Lindforsin luokse. 'Ennen- kuin talven lumi ja pyryt yllättävät meidät, niin kehoitan asianomaisia tientekovelvollisia ryhtymään toimiin että aidat kernaammin idänpuo- leinen aita puretaan alas. Kiiruhtakaa ennenkun ^on myöhäistä’. ^Nimis- mies julmisteli paljolta ^{kyllä vain viran puolesta, mutta} oli hänellä toi- saalta aihettakin. Tiet olivat 'nykyään erittäin huonossa kunnossa’ vie- lä vuonna 1916,⁷ ja vasta uusi tielaki toi mukanaan ^{selvän parannuk-}

sen.

Vuonna 1918 ^annettu tielaki jakoi yleiset tiet maanteihin ja paikal- listeihin, entisiin kyläteihin. Lain varsinainen uutuus oli, että maan- teistä kolme neljättäosaa siirrettiin valtion TVLLn tai lääninhalli- tuksen ylläpidettäväksi ja rakennettavaksi. Näin tienteko tuli am-

mattitaitoisiin käsiin. Paikallistiet ^{pitivät kunnossa ne,} jotka niitä käyt- tivät, mutta kunta voi halutessaan ^rakentaa paikallistien tai ^ottaa enti- sen ylläpidettäväkseen. Teiden ylläpitäjät perustivat paikallistielauta- kunnat, ja jos ^kunnassa oli maantietä, kunnanvaltuusto joutui valitse- maan kolmimiehisen tielautakunnan.

Koska ^osa vanhoista maanteistä oli jäänyt ottamatta valtion hal-

tuun, annettiin vuonna 1927 uusi tielaki. Yleisiä teitä oli tässä laissa kolmenlaisia: maantiet, joita olivat myös nämä ns. vanhat ^maantiet, ja jotka kuuluivat valtion ylläpidettäviin, kunnantiet ja kylätiet. Mer- kittävä kunnantie voitiin valtioneuvoston päätöksellä ottaa valtion hal- tuun.

Vuoden 1918 lain mukaisia maanteitä Säkylässä olivat aluksi vain Kokemäeltä Köyliön Puolimatkan kautta Isosäkylään ja edelleen Virt-

taalle kulkeva tie sekä Isosäkylän—Euran tie. Virttään tien liikenne kasvoi etenkin autoistumisenmyötä, sillä harjutienä se oli verraten hy- väkuntoinen, kuten myös ^Euran tie. Valtio alkoi pitää talvisin Virt-

tään tietä ^auki, koska sillä kulki säännöllisesti linja-auto, ja kuorma- autoja ajoi Kokemäeltä tätä kautta Turkuun yhä enemmän.⁸

1920-luvulla alkoi vilkas vanhojen kulkuväylien parantaminen ja uu- sien rakentaminen. Nummiojan torpparit olivat jo vuonna 1890 val-

Säkylän ja Köyliön tientekolahkon tieriitoja varten laadittu kartta vuodelta 1867 sisältää tietoa paitsi tieyhteyksistä myös asutuksesta. Isosäkylä ja Vähäsäkylä olivat yhdessä merkittävä asutustaajama, jopa suurempi kuin Euran väekkäimmät kylät. Tieverkosto pysyi suunnilleen samanlaisena 1900-luvun alkupuolelle asti. Harjavallasta Euran kaut-

ta Säkylään ja edelleen Virttaalle johtava tie oli yksi seudun päätiestä. Sen sijaan kart-

taan merkitty Pyhäjoelta Yläneelle johtava väylä oli hädin tuskin kuljettavassa kunnos- sa. Senaatin talousosasto, AD 716H04H871, VA.

173

175 tuuttaneet kiertokoulunopettaja Heikki Lehtosen pyytämään kuntako- kousta rakentamaan tien Pyhäjoelta Yläneelle. Tie kulki suunnilleen vanhan Airikintien suuntaa Kristelinportille, jossa jatkui Sant Henri- kintietä pitkin. Kuntakokous ^epäsi anomuksen yksimielisesti: ^”Waan itse saavat he mainitun tiän korjata tarpeensa mukaiseksi siittä kuin karttaat osoittawat’. Kunnanvaltuusto puolsi 1920-luvulla paikallistie- lautakunnan eli tiehoitokunnan anomaa valtionapua, koska tietä pitää yllä vähävarainen pienviljelijäväestö. Liikenne, joka yhä ^enemmän oli

suuntautumassa lounaaseen Turkua kohden, voisi käyttää tätä tietä.

Sittemmin sitä puollettiin innokkaasti ^myös valtion ^haltuun otettavak- si. Tietä ruvettiin valtionavun turvin korjaamaan ja ^oikomaan, kunnes se vuonna 1936 oli siinä kunnossa, että se voitiin luovuttaa valtiolle.⁹

Huvitus—Kolvaan paikallistie oli kauttakulkuväylä Honkilahdelta Turkuun, kun sitä 1910-luvulla ^oli jatkettu Kolvaasta Honkilahden Löyttylän kylään. Sitäkin puollettiin maantieksi.¹⁰

Karhusuon kylätiellä toimitettiin vuonna 1915 tiejako 45 talon kes- ken. Se sai valtionapua sen jälkeen kun siitä 1930-luvulla oli tullut yleinen läpikulkutie ^Köyliöstä ja kauempaakin Euraan ja erityisesti Kauttuan asemalle. Sitäkin sanottiin valtion haltuun otettavaksi.¹¹ Sä- kylän kunta antoi avustuksia sellaisille kyläteille, joilla ei ollut toivoa valtionavusta, kuten Sivarin kylätien oikaisuun, ^sekä soranottolupia monellekin tielle. Kankaanpäästä Isosäkylään johtava Sivarin tie ra- kennettiin maaherran luvalla 1931 yleiseksi kylätieksi, ja 1940 se otet- tiin valtion haltuun.

Nummiojan kautta Pyhäjoelle johtavalle tielle luovutettiin Ylisepän maista metsämaata tiepohjaksi, ja Valliston tie sai luvan ottaa kunnan mailta soraa oikomistöihin 1930-luvun lopussa. Takasuon tietä jatket-

tiin Juvankoskelle jo 1900-luvun vaihteessa, _mutta tien nimen ansaitse- vaan kuntoon se saatettiin 1920-luvun alussa.¹²

Nummiojan—Sydänmaan tie tuli kylätieksi vuonna 1931. Sen kun- toonsaattaminen tuli ajankohtaiseksi sen jälkeen kun Sydänmaalla avattiin koulu. Väinö Mäkilä ja muut kyläläiset anoivat vuonna 1934 kunnalta varoja ^tien saattamiseksi sellaiseen ^kuntoon, että lapset voisi- vat kulkea sitä myöten kouluun. Kunta lupasi ensiapua: tien varren asukkaat saivat luvan talven aikana ajaa kunnan metsistä tukinkaadon

yhteydessä ^syntyvää hakoa tien suopaikkoihin. Kunta teetti näihin kohtiin sitten ojat, joista ojamullat ajettiin hakojen päälle. Valtuusto

Pyhäjoen kylän vanhaa tie- ja polkuverkostoa ja muita paikannimiä. Kartan ^on laati-

nutAlpo Mäki haastattelujensa perusteella. Keskellä^, hieman vahvemmin pohjois-etelä-

suuntaan piirretty tielinja ^on nykyinen Turkuun johtava päätie. Paikannimissä näkyy ammoin kuolleiden asukkaiden ja raivaajien muistoja, kuten Äären perkaus ja Hem- minkuokkamaa sekä Kristelinportti Pyhän Henrikin tiellä. Kristeli oli 1800-luvun puoli- välissä näillä tienoin ^asunut torppari.

lausui toivomuksen, että esityksen tekijät itse suorittaisivat tiellä mah- dolliset ^muut tarvittavat työt. ¹³

Rautatie

Porin rataa linjattaessa muuan vaihtoehto kulki Säkylän kautta Loi- maalle, ja säkyläläiset toivottivat sen tervetulleeksi. ^Rata rakennettiin 1890-luvulla kuitenkin melko kauas pohjoiseen, ^ja lähimmäksi rauta- tieasemaksi tuli Peipohja. ^{A. Ahlström} Oy ^{ja Rauman} kaupunginval-

tuusto ajoivat rataa Kiukaisista Kauttualle, ja erityisesti A. Ahlström Oy:lle oli erityisen tärkeä ^sivurata, jottaKauttualle perustettava pape- ritehdas kannattaisi. ^Kauttuaan asema avattiin 1.2.1913, ja sen jäl- keen se kuljetti heti ostajille säkyläläisten tuotteita, mm. ^kalaa.14

Kestikievarit

Jussila oli ollut Säkylässä pitkään kestikievarina, 1870-luvulla kievaria piti Saunala, ja sen jälkeen se taas oli Jussilassa. Vuonna 1883 anne-

tussa laissa kestikievareiden määrä supistettiin, niin että varsinaisia kievareita oli vain suurimpien pääteiden varsilla. Hiljaisempien ^teiden kievarit muuttuivat kyytiasemiksi ^eli reservipaikoiksi, kaikkein hiljai- simmat pelkästään kyytipaikoiksi, joista sai kyydin eteenpäin. Säky- länkin kievarit olivat lain voimaan tultua reservipaikkoja, kunnes Loi- maan kyytilahkon kokouksessa vuonna 1894 todettiin varsinaisen kes- tikievarin saaminen Säkylään tarpeelliseksi. Seuraavan kolmivuotis- kauden alussa tämä toteutuikin.¹⁵

Jussilan jälkeen kievari, nyt reservipaikka, siirtyi Jaakkolan ^taloon, jonka luovuttua seuraavan viisivuotiskauden alussa syntyi kilpailu Ju- ho Uusi-Perttulan ja Kristian Iso-Heikkilän kesken. Uusi-Perttula oh

esittänyt halvemman tarjouksen, joka yleensä oli ehdoton syy antaa

kievari, mutta Iso-Heikkilä sai puoltajakseen sekä kuntakokouksen enemmistön että nimismiehen. Iso-Heikkilä oli nimismiehen ^mukaan 'tarjokkaista luotettavin ^... ja puhuu hänen puolestaan ^{sekin, että} kestikievari hänen taloonsa sijoitettuna tulee saamaan soman ja ^muka- van huoneuksen, jota Säkylän yleensä huonosti rakennetussa kunnas- sa tuskin muualta voidaan löytää’.¹⁶

Somia ja mukavia huoneuksia alkoi ^olla sittemmin muillakin: vuon- na 1896, jolloin Säkylässä taas oli varsinainen kestikievari, se sijoitet-

Oikealla olevassa rakennuksessa sijaitsi 1920-luvulla Lamppalan kestikievari, jonka merkkinä nurkalla ojentuu kyltti 'Majatalo’. Vasemmalla oleva valkoinen talo on Tek- kala, 1910-luvun kestikievari ja Lamppalan pahin kilpailija. Sen nurkkaovesta pääsi

Tekkalan kauppaan. Taustalla on Tekkalan ulkorakennus, ja tien toisella puolella Lamppalan komea kivinavetta ajosiltoineen. Oikealla oleva piikkilanka-aita ^on tehty Säkylän hiekkaharjulla suosittuun tapaan siten, että langat on naulattu lautoihin, jotka puolestaan on kiinnitetty kivestä nakuteltuihin pylväisin. Valok. 1920-luvulla. Om. Ar-

vo Hakala.

tiin Sorkkilaan, vuodesta 1901 sen otti Kustaa Laurila ja vuodesta 1911 Svante Lamppala. Lamppalan pahin kilpailija ^oli Teuvo Tekka- la, joka puolestaan piti kievaria vuodet 1916—1920.

Vuonna 1920 annettiin uusi laki, joka poisti manttaalinomistajilta kyydintekovelvollisuuden. Kievarilaitoksen kustannukset otti hoitaak-

seen valtio. Vuodesta 1921 kestikievariksi tuli ^taas Lamppala, ja Svan-

te Lamppalan kuoltua sitä piti hänen leskensä Emma Lamppala. Vuo- sina 1932—1934 se oli Urpo Ojalalla ja sen jälkeen autoilija Urho Kriivarilla.¹⁷

177

12 Säkylän historia II

Amerikasta tulleen Emil Aallon 1920-luvulla rakennuttama täysihoitola Arena lähellä Luvalahtea oli uudentyyppinen matkailualan yritys, jonka parhaita valtteja oli hiekka- ranta. Arenan rantarakennuksessa ^on mannermaista tyyliä ja järveen laskeva liukurata nuoren väen suuressa suosiossa. Alue joutui Pyhäjärven vesijättömaiden jaossa Kustaa Anttilalle, joka vuokrasi sitä järjestöille tanssi- ja juhlapaikaksi. Valok. 1928. Om. Erk- ki ^Koivisto.

Kievarin pitäjä peri maksun majoituksesta, ruokailusta ja kyydeis-

tä, mutta vähänkään syrjäisemmillä teillä kievarinpito ei näillä tuloilla kannattanut. Kuntakokous maksoi sen vuoksi Säkylässäkin kievarinpi- täjälle palkkion, jonka suuruus määräytyi urakkahuutokaupoissa. En- simmäiseen maailmansotaan saakka kievareiden palkkiot olivat ^200— 400 markkaa, kilpailijoiden sinnikkyydestä riippuen.

Majatalolta vaadittiin tiettyä tasoa: lämmitettävät vierashuoneet, tarpeellinen määrä hevosia, vaaditun tasoista ruokaa ^ja puhtautta.

Matkustajahuoneisiin majoittui vain herrasväki ja varakkaat talolliset.

Tavallinen kansa oikaisi itsensä tuvan lattialle ^{tai penkille} halko pään-

179 Haukkavuoren lepokoti ja terveyskylpylä otti vastaan täysihoitolaisia vuodesta 1914.

Haukkavuoren omistaja, insinööri Taavi Sinkko harjoitti Kolvaassa olevalla tilallaan myös sahausta ja tiilitehtailua. Komea kansallisromanttinen päärakennus paloi vuonna 1933, _mutta tilalle nousi pian uusi. Om. Arvo Hakala.

alusenaan. ^Vuonna 1919 pidetyssä Loimaan kyytilahkon kokouksessa päätettiin, että kievaritalossa tulisi olla puhelin matkustajien käyt- töön, vuonna 1924 määrättiin soittokellot huoneisiin sekä vaja autoja

varten.¹⁸

Kun Säkylän kestikievareissa kävi 1870- ^ja 1880-luvuilla noin 20^— 30 henkeä kuukaudessa, 1890-luvulla liikenne vilkastui ja kievarinpito alkoi ^kannattaa, mistä tarjouskilpailutkin todistavat. Vuosisadan ^vaih- de olikin kievareiden kulta-aikaa. Sitten tulivat ^autot, ja matkaa teh- tiin nopeasti myös rautateitse. Vuonna 1938 annettiin vihdoin ^laki, jo- ka jätti valtioneuvoston harkintavaltaan, missä valtakunnan osissa oli vielä ylläpidettävä kestikievareita, ja seuraavana vuonna annetussa

laissa kestikievareita jätettiin enää maan harvaan asuttuihin osiin.^l9 Maaseudulle alkoi ilmestyä matkustajakoteja, jotka veivät kievareil- ta asiakkaita. Säkylän lotat avasivat uuteen rakennukseensa vuonna

1937 myös matkustajakodin. Jo vuonna 1914 aloitti Kolvaassa Hauk- kavuoren lepokoti ja terveyskylpylä, ^jonka omisti maanmittausinsinöö- ri Taavi Sinkko. Rakennus paloi vuonna 1933, mutta se rakennettiin

uudelleen. Säkylän ja ^Kauttuan puolivälissä lähellä Luvalahtea toimi 1920-luvulla ja 1930-luvun alkupuolella Emil Aallon omistama ^tasokas kesävieraiden täysihoitoja Arena.²⁰

Autot tulevat

Ihmisten vuosisatojen ajan ^käyttämät liikkumisen apuneuvot, sukset,

veneet ja hevospelit, saivat viime vuosisadan lopulla rinnalleen kaksi

uutuutta, potkukelkan ja polkupyörän eli pikamenijän. Potkukelkka oli 'helppohintainen ja huokeasti kulkeva kulun välittäjä’, kuten Sata- kunta-lehdessä kerrottiin ^vuonna 1891 ^tästä 'herrasmiesten urheiluväli-

neestä’ ja suositeltiin sitä lämpimästi myös työkansalle. Työkansan potkukelkassa oli sepän takomilla raudoilla vahvistetut puujalakset.

Emil Uotila kävi nuorukaisena potkukelkalla Raumallakin plankkusa- haa ^ostamassa, ja matka kesti pari päivää.

Polkupyörä sen sijaan oli melkoisen kallis kapine. Niitä oli harvoil- la jo senkin vuoksi, että ajaminen vaatii tavallista rohkeampaa luon- netta. Lamppalan Pauli-pojalla tiedetään olleen Säkylän ensimmäinen polkupyörä. Varhainen on myös ylioppilas Paavo Huhdin perukirjaan vuonna 1900 merkitty.

Kun polkupyörään liitettiin pieni alle yhden hevosvoiman ^moottori, saatiin lisää vauhtia, mutta polkea piti silti. Ajan oloon keksinnöstä kehittyi moottoripyörä. ^Säkylän ensimmäinen moottoripyörä oli ^Isosä- kylän Rekolan talon isännällä Vihtori Antilla vuonna 1915. Vuoden kuluttua ^hän vaihtoi itselleen henkilöauton, huonotapaisen ^laitteen, joka ei tahtonut suostua lähtemään käyntiin. Se jäikin Mattilan tallin- vintille, kun Vihtori Antti (Korvenantti) muutti Mynämäelle, ja teki viimeisen matkansa vuosien kuluttua innokkaan vierailevan ^porilaisen konemiehen käynnistämättä. Matka päättyi osuusmeijerin kohdalle.

Maanviljelijä Kalle Sipilä rekisteröi vuonna 1921 moottoripyörän, ^ja Oskari Keto-Seppälällä oli vuonna 1920 hankittu sivuvaunullinen ^In- dian-merkkinen moottoripyörä. ^Hänkin siirtyi parin vuoden kuluttua

autoon, T-mallin Fordiin, jonka hän sitten myi työmies Oskari ^Walli- nille. Tämä kunnosti sen ja ryhtyi ^ajamaan tilausajoja alan ensimmäi- senä säkyläläisenä yrittäjänä.

Sahanomistaja Frans Teerilahti tuli Säkylään alunperin kalastamaan ’järveä tyhjäksi’,

mutta siirtyi pian liikealalle. Hänen ostamansa komeus on kuvattu vuoden 1920 tienoil- la perinteistä maalaismaisemaa vasten. Auton sai käyntiin kampea vääntämällä, ja jääh- dyttimen sivussa olevat koukut olivat tarpeen, jos kulkuneuvo juuttui tiehen. Pinnapyö- rien kumit olivat jo ilmatäytteiset, mikä lisäsi matkustusmukavuutta ja rengasrikkoja.

Konekopan päällä oleva luukku auttoi tuuletusta. Sahanomistaja saattoi ajella autollaan vain kesällä ja silloinkin ainoastaan kauniilla säällä kattoa ei näy, eikä tuulilasista- kaan ole tietoa. Lyhdyt on ilmeisesti haluttaessa voinut sijoittaa jäähdyttimenpäällä ole- viin tappeihin. Pohjaamattomat soratiet olivat parhaimmillaan eli kuivina aikoina mel- ko hyviä, joskin kapeita. Taustalle vievää tietä käyttivät yhä pääasiassa hevospelit, min- kä näkee tiellä kulkevista urista: reunimmaiset ovat kärrynpyörien kuluttamia, keskim- mäinen on kavioura. Valok. K. E. Klint, Pori, 1920-luvulla. Om. Erkki Koivisto.

Jo vuonna 1921 sahanomistaja Eevert Kleemola ja Frans Mattila olivat ostaneet yhteisen Opelin. Sen ohjauspyörä oli oikealla ^puolella, vaihdetangot korin ulkopuolella ja valoina karbidilyhdyt. Mattila myi sittemmin ^osuutensa Kleemolalle ja osti oman auton. Samoihin aikoi- hin hankittiin Säkylään ensimmäinen kuorma-auto Säkylän Maanvilje- lijäin Osuuskaupan kuljetuksiin. Mercedes Benz -merkkinen ^auto oli vankkaa ^tekoa, ja renkaat olivat umpikumiset, niin etteivät ne räjäh-

delleet kuten sen ajan autonkumit herkästi tekivät. Autolla ajettiin jo- pa viiden tonnin kuormia. Omien kuljetusten lisäksi oli rahtiajoja ja henkilökuljetustakin, jolloin lavalle nostettiin lankuista penkit. Paikal- 181

Alma Uotila ja Hilma Raitanen ovat lähteneet retkelle uusilla polkupyörillään. Ystävyk- silläon 1910-luvun muotivaatetus, kapea pitkä hame ja pusero. Hilma Raitasen hame on sammalenvihreä ja vyötäröä korostaa leveä musta samettivyö, jossa ^on kullanväri- nen solki. Alma Uotilan hame on harmaa ja pusero sinertävä. Naisten pyörissä oli pit- kään hameväelle välttämätön suojaverkko. Valok. Kosti Laine 1910-luvun alussa. Om.

Aila Tiuttu.

lisissä juhlissa, Honkalassa tai työväentalolla, auto ajoi huviajoa. ^Pien-

tä maksua vastaan kierrettiin juhlatunnelmissa muutaman kilometrin lenkki.²¹

Autot olivatkin merkillisiä uuden ajan airuita, joita ihmeteltiin ja päiviteltiin. _Tuon ajan kapeilla jakuoppaisilla teillä niillä ei voinut ko- vinkaan lujaa ajaa, eikä niiden tekniikkakaan riittänyt hurjasteluun.

Kun maaherra vuonna 1920 kyseli kuntakokousten mielipiteitä auto-

jen kulkunopeuksista, Säkylän kuntakokous toivoi, ^’että nopeus olisi mahdollisimman vähäinen’, eikä ^tässä poikennut ^yleisestä mielipitees- tä. Autoihin totuttiin pian, kun ne yleistyivät. Vuonna 1925 polttoai- neen tarvitsijoita oli niin paljon, että Säkylän Maanviljelijäin Osuus-

kauppa ja Säkylän Osuuskauppa hankkivat 'maanalaiset automaattiset bentsiinisäiliöt’.²²

Kun maailmansodan aikaisesta bensiinipulasta päästiin, kuorma-

183 autokin yleistyi. Vuonna 1921 osti Säkylän Auto Oy Bussing-merkki-

sen 35-40 hevosvoimaisen auton. Se painoi 2 800 kg ja sen kantavuus oli 2 500 kg. Samoihin ^aikoihin ilmestyi Säkylään vielä kolmaskin, Sä- kylän Osuuskaupan kuorma-auto. Oskari Kuusisto Karhusuolta ajoi

ensin hevospelillä tavaraa Säkylän ^jaKauttuan välillä kahden vanhim- man poikansa kanssa. Vuonna 1928 hän hankki puupuolapyöräisen Chevroletin, jota ajoivat myös nuoremmat pojat. Kuusisto ajoi pääasi- assa Säkylän Maanviljelijäin Osuuskaupan tavaraa. Väinö Mikola kul- jetti autollaan maitoa meijeriin ja halkoja syrjäkulmilta kunnan kes- kustaan. 1930-luvun pirssiautoilijoita olivat Lauri Tuomola Pyhäjoen kylästä, Väinö ^Reunanen, Oiva Hulmi ja Ensio Ilmonen. Lauri Tuo-

mola ja hänen veljensä Väinö aloittivat pirssin (taksin) ^{ajon jo} 1920- luvulla Tm-Fordillaan; Lauri Tuomola ajoi pirssiä 50 vuotta.

Autokorjaamo A.O. Valtonen ja Norava saivat luvan henkilöauto- liikenteen harjoittamiseen vuonna 1939. Henkilö- ja kuorma-autolii- kenne olivat tulleet luvanvaraisiksi jo vuonna 1922, ^mutta usein ajel- tiin tarpeeksi kauan ilman lupaa, jotta nähtiin, kannattiko ^{se, ja} sitten

vasta anottiin lupa. Edellisetkin ajurit saivat luvan vasta vuosikymme- nen lopulla, joten he mahdollisesti aloittivat tilausliikennöimisensä jonkin verran aikaisemmin.²³

Linja-autoliikenne

Maksusta ajeluttaminen oli monen autokuumeen tartuttaman nuoren miehen keino rahoittaa kallis harrastuksensa. Viljo Sorkkila, Säkylän ensimmäinen säännöllisen linja-autoliikenteen harjoittaja, joutui alalle sattumalta. Hänen piti toverinsa kanssa ostaa yhdessä auton alusta ja rakentaa siihen kori kesäjuhla-ajeluita varten. Muut väistyivät, ja Sorkkila rakenteli yhdessä Pappilan vuokraajan Matti Ojalan kanssa hytin ja taakse tavallisen kuorma-auton lavan. Matkustajat istuivat puupenkeillä, ja sateen sattuessa metallikaarien päälle vedettiin pres- su. Auto ajoi keskiviikkoisin Säkylästä Poriin. ^Aamulla oli lähtö kello seitsemältä, paluu iltapäivällä toriajan päätyttyä, kun kaikki matkusta-

jat olivat koossa. Muina päivinä ajettiin tilausajoja Turkuun ja Rau- malle. Urpo Ojala ajeli ^tällä autolla maksullista huviajoa kesäjuhlissa.

Liikennettä kesti vain ^tämän yhden kesän.

Vuonna 1926 aloitti Jalmari Niinikoski linjalla Säkylä—Eura—Pane- lia—Nakkila—Pori. Vuoden kuluttua hänen yhtiötoverikseen tuli Väi- nö Keto-Seppälä Pyhäjoelta, ja porilaisen rinnalle tuli raumalainen.

Matkaan lähdettiin seitsemältä, kumpikin kuljettaja kotoaan. Rauma- lainen ajoi edellä, porilainen perässä Paneliaan ^saakka, missä tiet er-

Linja-auton esimuoto oli katetulle kuorma-auton lavalle järjestetty matkustamo. Tämä pinnapyöräinen auto kuljetti väkeä Säkylän ja Yläneen välillä. Matkustajien vaateparsi on 1920-luvun alulle tyypillinen: miehillä saapashousut ja saappaat, koppalakki, lätsä tai vilttihattu, liivit ja pikkutakki tarpeen mukaan. Varakkaiden rintamusta koristivat lii- vinnappiin kiinnitetyt kellonvitjat. Tytöt käyttivät leninkinsä suojana esiliinaa. Pikkupo- jat joutuivat kesäksi luopumaan runsaimmasta hiuspehkostaan. Polvihousuja pidettiin nuoruusikään saakka, ja pitkien housujen saaminen oli ensimmäisiä miehistymisen merkkejä, suuritapaus nuorukaisen elämässä. Om. Saima Valli.

kanivat. Säkylästä lähteneet eivät yleensä olleet torikauppiaita. Näitä tuli vasta lähempänä määräpäätä kyytiin tavaroineen, ja autot olivat perille yhdeksän aikoihin tultaessa melkoisen täynnä. Tapana oli pyy- tää kuljettajaa ^{käymään asioilla} kukapa omilta töiltään ^pelkän lan- kavyydin tai työsaappaiden takia joutaisi koko ^päiväksi kaupunkiin.

Kankaan ja langan tarvitsijat antoivat langanpätkiä ja mallitilkkuja, lääkettä haluavat reseptejä. Kuljettaja vei vaatteita kemialliseen pesu- laan, kävi listoineen rautakaupassa jne.

Linja-autossa lähetettiin paljon paketteja, ^ja matkustajillakin oli ta- varaa. Auton takana oleviin koukkuihin mahtui kymmenkunta pyörää riippumaan, kun taitavasti sijoitteli, ja ^katolla oli tukeva häkki lasti-

naan vanerikapsekkeja, puulaatikoita ^täynnään kauppoihin tulevia lä- hetyksiä ja torikauppiaiden myyntiartikkeleita perunoista porsaisiin.

Talvella liikenne keskeytyi, sillä teitä ei ^aurattu. Niinikoski avautti toisinaan teitä omalla kustannuksellaan, sillä mahdollisimman pitkään

185 Kuvan keskellä on Robert ja Hilma ^Suojasen punainen mökki, jonka_{eteen on} raken-

nettu teline puhelinjohtoja varten. Säkylän puhelinkeskus oli Suojasten hoidossa 1900- luvun alkupuolelta aina siihen asti kun puhelinliikenne automatisoitiin. Edessä vasem- malla oleva valkea pitkä rakennus on Nikkarin talon päärakennus, ja taustalla näkyy Katinhännän mökkikylää. Oikealla kulkee Harjun tie eli Kellonsoittajan tie ja taustalla pyörii ’Vuoren mylly’. Juho Vuori oli Amerikasta palattuaan ostanut Isonkylän harjul-

ta mamselimyllyn ja alkoi sillä rahtijauhatuksen. Kuva on otettukirkontornista pohjoi- seen ilmeisesti 1910-luvulla. Valok. Niilo Ojala. Om. Aila Tiuttu.

ajettiin. Matkanteko jouduttiin yleensä lopettamaan marraskuulla.

Huhtikuulla liikenne taas alkoi. ^Huonot tiet olivat kalustolle raskaita.

Jousia ^katkeili, iskunvaimentimet uupuivat ^ja jarrutkin kuluivat taval- lista nopeammin.

Niinikoski ja Keto-Seppälä ajoivat yhdessä kaksi vuotta Raumalle ja Poriin, ^ja kun ^tarve näytti suurelta, avattiin vuonna 1928 uusi linja Porista Helsinkiin. Eero Louhi otti nyt ajaakseen ^Rauman linjan. Sit- temmin yhtiötoverusten tiet erosivat. Keto-Seppälä sai jaossa Helsin- gin linjan ja siirtyi itsekin Poriin, jossa hänen yhtiöstään kehittyi mer- kittävä tekijä maakunnan liikenteessä. Niinikoski perusti 1930-luvulla

uusia linjoja, kuten Köyliö^—Rauma ja Loimaa—Rauma. Yritys muo- dostettiin osakeyhtiöksi vuonna 1936 ^nimellä Satakunnan Liikenne Oy, osakkaina Jalmari Niinikoski, Eero Louhi, Arvi Kreula ^ja Lauri Kreula Hinnerjoelta. Kreuloilla oli tuolloin neljä autoa. Niinikoskella kymmenen. Ennen sotia yhtiöllä oli jo nelisenkymmentä ^autoa.

Pyhäjärven rantamilla oli työtä myös veneenveistäjille. Heistä tunnetuimpia olivat vuon- na 1917 Merikarvialta muuttanut Uuno Dahlroos, vähäkyläläinen Eero Hjerppe, pyhä- jokilainen lisak Väki sekä kolvaalaiset Frans Saarikko, Eino Mäenpää, JuhoKoivisto, Suune Koivisto ja Artturi Rantamaa. Hjerppe veisti elämänsä aikana veneitä satamää- rin. Dahlroos erikoistui moottoriveneiden ja proomujen valmistamiseen. Tässä on val- mistumassa Kleemolalle kookas hinaaja. Mestari itse on kuvassa äärimmäisenä oikeal- la. Valok. 1918. Om. Jenny Lainepää.

Valtio otti sota-aikana käyttöönsä enimmät ^autot. Jäljelle jääneellä kuudella autolla yritettiin ajaa tärkeimmät linjat. Polttoainepula luo-

tani pilkkeillä toimivat häkäpöntöt linja-autoihinkin. Tasaisella maalla häkäpönttöauto kulki tyydyttävästi, alamäissä oikein hyvin, mutta ras- kaassa kuormassa oleva linjuri ^pääsi vaivoin mäen päälle. Säkylässä ei

matkustajien sentään tarvinnut nousta kävelemään kovin usein. Sodan jälkeen autot palautettiin, tosin kovasta käytöstä kärsineinä. Matkus- tamisen tarve oli ehkä entistäkin suurempi, ^ja alan yrittäjillä riitti ^työ- tä.²⁴

187

Harvinaisen raju jäittenlähtö murskasi Vähänkylän ^{laiturin vuonna} 1919. Samalla ruh- joutuivat tukkilauttojen hinauksessa käytetyt ponttoonit ja hevostalli. Hevosia tarvittiin ankkuroidulla ponttoonilla hevoskierron vetäjinä. Takana vasemmalla näkyy Kleemo- lan höyrysaha jonka päädyn jäät työnsivät myöhemminpystyyn. Laituria eienää raken-

nettu uudestaan. Valok. Niilo Ojala 1919. Om. Toivo Uotila.

Pyhäjärven laivaliikenne

Laiva Oy Pyhäjärvi, toimitusjohtajanaan Frans A. Rantala sai vuonna 1914 senaatin vahvistuksen yhtiöjärjestykselleen. Yhtiö liikennöi Pyhä- järvellä, kuljetti tavaraa ja ihmisiä laiturista toiseen, ja laivaristeilystä

tuli uudenlainen huvittelumuoto ⁿⁱⁱⁿ rantojen kuin lähikaupunkienkin asukkaille. Höyrylaiva Lokki pysähtyi Kauttualta tullessaan ensin Iso- säkylän Katinhännän Kivikiukaalla, sitten Vähäsäkylän laiturissa ja vielä Nummiojalla, mistä matka jatkui Yläneelle. Lokki ei ollut kovin- kaan merikelpoinen, sillä sen syväys ^oli vain kuusi jalkaa eli noin 180

Oikealla olevassa isossa valkoisessa rakennuksessa toimi Lottakahvila, jossa hoidettiin myös Matkahuollon asiat. Yläkerrassa oli lottien perustama matkustajakoti. Näkymä pysyi vielä 1950-luvulla, jolloin kuva on otettu, pääosin ^saman oloisena kuin 1930- luvulla. Om. Aini Rajanti.

cm. Jos se olisi ollut syvempi, se ei olisi päässyt Yläneenjokea Ylä-

neen kirkolle, jonne oli mentävä, koska jokisuulla taas olisi ollut mah- dotonta laskea laituriin tuulella. Kiikkeryytensä vuoksi Lokki oli vai- keuksissa myös uitettavan puutavaran kanssa. Lokki hylättiin ^{pian, ja}

sitä seurasi vähän jykevämpi ^{höyryalus Aallotar.} Emil Aallolla oli höyryalus Hiittenhovi, jolla ajelutettiin Aallon omistaman täysihoitola

Arenan asukkaita. Myös Ahlströmillä oli uitossa apunaan pari ^alusta vuodesta 1917.²⁵

189 Posti

Maaseudun postiolot olivat 1870-luvulla vanhalla kannalla. Oli kihla- kunnan posti, jota kuljettivat Säkylässä kestikievaritalot Säkylässä oli yhdistetty reservipaikka ^{ja postitalo.} Viranomaiset välittivät lisä- maksua ^vastaan postin ^valtion postiin, ja lisäksi oli vanha seurakun- tien välinen lukkarinposti. Säätyläiset ja virkamiehet pitivät yleensä omaa postilaukkua, ja talonpojat ^saivat näissä kirjeensä usein kulke- maan ilmaiseksi, kun ^taas kihlakunnanposti monille virkamiehille me- nevine maksuineen tuli melko kalliiksi, ja aikaakin kului. Säkylän kunta maksoi 'virkakunnille papiston erinäisestä postiluukusta’ kuusi markkaa vuodessa, kun se vei ja toi kunnalle tulevaa postia.

Maaseudulla ^oli tarve postinkulun parantamiseen, koska kansakou- lulaitos lisäsi kirjoitustaitoa ja kirjeitä, ja kunnalliselämäkin tarvitsi luotettavaa ja kohtuullisen nopeaa ^postia, kuten myös maakauppiaat.

Lehdistön levikki kasvoi sivistyksen ja varallisuuden mukana. ^Vuonna 1881 ^annettu Armollinen postijärjestys Suomenmaalle ja asetus vuo- delta 1883 loivat maahan postitoimisto- ja asemaverkoston, ^ja samalla kihlakunnanposti ^tuli lakkautettavaksi.

Säkylän postiasema ^avattiin heinäkuussa vuonna 1889 jahtivouti R.W. Tastenin talossa ja hoidossa. ^Hänen kuolemansa jälkeen 1891 työtä jatkoi hänen tyttärensä Blondina Tasten. ^{Posti tuli} vuonna 1907 kolmesti viikossa Köyliöstä, ^jonne vietiin lähtevä posti edelleen vietä- väksi Peipohjan asemalle. Säkylän eteläkulmilta kirjeet vietiin Ylä- neelle, josta ne lähtivät Auraan hevospelillä. Nummiojan talot olivat järjestäneet kullekin talolle viikottaiset postivuorot.

Posti tuli 1920-luvun ^alussa Säkylään neljästi viikossa. Opettaja Jal- mari Arola ja kirkkoherra Pekka Korhonen alkoivat vuonna 1920 ajaa tiheämmän postinkulun asiaa, kuudesti viikossa kunnan keskei- siin ja kolmesti peräpitäjän kyliin. Kunnanvaltuuston anomus postihal- litukselle ei tuottanut tulosta, joten kunta maksoi itse lisäpostin kanta- misesta. Vuonna 1926 ^{päätettiin kantaa} Löytäneelle posti neljästi vii- kossa, ja tämänkin kunta joutui maksamaan. Kunnallislautakunnan esimies ja valtuuston puheenjohtaja asuivat tiheään asutun Löytäneen linjan varressa, joten postin täytyi kulkea tarpeeksi usein. Vuonna 1927 anottiin taas lisävuoroa Löytäneen linjalle ja linjaa myös Karhu- suolle taaskin ^saatiin epäävä päätös, jakunta maksoi lisävuorot.

Kunnanmiesten mitta alkoi olla täysi. Valtuusto keskusteli vuonna 1929 kunnallislautakunnan esityksestä 'postitoimen järjestämisestä kunnassamme joka menevään postiin nähden on tuntemattomasta syystä muutettu aivan sietämättömäksi, tarvitakseen menevä posti kahden, jopakolmenkin vuorokauden ajan ehtiäkseen Peipohjan ase- malle’. Postiasia ^{puhutti ja suututti} vielä koko 1930-luvun.²⁶

Neiti Blondina Tasten toimi Säky- län postinhoitajana 1890-luvulta ai- na 1940-luvulle. Kuvassa ^on Posti- Blondan talo, jonka hiekkakäytä- vällä astelee Säkylän kirkkoherra K. K. Käes. Valok. 1938. Om.

Onerva Käes.

Säkylän Puhelin

Sen jälkeen kun Suomen ensimmäinen puhelin vuonna 1882 aloitti toi- mintansa Helsingissä, kätevä viestiväline levisi hyvin nopeasti maaseu- dullekin. Satakunta-lehden uutinen kertoo vuonna 1890, että Helsin- gistä oli Euran kautta puhuttu Köyliön kartanoon. Vapaaherra ^Axel Cedercreuzilla oli yksityinen puhelinjohto Euraan, ja hänellä oli ilmei- sesti kaavailuja puhelinverkoston lisäämiseksikin, kun hän vuonna

1894 sai luvan 'erityisiin telefoonijohtoihin Köyliön ja Säkylän pitäjis- sä’. Seuraavana vuonna myös kauppias A. ^Kordelin Raumalta suun-

Hilma ja Robert Suojanen hoitivat Säkylän puhelinkeskusta vuosikym- menien ajan. Välillä heidän luo- naan oli myös Säkylän ^kirjasto.

Robert Suojanen oli varsinaiselta ammatiltaan Kleemolan höyrysa- han työnjohtaja. ^{Kuva on otettu}

1920-luvulla Nikkarin ulkoraken-

nusta vasten. Om. Bertta Ketonen.

nitteli ja sai niihin luvan johtoja Raumalta Lapin, Euran ja Sä- kylän kautta Yläneelle ja edelleen Oripäähän. Vuonna 1898 oli joole- massa puhelinlinja Karinainen—Oripää—Huvitus.²⁷

Säkylässä ^{puhelinta lähtivät} hankkimaan kauppias Juho Fredrik An- dell, Lamppalan isäntä Paavo Huhti ja vasta Iso-Heikkilään muutta- nut Juho ^Heikkilä, jolta oli jäänyt morsian Huittisiin; Huittisissa asuessaan hän oli tutustunut puhelimeenkin. ^Vuonna 1897 vedettiin ensimmäinen johto Köyliön Pajulasta ^Säkylään. Yhdeksänreikäinen keskuskone asennettiin Miika Aron taloon, sillä ^{innokkaat johdonve-} täjät eivät malttaneet odottaa, että Heikki Helin, jonka kanssa kes- kuksesta oli sovittu, tulisi kotiin. Parin viikon kuluttua asia kylläkin

191

Puhelin ja pian myös sähkö toivat maaseudun maisemakuvaan ^oman lisänsä, pylväät.

Paripylväsrivi eteni kohti Suojasen talossa olevaa puhelinkeskusta rakentamatonta Säky- län harjuapitkin. Vasemmalla ^on kirkko, oikeallaKatinhäntää, Pyhäjärvi aukeaa taus-

talla. Valok. Niilo Ojala 1910-luvulla. Om. Paavo Nummela.

korjattiin. Heikki Helin hoiti keskusta ja johtojakin, ja hänen jälkeen- sä keskuksenpidon ottivat vastaan hänen tyttärensä Hilma ja vävynsä Robert Suojanen. Asentajaksi palkattiin sittemmin ^Erik Anttila.

Puhelin sai senaatilta toimiluvan 21.4.1898 kymmeneksi vuodeksi.

Tilaajia tuli lisää. Pappila sai telefoonin vuonna 1900, sen jälkeen Vih- tori Nikkari ja Frans Jaakkola, kauppias ^{Juho Salminen,} sahanomista-

ja Eevert Kleemola, kauppias Otto Salo jne. Keskusta jouduttiin mel- ko tiheään vaihtamaan useampireikäiseen. ^Vuonna 1948 keskuksella oli 160-reikäinen kone, rinnallaan vanha 25-reikäinen lisäkone.

Toimiluvassa annettiin oikeus vetää viiden kilometrin mittainen si- vujohto, ja Pyhäjoen alakeskus tuli ajankohtaiseksi vuonna 1909. Kar-

193

13 Säkylän historia II

husuon alakeskus perustettiin vuonna 1927 ja Juvankosken 1929.

Tuolloin tilaajia oli yhteensä kolmisensataa.

Telefooniyhtiön toimilupa oli mennyt umpeen vuonna 1908 kenen- kään siitä välittämättä. Vuonna ¹⁹¹¹ perustettiin virallisesti Säkylän Telefooni Osakeyhtiö, jonka ^säännöt vahvistettiin 1912. Yhtiö muutet- tiin vuonna 1930 Puhelinosuuskunta il:ksi. Vuonna 1948 osuuskunnal- la oli kuusi linjaa, Euraan kaksi ja kolmas muuntajien avulla. Pyhä- joelle samoin kaksi sekä linjat Karhusuolle, Juvankoskeen, Köyliöön ja Vuorenmaahan, kaikki kaksoisjohtoisia.^2"

Säkylän kirkon tienoota pohjoisesta käsin 1920-luvulla. Etualalla ^on Katinhännän mök- kikylää mökit olivat kylläkin hyvinhoidettuja taloja ^—, taustalla Isosäkylän kylän ^ta- lojen vainioita. Euran tie tulee vasemmalta, kaartaa kirkon ohi ja jatkuu oikealle kohti Vähäsäkylän rajaa, johon 1900-luvun alkupuolella alkoi muodostua kunnan keskus.

Kirkosta oikealle tien vieressä on vanha viljamakasiini, joka siirrettiin museoalueelle.

Valok. Karhumäen veljekset. Om. T. Salin.

Kun Vilho Jussila Korven kylästä oli kunnallislautakunnan esimies, kunnan kanssa asioivat kävivät hänen talonsa päätyhuoneessa, joka kuvassa ^on etualalla. Kokoukset pidettiin Osuusmeijerin yläkerrassa. Jussila hoiti kunnan asiat yksinään, jakalustuskin, mm. puhelin, olivat hänen omiaan. Kunta oli hankkinut käyttöönsä kassakaapin, kir-

joituskoneen ja laskukoneen. Valok. F. Cederdahl. Om. Taimi Jussila.

195

VI Kunnalliselämä

Kunnallishallinnon kehitys

Vuonna 1865 annettu asetus kunnallishallinnosta maalla ^lopetti vuosi- satoja kestäneen kirkollisen ja maallisen hallinnon yhteyden. Pitäjän- kokousten tehtävät olivat 1800-luvun puoliväliin tultaessa lisääntyneet

siinä määrin, että etenkin papisto toivoi vapautusta aikaa ja voimia vievistä maallisista toimista. Paikallista itsehallintoa kannattavat uudet ajatukset tähdensivät, ^että pitäjänmiesten osuutta hallinnon vastuun-

alaisissa tehtävissä tuli kasvattaa. Kirkon piirissä taas liikkui ^aatteita, joiden mukaan papiston tuli keskittyä aikaisempaa huomattavasti enemmän hengelliseen elämään.

Kunnallishallinnon uudistuksen jälkeen kuntakokous vastasi ^köy- häinhoidosta, kansakouluista, kunnallisverotuksesta, palotoimesta, lai- najyvästöstä, terveydenhoidosta ja muista vastaisuudessa sille tulevista maallisista toimista. Päätäntävalta kuului kuntakokoukselle. Sen ääni- valtaisia jäseniäolivat kaikki ne kunnan jäsenet, ^jotka maksoivat kun-

nallisveroa, kukin veroäyrinsä mukaan. Kukaan ei kuitenkaan voinut äänestää enemmällä kuin kuudesosalla kussakin kokouksessa annetuis-

ta äänistä. ^Perheen huoltaja äänesti ^koko väkensä ^puolesta.

Pienimpiä veroja maksavien äänioikeudessa oli rajoituksia. Niiden ääniluvusta, joilla oh äyrejä ^I—3,1—3, vähennettiin asetuksen mukaan yk- si ^ääni, eli yhden veroäyrin verran veroa maksava ei vielä saanut ää- nestää. Palkollisille äänioikeutta ei ^annettu, koska heidän katsottiin olevan toisen isäntävallan alaisia. Asetus salli kuitenkin kuntakokouk- sen sopia muunkilaisista mahdollisuuksista. Niinpä Säkylässä ^jokainen

16 vuotta täyttänyt oli yhden ^äänen haltija, ja lisä-ääniä ^sai taksoituk- sen perusteella.

Kuntakokous valitsi kolmeksi vuodeksi puheenjohtajansa ^ja varapu- heenjohtajansa, kunnallislautakunnan jäsenet sekä sen esimiehen ja varaesimiehen, tarvittaessa kunnan rahastonhoitajan ja kirjurin sekä

muut mahdolliset lautakunnat, toimikunnat ja asiamiehet.

Kunnallislautakunta oli paikallishallinnossa uudentyyppinen elin. ^Se valmisteli asioita kuntakokoukselle ^ja pani sen päätökset ^toimeen.

Käytännössä sen päätöitä olivat vaivaishoito, kunnan tilien hoito ja verojen kanto.

Vuoden 1865 kunnallisasetus oli sillä periaatteellisella ^kannalla, että kunnilla tuli ^olla mahdollisimman suuri vapaus järjestää olonsa halua- mallaan tavalla. Asetuksen voimaantulon ^jälkeisinä aikoina vanha pi- täjänkokousten aikainen ^meno ei paljonkaan muuttunut, mutta kun kunnille alkoi tulla uusia ^tehtäviä, kuntien menettelytavat muotoutui-

vat hyvinkin omintakeisiksi.

1

Kunnallisasetuksen toimeenpano sattui 1860-luvun lopun suuriin nälkävuosiin. Säkyläläiset halusivat ^odottaa olojen tasaantumista, ja vuonna 1867 pitäjänkokouksessa päätettiin ^pyytää kuvernööriltä lyk- käystä asetuksen toimeenpanoon. Sitä ^{ei saatu,} ja Säkylän kunnallis- hallinto aloitti vähin äänin toimintansa ^vuoden 1869 alussa. Kunnallis- lautakunta piti ensimmäisen kokouksensa ^tammikuun 5. ^{päivänä ja} kuntakokous tammikuun 10. päivänä. Kunnallislautakunta oli valittu pitäjänkokouksessa edellisen vuoden lopulla. Tuona ahtaana aikana kokousten käsittelemät asiat olivat ajankohtaisia ylimääräisten vai- vaisapujen myöntämisiä.

Kunnallishallinto vietti ensimmäiset vuotensa vahvasti pitäjänko-

kouksen jättämään muistoon tukien. ^{Jo asetus määräsi, että} kuntako- kouksen ensimmäinen puheenjohtaja ^oli kirkkoherra, Säkylässä siis E.F. Bergroth. Ensimmäinen kuntakokouskin pidettiin Iso-Vimmalan pappilassa. Säkylän kuntakokousten puheenjohtajat olivat pappeja ai-

na vuoteen 1878 ^{asti, ja} kokouksia pidettiin lukkarilassa, usein ^myös kirkossa. Tämä asiantila oli omiaan pitkittämään kunnan ^ja seurakun-

nan välisen työnjaon selkiytymistä.²

Suomen kunnissa tapahtui ^yleisesti, että kuntakokous piti huolta kirkosta japappilasta, koska ne käsitettiin asetuksen mainitsemiksi yh- teisiksi rakennuksiksi makasiinien ^ja mahdollisten kansakoulujen ohel- la. Asetuksen sanamuodotkin olivat omiaan lisäämään sekaannusta:

kokouskuulutus oli luettava 'kunnan ^kirkossa'. Vuosisatainen käytän- tö ei ^voinut muuttua hetkessä, semminkään kun samat miehet toimi-

vat sekä kunta- että kirkonkokouksessa.

Säkylän kirkonkokous ja kuntakokous huolehtivat yhdessä ^kirkon ja pappilan 1870-luvulla käynnistyneistä laajoista korjaustöistä. ^Kunta-

kokous päätti vuonna 1875 osoittaa ^vuoden 1873 viinaverorahat ^pää- osin pappilan rakennuskassan pohjarahastoksi. Tästä päätöksestä ^kun-

takokous sai sittemmin huomautuksen kuvernööriltä, sillä viinaverora- hoja ei asetuksen mukaan voinut käyttää sellaisiin tarkoituksiin, joissa päätösvalta oli kirkonkokouksella.

Lukkarilankin hankinta-asia kävi vuonna 1869 kunnallislautakunnas- sa, jossa tehtiin kuntakokoukselle siitä esitys, ja kuntakokous puoles-