kinlainen lauseen nominaalijäsenten keski- näinen hierarkia, jonka rakentumisen perus- teet kuitenkin vaihtelevat pääluokkatyypeit- täin.
On ymmärrettävää, että Klaimanin tutki- mus on ilmestynyt Cambridge studies in linguistics- eikä Textbooks-sarjassa. Ylei- seksi oppi- tai käsikirjaksi siitä ei oikein ole. Tämä johtuu siitä, että kirja ei luo kat- tavaa yleiskuvaa pääluokasta (esim. ilmiön morfologinen puoli jää syrjään), eikä se esi- tystapansa vaikeuden vuoksi myöskään sovi kovin kokemattomalle lukijalle. Sen sijaan Klaimanin kirja on omaleimainen ja syväl- linen erityistutkimus todella monítahoisesta kielenilmiöstä, jonka universaali kartoitus on vielä pahasti kesken. Kirjan lukeminen on työläs kokemus siksikin, että se avaa niin uudenlaisia näkymiä aiheeseensa. Klai- manin teoksella on kaikki edellytykset toi- mia tukevana pohjana tulevalle pääluokka- tutkimukselle. Lisäksi se on tiedon ja aja- tusten lähde kaikille verbi-, lause- ja tilan- nesemantiikan tutkijoille.
VESA Koı vı sro
Refl eksiiviverbien semantiikkaa
VESA Koı vı sroSuomen verbíkantaísten UIU- verbíjohdosten semantiikkaa. Suomi l6l.
SKS, Helsinki 1991. 120 s. ISBN 951-717- 688-0.
Oli mielenkiintoinen ja hauska kokemus tarttua Vesa Koiviston monografiaan,joka käsittelee samaa aihetta kuin oma suomen kielen proseminaariesitelmäni joskus kym- menisen vuotta sitten. Tutkimusintressim- me ovat pitkään olleet yhteneväisiä. Vesa Koivisto tarkastelee tässä tutkimuksessaan suomen kielen deverbaalisia UtU-johtimisia verbejä, ja nimenomaan niiden semantiik- kaa.Tutkimusaineisto on poimittu Nykysuo- men sanakirjasta ja käsittää noin viisisataa deverbaalista johdosta. Semanttinen analyy-
Kirjallisuutta si pohjautuu pääosin NS:n esimerkkilausei- siin. Analysointiin on käytetty verbiseman- tiikan tutkimuksessa totunnaista menetel- mää, joka perustuu verbiin liittyvien argu- menttien semanttisiin rooleihin. Koivisto käyttää tutkimusaineistostaan nimitystä ref- leksiiviverbit ja korostaa nimityksen morfo- logista luonnetta. Verbikantaísten UtU-joh- dosten nimittäminen semanttisestikin ref- leksiivisiksi on kyllä sikäli puolustettavissa, että nimenomaan tällä johdostyypillä puh- taasti refleksiivinen käyttö, sellainen, jossa agentiivinen subjekti kohdistaa verbin il- maiseman toiminnan itseensä eli on verbin argumenttina sekä agentti että patientti, on yleistä, vaikkei vallitsevaa. Koiviston ter- minologiassa refleksiiviverbi tarkoittaa kui- tenkin morfologista johdostyyppiä: johdos- ta, jossa johtimena on UtU ja kantasanana verbi. Siten verbi piilottautua (johdettu ver- bistä piilottaa) kuuluu aineistoon, mutta verbi piíloutua ei, koska sen kantana on Substantiivi piilo. Substantiivikantaisia joh- doksia Koivisto nimittää morfologisena luokkana translatiiviverbeiksi, mitä esim.
píiloutua ei semanttisesti missään tapauk- sessa ole. Kaksitulkintaiset johdokset, joi- den kantasanana voi olla joko nomini tai siitä johdettu supistumaverbi, Koivisto on kelpuuttanut mukaan aineistoonsa. Tuntuu siltä, että nominikantaisten johdosten jättä- minen tarkastelun ulkopuolelle aiheuttaa ai- nakin sen, että osa UtU-johtimen funktiois- ta ja koko johdostyypin piirteiden tulkin- nasta jää puolitiehen. Koiviston tutkimusta- voitteiden asettelusta käy kuitenkin ilmi, että päätarkoitus ei ole nimenomaan UtU- johtimen funktioiden selvittely vaan nimen- omaan refleksiivikäsitteen tarkentaminen semanttisena luokkana.
Kirjansa toisessa johdantojaksossa Koi- visto esittelee käyttämäänsä metodia. Hän tarkastelee kriittisesti johto-opissa ja sen se- mantiikassa käytettyjä menetelmiä, eritoten semanttisia rooleja sekä pinta- ja syvära- kenteen käsitteitä. Jälkimmäisistä hän to- teaa ilmeisen paikkansa pitävästi, että niitä on aiemmissa johto-opin tutkimuksissa käy- tetty kuvaamaan lähinnä ilmausten semant- tista (syvärakenne-) ja syntaktista (pintara-
503
Kirjallisuutta
kenne-) tasoa; eksaktia määrittelyä niille ei ole johto-opin tutkimuksessa juuri annettu.
Koivisto onkin päätynyt käyttämään omas- sa tutkimuksessaan semanttisen ja syntakti- sen tason käsitteitä. Semanttisista rooleista hän soveltaa kolmen roolin mikroinventaa- ria: agentin, kohteen (= patientti) ja neut- raalin.
Kirjan pääosan muodostaa kohnas luku, deverbaalisten UtU-johdosten semanttinen luokittelu. Luokíttelun alussa Koivisto to- teaa refleksiiviverbien jaon kolmeen pää- luokkaan, refleksiiviin, automatiiviin ja
passiiviin, mikä on tehty johdoksen subjek- tina esiintyvän argumentin semanttisen roo- lin perusteella: refleksiiveillä se on agentti, automatiiveilla neutraali ja passiiviverbeillä kohde. Jo sisällysluettelokin paljastaa, että passiivi on näiden johdosten kohdalla mar- ginaalinen tyyppi. Lähempi tarkastelu osoit- taa, että se sittenkin kietoutuu melko lähei- sesti automatiiviin, jonka olen itse aikai- semmin todennut yksinkertaisella U-johti- mella muodostettujen deverbaalisten joh- dosten vallitsevaksi merkitysluokaksi. Se- manttisia pääluokkia Koiviston tutkimuk- seen sisältyy siis kaksi, refleksiivi ja auto- matiivi. Molemmilla on runsaasti alatyyp- pejä.
Merkitykseltään refleksiivisiä johdoksia käsitellään s. 30-48. Jaottelu alatyyppeihin perustuu pitkälti Emma Genušienén reflek- siiviverbien luokitteluun. Näitä ovat var- sinais- ja liikerefleksiivit, välillis-refleksii- viset ja kausatiivis-refleksiiviset verbit.
Näistä etenkin kaksi viimeksi mainittua merkitystyyppiä ovat hyviä löytöjä. Välil- lis-refleksiivisiä verbejä › kuten kaivautua (pehkuihin), murtautua (taloon) - Koivisto luonnehtii siten, että niiden parafraasin itse- pronomini muistuttaa intransitiiviverbien okkasionaalista objektia. Kausatiivis-reflek- siivisiä verbejä ovat sellaiset kuin vihkiytyä ja kírjoittautua (esim. yliopistoon), joissa subjekti esiintyy verbin toiminnan teettäjä- nä, ei itse toimijana. Abstraktien refleksii- viverbien joukko on varsin suuri; melkoi- nen osa muiden refleksiivityyppien perus- merkitykseltään konkreettisista verbeistä omaa myös abstraktia käyttöä. Abstrakti- 504
suus, kuten monet muutkin semantiikkaan liittyvät käsitteet, ei ole rajoiltaan jyrkkä, vaan asteittainen. Koiviston luokittelustakin paljastuu, että valtaosalla merkitykseltään refleksiivisiä verbejä on sekä konkreettista että abstraktia ja etenkin näiden välimaas- toon sijoittuvaa käyttöä. Koiviston tässä yh- teydessä esittämä abstraktisuuden asteiden pohdinta onkin ansiokasta.
Refleksiivin ohella toinen UtU-verbien keskeinen merkitysluokka on automatiivi.
Tätä merkitysluokkaa on allekirjoittaneen jäljiltä käytetty kuvaamaan verbejä, joihin semanttisella tasolla ei liity agentti-argu- menttia. Merkitykseltään periaatteessa auto- matiivisten johdosten tarkastelu haukkaa Koiviston tutkimuksesta sievoisen osan, 45 sivua (s. 48-93). Koivisto kritisoi aiempaa tutkimusta siitä, ettei kyseistä merkitysluok- kaa tai nimitystä automatiivi ole määritelty riittävän tarkasti. En ole valmis nielaise- maan kritiikkiä kokonaisuudessaan, vaikka myönnänkin, että merkitysluokkien rajojen liukuvuuteen on syytä kiinnittää aiempaa enemmän huomiota. Koivisto ruotiikin mer- kitykseltään väljän määritelmän mukaisesti automatiivisia johdoksia varsin seikkaperäi- sesti, ja tuloksista ilmenee, että rajojen häi- lyvyyttä aiheuttavat useat eri tekijät.
Merkitysluokkana automatiivi näyttää haarovan sekä passiivin että refleksiivin suuntaan. Molemmissa tapauksissa on suu- relta osin kyse siitä, milloin subjekti, joko johdetun (refleksiivi) tai kantaverbin (pas- siivi), katsotaan agentiksi ja milloin ei.
Tämä rajahan on varsin häilyvä. Prototyyp- pinen agentti on toimintaansa kontrolloi- maan kykenevä olio, ensi sijassa ihminen.
On kuitenkin olemassa joukko entiteettejä, joissa on vaihteleva määrä agentiivisia piir- teitä. Laajimman näkemyksen mukaan agentteja ovat kaikki sellaiset entiteetit, jot- ka kykenevät aiheuttamaan tilanteessa muu- toksia, siis myös esim. luonnonvoimat.
Suppeimmin määriteltynä agentteja ovat vain oliot, jotka ovat intentionaalisia, kont- rolloivia ja toimistaan tietoisia. Rajankäyn- tiä refleksiivin ja automatiivin välillä voi- daan käydä sen mukaan, miten subjektin ontologinen status sijoittuu agentin ja neut-
raalin väliselle jatkumolle. Kiintoisa huo- mio on se, että tähän rajankäyntiin joutuvat johdokset ovat Koiviston refleksiiviluokit-
telun mukaan enimmäkseen liikerefleksii- vejä: verbejä joissa subjektin itseensä koh- distama toiminta näkyy kielenulkoisessa maailmassa subjektin liikkeenä. Tällainen itseaiheutettu liike voi siis olla peräisin mo- nentyyppisistä entiteeteistä (jäät ahtautuvat;
hämärä, sumu tai tomu laskeutuu jne.). Toi- nen raja muodostuu vielä subjektin kul- loisenkin toiminnan mukaan: ontologiselta statukseltaan hyvinkin agentiivinen olio, kuten ihminen, voi joutua tilanteisiin myös tahtomattaan ja menettää niiden kontrollin.
Semanttiselta luokittelultaan varsin on- gelmallisen ryhmän muodostavat johdokset, jotka Koivisto on sijoittanut otsikon ››liik- kumaton subjektitarkoite» alle. Liikettä ku- vaavia verbejä voidaan käyttää kuvaannol- lisesti myös liikkumattomasta subjektista kuten ilmauksissa tie ahtautuu kapeaan so- laan tai lahti pistäytyj» syvälle sisämaahan.
Näissä on kyse staattisesta tilanteesta, jossa liike syntyy vain havainnoitsijan mentaali- sessa prosessissa. Kielen tasolla näissä ei ole kyse tapahtumasta, kuten automatiiveil- la yleensä, vaan tilasta. Koska sama abst- raktin liikkeen ilmaiseminen on mahdollista myös muilla kuin muodollisesti refleksiivi- sillä johdoksilla, on nähdäkseni kyseen- alaista, voidaanko näitä verbejä luokitella sen enempää automatiivisiksi kuin refleksii- visiksikään. Itse olen implisiittisesti jättänyt tällaiset tapaukset luokittelun ulkopuolelle.
Ongelman tiedostaminen on kyllä tärkeää.
Samaan ryhmään sijoittuu Koiviston tarkas- telussa myös hyvin toisentyyppisiä ilmauk- sia, jotka ovat luonteeltaan selvästi dynaa- misia ja sellaisina kyllä automatiivien luok- kaan soveltuvia, nimittäin sellaiset kuin eteinen appautuí lunta täyteen, joissa dy- naamisen liikkeen ››suorittaa›› jokin muu entiteetti kuin lauseen subjekti.
Koivisto toteaa, että merkitykseltään au- tomatiiviset verbit ovat jaettavissa kahteen ryhmään, refleksiivishakuisiin ja passiivis- hakuisiin. Verbin ilmaisema automatiivinen tapahtuma voidaan mieltää verbin refleksii- visen tai passiivisen perustulkinnan myötä.
Kirjallisuutta Refleksiivishakuisten automatiiviverbien subjekti on agenttimainen (samalla sekä toi- minnan aiheuttaja, ››potentti›› tai ››voima››, että kohde), passiivishakuisten taas pelkäs- tään kohdemainen, jolloin tapahtuman ai- kaansaava ››voima›› on subjektista erillinen.
Koiviston laskelmien mukaan aineiston n.
300 automatiiviverbistä runsas puolet on passiivis- ja runsas neljännes refleksiivisha- kuisia. Loput voivat esiintyä kummankin- laisena, jolloin hakuisuus riippuu lähinnä kulloisestakin subjektista. Selväksi tendens- siksi osoittautuu, että liikerefleksiiviverbit ovat automatiivisessa käytössään ensi sijas- sa refleksiivishakuisia ja varsinaisrefleksii- viset verbit passiivishakuisia. Kaiken aikaa Koivisto kuitenkin muistuttaa siitä, että ra- jat ovat liukuvia ja monesti myös tulkinnan-
varaisia.
Passiivin ja automatiivin rajankäynti pe- rustuu ensi sijassa siihen, onko tapahtuman taustalle oletettava (tai oletettavissa) ulko- puolinen agentti vai ei. Rajanveto on pit- kälti subjektiivista: katsotaanko passiivisek- si lause, jossa agentti on mahdollinen, vai sellainen jossa se on välttämätön, vai vede- täänkö raja johonkin näiden kahden tyypin välille? Sama toimijan tai aiheuttajan onto- loginen status, joka subjektin ominaisuute- na rajaa automatiivia refleksiivin suuntaan, kummittelee tällä rajalla syntaktisella tasol- la ilmenemättömän ulkopuolisen aiheutta- jan ominaisuutena. Nimenomaan UtU-ver- bien tulkinnassa puhtaasti passiivinen tyyp- pi, joka edellyttää semanttisen tason subjek- tista erillistä agenttijäsentä, näyttää kuiten- kin Koiviston tutkimuksessa lähes olemat- tomalta. Tämä tulos on sopusoinnussa aiempien näkemysten kanssa (Leena Kytö- mäen sekä omani), joidenka mukaan reflek- siivijohdin ei hevin liity subjektista erillistä agenttia edellyttävään verbiin. Varsin an- siokkaasti Koivisto pohtii passiivishakuis- ten automatiiviverbi-ilmausten taustalla ole- via kausaatiosuhteita ja niiden ilmaisemista ihmiskeskeisessä kommunikaatiotilanteessa luvussa ››Kielen ja maailman suhde››.
Tutkiskeltuaan kirjaa automatiivi-jakson loppupuolelle lukija saattaa yllättyä siitä, että Koivisto on kuitenkin löytänyt aineis- 505
Kirjallisuutta
tostaan likemmäs 200 verbiä, joilla auto- matiivinen käyttö on yksinomaista. Ver- beistä osan sijoittuminen tähän ryhmään voi johtua aineiston rajallisuudesta, kuten Koi- visto itsekin toteaa. Tämä koskee eritoten refleksiivishakuisia automatiiviverbejä, joil- la ei NS:n esimerkkiaineistossa ole puhtaas- ti refleksiivistä käyttöä. Valtaosa puhtaasti automatiivisista verbeistä on passiivishakui- sia, ja niille puhtaasti passiivinen tulkinta tuntuu monasti lähinnä teoreettiselta mah- dollisuudelta. Jakson lopuksi Koivisto esit- tää joukon täsmennyksiä automatiivin käsit- teeseen. Näihin täsmennyksiin ei voi olla kuin tyytyväinen, ja Koiviston melko tiuk- kaan johto-opilliseksi, deverbaaliseksi kate- goriaksi rajoittama automatiivi-käsite on varmasti käyttökelpoisempi kuin se puh- taasti semanttinen määritelmä, josta itse kymmenen vuotta sitten lähdin liikkeelle.
Tähän täsmennettyyn määritelmään noja- ten Koivisto toteaa myös semanttisen luo- kittelun yhteenvedossa, että automatiivista tilannetta ei ole olemassa, koska automatii- visuus on vain kielen tasolla esiintyvä il- miö, jolla ei ole vastinetta kielenulkoisessa maailmassa. Tämä yhdistää sen passiiviin, kun taas refleksiivillä tällainen kielenulkoi- nen vastaavuus voidaan todeta. Passiivi ja automatiivi ovat siis kielen tasolla esiinty- viä kausaatiotilanteen vaihtoehtoisia syn- taktisia ja morfologisia rakenteita. Päätelmä on looginen, ja minun lienee se pakko hy- väksyä, vaikka olenkin itse puhunut auto- matiivisista tilanteista (event) aktiivisten (action) vastapoolina ja käyttänyt tällöin automatiivia semanttisena kategoriana.
Loppuluku (ennen sivun mittaista ››Lopuk- si››-lukua, jossa Koivisto vielä muistuttaa yksiselitteisten semanttisten rajojen vetämi- sen vaikeuksista) on erittäin hyvä yhteen- veto UtU-verbien semanttisesta luokittelus- ta, ja siitä saa myös hyvän yleiskuvan ky- seisestä johdostyypistä. Lyhyesti esitetään myös merkitysfrekvenssejä, jotka ovat siinä mielessä suuntaa antavia, että aineiston esi- merkkilauseiden perusteella ei liene mah- dollistakaan (tuskin millään) päästä tyhjen- tävään luokitteluun; semminkin kun ryh- missä on runsaasti päällekkäisyyttä.
506
Vesa Koiviston tutkimus on perinpohjai- nen selvitys yhden verbijohdostyypin se- manttisista ominaispiirteistä. Erityisen an- siokas se on teoreettiselta tarkastelultaan refleksiivisyyteen liittyvän semantiikan ja derivaation käsitteiden täsmentäjänä.
ULLA-MAUA KULoNEN
Maistuuko ››Sahlin olevaist››?
JAAkKo SıvuLASahlin olevaist. Lahden seu- dun murresanasto. VAPK-kustannus. Hel- sinki 1991. 234 s. ISBN 951-37-0557-9.
Jaakko Sivula on koonnut Sahlin olevaist -teokseen vanhaa murresanastoa Hollolasta (ja Lahdesta), Asikkalasta, Heinolasta, Nas- tolasta, Orimattilasta, Kärkölästä, Koskelta Hl., Lammilta ja Padasjoelta. Aineisto on poimittu enimmäkseen Kotimaisten kielten tutkimuskeskuksen suomen murteiden sa- na-arkistosta. Varsinainen sanasto-osa kä- sittää 2 885 hakusanaa. Kussakin hakusa- nassa on tarpeen mukaan selitetty sanan merkitystä ja tavallisesti esitelty sanan mur- rekäyttöä myös lause-esimerkein. Lisäksi kirjassa on ll hieman pidempää tekstikat- kelmaa muutamasta alueen pitäjästä (yh- teensä n. 12 sivua) sekä lyhyt selvitys litte- raatiosta ja keskeisistä murrepiirteistä (run- saat 2 sivua). Tekijän suunnitelmissa ollut laajahko katsaus vanhan murteen ja paikal- lisen nykypuhekielen piirteisiin on lopulli- sessa toteutuksessa jäänyt pois.
Alkusanoissa tekijä toivoo, ››että murre- opasta voidaan käyttää eriasteisissa oppilai- toksissa oheislukemistona ja hakuteoksena ja että päijäthämäläiset kansankielen ja -pe- rinteen sekä muun kotiseututyön harrastajat löytävät siitä virikkeitä» (s. 7). Tämä toivo- mus onkin oivallinen lähtökohta murresa- nastolle: sen pitäisi pystyä tarjoamaan elä- myksiä myös aivan tavalliselle ihmiselle, ehkä myös saada kiinnostumaan kotiseu- dusta ja siitä elämänpiiristä, josta murre
