T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
76
vossa, ulkomaisia yhteistyökumppaneita hanki- taan vaikkei tarvetta olisikaan koska se on muo- tia, käsiteltävien tutkimusaiheiden kirjo supis- tuu. Kirjoittajat korostavat, että on myös tutki- mukseen utilitaristisesti suhtautuvien rahoittaji- en etu, jos tutkimusta tehdään myös niistä aiheis- ta, jotka eivät ole juuri nyt ajankohtaisia, koska tulevia tarpeita on vaikea ennustaa. Toisaalta he korostavat sitä, että ”perustutkimuksen yksipuo- linen korostamien kaventaa paradoksaalisesti tutkijoiden vapautta tehdä myös muuta kuin pe- rustutkimusta.”
Tekstissä annetaan myös selkeäsanaisia vies- tejä päättäjille: ”Onko Suomen Akatemian ja Te- kesin rahoituksen näin suuri lisääminen ollut perusteltua? Olisiko osa tutkimusrahoituksen kasvusta tullut suunnata yliopistobudjetteihin ja erityisesti budjettirahoitteisten virkojen lisäyk- seen” (s. 93). Oma käsitykseni tehdyistä tutki- muspoliittista linjauksista on se, että ne ovat ol- leet pääosin oikeita. Parhaat ratkaisut ovat kui- tenkin aina aikasidonnaisia. Se mikä oli järkevää tutkimuspolitiikkaa 1990-luvun puolessa välis- sä, ei ole välttämättä sitä enää. Nyt tarvittaisiin
perustan vahvistamista.
Tämä viesti onkin jo mennyt päättäjien tietoi- suuteen. Vuoden 2004 budjettiesityksessä tutki- musrahoituksen kohdalla tapahtuu merkittävä käänne. Aikaisempi kilpailtua tutkimusrahoitus- ta painottava linjaus (Suomen Akatemia, Tekes) on tasapainottunut. Nyt yliopistojen perusrahoi- tusta ollaan korjaamassa.
Vaikka kohennusta ovat syömässä kasvaneet kiinteistökustannukset, suunta on oikea. Seuraa- vaksi tulisi pohtia uudestaan Suomen Akatemi- an ja Tekesin rahoituksen keskinäistä volyymia.
Nykyinen suhde on ollut aikoinaan perusteltu, mutta kehityksen nykyvaiheessa julkinen tutki- musrahoitus olisi tehokkaammassa käytössä, jos Akatemian ja Tekesin osuuksille välille löydettäi- siin uusi balanssi. Samalla voitaisiin pohtia eril- lisen sosiaalisten innovaatioiden keskuksen pe- rustamista.
Kirjoittaja on Venäjän kielen ja kirjallisuuden profes- sori Helsingin yliopistossa ja Suomen Akatemian kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimuksen toimikunnan puheenjohtaja.
Asko Karjalainen, Katariina Alha & Suvi Juti- la: Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis-Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis-Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis-Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis-Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis- to-opintojen mitoitusjärjestelmä
to-opintojen mitoitusjärjestelmä to-opintojen mitoitusjärjestelmä to-opintojen mitoitusjärjestelmä
to-opintojen mitoitusjärjestelmä. Oulun yli- opisto, opetuksen kehittämisyksikkö, 2003. 86 sivua.
Lopun ajat ovat lähellä. Yliopistojen laitoksilla hikoillaan paraikaa ja vielä enemmän lähitulevai- suudessa Bologna-prosessin aiheuttamien uudis- tusten kanssa, kun taas kerran on tilaisuus ajatel- la kaikki uudella tavalla, siirtää opintojaksoja paikasta toiseen, viilata laajuuksia ja keksiä uu- sia vetävämpiä nimiä vanhoille toiminnoille. Yli- opistonlehtorin nimikkeen voisi esimerkiksi muuttaa “korkeakouluopetuksen osaamiskes- kusken linjajohtajaksi, vastuualueena perusopin- not.” Sanamagia on yksi aikamme vitsauksia:
uusien sanojen keksiminen on suuriaivoisen in- formavorin perussynti, ja toisinaan tämä taipu- mus vie meidät mennessään.
Kyllä aika rientää kun on hauskaa…
Matti Kamppinen
Yliopistoväen avuksi opintojen restrukturoin- tiin on jaettu oululaisten kasvatustieteilijöiden Asko Karjalaisen, Katariina Alhan ja Suvi Jutilan moniste Anna aikaa ajatella – suomalaisten yliopis- to-opintojen mitoitusjärjestelmä (2003), jota tavaa- malla pitäisi selvitä miten vaativia millaisetkin kirjat tai muut opiskelun välineet ovat. Moniste ei ole mikä tahansa tusinatuote, joita paperitto- mat työhuoneemme pullistelevat, vaan Opetus- ministeriön tuella ja mahtikäskyllä luotu evästys, jota jokaisen yliopistollisen oppiaineen ja laitok- sen tulee käyttää uutta tutkintorakennetta luo- dessaan.
Monisteen perussanoma – opiskelu vaatii ai- kansa – on rohkaiseva, ja saa lukijan uskomaan etteivät kaikki kasvatustieteilijät ole läpeensä pahoja. Oppaassa neuvotaan useaan otteeseen antamaan opiskelijalle tarpeeksi aikaa ajatuksel- listen ainesten omaksumiseen. Pelkällä ajan anta- misella ei tietenkään pitkälle pötkitä, vaan opis-
I T ET E E S
SÄ
TA
PAHT UU
77
kelijan opiskeluun käyttämä aika täytyy mitoit- taa, valvoa ja palkita tai rangaista. Näin saadaan maisterit ja kandidaatit valmiiksi ajoissa. Mitoi- tuksen uutena työkaluna opintopiste ja 1600 vuo- tuisen työtunnin laskelma. Kandidaatti valmis- tuu kolmessa vuodessa ja maisteri viidessä, yh- dellä on taskussaan 180 opintopistettä ja toisella 300. Työtunteja on mennyt vastaavasti 4800 ja 8000.
*
Opintojen mitoituksessa on perinteisesti käytet- ty professorin intuitiota, jonka rapauduttua assis- tentit ja lehtorit ovat avustaneet. Perinteinen ase- telma on ollut siinä mielessä viehättävä, että opintojen mitoitukselle on löytynyt varsin yksi- tyiskohtaiset ja järjelliset perusteet – oppiaineen auktoriteetit pääsääntöisesti tietävät, minkä ver- ran mikäkin vaatii ja ennen kaikkea sen, mitä kuuluu oppiaineessa X tietää jotta voi tulla sen alan tietäjäksi. Ongelmiakin on riittänyt. Eri yli- opistoissa samojen tieteenalojen sisällöt ja laajuu- det ovat olleet varsin erilaisia, eivätkä esimerkik- si Helsingin ja Turun ihmistieteilijät, Joensuun vastaavista puhumattakaan, ole ymmärtäneet toisiaan. Kirjavuutta on vahvistanut ja ylläpitä- nyt suomalaisen tieteellisen kulttuurin nurkka- kuntaisuus, pieni laitoskoko ja jatko-opiskelijoi- den vähäinen liikkuvuus. Maisteriksi Turusta valmistuneella on ollut parhaat mahdollisuudet päästä tutkijanuralla eteenpäin juuri Turussa.
Opiskelijoiden etenemisen seuraaminen on ollut työlästä, kun arvosanoja ei ole voitu paloitella pienempiin osiin, ja opiskelijat ovat saaneet lais- kotella miten parhaimmaksi näkevät.
Opintoviikkouudistuksen myötä vanhat arvo- sanakokonaisuudet nimettiin uudelleen, ja kat- sottiin miten se mitä on aina ennenkin tehty saa- daan puettua opintoviikkosanastoon. Seuraukse- na oli se, että yhden yliopiston opintoviikko on aivan eri asia kuin toisen yliopiston opintoviikko, ja että opintoviikosta tuli opiskelijoiden ja yli- opisto-opettajien vuorovaikutuksen keskeinen vaihdettava valuutta. Opintoviikot kiiluivat sil- missä aina kun opettaja ja opiskelija tapasivat.
Monisteessa hehkutettu opintopisteiden ja kokonaistyöajan tarjoama uudistus ei muuta tätä perustilannetta tippaakaan. Antaahan toki uu- delleen ryhmittely tilaisuuden ajatella tieteen- alan opetusta radikaalisti uusilla tavoilla, mutta kuka hölmö nyt tällaista tekisi. Siinähän tulisi kerrottua maailmalle se, ettei entiset tekemiset ole minkään arvoisia. Radikaalit uudistukset ovat tieteessä vaaraksi, ja yleensä tieteilijöiden
oppima konservatiivinen rationaalisuus riittää uudistusten vastustamiseen. Tulemme siis näke- mään, miten oppiaineissa taas kerran yritetään sorvata oppiaineen sisältöjä sellaiseen muotoon, että ne sopivat ajanmukaiseen korkeakoulupeda- gogiseen sanastoon.
*
Opiskelijat voisivat opiskella intensiivisemmin, monisteessa todetaan. Tämä on totta. Moni opis- kelija kuvittelee opiskelevansa paljonkin, mutta ei itse asiassa satsaa kovinkaan montaa viikko- tuntia asialle. Seurantatutkimukset, joissa on hyödynnetty päiväkirjamenetelmää, ovat tuo- neet esille yllättävää olla möllöttämistä koko suo- malaisen opiskelukansan (ja muun kansan) kes- kuudessa.
Tehokkaampi oppiminen vaatisi enemmän opettajia, jotka vahtisivat että luennot, harjoituk- set ja kirjallisuus prosessoitaisiin ihan oikeasti, ajan kanssa ja tuloksiin tähdäten. Tässä katsan- nossa monisteen ajoitus on kirpaisevan osunut:
opiskelijoita yliopistoissa riittää kuin kärpäsiä märän villatumpun ympärillä, mutta samaan ai- kaan ainakin humanisteilla resurssit kutistuvat.
Opettajan kokonaistyöaika ei anna mitään jous- tovaraa, kun opiskelijoita on liikaa. Opetusminis- teriössä tuntuu olevan kaksi henkeä, jotka toisis- taan tietämättä antavat evästystä ja kaivertavat toistensa oikeutusta.
*
Paikoitellen monisteen sävy on kuin suoraan pe- ruskoulusta: yliopisto-opettaja kertoo hyvin tark- kaan opiskelijalle sen, mitä luetaan ja missä vai- heessa, opiskelijan omaehtoinen löytöretkeily kutistetaan minimiin ja näin saadaan maisterit tai kandit sovitussa ajassa putkesta ulos. Yliopisto- opintojen yksi pointtihan on perinteisesti ollut siinä, että ajan myötä oppii itse erottamaan rele- vantin aineksen vähemmän merkityksellisestä.
Tähän kuuluu turhautumista, ajatusten hettei- kössä vaeltelua, pimeyttä, helvetin liekkejä ja lo- pulta valoa. Fiksut pärjäävät aina ja muista ei yli- opistoissa tarvitsisi niin paljoa välittää. Oppiai- neet, joihon pääsääntöisesti valikoituu erityisoh- jausta tarvitsevaa väkeä, voitaisiin käsitellä oma- na kokonaisuutenaan, ettei tarvitsisi hapattaa koko yliopistojärjestelmää.
Opintojen mitoituksen kylkiäisenä tyrkyte- tään HOPS-höttöä eli henkilökohtaisten opinto- suunnitelmien laadintaa. Itseään kunnioittavissa oppiaineissa on aina käyty keskusteluja opiske-
T I ET EE
S S
ÄTA
P H A U T U
78
lijoiden ja opettajien välillä siitä mitä kannattaisi opiskella ja missä vaiheessa, ja koko ajatus HOPS-kaavakkeista on osoitus siitä, että jotakin on valtakunnassa pahasti vialla – liikaa kasvatus- tieteilijöitä väärissä paikoissa, vai?
Sosiaalitieteilijät ovat kiinnittäneet huomiota kulttuurin infantilisoitumiseen, eli lapsenomais- ten kulttuuristen kaavojen runsastumiseen.
Opintojen mitoituskeskustelu ja HOPS-höttö ovat merkkejä paitsi infantilisoitumisesta, myös siitä että kun yhä useammalla yhteiskunnan alal-
la vannotaan vapauden ja säännöstelyn purkami- sen nimeen, niin paradoksaalisesti säännöstelyä lisätään siellä missä se on taatusti kaikkein haital- lisinta, eli tieteellisen kulttuurin ydinalueilla. Toi- vottavasti yliopistoväen muutosvastarinta on tarpeeksi jämerää jotta vältytään tekemästä aivan kaikkia hölmöyksiä mitä kasvatustieteissä keksi- tään.
Kirjoittaja on uskontotieteen lehtori Turun yliopistos- sa.
Ilkka Niiniluoto: TTTTTotuuden rakastaminen. Totuuden rakastaminen. Totuuden rakastaminen. Totuuden rakastaminen. Tie-otuuden rakastaminen. Tie-ie-ie-ie- teenfilosofisia esseitä
teenfilosofisia esseitä teenfilosofisia esseitä teenfilosofisia esseitä
teenfilosofisia esseitä. Otava, Keuruu, 2003.
Ilkka Niiniluoto on Helsingin yliopiston pitkäai- kainen teoreettisen filosofian professori, kansain- välisesti tunnettu tieteenfilosofi ja tuore Helsin- gin yliopiston rehtori. Hän lienee myös monille tuttu lukuisista julkisista puheenvuoroistaan.
Nyt käsillä olevan kokoelman kirjoitukset ovat – kuten teoksen alaotsikkokin kertoo – tavalla tai toisella tieteenfilosofisia.
Aiheiden kirjo on kuitenkin laaja. Teokseen sisältyy kaikkiaan 25 kirjoitusta, joiden aiheet vaihtelevat elämänlaadusta kaaosteoriaan ja hoi- totieteestä matematiikanfilosofiaan. Kirjassa usein toistuvia, Niiniluodon aiemmistakin kir- joista tuttuja teemoja ovat kriittisen tieteellisen realismin puolustaminen, ajatus että tiede lähes- tyy totuutta sekä Popperin kolmen maailman malli ja ”emergentti materialismi” maltillisena keskitienä jyrkän materialismin ja hämärän dua- lismin välillä. Niiniluodolle yleensä niin lähei- seen totuudenkaltaisuuden käsitteeseen liittyy suoranaisesti kuitenkin vain yksi teoksen kirjoi- tuksista.
Maltillisen realismin puolesta
Osa teokseen liittyvistä kirjoituksista sivuaa niin kutsuttuja ”tiedesotia”. Niiniluoto pyrkii välttä- mään äärikantoja ja tarjoamaan maltillisia vaih-
Kansantajuisia tieteenfilosofisia puheenvuoroja
Panu Raatikainen
toehtoja. Hän arvostelee useammassakin kirjoi- tuksessa erilaisia relativistisia, konstruktivistisia ja ”postmodernistisia” tieteenvastaisia kantoja, mutta hän ei myöskään lämpene kritiikittömälle tieteisuskolle – vaikka häntä sellaisesta on joskus syytettykin.
Niiniluodon mukaan totuus ei ole helposti saavutettavissa eikä tunnistettavissa, ja parhaat- kin tieteelliset teoriamme voivat olla epätosia.
Tiede voi kuitenkin oppia yrityksen ja erehdyk- sen kautta ja korjata virheitään, joten pyrkimys totuutta kohti on järkevä ideaali tieteelle. Vaikka tieteellä ei millään hetkellä olekaan hallussaan lopullisia totuuksia, tieteen toistaiseksi saavutta- mat tulokset ovat paras perusta rationaaliselle maailmankuvalle ja toiminnalle, Niiniluoto esit- tää. Hänen diplomaattista asennettaan kuvaa hyvin hänen lausahduksensa, että ”anti-realis- tien haasteet tarjoavat realisteille tervetulleen ti- laisuuden täsmentää omia näkemyksiään”.
Kirjoitus ”Todellisuus – onko sitä?” on erin- omaisen selkeä esittely yleisemmästä realismi- kysymyksestä, ts. ihmismielestä riippumatto- man todellisuuden ylipäänsä (ei erityisesti tie- teen teoreettisten olioiden) olemassaolosta ja luonteesta sekä siitä tietämisen mahdollisuudes- ta. Niiniluoto esittää, että realismin kriitikot ovat usein lähteneet liikkeelle liian tiukoista vaati- muksista sille, mikä käy tiedosta. Kun sitten on havaittu, ettei ehdottoman varmaa tietoa voida saavuttaa, on hypätty relativistiseen johtopäätök- seen, että kaikki käy. Antirealismi on näin petty-
