\----'-
liıškr ıor:
"/`~
ı\ Tóq
I`ñ
REFLEKSIIVIKATEGORIAN HISTORIALLISESTA
TARKASTELUSTA
VESA KQ|V|STO
VÄITÖKSENALKAJAISESITELMÄ HELSINGIN YLlOPlSTOSSA
2. KESÄKUUTA 1995
Historiallisen kielentutkimuksen tavoittee- na on selvitelläjonkin yksityisen kielen tai kieliperheen tai yleisemmin kielten var- hempia vaiheita. Kielen historiasta voidaan erottaa tarkastelunäkökulman mukaan eri- laisia ulottuvuuksia: esimerkiksi geoling- vistinen, sosiolingvistinen tai puhtaasti lingvistinen. Geo-ja sosiolingvistiset ulot- tuvuudet seuraavat siitä, että luonnollinen kieli sijoittuu ainajollekin maantieteellisel- le alueellejohonkin ihmisyhteisöömjonka piirissä ja vaikutuksesta se ajan mittaan muuttuuja liikehtii. Kielihistorian lingvis- tinen ulottuvuus käsittää sen muuttumisen, jota kaiken aikaa tapahtuu kielen järjestel- mässä, toisin sanoen sen rakenteessa ja merkityksissä.
Kielijärjestelmän historiallinen tarkas- telu on perinteisesti kohdistunut sen mate- riaalisiin osa-alueisiin fonologiaan. morfo- logiaan, syntaksiinja sanastoon. Rakenteen erottamattomana kääntöpuolena ovat kui- tenkin merkitykset: kaikki kielelliset muo-
@
dot kantavat muassaan merkityssisältöjä.
Kielen pienimmät merkitysosaset morfee- mit voidaan jakaa kahtia vapaisiin ja sidon- naisiinja niiden merkityksetjokseenkin tätä vastaavasti leksikaalisiin ja kieliopillisiin.
Tämä merkitysjako ei silti ole käytännös- sä jyrkkä, vaan leksikaalinen ja kieliopil- linen merkitys muodostavat sellaisen se- manttisenjatkumon ääripäät,jolle sijoittu- vat merkityssisällöt ovat tapausta ja se- manttista teoriaakin myöten itsenäisempiä tai esiintymäympäristöstään riippuvaisem- pia, helpommin tai vaikeammin erotetta- via, täsmällisemmin tai epätäsmällisemmin kuvattavia.
Kielen muotoainesten Semanttinen tut- kimus on näihin asti keskittynyt merkitys- jatkumon leksikaaliseen päähän: semantiik- ka on ollut ensisijaisesti sanasemantiikkaa.
Esimerkiksi suomen ja sen sukukielten sa- naston diakronisella semanttisella tarkaste- lulla on vankat perinteet etymologisessa tutkimuksessa. Kieliopillisempien muoto- ainesten kuten taivutuspäätteiden tai johti- mien kantamien merkityssisältöjen synkro- nisesta luonteestaja historiallisista kehitys- mekanismeista ei sen sijaan ole samassa
D vıRıTTAıA 2/1005
määrin tietoa, eikä tällaisen tiedon hankin- taan näytä olevan olemassa valmiita mene- telmiäkään.
Oman tutkimukseni kohteena on ollut yksi itämerensuomalaisten kielten morfo- semanttinenja olennaiselta osin ınyösjoh- to-opillinen kategoria: refleksiiviset verbit ja verbirakenteet. Tämän luokan perustapa- uksessa transitiiviverbin yhteydessä esiin- tyvä refleksiivinen muotoaines, ns. reflek- siivitunnus, aiheuttaa verbissä sellaisen merkityksenmuutoksen, että verbin nor- maalisti kuvaaman kaksiosanottajaisen ti- lanteen sijasta kuvattavassa tilanteessa on- kin mukana vain yksi osanottaja,joka koh- distaa suorittamansa toiminnan omaan it- seensä. Tämä Semanttinen refleksiivisyys on refleksiivikategorian prototyyppinen merkitys ja myös sen määritelmällinen edellytys, mutta yleensä refleksiiveillä on muunkinlaista käyttöä.
Itämerensuomessa esiintyy rakenteel- taan neljäntyyppisiä refleksiivejä: refleksii- visiä johdoksia (esim. suomen pescfvtyii), refleksiivisiä taivutusmuotoja (esim. suo- men itämurteiden pesekseıı 'peseytyy` tai pessiíıı `peseytyi`), verbejäjoiden objekti- na on refleksiivipronomini (esim. pestä it- sensä), ja ns. implisiittisiä refleksiivejä (transitiiviverbejä,joilla on intransitiivise- na refleksiivinen merkitys, esim. Oletknjo pessyt ja pukenıı t?tai Mies Izeirti pitkäk- seen). Verbin merkitystä muuttavana ainek- sena, refleksiivitunnuksena, näissä neljäs- sä rakennetyypissä on vastaavasti johdin, refleksiivinen taivutuspääte, pronomini tai nollamorfi. Tunnuksista refleksiivipronomi- ni on muodoltaan leksikaalinen kielenyksik- kö (siis oma sanansa), johtimet ja taivutus- päätteet taas suffikseja. Näiden tunnustyyp- pien rinnakkaisuus osoittaa. että kielen lek- sikaalisillaja sidonnaisilla morfeemeilla voi olla samankaltaisia merkitystehtäviä.
Semanttinen refleksiivisyys ei siis ole muodoltaan refleksiivisten verbien tai ver-
birakenteiden ainoa käyttötapa. Lisäksi ero- tan tutkimuksessani automatiivisen (tai antikausatiivisen) ja passiivisen merkitys- luokan, ja kustakin kolmesta päämerkitys- tyypistä on edelleen erotettavissa alalajeja.
Refleksiivin merkitystyypin määräytymi- seen vaikuttaa osaltaan sen kantaverbin luontainen seınantiikka: esimerkiksi kaik- kien transitiiviverbien toimintaa inhimilli- nen toimija ei välttämättä voi kohdistaa it- seensä, eikä semanttisesti refleksiivinen käyttö siis ole verbille aina mahdollista.
Viime kädessä refleksiivin merkitystulkin- ta syntyy kontekstin perusteella. Merkitys- jaon tärkeimpänä kriteerinä on refleksiivin
sisältävän lauseen subjektin Semanttinen rooli, käytännössä sen agentiivisuus tai epäagentiivisuusjoka tosin on aste-ja tul- kintailmiökin. Kun ihminen esimerkiksi peseytyy. pesee itse itsensä, kyseessä on tietoinen agentiivinen, refleksiivinen toi- minta. Merkitystyypiltään automatiivista tai passiivista on sen sijaan esimerkiksi pyykin peseytyminen: siinä pesemisen kohde ei pese itse itseään, vaan pyykin voi ajatella peseytyvän itsestään, siis tulevan puhtaak- si, tai toiminnan taustalle voi ajatella suo- rittajankin, pesijän, joka pesee pyykin mutta jonka panoksen tarkempi laatu jää kielelli- sen ilmauksen perusteella epämääräiseksi.
Merkitystyyppien yleisyyssuhteetja esiin- tymismahdollisuudet vaihtelevat refleksii- vityypeittäin.
Kielen refleksiivistö on luonteeltaan kerrosteista: kielessä esiintyy yhtäaikaa erilaisia ja eri-ikäisiä refleksiivityyppejä, yleensä vähintään kahta, itämerensuomalai- kielissä neljää tyyppiä rinnan. Tutki- muksessani olen päätynyt siihen, että itäme- rensuomen neljä refleksiivistä rakennetyyp- piä on tunnettu jo nykykielten yhteisessä kantakielessä myöhäiskantasuomessa, ref- leksiivitaivutus tosin vasta idullaan ja ref- leksiivijohdokset nykyistä vähempinä ja morfologisesti yksinkertaisempina tyyppei-
nä. Itäınerensuomen refleksiivityyppien keskinäisiin alueittaisiin yleisyyssuhteisiin ovat jossain määrin vaikuttaneet kontaktit germaanisiinja slaavilaisiin naapurikieliin.
Olen käsitellyt tutkimuksessani kielel- listen muotojen, tässä tapauksessa itäme- rensuomen refleksiivien, monikäyttöisyyttä ja niiden muodon ja käyttösuhteiden histo- riallista muuttumista. Diakroninen tarkas- telu on ensin edellyttänyt refleksiivistön synkronista kartoitusta, toisin sanoen riit- tävän laajan aineiston morfologista ja se- manttista analyysia. Tutkimustehtäväni onkin ollut kahtalainen: Olen esittänyt suo- men, karjalan, lyydin, vepsän, inkeroisen ja vatjan refleksiivistön inventaarinja deskrip- tion. Sen lisäksi olen luonnostellut tämän aineiston perusteella itämerensuomen ref- leksiivityyppienja koko refleksiivistön ke- hityslinjoja sekä refleksiivien yleisempiä semanttisia kehitystendenssejä. Tärkeänä tukena käsittelyssä on toiminut vertailutie- to muista kielistä.
Kieli on merkkijärjestelmä,joka pyrkii ilmaisun informatiivisuuden ja taloudelli- suuden optimaaliseen suhteeseen. Muun muassa tämän pyrkimyksen vuoksi kieli muuttuuja sen yksiköiden muodonja mer- kityksen suhteet elävät. Muuttuı ninenajas- sa on ominaista refleksiivistöllekin. Kieleen voi syntyä uusia refleksiivisiä rakennetyyp- pejäja vanhoja voi vastaavasti hävitä käy- töstä. Tällaiset refleksiivistön kokonaisra- kenteen kannalta radikaalit muutokset ovat kuitenkin hidasliikkeisiäja siten pitkällisen kehityksen tulosta. Keskeisempää on kielen olemassaolevien refleksiivityyppien muo- torakenteen tai käytön muuttuminen. Se- ınanttiset muutokset ovat yleensä refleksii- vityypin käyttöalaa laajentavia.
Kielellisen yksikön merkityksen histo- rialliseen muuttumiseen kytkeytyy erotta- mattomasti sen synkroninen polysemia, monimerkityksisyys. Polysemia katsotaan kielessä yleensä sekundaariksi ilmiöksi
êã
yksikäyttöisyyteen nähden ja siten histori- allisen kehityksen, merkityksen laajenemi- sen, tulokseksi. Merkitysvariantteja yhdis- tävät synkroniset piirteetja historiallisissa merkityssiirtymissä välittävät piirteet ovat periaatteessa samoja. Yksinkertaisimmil- laan jonkin kielenyksikön merkityksen- muutoksen vaiheiden selvittäminen tarkoit- taakin sen synkronisten merkitysvarianttien asettamista ikäjärjestykseen. Tätä kautta diakronisen merkityksenkehityksen ku- vaus on kytköksissä polysemian kuvauksen ongelmiin. Pääsy käsiksi refleksiivien po- lysemian kehitysmekanismeihin on ollut yksi tutkimustavoitteistani. Semanttisessa edelleenkehityksessä näyttää vaikuttavan keskeisesti metafora. Refleksiivienkaikil- la merkitystyypeillä on jokin piirreyhtäläi- syys refleksiivikategorian semanttisen pro- totyypin, semanttisen refleksiivisyyden, kanssa.
Refleksiivien semanttisen kehityksen tarkastelun perustana tutkimuksessani on se, että kehitys etenee tyypillisesti funkti- osta toiseen universaaleja, usein ennustet- tavia reittejä. Kehityksen lähtökohtana on refleksiivinen merkitys ainakin niissä ra- kennetyypeissä,joissa refleksiivitunnukse- na on pronomini tai joiden refleksiivitunnus palautuu varhempaan pronominiin. Itäme- rensuomessa tällaisia ovat paitsi refleksii- vipronominin objektinaan sisältävät raken- teet alkuperäisimmiltä päätteiltään todennä- köisesti myös refleksiivitaivutus. Sen sijaan refleksiivijohdosten ja implisiittisten reflek- siivien semanttiset kehityssuunnat ovat epä- selvemmät. Semanttinen kehitys etenee ref- leksiivisestä merkityksestä ensin automatii- viseenja sitten passiiviseen merkitykseen.
Kun refleksiivityypillä alkaa voida esiintyä muitakin kuin agentiivisia ja inhimillisiä subjekteja, subjektilta ei enää vaadita tah- donalaisuuden ja toiminnallisuuden piirret- tä,ja kehityksen lopputilanteessa, passiivi- sessa merkityksessä, refleksiivin subjekti-
l>
tarkoite voi olla kantaverbin kuvaaman toi- minnan täysin passiivinen kohde.
Refleksiivislähtöisessä semanttisessa kehityksessä refleksiivitunnuksen merkitys muuttuu kieliopillisempaan tai kalpeam- paan suuntaan. Tunnuksen vaikutus kanta- verbin leksikaaliseen merkitykseen vähe- nee, sen referentiaalisuus heikkenee ja esiintymisehdot väljenevät. Rakennetyyp- pi voi samalla produktiivistua. Kehitysket- jun päässä sijaitseva passiivi onkin kielissä usein kieliopillinen, taivutukseen luettava luokka. Toinen refleksiivien yleinen se- manttinen kehitystendenssi on mediaalistu- minen, joka perustuu refleksiivimuodosteen morfologisen rakenteen kompositionaali- suuden heikkenemiselle.
Refleksiivienmuodollaja merkityksellä on kiinteä vastaavuussuhde. Rakennetyy- peissä on nähtävissä tendenssi muodon ja merkityksen väliseen ikonisuuteen tai iso- morfiaan, siihen, että ilmausten kieliopilli- nen rakenne heijastaa niiden kuvaamien ti- lanteiden rakennetta. Vastaavuus koskee tilanteen osanottajien keskinäistä erotetta- vuutta: mitä erotettavampia toisistaan toi- minnan suorittajaja kohde ovat, sitä toden- näköisemmin ne koodautuvat tilanteen kie- lennöksessäkin erillisiksi sanoiksi, subjek- tiksi ja objektiksi. Refleksiivientapaukses- sa tämän tendenssin taustalla on se paradok- si, että vaikka semanttisesti refleksiivises- sä toiminnassa agentti kohdistaa toiminnan itseensä ja tilanteessa on tosiasiassa läsnä vain yksi osanottaja transitiiviverbeille odo- tuksenmukaisten kahden sijasta, voi osan- ottajien määrä käytännössä hahmottua kah- deksikin. Tämä on luontaisinta inhimillisel- le toimijalle, joka voi käsillään kohdistaa konkreettisia toimintoja itseensäjokseenkin samaan tapaan kuin johonkin ulkopuoli- seenkin kohteeseen. Tilanteen kaksijakoista hahmotusta edistää se, että refleksiivin kan- tana ja semanttisena lähtökohtana on ver- bi, jonka toiminnalla yleensä on eri suorit-
@
taja ja kohde. Toisaalta osanottajien erotet- tavuus ei ole pelkästään maailman, vaan myös käsitteistyksen ilmiö. Kun refleksii- vitunnuksena esiintyy itsenäinen sana, pro- nomini, toiminnan refleksiivinen objekti mielletään itsenäisemmäksi, erillisemmäksi subjektitarkoitteesta kuinjos refleksiivitun- nuksena on affiksaalinen morfi .
Kehitys refleksiivisestä merkityksestä automatiiviseen ja passiiviseen samoin kuin mediaaliseenkin merkitykseen tietää tilan- teen osanottajien erotettavuuden tai erotte- lun heikkenemistä. Esimerkiksi passiivissa tämä ilmenee siten, että toiminnan varsi- naista suorittajaa ei ole välttämätöntä il- maista lauserakenteessa ollenkaan. Reflek- siivin subjektitarkoitteen yksi- ja kaksija- koisuuden hahmotusjatkumo heijastuu myös refleksiivityyppien morfologisen ra- kenteen ja merkitysprofiilin suhteeseen.
Automatiivinen ja passiivinen merkityslaji ovat yleisempiä affiksaalisille refleksiivi- tyypeille kuin verbistä ja pronominista koostuville refleksiivityypeille. Johtimet ja taivutuspäätteet ovat viittaussuhteeltaan ja omalta merkitykseltään epäspesifisempiä kuin refleksiivipronomini ja siten toimin- nan suorittajan ja kohteen rajaa kuvaukses- sa häivyttäviä. Ne ovat myös esiintymäym- päristössään semanttiselle edelleenkehityk- selle alttiimpia elementtejä. Refleksiivisissä pronominirakenteissa toiminnan osanotta- jien syntaktinen erottelu taas selvästi estää tai ainakin hidastaa semanttista edelleenke- hitystä. Refleksiivityypinmerkityksenkehi- tystä säätelee siis sen morfologinen tai morfosyntaktinen rakenne. Myös kielen refleksiivistön sisäinen rakenne vaikuttaa sen sisältämien refleksiivityyppien kehitys- suuntiin. Refleksiivityypeilläon keskinäistä työnjakoa. Josjonkin tyypin ilmaisualasta vähenee tai katoaa kokonaan semanttisen refleksiivisyyden
tämä funktio lankeaa vastaavasti entistä ilmaisumahdollisuus, suuremmassa määrin muille refleksiivisil-
le rakennetyypeille.
Kielen historiaa koskevia oletuksia ja päätelmiä on perinteisesti leimannut pyrki- mys selkeyteen ja täsmällisyyteen. Nuor- grammaattinen koulukunta, joka oli meillä pitkään vallitseva, pyrki luomaan tarkastel- tavasta kielestä (varsinkin sen kieliopista) kuvan tarkkarajaisiin ja synkronisesti vakai- siin luokkiin jäsentyvänä järjestelmänä.
Kielessä haluttiin nähdä invarianssia va- rianssin sijaan. Nyttemmin korostetaan luokkien prototyyppistäja suhteellista luon- netta, mikä antaa paremmat edellytykset ymmärtää niiden muutoksia. Kielellisen ka- tegorian, varsinkin semanttisen, näkeminen rajoiltaan epämääräiseksi ja muuttuvaksi on myös refleksiivistön historiallisen tarkaste- lun välttämätön taustaoletus.
On väistämätöntä, että käsitykseemme kielen historiasta ja muuttumisesta vaikut- taa käsityksemme kielestä. Vaikka kieli si- nänsä on objektiivisesti havaittavissaja siis
olemassa, täysin neutraalia kielen tieteellis- tä tarkastelutapaa ei ole. Katsomme aina kieltä omaksumamme näkemyksen tai tiu- kemmassa tapauksessa teorian silmälasien läpi, ja tämä katsomus taittaa näkemääm- me halusimme sitä tai emme. Kielihistoria elää kielinäkemysten yleisen kehityksen mukana, ja tässä mielessä historiallinenkin kielioppi on aina nykyhetken kielioppia.
Kielentutkimuksen kehitys on mones- sa suhteessa ennustamatonta (niin kuin kie- len itsensäkin), emmekä voi tarkkaan tietää, millä nyt saavuttamistamme tutkimustulok- sista on kantovoimaa sadan tai kahdensadan vuoden päähän tai pitemmälle. Ihmisen ute- liaisuus menneisyyttä, myös kielen mennei- syyttä kohtaan lienee kuitenkin pysyvää.
Tässä valossa kaikella kielentutkimuksella on oma, ainakin fragmentaarinen arvonsa.
Nähdäkseni kunkinhetkisen tutkimuksen tehtävä olisi jättää jälkeensä mahdollisim- man monipuolisia fragmentteja. l
VESA KOIVISTO Itämerensııonıen refleksiivit. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimi- tuksia 622. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki 1995.
Suomen kielen laitos, PL 3 (Fabianinkatu 33), 00014 Helsingin yliopisto
