teidemme omituisuuksista, ennen kaik- kea Etelä-Pohjanmaan johdonmukaises- ta ti-kannasta. Lukijalle tämäntapaiset mutkikkaat kehityskulut on sitä paitsi selostettava kyllin yksityiskohtaisesti.
Pelkät vihjauksenomaiset arvelut, jom- moisella on esim. kuitattu izn loppuhei- ton osuus si-imperfektin säilymiseen (s.
177), eivät toki riitä. Jos -i:n heittymisel- lä on todellakin ollut merkitystä, lienee kysymys siitä, että imperfektin yksikön 3. persoonaan, si ~ ti -vaihdoksen pe- ruskategoriaan, ei ole jäänyt muuta ai- kamuodon tuntomerkkiä kuin vartalon s-loppuisuus (huusi > huus, käänsi >
kääns, rakensi > rakens jne.). Muutoksel- la ei näin ole ollut normaaleja toteutu- misedellytyksiä; tilanne on ollut lähes sama kuin supistumaverbeissä (hakkasi
> hakkas). Lounaismurteissahan kehitys on päinvastoin johtanut si-aineksen yleistämiseen imperfektin tunnukseksi.
Klaus Laalon väitöskirja ”Imperfek- timuotojen ti ~ si -vaihtelu suomen kie- lessä” on muutamista puutteistaan huo- limatta kelvollista työtä. Lukijalle se vä- littää tutkitusta ilmiöstä selkeän ja joh- donmukaisen kuvan. Sen keskeiset osat nojaavat runsaaseen ja luotettavaan ma- teriaaliin, joka on luokiteltu huolellisesti ja yleensä myös tarkoituksenmukaisesti.
Päätelmät ovat varovaisia, ja ne on pe- rusteltu uskottavasti. Joissakin kohdin tulokset olisivat kyllä suoneet mahdolli- suuksia rohkeampiinkin tulkintoihin.
Teos osoittaa joka tapauksessa alan tut- kimusmenetelmien ja taustateorioiden tuntemusta sekä monenkirjavan aineis- ton hallintakykyä. Nämä myönteiset sei- kat tulivat ilahduttavasti ilmi myös väi- töstilaisuudessa.
HEı KKıLEsKıNı-:N
Adjektiiviadverbien
semantiikkaa ja pragmatiikkaa
TERTTU ORPANA Kuvaus vai kommentti.
Tutkimus suomen kielen adjektiiviadver- bien semanttisesta tulkinnasta. Opera fennistica & linguistica 2, Tampereen yliopiston suomen kielen ja yleisen kieli- tieteen laitos. Tampere 1988.
Runsaan puolen vuosisadan ajan on suomen adverbien luokittelun perusluon- teisena esityksenä ollut Erik Ahlmanin artikkeli ››Adverbeista›› (Virittäjä 1933).
Artikkeli alkaa toteamuksella: ››Perin- näisistä sanaluokista adverbit kuuluvat kaikista vaikeimmin määriteltäviin» To- teamus pitää vieläkin paikkansa. Jo ad- verbikategorian rajaus muihin sanaluok- kiin nähden on joinkin kohdin ongel- mallinen, esim. eräät sanat ja sanatyypit voitaisiin yhtä hyvin käsittää nominin taivutusmuodoiksi kuin derivoiduiksi adverbeiksi. Kaiken myöhemmän kes- kustelun kehyksenä on ollut Ahlmanin esittämä kategoriansisäinen jako 1) ta- vallisimmin verbejä mutta määrätapauk- sissa myös muiden sanaluokkien esiin- tymiä määrittäviin paikkaa, aikaa, tilaa ja tapaa merkitseviin materiaalisiin ad- verbeihin, 2) adjektiiveja ja materiaalisia adverbeja määrittäviin ominaisuuden as- tetta tai vivahduksia ilmaiseviin intensi- teettiadverbeihin ja 3) puhujan subjektii- vista suhtautumista sanomaansa merkit- seviin modaalisiin adverbeihin. Ahlman kiinnitti huomiota myös siihen, että sa- ma adverbi voi esiintyä edustamassa eri kategorioita erilaisissa konteksteissa, esim. hyvin on materiaalinen adverbi lauseessa Hän tekee työnsä hyvin mutta intensiteettiadverbi lauseessa Erotus on hyvin suuri. Ahlmanin näkökulma oli semanttiset suhteet huomioon ottavasti syntaktinen, ja tällainen näkökulma on ollut hallitsevasti leimallinen myöhem- mällekin suomen adverbeja koskevalle keskustelulle, myös Terttu Orpanan väi- töskirjalle ››Kuvaus vai kommentti››, jo- ka tarkastettiin Tampereen yliopistossa maaliskuussa 1988.
Kaikkiaan suomen adverbeista on ai- kaisemmin julkaistu yksi monografia, Helena Sulkalan ››Suomen kielen ajan adverbien semantiikkaa›› (1981), joten nyt Orpanan tutkimuksenkin ilmestyttyä sanaluokan osa-alueiden kartoitus on päässyt hyvin alkuun. Erilaisista näkö- kulmista on tarkasteltu myös niitä ad- verbeja, joihin Orpana on tutkimukses- saan keskittynyt. Ns. Kielioppikomitean mietinnössä (1915) huomattiin adverbien asema paitsi sanan myös lauseen määrit- teenä, ja tämän seikan nosti uudelleen esille Paavo Ravila (››Lauseeseen liitty- neet irralliset ainekset››, Vir. 1945). Mui- den partikkelikategorioiden ohella ad- verbien funktiota konnektiivina on käsi- tellyt Jorma Vuoriniemi (››Konnektorit tekstin strukturoijina››, Vir. 1976), ja Hilkka-Liisa Matihaldi on käsitellyt myös modaalisia adverbeja väitöskirjas- saan (››Nykysuomen modukset I››, Oulu 1979). Kategoriointia koskevia kannan- ottoja on esittänyt Risto Tuomikoski (››Adjektiivin ja adverbin erosta››, Vir.
1973), joka päätyi mm. siihen, että ad- jektiiveista sti-morfeemílla muodostetut sanat (esim. nopeasti) ovat lähinnä ad- jektiivin taivutusmuotoja. Kategorioin- nin terminologiaa koskeva kannanotto on Auli Hakulisen ja Fred Karlssonin (››Nykysuomen lauseoppia››, 1979) esittä- mä jako, jonka mukaan verbin määrit- teet ovat adverbeja ja adjektiivin määrit- teet ad-adjektiiveja; jälkimmäiseen ryh- mään, jonka esiintymiä Kalevi Tarvai- nen (››Dependenssikielioppi››, 1977) sa- noo attribuuteiksi, kuuluvat myös adjek- tiiviadverbien määritteet (esim. hyvin konneksiossa hyvin usein).
Ahlmanin artikkelista alkaen on ad- verbeja koskevalle keskustelulle ollut ominaista yleislingvistinen ote kunkin kirjoittajan näkemysten mukaisesti. Tä- mä onkin ymmärrettävää ongelmakenttä huomioon ottaen, ja tästä selittyy myös se, että useimmat puheenvuorot ovat viimeisen viidentoista vuoden ajalta, jol- loin fennistiikassakin on vallinnut pyr- kimys soveltaa yleislingvistisiä ajatuksia erityisesti syntaksin ja semantiikan tut-
kimuksessa. Tätä perinnettä jatkaa myös Terttu Orpana. Hän on hyvin omaksu- nut erilaisia ajatus- ja kuvausmalleja sito- matta kuitenkaan esitystään mihinkään yhteen olemassa olevaan kieliopilliseen esikuvaan vaan käyttämällä niitä aina kulloisenkin tarpeen mukaan. Voisi sa- noa, että hän on pitkälti kehittänyt oman ja jopa persoonallisen metodinsa.
Esim. sijakielioppimallia hän on sovel- tanut ansiokkaasti selvittäessään ns. va- paiden adverbien osuutta lauseen seman- tiikkaan sen mukaan, missä roolissa ole- vaan eksplisiittiseen tai implisiittiseen konstituenttiin ne liittyvät, mutta useim- missa muissa yhteyksissä ei sijakieliopil- la ainakaan yhtä keskeisesti operoida.
Valikoivaan mallinkäyttöön on ollut tapana suhtautua kahdella tavalla. Tois- ten mielestä tutkimuksessa (tai ainakin korkeatasoisessa tutkimuksessa) on noudatettava koko ajan samaa tiukkaaa metodista mallia, ja toisten mielestä on tarkoituksenmukaisinta käyttää valikoi- vasti aina kulloinkin käsiteltävään on- gelmaan parhaiten sopivaa mallia.
Kummallakin tavalla on tehty ansiok- kaita tutkimuksia. Myös Orpanan rat- kaisu on hyvin perusteltavissa, vaikka kieltämättä yhtenäistämisenkin varaa olisi ollut. Keskeisimpänä perustana on predikaattilogiikka, jota on täydennetty paitsi sijakieliopin myös dependenssikie- liopin malleilla, tai ainakin termeillä.
Metodisen yhtenäisyyden vaikutelma oli- si monin paikoin saatu aikaan lähes vain terminologisin keinoin. Usein mallinva- lintaan on vaikuttanut kulloinenkin läh- dekirjallisuus, mutta hiotumman tuntui- nen vaikutelma olisi ollut saavutettavissa omaksumalla lähdekirjallisuudesta vain tutkimustulokset ja sovittamalla niiden esittely omaan yhtenäiseen malliin. Sano- man sisältöön tällainen viimeistely ei kuitenkaan olisi vaikuttanut.
Joka tapauksessa Orpana osoittaa olevansa hyvin perehtynyt tutkimuksen- sa kannalta relevantteihin lingvistiikan periaatekysymyksiin. Metodisten seikko- jen esittely luvussa 1 (››Teoreettinen taus- ta ja metodít››) tuntuu paikoin tarpeet-
toman laajalta, mutta toisaalta lukija pääsee näin perille kirjoittajan suhtau- tumisesta eräisiin sellaisiinkin kysymyk- siin, jotka ovat vaikuttaneet hänen omaksumaansa käsittelytapaan, vaikka ne eivät tulisíkaan keskeisesti esille var- sinaisessa aineiston käsittelyssä. On pai- kallaan lyhyesti esittää analyysissa käy- tettävät teoreettiset kehykset, mutta jo- kaisessa semantiikkaa edustavassa mo- nografiassa ei tarvitse lähteä Ogdenin ja Richardsin kolmiosta ja sen myöhem- mistä sovellutuksista eikä esitellä kan- sainvälisessä kirjallisuudessa käytettyjen termien erilaisia tulkintoja. Metodisten seikkojen esittämisen tarkoituksena on auttaa lukijaa ymmärtämään aineiston analyysissa käytettävät keinot, mutta monet semantiikan ajatusmallit lienevät jo suomalaisillekin lukijoille entuudes- taan tuttuja. Kieltämättä kirjoittajan on kyllä joskus vaikea päätellä, mitä luki- joiden voi olettaa tietävän. Laajempaan pohdintaan on syytä vain silloin, kun kirjoittaja joutuu kehittelemään aikai- sempia teoreettisia näkemyksiä tai muu- ten perustelemaan suhtautumistaan on- gelmallisiin teoreettisiin kysymyksiin.
Ansiokkaimmat teorian esittelyn kohdat ovatkin ne, joissa Orpana pohtii modaa- lisuuden ja puhuja-asenteisuuden suhdet- ta (nimenomaan näiden eroa), operaat- tori-käsitettä ja operaattorin syntaktista ja semanttista asemaa lauseessa sekä määrityssuhteen restriktiivisyyttä ja ei- restriktiivisyyttä. Nämä ovat tutkimuk- sessa keskeisiä seikkoja, ja niiden käsit- tely osoittaa kirjoittajan kykyä kriittises- ti osallistua tieteellisiä teorioita koske- vaan keskusteluun.
Tutkimuksensa kohteeksi Orpana on valinnut adjektiiveista ja partisiipeista muodostetut adverbit. Näitä ovat suuri osa intensiteettiadverbeista sekä mate- riaalisista tavan adverbit. Modaalisista adverbeista tarkastelun kohteena ovat sellaiset tapaukset, joissa sama lekseemi tai lekseemin muoto voi toisissa kon- teksteissa olla materiaalinen adverbi tai intensiteettiadverbi. Tällainen rajaus on hyvin perusteltavissa, sillä kyseiset ryh-
mät muodostavat adverbien kentässä selvästi muista erottuvan ja sisäisesti komplisoidun kokonaisuuden. Johdan- nossa Orpana sanoo, että tutkimuksen lähtökohta on ongelma (paremminkinz ongelmat), ei aineisto. Tutkimusta voi- kin luonnehtia ongelmakeskeiseksi, mut- ta toisaalta se perustuu laajaan empiiri- seen aineistoon, jonka muodostavat sys- temaattisesti poimittu Nykysuomen sa- nakirjan adverbiartikkelien esimerkistö sekä erilaisista teksteistä kerätyt ja selek- tiivisesti esitetyt lauseet. Tällainen ai- neisto on tässä tutkimuksessa tarkoituk- senmukaisempi kuin esim. jonkin tilas- tollisen periaatteen mukaan poimittu tai joidenkin määrätekstien kaikki kyseisten adverbien esiintymät käsittävä aineisto.
Vaikka tarkastelu kohdistuukin ad- verbeihin, jotka konventionaalisesti on luokiteltu sanaluokan osaksi, kyseessä ei kuitenkaan ole ensisijaisesti leksikaali- nen tutkimus. Olennaisinta tarkastelussa on se, miten adverbit eri tapauksissa vaikuttavat lauseen semantiikkaan. Vain osa käsiteltävänä olevista adverbeista onkin varsinaisesti leksikaalistunut ad- verbeiksi, ja useimmissa tapauksissa on paremminkin kyse adjektiivien (tai parti- siippien) syntaktisesta derivaatiosta tai fleksiosta. Näin adjektiiviadverbit muo- dostavat produktiivisen, avoimen luo- kan, eikä kiinteitä leksikaalisia luokkia ole edes tarkoituksenmukaista eikä mahdollistakaan osoittaa. Orpana on osoittanut tapauksittain, että adverbien- kin leksikaalistuminen on suhteellinen ja moniasteinen ilmiö ja ettei ole aukotto- mia kriteerejä, joiden avulla voitaisiin
erottaa leksikaalistumat dynaamiseen,
produktiiviseen järjestelmään kuuluvista adverbeista, jotka suhteessaan leksik- koon olisivatkin paremmin nominien (tässä tutkimuksessa adjektiivien) sija- muotoja tai niihin rinnastuvia syntakti- sia johdoksia. Yleensä leksikaalistumi- nen kiteyttää sanan käytön johonkin funktioon, ja siihen liittyy useimmissa tapauksissa jonkinasteinen opaakistumi- nen. Monikon instruktiiveiksi tulkittavat in-adverbit (esim. oikein) ovat yleensä
leksikaalistumia, mikä onkin ymmärret- tävää, sillä tämä sija on muutenkin hy- vin vähän produktiivinen. Sen sijaan sti- morfeemilla muodostetut johdokset ja yksikön genetiivimuodoiksi tulkittavat n- adverbit ovat muodollisena luokkana adverbeja nimenomaan syntaktisesti mut- ta eivät leksikaalisesti.
Tutkimuksessa on säilytetty Ahlmanin kolmijako materiaalisiin, intensiteettiä osoittaviin ja modaalisiin adverbeihin, mutta dispositio ei kuitenkaan perustu tähän jakoon, vaan olennaisemmiksi ovat nousseet muunlaiset distinktiot.
Orpana onkin päätynyt siihen, että Ahlmanin luokituskriteerit sopivat kuta- kuinkin yksiselitteisesti mutta eivät jäännöksettömästi nimenomaan leksi- kaalistuneihin adverbeihin. Vaikka myös leksikaalistumattomat, kielen produktii-
viseen järjestelmään kuuluvat adverbit edustavat aina kulloisessakin kontekstis- saan jotakin Ahlmanin luokista, niiden luokanmäärittely on monisyisempi, lau- seen tai lausekkeen semanttisesta koko- naisrakenteesta mutkikkaammin riippu- va. Olennaisimmat distinktiot perustuvat siihen, ovatko määrityssuhteet kvalitatii- visia, kvantitatiivisia vai modaalisia, mutta nämäkään suhteet eivät aina yk- sittäisissä lauseissa ole toisiaan pois sul- kevia; usein onkin osoittautunut tarkoi- tuksenmukaiseksi puhua kvalitatiivisista, kvantitatiivisista ja modaalisista kompo- nenteista. Vaikka kvalitatiivinen määri- tyssuhde on tyypillinen materiaalisille adverbeille ja kvantitatiivinen määritys- suhde tyypillinen intensiteettiadverbeille, kyseessä ei ole konventionaalisten ni- mien korvaaminen uusilla, vaan taval- laan eräänlainen ristiintaulukointi. Tut- kimuksen toisena perusluonteisena nä- kökulmana on se jo väitöskirjan nimes- säkin oleva kysymys, kuuluuko adverbi varsinaiseen propositionaaliseen kuvauk- seen vai edustaako se puhujan kom- menttia propositionaalisen elementin tulkinnasta.
Ahlmanin luokituksessa modaaliset adverbit ovat ainakin suurin piirtein sa- ma kategoria kuin Orpanan luokitukses-
sa kommentti (tai operaattori). Orpana puolestaan rajoittaa modaalisen kompo- nenttinsa käsittämään vain loogisen,
episteemisen ja deonttisen modaalisuu- den, joista adjektiiviadverbi voi edustaa nimenomaan episteemistä modaalisuut- ta. Kommentille on ominaista, ettei se vaikuta ilmauksen totuusehtoihin, se ei ole ekstensionaalinen, ja predikaattina se on itsenäinen. Kuvaus taas vaikuttaa il- mauksen totuusehtoon, se on ekstensio- naalinen ja predikaattina alisteinen.
Esim. lauseessa Hän harjoittelee sisuk- kaasti maailmanmestaruuskilpailuihin ad- verbi sisukkaasti kuuluu ilmauksen eks- tensioon, se spesifioi harjoittelun tapaa.
Lauseessa Juontaja piti sisukkaasti helle- hatun päässä (vaikka satoi) adverbi on puhujan kommentti, sillä lauseessa ei ole mitään sellaista semanttista ulottuvuut- ta, jonka tarkentajaksi sisukkaasti sopisi.
Kummassakin lauseessa on sama sisuk- kaasti-adverbi pintasyntaktisesti samassa asemassa, mutta toisessa lauseessa se kuuluu kuvaukseen ja toisessa se on kommentti. Ratkaisevaa merkityksen jä- sentymisessä ei olekaan adverbin leksi- kaalinen luonne, vaan se, millaisen suh- teen se muodostaa määrittämänsä pää- sanan kanssa. Adverbin tulkitseminen kommentiksi riippuu usein erilaisista pragmaattisista seikoista. Joissakin ta- pauksissa Semanttinen ristiriita voi osoit- taa adverbin kommentiksi, esinı. Portti- kin oli tylysti lukossa (puhuja pitää tyly- nä, että portti oli lukossa, eikä 'tylyllä tavalla lukossa', vrt. Myyjä puhui tylys- ti). Puhujan kommentti voi ilmaista myös aktuaalin lauseen propositiota koskevan yleispätevyyden, geneerisen proposition; esim. lauseessa Mies myi pe- tollisesti vettä viinana ei petollisesti supis- ta tai tarkenna ekstensiota (veden myy- minen viinana on sinänsä petollista).
Lausekkeessa oikein saatananmoinen myrsky ei oikein välttämättä ilmaise saa- tananmoisuuden astetta (kvantiteettia), vaan paremminkin puhuja on käyttänyt sitä kommenttina, jolla hän on perustel- lut sananvalintaansa. Kiistattomia kommentteja ovat episteemiset modaali-
set adverbit (esim. luultavasti) sekä har- vinaisemmat evaluoivat adverbit (esim.
onneksi, valitettavasti). Leksikaalistunei- na tällaisilla on semanttis-syntaktinen käyttöohjeensa, eikä niitä voi käyttää dynaamisesti erilaisia semanttisia suhtei- ta osoittamassa.
Kuvaukseen kuuluvan adjektiiviad- verbin perusluonteisena funktiona voi- daan pitää kvalitatiivista määrityssuh- detta (kvalitatiivista komponenttia), ja tämä on lähtökohtana myös leksikaalis- tumisessa ja siihen mahdollisesti liitty- vässä siirtymisessä kvantitatiivisen mää- ritteen funktioon. Kvalitatiivinen kom- ponentti on säilynyt esim. sellaisissa avoimeen, produktiiviseen järjestelmään kuuluvissa konneksioissa kuin ihastutta- van kaunis ja iljettävän ruma, kun taas kvalitatiivisen komponenttinsa menettä- neitä leksikaalistumia ovat sellaiset kvantitatiivisen määrityssuhteen sisältä- vät konneksiot kuin tavattoman kaunis ja tavattoman ruma. Monikon instruktii- vin leksikaalistumat voivat olla kvalita- tiivisia vain verbin määritteinä (esim.
Kirjoitinko nimen oikein?), mutta adjek- tiivin määritteinä ne ovat vain kvantita- tiivisia (esim. oikein hyvä).
Kuvaukseen kuuluvan kvalitatiivisen adverbin melko yleinen tehtävä on raja- ta pääsanansa ekstensiota. Esim. lausek- keessa kampamaisen liuskainen lehti ad- verbi kampamaisen sulkee pois totuus- ehdoista muunlaisen liuskaisuuden. Ad- verbi voi ilmaista myös pääsanansa pä- temisen ehdon jostakin näkökulmasta katsottuna, esim. kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Tällainen näkökulman ad- verbi ei ota kantaa muiden, komplemen- taaristen totuusehtojen mahdollisuuteen (tarkoite voi olla merkittävä muussakin tapauksessa kuin kulttuurihistoriallises- ti). Adverbi ei puutu pääsanansa eksten- sioon myöskään sellaisissa tapauksissa, joissa se vain myötäilee pääsanansa merkitystä (esim. askeettisen niukkasanai- nen) tai ilmaisee stereotypian (esim. sak- salaisen täsmällinen silloinkin kun kyse ei ole saksalaisesta).
Kvantitatiiviset määritteet (intensiteet-
tiadverbit) on joskus nähty pääsanansa ekstensiota rajoittavana, mutta kyseessä on paremminkin ominaisuuden asteen tarkentaminen (esim. epätavallisen suuri).
Lausekkeessa tappavan myrkyllinen on määrite tulkittavissa lähinnä intensiteet- tiadverbiksi, mutta sillä on samanaikai- sesti kvantitatiivisen funktion lisäksi myös kvalitatiivinen funktio. Useissa ta- pauksissa intensiteettiadverbin funktiona on kuitenkin vain normista poikkeavuu- den osoittaminen. Esim. lumoavan kau- nis ei ainakaan välttämättä ilmaise mi- tään erityistä kauneuden lajia vaan ta- vallista suurempaa kauneutta, ja näin ovat mahdollisia sellaisetkin puhekieliset ilmaukset kuin kauhean nätti ja hirveän ihana. Kvantitatiivinen määrite voi il- maista myös ominaisuuden absoluuttista astetta, esim. líikkumattoman tyyni veden pinta.
Verbin määritteenä olevan adverbin määrityssuhteen semantiikkaan vaikut- taa se, mitä syväsijaa edustavaan ydin- predikaation argumenttiin adverbi suh- teutuu, riippumatta siitä onko argu- mentti eksplisiittisesti esillä pintalausees- sa vai ei. Esim. lauseessa Köyhät ihmiset asuvat ahtaasti adverbi ahtaasti luonneh- tii tai paremminkin edustaa luonnehti- vasti asua-verbin PAIKKA-argumenttia, mutta lauseessa Kaupunki on rakennettu ahtaasti sama adverbi edustaa luonneh- tivasti rakentaa-verbin TULOS-argu- menttia. Kuitenkin adverbin perusluon- teisuus predikaatin määrittäjänä ja vas- taavasti predikatiiviadverbiaalin perus- luonteisuus argumentin (substantiivin tms.) määrittäjänä tulee esille esim. sel- laisessa lauseessa kuin Isä katseli hellästi ja ylpeänä tytärtään, jossa hellästi kyllä liittyy TEKlJÄ-argumenttiin mutta määrittää varsinaisesti verbiä (`hellällä tavalla' eikä 'isä on hellä'), ja ylpeänä kuuluu predikaatioon 'isä on ylpeä' (niissä puitteissa, joissa predikatiiviad- verbiaalin käyttö on mahdollista) eikä sen merkitys ole 'ylpeällä tavalla' (vrt.
ylpeästi). Käytännössä tällainen distink- tio kuitenkin usein neutraalistuu, jolloin stt-adverbi ja na-muoto ovat keskenään
substituoitavissa, esim. Vaari mutristi harmistuneesti/harmistuneena suutaan.
Olen esimerkinomaisesti maininnut vain muutamia Orpanan tutkimukseen sisältyvistä havainnoista. Yleensä hänen tulkintansa ovat hyvin perusteltuja. Jois- sakin tapauksissa voisivat toisenlaisetkin tulkinnat olla mahdollisia, mikä usein johtuu produktiivisen järjestelmän dy- naamisuudesta ja avoimuudesta, siitä et- tä muodollisesti samanlaisilla lauseilla ja lausekkeilla voidaan ilmaista erilaisia semanttisia struktuureja. Kritiikkiä voisi
kohdistaa siihen, että Orpana on joinkin kohdin tarpeettoman monisanainen;
monin paikoin lukija ymmärtäisi ja us- koisi vähemmälläkin. Hakemalla löytyisi muunkinlaisia rikkeitä. Esim. s. 108, jos- sa käsitellään sanajärjestyksen osuutta operaattorin vaikutusalan tulkintaan, esimerkkisarja on huonosti valittu. Jois- sakin kohdin terminvalinta ei ole onnis- tunutta (esim. s. 101 huudahdusta käsit- televässä kohdassa, jossa on lisäksi epä- tarkka lähdeteoksen referointi; s. 105 ei varmasti-tyyppisten adverbien kaksitul- kintaisuus perustu kaikkien mahdollisten maailmojen ja jonkin mahdollisen maa- ilman distinktioon vaan varmuuden ja epävarmuuden distinktioon). Lähdeluet- telossa on muutama epätarkkuus.
Yleisvaikutelma Orpanan tutkimuk- sesta on joka tapauksessa hyvin positii- vinen. Teos on erittäin tervetullut lisä fennistiikan suhteellisen vähäiseksi jää- neeseen semantiikan tutkimusperintee- seen. Monet Orpanan havainnot ja teo- reettiset pohdinnat ovat lisäksi sellaisia, että niillä on yleiskielitieteellistäkin rele- vanssia.
MAUNo Koski
Partisiipista adjektiiviksi
Hı -:uNÄ Koı vı sroPartisiippien adjektii- vistuminen suomen kielessä. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 474.
Mänttä 1987. 459 s.
Tampereen yliopistossa viime vuonna puolustettujen suomen kieltä koskevien väitöskirjojen rypääseen kuuluu Marjat- ta Palanderin ja Kari Nahkolan töiden lisäksi kolmantena Helinä Koiviston tutkimus, joka tarkastettiin 7. marras- kuuta. Aiheeltaan viimeksi ilmestynyt sentään poikkeaa edeltäjistään, jotka molemmat koskevat geminaatioilmiöitä.
Koiviston työ käsittelee vaativaa ja si- nänsä kiintoisaa teemaa: partisiippien siirtymistä verbimuodosta adjektiiviksi.
Kysymys aktuaalistuu usein esim. sana- kirjatyössä ja eri sanaluokkien suhteita koskevassa tutkimuksessa. Tehtävän eri- tyisenä hankaluutena on kuitenkin tul- kinnanvaraisuus, jota aiheeseen pakosta liittyy. Ovathan kaikki partisiipit jossa- kin mielessä adjektiivimaisia; niitä nimi- tetäänkin verbaaliadjektiiveiksi. Usein on vaikea sanoa, milloin partisiippi on menettänyt verbinluonnettaan niin pal- jon, että se on syytä katsoa adjektiiviksi.
Yhtä epäselvä on raja adjektiivistuneen ja siitä edelleen leksikaalistuneeksi tul- kittavan partisiipin välillä. Näistä vai- keuksista tekijä on ollut itsekin selvillä ja monissa yhteyksissä muistuttanut työhön sisältyvistä tulkinnaisuuksista.
Siltä kannalta on hieman outoa, että ti- lastointia on harrastettu runsaasti, toisi- naan varsin vähienkin tapausten varassa.
Luonteeltaan Koiviston tutkimus on syntaktis-semanttinen, mutta jossakin määrin on liikuttu muillakin alueilla.
Morfologian lisäksi on sivuttu joskus yksityisten partisiippien etymologiaa ja väliin stilistisiäkin seikkoja. Kun nykyi- sen yleiskielen ohella on tarkattu myös vanhaa kirjakieltä ja murteita, on teki- jällä ollut työmaata yllin kyllin.
Tutkimuksen perusmateriaalina on koko Nykysuomen sanakirjan (NS) sisäl- tämä aines sekä sanakirjan arkiston
