Voimankäytön ja sotilaallisten toimien oikeuttaminen

YK:n perustamisen jälkeen kansainvälistä politiikkaa hallitsi lähtökohtainen voimankäytön kielto.

Siten sodan ei katsottu olevan validi politiikan jatkamisen keino. Toisen maailmansodan jälkeen kehittynyt näkemys poikkesikin siten merkittävästi niin sanotusta oikeutetun sodan perinteestä.

Oikeutetun sodan traditiossa on kyse ajatteluperinteestä, jonka sisällä on pyritty luomaan kriteereitä sodan ja voimankäytön oikeutuksen arviointia varten.

Oikeutetun sodan käsite palautuu aina kirkkoisä Augustinukseen (354–430). Hänen mukaansa sota oli oikeutettu, mikäli se täytti kolme ehtoa. Ensinnäkin sodan julistajalla täytyi olla laillinen auktoriteetti tällaiseen toimeen ryhtyäkseen. Toiseksi sodan perusteena täytyi olla toisen tekemä vääryys. Ja kolmanneksi sodalla täytyi olla oikea päämäärä eli koetun vääryyden oikaisu. Vain

mikäli kaikki ehdot täyttyivät, voitiin sotaa pitää oikeutettuna. (Sihvola 2005, 130.) Keskiajalla ja uuden ajan alussa Augustinuksen teoretisointia kehitettiin edelleen. Yhtenäisen kristikunnan

hajoaminen synnytti tarpeen säädellä ilmaantuneiden alueellisten suvereenien välisiä suhteita. Juuri oikeutetun sodan käsite tarjosi oivan viitekehyksen tälle sääntelylle. (Douzinas 2007, 238.)

Oikeutetun sodan käsitesisältö täydentyikin keskiajalla suhteellisuusvaatimuksella. Tämä tarkoitti sitä, että sodalla aikaansaatavan hyvän oli oltava suurempaa kuin aiheutetun pahan. Tämän lisäksi myös niin sanottu kaksoisvaikutuksen periaate vakiinnutti asemansa oikeutetun sodan pohdinnassa.

Periaatteen mukaan sodalla on aina sekä tarkoituksellisia että tarkoittamattomia vaikutuksia.

Esimerkiksi viattomien vahingoittaminen saa kuulua sodassa vain tarkoittamattomien vaikutusten piiriin. Myös suhde hyökkäyssotaan ja esimerkiksi uskonnon varjolla tapahtuvaan voimankäyttöön muuttui kriittisemmäksi. Käytännössä oikeutetun sodan tuli olla nimenomaisesti itsepuolustusta.

(Sihvola 2005, 131 – 133.)

Oikeutetun sodan tarkastelu voidaan perinteisesti jakaa kolmeen eri näkökulmaan. Nämä kolme näkökulmaa ovat 1) ius ad bellum eli sodan aloittamisen oikeutus; 2) ius in bello eli

oikeudenmukainen toiminta sotatilassa sekä 3) ius post bellum eli oikeudenmukainen sodan lopettaminen. (Sihvola 2005, 135.)

1600–1700-luvuilta alkaen vakiintui ajatus siitä, ettei toinen sotiva osapuoli lähtökohtaisesti voinut olla toista oikeutetumpi, sen sijaan sotatila ilmensi jonkinlaista toiminnallista tasa-arvoa eri

osapuolten välillä. ³⁷ Ajatus on tällöin se, että valtiolliset suvereenit voivat vapaasti päättää omista toimistaan ilman ulkoisia rajoituksia. Siten esimerkiksi oikeutettu syy ei ole siinä määrin olennainen kuin aiemmin oli tapana nähdä, sen sijaan olennaisempaa on se, että sotatoimien kohde on

oikeutettu. Toisin sanoen sota on oikeutettu sikäli kuin se kohdistuu toiseen tasa-arvoiseen suvereeniin. (Douzinas 2007, 239–240.) ³⁸

Edellä mainittu kehitys johtaakin siihen, että ius ad bellumin ja oikeutetun syyn sijaan huomio kiinnitetään ennen kaikkea ius in belloon eli oikeudenmukaisen sodankäynnin sääntelyyn (Douzinas

37 Tässä toiminnallisessa tasa-arvossa on kyse juuri tutkielman toisessa luvussa käsitellystä järjestelmästä, jota Schmitt kuvaili nomoksena.

38 Tämän kehityksen myötä syntyy modernille ajattelulle keskeinen ero toisaalta suvereenien välisen sodan sekä toisaalta valtion sisäisen väkivallan ja tätä väkivaltaa hillitsevien poliisitoimien välille. Olennainen tekijä on siten aina se, kuka on väkivallan kohde ja kenen suvereniteetin piirissä väkivalta tapahtuu. Mikäli kohde on toinen suvereeni, on kyse kansainvälisestä politiikasta ja sinänsä tasa-arvoisista toimijoista. Mikäli taas voimankäytön kohde on valtion sisällä, on kyse rikollista toimintaa hillitsevistä poliisitoimista. (Douzinas 2007, 241.)

2007, 240). Monet tämän pohdinnan myötä muotoutuneet periaatteet ovat vakiinnuttaneet asemansa Haagin ja Geneven sopimusten myötä kansainvälisen humanitaarisen oikeuden alalla. Olennaisia tekijöitä tällöin ovat ennen kaikkea sivullisten erottelu sotilaista sekä kaikkien käytettyjen keinojen suhteellisuus. (Sihvola 2005, 135, 138–139.)

Nürnbergin oikeudenkäyntien jälkeen ja YK:n perustamisesta lähtien vakiintuu ajatus lähtökohtaisesta voimankäytön kiellosta. Siten tapahtuu paluu ius in bello-näkökulmaan ja voimankäytön oikeutetun syyn pohdintaan. (Douzinas 2007, 243.) Ainoan poikkeuksen voimankäytön kieltoon muodostavat itsepuolustus sekä kollektiiviset toimet YK:n

turvallisuusneuvoston alaisuudessa. Turvallisuusneuvostolla onkin siten keskeinen rooli tehdä arvioita kulloinkin vallitsevasta kansainvälisestä turvallisuustilanteesta sekä kunkin tilanteen edellyttämistä toimista. (Petman & Aro 1999, 8.) ³⁹

YK:n turvallisuusjärjestelmän ydin on peruskirjan VII:ssä luvussa muotoiltu turvallisuusneuvoston päätösvalta kollektiiviseen turvallisuuteen ja pakkotoimiin liittyvissä asioissa. Muodollisesti asia etenee siten, että turvallisuusneuvostossa yhdeksän ääntä viidestätoista riittää toimenpiteiden aloittamiseen. Huomionarvoista kuitenkin on se, että jokaisella pysyvällä jäsenvaltiolla on veto-oikeus, jolla voi estää päätöksen syntymisen. Pysyvät jäsenvaltiot ovat Britannia, Ranska, Kiina, Venäjä ja Yhdysvallat. (Petman & Aro 1999, 17 – 18.)

Alunperin YK:n peruskirjan katsottiin luovan mahdollisuuden puuttua valtioiden välisiin uhkakuviin. Sittemmin on tapahtunut kuitenkin siirtymä jo edellä mainittuun inhimillisen turvallisuuden periaatteeseen. Jo 1992 turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa mainittiin

humanitaariset epävarmuustekijät kuuluviksi VII:n luvun kollektiivisen turvallisuuden piiriin. Siten niin taloudelliset, sosiaaliset kuin ekologiset epävarmuustekijät voivat muodostaa uhan, johon turvallisuusneuvosto voi reagoida. Siispä myös sisäiset konfliktit on käytännössä liitetty kansainvälisen turvallisuuden piiriin. (Petman & Aro 1999, 33.)

Tilanteessa jossa turvallisuusneuvosto katsoo sille syntyneen oikeuden toimia aseellisesti, se voi valtuuttaa minkä tahansa jäsenvaltion toimimaan sotilaallisesti toista valtiota vastaan. Siten tämä valtuutus kumoaa muutoin peruskirjan mukaisen hyökkäämättömyyssäännön. (Klabbers 2013, 173;

Petman & Aro 1999, 22.)

39 Turvallisuusneuvoston rooli ei luonnollisestikaan toteutunut tehokkaasti kylmän sodan aikana, jolloin NATO ja Varsovan liitto toimivat perinteisinä kollektiivisen itsepuolustuksen ja avunannon liittoumina.

Keskustelu niin sanotuista humanitaarisista interventioista ja niiden oikeutuksesta lähti toden teolla liikkeelle kylmän sodan tehtyä turvallisuusneuvostossa käytettyjen veto-äänten myötä neuvoston toiminnan tehottomaksi. Neuvoston tehottoman toiminnan johdosta YK:n yleiskokouksen roolia pyrittiin ajattelemaan uudesta näkökulmasta. Juuri yleiskokousten kautta aloitettiin käytännöt rauhanturvaoperaatioista. (Klabbers 2013, 177.)

Rauhanturvaoperaatiot, toisin kuin neuvoston kautta etenevät päätökset, vaativat aina kohdevaltion suostumuksen. Siten ne eivät olleet luonteeltaan yhtä radikaaleja kuin turvallisuusneuvoston päätökset. Rauhanturvaoperaatioihin ei myöskään varsinaisesti luotu säännöstöä, vaan ne etenivät pitkälti käytännön kautta. Rauhanturvaoperaatiot olivat kohdemaan suostumuksella ja YK:n komennossa suoritettavia väliaikaisia ratkaisuja kriisitilanteisiin ilman viiden pysyvän neuvoston jäsenmaan joukkoja. (Klabbers 2013, 178.)

Myös kansainvälisen humanitaarisen oikeuden roolin tunteminen auttaa hahmottamaan

suojeluvastuun syntykontekstia. Humanitaarinen oikeus on pyrkinyt säätelemään väkivaltaa jo 1800-luvulta lähtien. Humanitaarisen oikeuden lähtökohta on se, että sota itsessään on jokseenkin välttämätöntä, mutta sodan aiheuttamaa kärsimystä tulisi silti minimoida. Humanitaarisen oikeuden olennaista sisältöä edustaa esimerkiksi käsitteellinen erottelu sotilaiden ja siviilien välillä. Vain sotilaat saavat olla varsinainen taistelun kohde. Tämän lisäksi myöskään sotilaille ei ole sallittua aiheuttaa tarpeetonta kärsimystä. (Klabbers 2013, 205.)

Toinen merkittävä humanitaarisen oikeuden sisäinen erottelu koskee kansainvälisiä ja sisäisiä konflikteja. Humanitaarinen oikeus säätelee ennen kaikkea kansainvälisiä, ei valtioiden sisäisiä konflikteja. (Klabbers 2013, 207.) Siten perinteisesti sisällissodan tilanteessa taistelevilla osapuolilla ei ole yhtä selkeää velvollisuutta pidättäytyä väkivallasta siviilejä kohtaan kuin kansainvälisessä konfliktissa (Klabbers 2013, 208). Rauhanturvaoperaatiot pyrkivätkin usein täyttämään humanitaarisessa oikeudessa ilmeneviä aukkoja.

Kylmän sodan päättyminen ja toisaalta humanitaarisen oikeuden sääntöjen soveltumattomuus 1990-luvun sisällissotien hillitsemiseen johtivat turvallisuusneuvoston roolin muutokseen. Siinä missä humanitaariset toimet olivat kylmän sodan aikana jääneet yleiskokouksen rauhanturvaoperaatioiden tasolle, päätti neuvosto tarkistaa kantaansa humanitaaristen syiden pohjalta tapahtuvaan aseelliseen

toimintaan. (Petman & Aro 1999, 14.) ⁴⁰ Neuvoston toiminta pyrki siten paikkaamaan osaltaan humanitaarisen oikeuden säätelyn ulottumattomiin jäävää, luonteeltaan ei-kansainvälistä väkivaltaa.

Kuvaavaa onkin, että sekä Jugoslavian että Ruandan sotarikostuomioistuimet perustettiin YK:n peruskirjan VII:n luvun perusteella. (Petman & Aro 1999, 116; 120.) ⁴¹

Edellä mainittu huomioon ottaen ei liene epäselvyyttä siitä, että sotarikokset katsotaan nykyään kuuluviksi kollektiivisen turvallisuuden alaan. Toisin sanoen humanitaariset syyt riittävät

turvallisuusneuvoston sotilaallisten toimien aloittamiseen. Siten humanitaariset interventiot eivät enää ole riippuvaisia kohdemaan suostumuksesta samalla tavoin, kuin aiemmin yleiskokouksen organisoimat rauhanturvaoperaatiot. Kenelle oikeus turvautua humanitaariseen interventioon sitten kuuluu? Toisin sanoen, kuka voi vedota humanitaarisiin seikkoihin poliittisia tekoja oikeuttaakseen?

Suojeluvastuun periaate on yksi mahdollinen tapa hahmottaa tilanne. Seuraavaksi käännynkin sen pariin.