Universaali hegemonisena suhteena

Partikulaarien järjestelmä voi sulkeutua vain siten, että jonkin yksittäisen partikulaarin päätös katkaisee partikulaaristen identiteettien loputtoman itsemäärittelyn. Jonkin partikulaarin täytyy siten pyrkiä oman toimintansa kautta representoimaan järjestelmää ja sitä kautta ainakin hetkellisesti sulkemaan järjestelmän konteksti, jonka sisällä partikulaarit identiteetit ovat mielekkäitä.

Järjestelmää kokonaisuudessaan (eli universaalia) ei voi representoida suoraan, mutta yksittäinen partikulaari voi toimia universaalin representaationa. Laclaun mukaan yhden partikulaarin identiteetin ottaessa partikularisminsa universaalin representaatioksi, tulee tästä partikulaarista identiteetistä hegemoninen toimija koko järjestelmän osalta. (Laclau 2007b, 53.) ²⁷

Universaali voidaankin nähdä horisonttina, joka luo ja rajaa mahdollisuuksia sen piirissä toimiville partikulaareille. Horisontti vaatii kuitenkin aina jonkin partikulaariin poliittisen toiminnan kautta ottamaa edustajuutta koko järjestelmän suhteen. Representoidessaan koko järjestelmää parikulaari avaa tilanteeseen eräänlaisen horisontin, joka määrittelee mitkä asiat on mahdollista ilmaista kyseisessä järjestelmässä ja mitkä eivät. (Laclau 2007, 81.)

Koska yhteiskunta ei voi olla sulkeutunut ja ylihistoriallinen totaliteetti (eli essentialistista

universalismia ei ole), säilyy universaalin ja partikulaarin suhde aina hegemonisena. Tämä seuraa jo siitä, ettei järjestelmä voi sulkeutua lopullisesti, vaan ainoastaan hetkellisesti jonkin partikulaarin täyttäessä universaalin omalla olemuksellaan. (Laclau 2007b, 53.)

Mitä edellä kuvatun kaltainen järjestelmän hegemoninen haltuunottaminen sitten käytännössä tarkoittaa? Esimerkki tällaisesta hegemonisesta haltuunottamisesta voisi olla vaikkapa ristiriitojen kärjistyminen poliittisen järjestelmän sisällä. Vanhaa hallintoa vastaan nousee useita haastajia, jotka ovat keskenään ristiriitaisia ja joiden ainoa yhdistävä tekijä on se, että ne vastustavat nykyistä hallintoa. Niitä yhdistää siis se, että nykyinen hallinto pyrkii torjumaan ne. Tässä tilanteessa nämä eroavat partikulaarit toimijat universalisoituvat, sillä ne tulevat kaikki samalla tavoin torjutuiksi hallinnon taholta. Erot järjestelmän sisällä samankaltaistuvat hallinnon kaikkia toimijoita kohtaan osoittaman antagonismin takia. Tämä kontekstuaalinen lähentyminen voi tapahtua ainoastaan siten, että hallinnon vastustuksen myötä järjestelmään syntyy pelkkien identiteettien välisten erojen lisäksi

27 Laclau on omaksunut hegemonian käsitteen Antonio Gramscilta (1860–1937). Gramscille hegemoninen toiminta oli välttämätöntä, jotta sinänsä heterogeeniset ihmisjoukot kykenivät muodostamaan toimivan kollektiivin, joka pyrki saavuttamaan yhteisen päämäärään. (Gramsci 1995, 209.) Toisin sanoen ihmiset eivät toimi kollektiivisesti suoraan esim. luokka-aseman perusteella, vaan kollektiivi subjektina täytyy hegemonisesti tuottaa.

yhtäläisyyden ketjuja. (Laclau 2007b, 54.) ²⁸

Täten erityisyyden ohella myös yhtäläisyyden logiikka alkaa vaikuttaa järjestelmän rakenteeseen.

Universalismia syntyy johtuen siitä, että partikulaarit tahot vastustavat yhtä ja samaa hallintoa joutuessaan sen hegemonian alaisuuteen. Tämä vastustus ilmenee vastahegemonian rakentamisena.

Yhtäläisyyden ketjut tulee ymmärtää rakenteina, jotka tuottavat partikulaarien keskuuteen jotain yhteistä. Tällaisten rakenteiden synnyttyä ei tilannetta voida enää tarkastella pelkästään

partikulaarien identiteettien erojen kautta, vaan järjestelmään on syntynyt universaalia sisältöä:

partikulaarit ovat universalisoituneet. Tämä tarkoittaa sitä, että hallinto puolestaan on väistämättä partikularisoitunut. Eli siinä missä hallitseva partikulaari on aiemmin kyennyt täyttämään muiden partikulaarien kokemia puutteita tehokkaasti ja siten rakentamaan yhtäläisyyden ketjujen avulla oman hegemoniansa, on se nyt menettänyt kykynsä ylläpitää näitä ketjuja ja siten joutunut vastahegemonian kohteeksi.

Ongelman ydin piilee siinä, ettei hallitseva taho enää kykene vastaamaan koettuihin puutteisiin tehokkaasti ja siten yhtäläisyyden ketjut muodostuvat sen haastajien artikulaation kautta. Mitä laajemman ketjun oppositio kykenee tällaisessa tilanteessa rakentamaan, sitä universaalimpi se on luonteeltaan ja sitä partikulaarisemmalta hallinto alkaa vaikuttaa: hallinto ei edustakaan aitoa universalismia, vaan ainoastaan partikulaaria, joka teeskentelee universaalia. Täten paljastuu, ettei hallinnon artikuloima suhde partikulaarin ja universaalin välillä olekaan välttämätön, vaan

ainoastaan kontingentti. Siten hallinnon legitimeetti katoaa.

Hegemonisessa asemassa olevan toimijan ja muiden partikulaarien välistä suhdetta voidaan havainnollistaa seuraavasti. Hallinnon pyrkimys on aina määritellä oman järjestelmänsä raja poliittisen yhteisön ulkopuolelle. Tällöinhän se näyttäytyy aitona universaalina, joka antaa merkityksen piiriinsä kuuluville partikulaareille. Kaikki antagonismi pyritään rajaamaan järjestelmän ulkopuolelle ja asioita käsittelemään ainoastaan vakiintuneiden institutionaalisten rakenteiden kautta. Järjestelmä pyrkii tällöin täyttämään jokaisen partikulaarin pyynnöt erikseen, pelkästään erojen logiikan mukaisesti. Mitä täydellisemmin tämä onnistuu, sitä vaikeampaa muiden toimijoiden on rakentaa yhtäläisyyden ketjuja. Järjestelmä kykenee eliminoimaan

tyytymättömyyden kaikkien ryhmien keskuudesta ja eristämään partikulaarien vaateet toisistaan

28 Yhtäläisyyden ketjujen (equivalential chain) ja muiden Laclaun käyttämien käsitteiden suomentamisessa olen pääsääntöisesti seurannut Emilia Palosta (2008).

tehokkaasti. Tällöin sen hegemoniaa ei uhkaa mikään. (Laclau 2007a, 74.)

Sen sijaan mikäli hegemoninen toimija ei enää kykenekään vastaamaan partikulaarien esittämiin vaateisiin riittävän tehokkaasti, muuttuu sen asema vaikeammaksi. Mikäli järjestelmä ei kykene täyttämään partikulaarien vaateita, alkavat ne artikuloida kokemiaan puutteita universalistisesti.

Jokainen partikulaari identiteetti ilmaisee kokemansa puutteen, ja koska näitä puutteita voi ilmaista ainoastaan vaatimalla itselleen samaa oikeutta muiden partikulaarien kanssa, voi vaatimus ilmetä vain universalistisesti. Siten erojen logiikan ohella järjestelmään syntyy yhtäläisyyden ketjuja. Mitä laajemmin oppositio kykenee ketjuttamaan vaateitaan, sitä suuremman uhan se muodostaa

hallinnolle. Toisin sanoen mitä useammalle sektorille (esimerkiksi koulutus, asuminen, velkaantuminen) ketjut leviävät, sitä epätodennäköisempää on, että hallinto kykenisi enää käsittelemään vaateita partikularistisesti. (Laclau 2007, 76.)

Mitä tyhjentyneempi omasta partikularismistaan hallitseva partikulaari on, sitä oikeutetummalta sen hegemonia vaikuttaa. Täten se voi hallinnoida partikulaarien järjestelmää lähes puhtaasti erojen kautta, eikä vastahegemoniaa tai yhtäläisyyden ketjuja synny. Toisin sanoen yhtäläisiä vaateita ei synny, sillä hallinto pystyy täyttämään kaikki vaateet erikseen. Tällöin ne eivät voi ketjuuntua.

Toisaalta, mitä vähemmän hallinto pystyy täyttämään vaateita, sitä laajemmalle yhtäläisyyden ketjut levittäytyvät. Tämä tarkoittaa vastahegemonian universalisoitumista sekä hallinnon vajoamista omaan partikularismiinsa. (Laclau 2007a, 76.) Onnistunut poliittinen toiminta siten kykenee

universalisoimaan vaateiden pluralismin yhtäläisyyden ketjuja rakentamalla sekä luomaan ketjun ja hallinnon välille antagonistisen rajan. ²⁹

Yhtäläisyyden ketjuun liittyminen on nähtävä aina paitsi mahdollisuutena myös tietynlaisena riskinä. Koska ketjun toiminta perustuu ainoastaan kontingenttiin artikulaatioon, ei sen lopullista muotoa voi myöskään etukäteen tietää. Ketjuuntuminen saattaa johtaa yllättäviin artikulaatioihin, ja siten ketjuun liittyminen aina myös väistämättä muuttaa siihen liittyneen partikulaarin identiteettiä tavalla, jota ei voi koskaan täydellisesti ennakoida. (Laclau 2007, 89.)

29 Laclaun ajattelun eräs keskeisistä lähtökohdista on juuri poliittisen subjektiuden pluralisoituminen sekä pyrkimys vastata tämän pluralisoitumisen esittämään haasteeseen. Myöhäismodernille yhteiskunnalle leimaa antava piirre on eri yhteiskunnallisten konfliktien moninaistuminen. Konfliktit voivat ilmetä niin ekologisina, feministisinä, anti-rasistisina kuin vaikkapa seksuaalivähemmistöjen oikeuksia koskevina kiistoina. Antagonismilla ei siten ole mitään ennalta määriteltyä sisältöä. Mitä tahansa voidaan saattaa antagonismin piiriin. Ongelmaksi tulee kuitenkin se, mikä on eri antagonististen rintamien välinen yhteys. Laclaun mukaan mitään suoraa ja välitöntä yhteyttä ei olekaan. Kyse on juuri hegemonisen toiminnan avulla tuotetusta yhteydestä. (Laclau & Mouffe 2001, 178.)

Laclaun teorian kannalta on olennaista, että partikulaari identiteetti voi vaatia jotain itselleen ainoastaan liittymällä ketjuun. Toisin sanoen vain hyväksymällä yhtäläisyyden muiden kanssa, se voi artikuloida kokemiaan puutteita ja näiden täyttämistä. Partikulaarin tahdonmuodostusta hillitsee siten välttämättömyys ilmaista oma tahto aina yhtäläisyyden ketjun kautta. Partikulaari puute voi artikuloitua tehokkaasti ainoastaan universalistisessa muodossa.

Puhuessaan hegemonisista suhteista Laclau ei viittaa pelkästään konkreettisiin historiallisiin

tilanteisiin, vaan yleensä siihen miten jokainen poliittinen yhteisö rakentuu. Kaikkien universaalien taustalla olevat hegemoniset suhteet ovat seurausta jonkinlaisesta radikaalista niukkuudesta, joka ei ole luonteeltaan ainoastaan tiettyihin historiallisiin tilanteisiin sidottua. Toisin sanoen, hegemoniset suhteet ovat kaikkiin poliittisiin yhteisöihin kuuluva ylihistoriallinen piirre. (Laclau 2000c, 200.) Jokainen suhde universaalin ja partikulaarin välillä on aina ollut luonteeltaan hegemoninen. Tämä johtuu siitä, että identiteetin sulkeutuminen totaliteetiksi ei ole mahdollista ja siten identiteetit voivat artikuloitua ainoastaan hegemonisen suhteen avaamassa horisontissa.