Suojelu ja väkivalta siviilejä kohtaan

Suojeluvastuun kehitys voidaan siten palauttaa jo kylmän sodan aikaan. Kuitenkin vasta kylmän sodan päättyminen loi todella tarpeen määritellä suojeluvastuu periaatteena. YK:n toiminta monimutkaistui 1900-luvun edetessä huomattavasti. Esimerkiksi 1990-luvulla YK otti itselleen täydellisen vastuun kaikesta hallinnosta Kosovossa ja Itä-Timorissa. Toisaalta sen alajärjestöjen toiminta muuttui myös yhä monimutkaisemmaksi: vuonna 2008 ainoastaan YK:n pakolaisjärjestö UNHCR:n toiminnan piirissä oli 34,4 miljoonaa ihmistä. (Orford 2011, 184–185.)

Monimutkaistuvat operaatiot vaativatkin uudenlaista lähestymistapaa. Viittaaminen pelkästään tehokkaaseen hallintoon ei enää kyennyt perustelemaan toiminnan legitimiteettiä. (Orford 2011, 187–189.) Toisaalta samanaikaisesti syntyi myös ongelmia perustella miksi kansainvälinen yhteisö puuttuu joihinkin tapauksiin jättäessä toiset huomiotta. Selkeimmin tämä näkyi Kosovon tilanteen

yhteydessä. NATO teki 1999 sotilaallisen intervention Kosovoon humanitaarisiin syihin vedoten, mutta ilman turvallisuusneuvoston valtuutusta. Tapauksen myötä varsin yleinen näkemys olikin se, että humanitaarisen intervention käyttöä varten täytyi luoda jonkinlaiset yleiset periaatteet.

Yleisten periaatteiden muotoilun myötä pyrittiin siihen, että mikäli humanitaarisia interventioita toteutetaan vastaisuudessakin, tulisi YK:lla olla keskeinen rooli näiden operaatioiden toteuttajana.

YK:n aloitteellisuus humanitaaristen operaatioiden sääntelyssä pyrki siten minimoimaan riskin siitä, että yksittäiset valtiot pyrkisivät käyttämään humanitaarisia interventiota omien intressiensä

ajamiseen. (Orford 2013, 186.)

Juuri tähän ongelmaan ICISS-komission raportti pyrki reagoimaan. Sen tavoite oli määritellä humanitaarisille interventiolle ja kansainvälisen yhteisön toimivallalle jonkinlaiset perusteet ja rajat.

Raportin mukaan suvereniteetin käsite itsessään tulee miettiä uusiksi. Suvereniteetissa ei olisikaan syytä katsoa oleva kysymys jonkin alueen hallinnasta, vaan vastuullisuudesta valtion toimivallan alaisuudessa eläviä ihmisiä kohtaan. Mikäli valtio ei kykene täyttämään tätä vastuullisuutta, ei sen hallinnon voida katsoa olevan sellaisessa asemassa, jotta se voisi vaatia itselleen legitimiteettiä hallitsemansa alueen väestön suhteen. Tällaisessa tilanteessa vastuu ja legitimiteetti toimia siirtyy kohdemaalta muille toimijoille. Poliittinen legitimiteetti rakentuu suojelun avulla. (Orford 2013, 187–189.)

Sittemmin suojeluvastuun piiri on täsmentynyt siten, että siihen vetoaminen on mahdollista neljän väestöä vastaan suunnatun rikoksen yhteydessä. Suojeluvastuu kattaa tilanteet, joissa voidaan osoittaa käynnissä olevan kansanmurha, sotarikos, etninen pudistus tai rikos ihmisyyttä vastaan.

(Orford 2011, 21.) Toisin sanoen mikäli voidaan osoittaa tapahtuvan sellaisia toimia, jotka tähtäävät kyseisten rikosten suorittamiseen, syntyy kansainväliselle yhteisölle suora legitimiteetti suojella väestöä näiltä rikoksilta.

Sinänsä perusteita väestöä suojelevien periaatteiden kehittämiselle ei ole erityisen vaikea keksiä.

Sodankäynti on muuttunut siten, ettei nykyisessä sodassa useinkaan ole kyse jonkin maa-alueen valtaamisesta, vaan ennemminkin väestön poliittisesta hallinnasta. Tämän muuttuneen dynamiikan johdosta siviiliväestön todennäköisyys joutua väkivallan kohteeksi on kasvanut. 1900-luvun alussa sodissa kuoli yksi siviili kahdeksaa sotilasta kohti. 1990-luvulla tilanne on päinvastoin. Kylmän sodan jälkeisissä konflikteissa keskimäärin yksi sotilas on kuollut kahdeksaa siviiliä kohti. (Kaldor 2001, 19–20.)

Uusissa sodissa ei siten ole kyse clausewitziläisistä konflikteista, joissa valtiot taistelevat toisiaan vastaan. Sen sijaan tilanne on usein huomattavasti monimutkaisempi. Uusissa sodissa on mukana niin puolisotilaallisia joukkoja, paikallisia sotapäälliköitä, rikollisjoukkoja kuin palkka-armeijoita.

(Kaldor 2001, 20.)

Valtioiden väliset sodat ovatkin korvautuneet ”sodankaltaisilla tilanteilla”, jotka syntyvät usein jollain tavalla romahtaneen valtion alueelle. Kyse on siitä, ettei valtio kykene säilyttämään monopoliaan sisäisen ja ulkoisen turvallisuuden takaamisessa, ja siten erilaisille valtiota

pienemmille organisaatioille syntyy suotuisa toimintaympäristö. Sodankaltaisiin tilanteisiin eivät sovellu myöskään sotien raakuuksia säätelevät sopimukset, sillä ne oli laadittu nimenomaan valtioiden välisten sotien varalle. (Korvela 2010, 47.)

Sodan ja rauhan välisen selkeän eron katoaminen muuttaa olennaisella tavalla koko kansainvälistä järjestelmää. Siviili- ja sotilashallinnon yhdistelmänä toteutettavat integroidut operaatiot ovat entisestään hämärtäneet vanhaa jakoa sodan ja rauhan välillä. Kansainvälinen järjestelmä näyttääkin siirtyneen jonkinlaiseen jatkuvan miehityksen ja rauhoituksen aikaan, joka toteutuu pysyvästi sodan ja rauhan välisellä harmaalla alueella. (Duffield 2013, 211.)

Klassisen näkemyksen mukaan sota ja rauha tuli selkeästi erottaa toisistaan, ja sota ilmensi ennen kaikkea valtioiden välineellistä järjen käyttöä ja kykyä edistää omia intressejään suhteessa muihin valtioihin. Toisin sanoen valtiot astuivat sotatilaan, jota lopulta seurasi rauhan aika. Clausewitzin ajattelu edustaa juuri selkeästi tällaista ajattelua.

Clausewitzläinen käsitys sodasta perustuu siihen lähtökohtaan, että sodassa on aina kyse valtion edusta. Siten sota edustaa välineellistä järkeilyä. Clausewitzin mukaan sotaa tarkasteltaessa onkin mahdollista erottaa toisistaan poliittiset päämäärät sekä sotilasjohdon strategiat näiden päämäärien saavuttamiseksi. (Clausewitz 1998 29.) ⁴⁴ Nämä kaksi tasoa kuitenkin käytännössä lähestyvät toisiaan mikäli sota absolutisoituu. Kyse on siitä, että valtioiden tavoitteiden saavuttamista rajoittavat vain toisen valtion pyrkimykset hillitä näiden tavoitteiden toteutumista. Siten sodan osapuolet pakottavat toisensa yhä massiivisempaan sotilaalliseen toimintaan toisiaan vastaan.

(Karldor 2001, 37–37.)

44 Lisäksi Clausewitz erottaa poliittisen ja sotilasjohdollisen tason lisäksi yksilössä vaikuttava viettitason, joka ilmenee

”alkuperäisenä väkivaltaisuutena”. (Clausewitz 1998, 29.)

Tämä johtaakin poliittisen ja sotilaallisen tason lähentymiseen sekä sodan totalisoitumiseen. Eli välineellinen järki pakottaa yhä massiivisempiin sotatoimiin, johon toinen osapuoli voi vastata vain kasvattamalla myös omia sotatoimiaan. (Clausewitz 1998, 15–16.) Siten sota totalisoituu siihen asti kunnes toisen resurssit yksinkertaisesti loppuvat.

Clausewitzin näkemyksessä sotaa käydään korostetusti maa-alueen hallinnasta: sodan päätyttyä toisen osapuolen resurssien hupenemiseen, määrittyvät valtioiden uudet rajat syntyneen

lopputuloksen myötä sotatilan jälkeiselle ajalle. Tämä ei kuitenkaan enää päde. Alueiden hankinta sodan avulla ei ole enää mahdollista sillä kansainvälinen yhteisö ei tunnusta saavutettuja alueita.

(Korvela 2010, 57.) ⁴⁵

Nämä kehityssuunnat ilmentävät osaltaan sodankäynnin muuttumista maa-alueiden hallinnasta väestönhallintaan painottavaan suuntaan. Sodissa ei ole siten enää kyse uusien alueiden liittämisestä jo olemassa olevaan valtioon, vaan poliittisesta järjestäytymisestä väestönhallinnan strategioita hyödyntäen.

Voidaankin sanoa, ettei uusissa sodissa taistella alueista ja rajoista, vaan poliittisesta

järjestäytymisestä ja hallinnasta. Kyse on väkivaltaisista väestönhallinnan strategioista. Koska väestö on lähtökohtaisesti konfliktin dynamiikan ytimessä, ei myöskään väestöä vastaan kohdistettu terrori ole vain taistelun sivutuote kuten aiemmin, vaan olennainen osa koko konfliktin logiikkaa.

(Kaldor 2001, 79–81.) Pyrkimys on luoda mahdollisimman epäsuotuisat olosuhteet kaikille niille, jotka eivät ole hallinnan alaisuudessa. Juuri tämä on siviiliväestöä vastaan suunnatun väkivallan taustalla. (Kaldor 2001, 135.)

Toisaalta uusien sotien organisaatiot eivät useinkaan tavoittele jotain sotatilan ulkopuolista

päämäärää. Kyse ei siten ole siitä, että ne olisivat jonkinlaisia esivaltioita, jotka käyttävät väkivaltaa vain perustaakseen uuden valtion. Taistelevat organisaatiot eivät tavoittele uuden poliittisen

yhteisön perustamista, sillä organisaatioiden olemassaolo perustuu vain konfliktin kontekstiin. Ne eivät siten pyri pääsemään konfliktista pois, sillä niiden poliittinen järjestäytyminen on täysin riippuvaista sotatilan jatkumisesta. Ne toisin sanoen pyrkivät ylläpitämään sotaa, eivät saattamaan

45 Kuvaavaa on se, että toisen maailmansodan jälkeen valtioiden välisten sotien seurauksena tapahtuneita

aluemuutoksia on tapahtunut alle 20 kappaletta. Sen sijaan valtioiden sisäisen separatismin aiheuttamia muutoksia on tapahtunut huomattavasti enemmän. Toisaalta toisen maailmansodan jälkeen valtioita ei ole juurikaan hävinnyt muutoin kuin hajoamalla pienempiin osiin. (Korvela 2010, 57.)

sitä niille suotuiseen lopputulokseen. (Kaldor 2001, 79; 125.) Lopulta taistelevat ryhmät ovatkin enemmän sodassa hallitsemaansa väestöä kuin toisiaan vastaan, sillä objektiivisesti ottaenhan ne tarvitsevat toisiaan. Niiden järjestäytyminen perustuu täysin konfliktin jatkumiseen, ja siten ne myös tarvitsevat konfliktin toimintaympäristön pysyäkseen järjestäytyneinä.

Edellä esitetyn nojalla on mahdollista perustella suojeluvastuun välttämättömyys järjestäytyneen väkivallan käytössä tapahtuneiden muutosten perusteella. Siviiliväestö yhä useammin on väkivallan kohde konflikteissa, ja siksi joitain siviiliväestöä kohtaan suunnatun väkivallan

rajoittamismekanismeja lienee syytä vakavasti harkita. Toisaalta lienee myös itsestään selvää, että suojeluvastuu voi joissain tilanteissa toimia vain retorisena keinona oikeuttaa voimakkaiden valtioiden poliittiset toimet. Useat suojeluvastuun kriitikot ovatkin katsoneet sen olevan juurikin tällainen retorinen keino oikeuttaa valtioiden intressipolitiikka.

Tällöin ajatellaan, ettei suojeluvastuu todellisuudessa luo minkäänlaisia velvoitteita valtioille tai muillekaan poliittisille toimijoille. Ennemminkin kyse olisi siitä, että suojeluvastuun periaatetta hyväksikäyttäen sisällissodista, nälänhädistä ja muista humanitaarisista katastrofeista tehdään vain toimintaympäristö, jonka puitteissa harjoitettu intressipolitiikka kyetään epäpolitisoimaan. (Orford 2011, 22–23.)