Universaali koettujen puutteiden ilmaisuna

Kaikki partikulaarit identiteetit voivat siten ilmetä ainoastaan diskrussiivisen artikulaation kautta.

Artikulaation ulkopuolisista identiteeteistä puhuminen tarkoittaisi sitä, että postuloisimme jonkinlaisen trannsendentaalisen subjektin teoriamme lähtökohdaksi, ja tätä Laclau kieltäytyy tekemästä. Hänen mukaansa ainoastaan diskursiivisen artikulaation avulla identiteetit voivat asemoida itsensä osaksi sosiaalista todellisuutta.

Kaikki partikulaarit, jotka toimivat antagonistisessa maailmassa, voivat toimia kahdella eri tavalla.

Ne voivat joko hyväksyä oman partikulaarin identiteettinsä ja sen aseman suhteessa muihin

sellaisena kuin se on, jolloin tapahtuu marginalisoituminen. Tai sitten ne voivat pyrkiä muuttamaan suhdettaan ja asemaansa muihin identiteetteihin ja koko järjestelmään nähden. Tämä kuitenkin tarkoittaa alkuperäisen identiteetin häviämistä. (Laclau 2007b, 49 – 50.) Radikaalit liikkeet voivat esimerkiksi pyrkiä joko tulemaan osaksi parlamentaristista järjestelmää ja saada siten

vaikutusvaltaa, mutta samalla niiden alkuperäinen radikaalisti eroava identiteetti häviää ja

korvautuu uudella. Toisaalta ne voivat myös jatkaa radikaalilla linjallaan ja pyrkiä esimerkiksi koko järjestelmän väkivaltaiseen kukistamiseen. Tällöin ne kuitenkin marginalisoituvat.

Kaikki eri yhteisöt ja identiteetit tasapainoilevat näiden kahden näkökulman välillä: toisaalta

22 Laclaun kieltäytyminen ottamasta mitään institutionaalista järjestystä annettuna on tutkielmani kolmannen luvun kannalta erityisen hedelmällinen. Kolmannessa luvussa tarkasteltavien sodan, voimankäytön ja suojeluvastuun ongelmissahan ei ole ylipäätään kyse valmiiden ja jo olemassa olevien instituutioiden analyysistä, vaan uusien institutionaalisten järjestelmien luomisesta sinne, missä ne ovat hajonneet.

integroitua ja menettää alkuperäinen identiteetti, toisaalta säilyttää alkuperäinen identiteetti ja marginalisoitua. Tästä peruslähtökohdasta käsin Laclau rakentaa dialektisen näkemyksen universalismin ja partikularismin välisestä suhteesta.

Vaikka maailma kostuukin partikularistisista identiteeteistä, riippuu näiden partikulaarien

säilyminen universalistisista periaatteista. Miettikäämme vaikka etnistä vähemmistöryhmää ja sen asemaa. Se voi joko pyrkiä säilyttämään täysin nykyisen identiteettinsä tai pyrkiä integroitumaan jollain tavalla vallitsevaan järjestelmään. Se voi säilyttää nykyisen identiteettinsä ainoastaan sulkeutumalla itseensä. Tällöin sen suhde muihin partikulaareihin on hyvin staattinen ja pysähtynyt.

Se ei vaadi mitään muilta.

Tämänkaltainen identiteettiprosessin loppuminen ei kuitenkaan ole todella mahdollista, sillä kaikki partikulaarit identiteetit luonnollisesti ovat avoimia historiallisille prosesseille. Ne ovat jatkuvan kulttuurisen muutoksen alaisia ja siten on todennäköisempää, että partikulaari pyrkii artikuloimaan omaa identiteettiään muille partikulaareille koko ajan uusilla tavoilla. Täten mikään identiteetti ei ole täysin toteutunut, vaan kaikki partikulaarit käytännössä jatkuvasti pyrkivät artikuloimaan kokemiaan puutteita muille. Juuri näiden toteutumattomien vaateiden kautta järjestelmään syntyy universaalia artikulaatiota. (Laclau 2007c, 28.)

Olennaista on siten se, että partikulaarien identiteettien muuttuessa, niitä aiemmin tyydyttäneet rakenteet eivät välttämättä enää vasta nykyhetken tarpeita. Partikulaarien ja järjestelmän välillä vallitsee aina tietynlainen kitka, sillä partikulaarien identiteettien muutos jatkuu vääjäämättä ja siten osoittaa järjestelmän rakenteet vanhentuneiksi. Tulevaisuuteen viittaavat intentiot sekä

menneisyydestä periytyvät organisaatiomuodot päätyvät ristiriitaan.

Millä tavoin sitten toteutumattomat vaateet synnyttävät partikulaarit ylittävää universaalia artikulaatiota? Kyse on eräänlaisesta oikeuttamisdiskurssista. Yksittäisellä partikulaarilla ei ole oikeutta muiden partikulaarien kanssa tasa-arvoiseen kohteluun siksi, että se jakaa jotain yhteistä muiden partikulaarien kanssa, vaan siksi, että huolimatta erostaan kaikkiin muihin partikulaareihin nähden, se ansaitsee saman oikeuden. (Laclau 2007c, 27.)

Konstitutiivinen elementti ei ole jaettu identiteetti, vaan koetun puutteen kautta artikuloituva universaali oikeus kaikista eroista huolimatta. Toisin sanoen ei ole mitään perustaa, joka oikeuttaisi juuri tietynlaisen partikulaarin johonkin. Oikeus ei perustu positiivisesti määriteltyyn olemukseen,

vaan siihen, että juuri omana erillisenä partikulaarina tällä on oikeus tulla kohdelluksi samalla tavoin kuin muillakin partikulaareilla.

Järjestelmän kokonaisuudeksi integroiva elementti ei siten ole jonkinlainen järjestelmän perustalta löytyvä kaikkien yhdessä jakama periaate, joka puhdistaa partikulaarit näiden eroista. Sen sijaan juuri erojen kautta operoiva oikeutusdiskurssi, tekee järjestelmän mahdolliseksi. Asiaa voi havainnollistaa seuraavalla tavalla.

Alkuperäisväestölle on mahdollista artikuloida oikeuttaan olla integroitumatta täydellisesti

valtaväestöön siltä pohjalta, että sille kuuluu sama oikeus nykyisen elämäntavan sälyttämiseen kuin nykyisellä valtaväestöllä. Yhdistävää essentialistista tekijää ei ole, vaan oikeutus perustuu juuri eroon: kaksi erilaista partikulaaria, joilla sama oikeus säilyttää oma erillinen partikulaariutensa.

Toisaalta samalla kun alkuperäisväestö vaatii itselleen oikeutta säilyttää elämäntapansa, tulevat he hyväksyneeksi, että myös muilla uhatuksi tulleilla alkuperäisväestöillä on sama oikeus.

Alkuperäinen vaadehan oli saavuttaa tasa-arvoisuus suhteessa muihin järjestelmään kuuluviin partikulaareihin, siten ne eivät voi myöskään kieltää muilta samassa tilanteessa olevilta oikeutta olla itsensä kanssa tasa-arvoisia.

Laclaun teorian tavoite on osoittaa, että yhdenkään partikulaarin ei ole todellisuudessa mahdollista vaatia kokemansa epäoikeudenmukaisuuden korjaamista muutoin kuin hyväksymällä saman

vaatimisen logiikan kaikille muille toimijoille. On mahdollista vaatia oman identiteetin toteutumista vain alistumalla osaksi sellaista järjestelmää, joka saattaa tulevaisuudessa esittää vaateita myös itseä kohtaan.

Universaali on siten osa identiteettiä niin kauan kuin on olemassa konstitutiivinen puute: vaatimus partikulaarilta puuttuvasta oikeudesta, jota ei voi ilmaista partikularistisesti. Ajatus on se, että universaalia artikulaatiota on olemassa koska partikulaari ei kykene muodostamaan omaa identiteettiään itseriittoisesti. Voidaankin sanoa, että partikulaarin epäonnistumisen takia universaaliutta ylipäätään ilmenee.

Universaali emergoituu partikulaarista ja sen epätäydellisyydestä eräänlaisena horisonttina tai rakenneperiaatteena, joka sitoo partikulaarin identiteetin kiinni partikulaarien systeemiin.

Partikulaarin identiteetin täytyy siten olettaa kaikkien muiden identiteettien olemassaolo sekä koko järjestelmän olemassaolo, jonka puitteissa erot ovat eroja. Eli identiteettien luonne on

ymmärrettävissä ainoastaan dialektisena prosessina, joka saa muotonsa kontekstinsa kautta. Tämä konteksti on erojen järjestelmä, jonka luonteen voi ymmärtää vain universaalissa muodossa. (Laclau 2007c, 28.) Seuraavaksi on syytä tarkastella tarkemmin sitä, millaisena Laclau näkee tämän erojen järjestelmän.