Argumenttien kehämäisyys

Kosmopolitanismi ja realismi näyttäisivät pyrkivän vetämään tarkan rajan toistensa väliin tässä täysin onnistumatta. Kosmopolitanismin mukaan valtiollisesta tasosta riippumaton universaali moraali on kansainvälisen politiikan konstituoiva tekijä. Kuitenkin samaan aikaan kosmopoliitit joutuvat myöntämään sen, että universaali moraali vaatii toteutuakseen aina myös jonkin poliittisen yksikön, jonka kontekstissa toteutua. Realistit puolestaan korostavat juuri poliittisten yksiköiden eli valtioiden ensisijaista roolia. Kuitenkin samaan aikaan hekin joutuvat myöntämään universaalien argumenttien välttämättömyyden jo siksi, ettei ilman universaalia valtioiden järjestelmää ole olemassa erillisiä valtioita.

Kosmopoliittien ja realistien välinen argumentointi näyttäisi olevan tietyllä tapaa hyvin kehämäistä:

molemmat osapuolet joutuvat lopulta olettamaan myös paljon sellaista mitä toisessa osapuolessa vastustavat. Martti Koskenniemi on sivunnut tarkasteltavan asian kanssa analogista ilmiötä kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Koskenniemen mukaan tämä kehämäisyys on itse asiassa välttämätön piirre, joka seuraa luonnonoikeudellisten kategorioiden hylkäämisestä. Siispä

luonnonoikeustradition omaksuminen ja myöhemmin sen hylkääminen positivistisen

oikeuskäsityksen edetessä, johtaa edellä mainittuihin paradokseihin. Seuraavaksi syvennyn tähän argumentaatiolinjaan tarkemmin.⁹

Koskenniemen mukaan luonnonoikeusperinteen myötä muodostunut kansainvälinen

valtiojärjestelmä vaatii toteutuakseen kolme oletusta. Ensinnäkin järjestelmän toimijat eli valtiot ovat luonnostaan vapaita toimimaan kuten parhaaksi näkevät, sillä minkäänlaisia lajiolemuksesta seuraavia luonnollisia normejahan ei ole olemassa. Toiseksi toimijat ovat tasa-arvoisia, sillä ei ole

9 Koskenniemi käsittelee asiaa nimenomaan kansainvälisen oikeuden näkökulmasta. Kuten tutkielmani johdannossa painotin, tarkastelen asioita puhtaasti poliittisen filosofian kautta. Nähdäkseni Koskenniemen analyysiin sisältyy kuitenkin vahva analogisuus tutkielmassa käsiteltävään kormopolitanismin ja realismin väliseen jännitteeseen nähden. Koskennimen analyysin kansainvälis-oikeudelliset nyanssit eivät kuitenkaan tule tässä yhteydessä käsitellyiksi. Sen sijaan tarkastelen asiaa tutkielmani aihepiiriin määrittämästä perspektiivistä.

olemassa mitään luonnollista normatiivista eroa yksilöiden välillä, kuten vaikkapa keskiaikaisessa skolastiikassa oli tapana ajatella. Orjia ja hallitsijoita ei erota mikään luonnollinen ero, eivätkä valtiotkaan omaa toisistaan eroavia essentialistisia piirteitä. (Koskenniemi 1990, 4–8.)

Kolmanneksi on huomattava, että nämä kaksi edellä mainittua lähtökohtaa (vapaus ja tasa-arvo) voivat toteutua vain mikäli on olemassa edes jonkinlainen kansainvälinen (oikeus)järjestys.

(Koskenniemi 1990, 4–8.) Kansainvälisen järjestyksen täytyy sisältää edes jonkinlaisia minimaalisia normatiivisia sitoumuksia, jotta täydellinen desisionismi voitaisiin välttää. Myös realistit joutuvat hyväksymään normatiiviset sitoumukset eri suvereenien koskemattomuudesta, sillä mikäli näin ei olisi, leviäisi realistien teoretisoima kansainvälisen politiikan ”luonnontila” valtioiden sisäiselle tasolla.

Viittaan tässä luonnontilalla siihen realistien näkemykseen, etteivät mitkään moraaliseikat tai vastavuoroisuusperiaatteet ole voimassa kansainvälisessä politiikassa, sillä vasta yhteinen hallinto voi tehdä normit tehokkaiksi ja siten synnyttää vastavuoroisuutta valtiosubjektien välille.

Ajatuksella viitataan usein Hobbesiin. (Beitz 1999, 16.) ¹⁰

Lienee tarpeellista tehdä lyhyt poikkeama luonnontilan käsitteen selventämiseen, ja siten osoittaa se miksi todella on välttämätöntä kuvailla kansainvälinen järjestelmä jonkinlaisena normatiivisena järjestyksenä Koskenniemen tapaan. Kansainvälisestä luonnontilasta puhuttaessa viitataan usein siihen, että valtion sisäinen ja ulkoinen todellisuus ovat toisilleen vastakkaisia: siinä missä moraalista vastavuoroisuutta esiintyy valtioiden sisällä, perustuvat valtioiden väliset suhteet sen sijaan voimankäyttöön ja väkivaltaan. Sota ei siten olekaan poikkeuksellinen ilmiö valtioiden välillä. Sodan yleisyys seuraa siitä, ettei ole yhteistä kansainvälistä hallintoa, joka voisi säädellä valtioiden välisiä suhteita tehokkaasti. (Beitz 1999, 35.)

Jotta edellä mainittu oletus todella olisi pätevä ja jotta olisi mahdollista erottaa näin selkeästi valtion sisäinen ja ulkoinen taso toisistaan, on oletettava valtioiden olevan täysin atomistisia yksikköjä.

Mikäli valtiot eivät ole radikaalin atomistisia, on mahdollista, että syntyy samankaltaista konfliktinhallintaa ja vastavuoroisuutta kuin valtion sisällä. Toisin sanoen ilman oletusta

10 On syytä huomata, että yleinen puhe hobbesilaisesta luonnontilasta ei välttämättä ole varsinaisesti oikea tulkinta Hobbesin ajattelusta. Sitä voidaankin pitää ns. minimalistisena tulkintana Hobbesin ajattelusta. (Jakonen 2013, 150.) Todellisuudessa Hobbes ei liene ajatellut esim. valtion sisäisen ja ulkoisen tason erottamisen olevan siinä määrin mahdollista kuin perinteinen realistinen tulkinta hänen ajattelustaan olettaa. (Jakonen 2013, 174.) Siten kun

vastaisuudessa puhun ”hobbesilaisesta luonnontilasta” en viittaa tällä varsinaisesti Hobbesin itsensä ajatteluun, vaan klassiseen realistiseen perinteeseen, joka tulkitsee Hobbesia tällä tavoin.

atomistisuudesta, ei voida kategorisesti hylätä sitä mahdollisuutta, että valtioiden välille muodostuu senkaltaisia vastavuoroisuuden rakenteita, jotka mahdollistavat luonnontilasta poistumisen samalla tavalla kuin valtion sisäisessä sfäärissä on tapahtunut. Tällöin kansainvälinen sotatila ei ole

välttämätön vaan kontingentti fakta, jota on toiminnalla mahdollista muuttaa. (Beitz 1999, 37.)

Beitz on huomauttanut (1999, 37) olevan empiirisesti kiistatonta, että tällaisia rakenteita on historian aikana ollut olemassa. Osa näistä kansainvälisistä rakenteista on toiminut konflikteja hillitsevästi, osan lisätessä sodan riskiä. Yhtä kaikki, ei ole mahdollista löytää mitään perustetta kieltää kategorisesti kansainvälisen konfliktinhallinnan mahdollisuutta.

Toinen huomionarvoinen oletus, joka tehdään kuvatessa kansainvälistä järjestelmää hobbesilaisena luonnontilana, liittyy valtioiden sisäpolitiikan täydelliseen riippumattomuuteen toisistaan. Eli jokaisen valtion sisäisten asioiden sektori on täysin riippumaton muiden valtioiden sisäisten asioiden hoidosta. Taloustieteellisesti asia voitaisiin ilmaista sanomalla yksiköiden

utiliteettifunktioiden olevan riippumattomia toisistaan. Mikäli riippuvuutta kuitenkin voidaan havaita, on systeemin toimijoiden järkevää pyrkiä tietyissä tilanteissa yhteistyöhön. Tällöinhän järjestelmä ei enää vastaa siinä määrin nollasummapeliä kuin oli tarkoitus väittää, sen sijaan kansainvälisessä politiikassa näyttäisi aina vaikuttavan potentiaalisesti vastavuoroisuutta edistäviä rakenteita. (Beitz 1999, 42.)

Vaikuttaisikin lopulta olevan niin, että on realistisempaa kuvata valtioiden välistä suhdetta keskinäisriippuvuuden kuin radikaalin riippumattomuuden näkökulmasta. Toisin sanoen valtion oma turvallisuus riippuu aina myös muiden maiden sisäisistä asioista. Selkeä esimerkki tästä on vaikkapa pakolaisuuden valtioiden rajat ylittävä vaikutus kollektiiviseen turvallisuuteen. Mikäli maailmaa ajateltaisiin luonnontilan kaltaisena, ei olisi mahdollista kuvitella edes tilannetta, jossa kahden eri valtion jäsenillä voisi olla yhteisiä intressejä. Luonnollisesti tämä on ongelmallista, sillä lienee selvää, että eri kansallisuuksia omaavilla ryhmillä voi olla yhteisiä intressejä.

Siten ei liene syytä nähdä kansainvälisen politiikan muodostavan edellä kuvatun kaltaista

luonnontilaa, sillä voimankäytön ohella myös vastavuoroisuutta lisääviä rakenteita on mahdollista luoda. Tämän lisäksi valtioiden välillä voidaan nähdä vaikuttavan keskinäisriippuvuus, joka ei mahdollista atomistisen valtiokäsityksen mukaista tilannearviota. Siten kansainvälinen politiikka tulee nähdä normatiivisia sitoumuksia sisältävänä järjestelmänä. Millaisena tämä järjestelmä olisi syytä käsittää?

Kuten sanottu, Koskenniemen mukaan järjestelmää tulee lähestyä siitä näkökulmasta, että kaikki valtiot ovat sekä vapaita että tasa-arvoisia. Nämä ominaisuudet voivat toteutua vain

tietynkaltaisessa järjestelmässä. Koskenniemi katsookin tämän normatiivisen järjestyksen vaativan toteutuakseen kaksi ehtoa.

Ensinnäkin järjestelmää ylläpitävien normien täytyy olla konkreettisia ja siten perustua johonkin konkreettiseen oikeusjärjestykseen. (Koskenniemi 1990, 9.) Schmittiä mukaillen voisimme puhua tästä järjestyksestä nomoksena, eli yhteisönä, jonka keskinäisestä toimintalogiikasta muodostuu järjestys, joka on normatiivinen suhteessa kaikkiin toimijoiden nähden.

Historiallisesti edellä mainittu vaatimus normin konkreettisuudesta seuraa luonnonoikeudellisten kategorioiden hylkäämisestä: normit eivät voi olla siinä mielessä luonnollisia kuin vaikkapa

aristotelikot ajattelivat. Mikäli normi ei palaudu johonkin konkreettiseen oikeusjärjestykseen ja sen sosiaalisiin olosuhteisiin, se muuttuu luonnonoikeudelliseksi ja mahdottomaksi rajata. Tämä puolestaan antaa mahdollisuuden poliittiseen subjektivismiin, jonka mukaan mitä tahansa voidaan saattaa normien piiriin. (Koskenniemi 1990, 9.) Ensimmäinen kohta painottaa siten sitä, että normin täytyy kummuta konkreettisesta oikeusjärjestyksestä ja tässä järjestyksessä elävien yksilöiden tahdonilmauksista.

Toinen ehto painottaa kuitenkin täysin päinvastaista näkökulmaa. Sen ohella, että normien täytyisi perustua yksilöiden tahdonilmauksiin, täytyy normien samanaikaisesti olla pakottavia suhteessa kaikkiin olemassaoleviin tahtoihin ja konteksteihin nähden. Toisen kohdan mukaan normin tulee olla pakottava kohteidensa tahdosta riippumatta, muutoin se ei ole normi, vaan ainoastaan politisoitavissa oleva tulkinta. (Koskenniemi 1990, 9.)

Ongelma on se, että ensimmäinen kohta tunnustaa normien riippuvuuden suvereniteettien tahdoista ja toinen kohta puolestaan vaatii normien riippumattomuutta niistä. Mitä tämä tarkoittaa?

Ensinnäkin normin läheisyyttä tahtoon painottava näkökulma katsoo normin voivan muodostua vain schmittiläisittäin ilmaistuna jonkin nomoksen eli konkreettisen järjestyksen piirissä tapahtuneen tahdonmuodostuksen kautta. Tällöin normi saa pätevyytensä partikulaarissa kontekstissa

tapahtuneen suvereenin tahdonmuodostuksen kautta. Se on normi, sillä se on tuotettu legitiimin suvereenin järjestyksen piirissä.

Kansainvälisestä perspektiivistä ongelma on se, ettei ole olemassa sellaista kansainvälistä suvereenia, jonka tahdonilmaukset voisivat perustella normien pakottavan luonteen muille suvereeneille. Näyttääkin siltä, että normiin vetoaminen tilanteessa, jossa eri suvereenit eivät ole saman normatiivisen järjestyksen piirissä, on puhtaasti poliittinen. Normeista tulee tällöin vain poliittisten toimijoiden toiminnalleen kehittämää apologiaa. (Koskenniemi 1990, 9.)

Vastakkainen näkökulma puolestaan painottaa normien kaikista sosiaalisista konteksteista

riippumatonta pakottavaa luonnetta. Tällä tavoin pyritään osoittamaan se, että normi voi olla todella pakottava sääntö, vain mikäli minkään poliittisen toimijan tahto tai harjoitettu politiikka ei tämän säännön sisältöön vaikuta. Normit ovat siis kaikkien tahdoista riippumattomia. Kuitenkin myös tällöin normi muuttuu poliittiseksi, sillä mitä normatiivisempi ja konteksteista riippumattomampi se on, sitä vaikeampi sitä on perustella millään konkreettisella asiantilalla tai olosuhteiden

kokonaisuudella. Siitä tulee luonteeltaan utopistinen. ¹¹ (Koskenniemi 1990, 9.)

Toisin sanoen Koskenniemi hahmottaa kaksi jokseenkin vastakkaista tapaa lähestyä tilannetta:

toisaalta normit voidaan ymmärtää suvereenien tahdonilmauksien konstituoimiksi tai toisaalta ne voidaan ymmärtää suvereenien tahdonilmauksia rajoittaviksi säännöiksi. Molemmat ovat kuitenkin ongelmallisia näkökulmia, sillä ensimmäisessä tapauksessa normit ovat käytännön politiikan apologiaa ja jälkimmäisessä utopiaa. Toisin sanoen, mitä paremmin toteutuu suvereniteetin tahtoa painottava näkökulma, sitä suuremmassa määrin normi on vain pintapuolinen oikeutus valtioiden harjoittamalle käytännön politiikalle, toisaalta mitä etäämpänä normi on kaikista sosiaalisista käytännöistä, sitä vahvemmin se muistuttaa vain poliittista utopiaa.

Koskenniemen mukaan tasapainoilu näiden kahden argumentaatiotavan, poliittisen apologian ja utopian välillä, tuottaa monet keskustelua hallitsevat dikotomiat. Se mitä dikotomian puolta päätyy painottamaan riippuu täysin siitä, halutaanko korostaa normatiivisuuden tulevan läheisyydestä vai etäisyydestä käytännön politiikkaan. Nähdäkseni tämä on hyvinkin vahvati analogista realismin ja kosmopolitanismin väliselle kiistalle.

Mikäli läheisyyden tahdonmuodostukseen katsotaan tuottavan normit, painotetaan suvereenien merkitystä (realismi), jos taas normit katsotaan suvereeneista riippumattomiksi, painotetaan enemmän universalistista näkökulmaa (kosmopolitanismi). Periaatteessa on niin, että mikäli nämä kaksi näkökulmaa päätyvät konfliktiin, on toinen hylättävä: joko oikeutus on normilla tai sitten

11 Utopistisuus viittaa tässä yhteydessä siihen, ettei normia voida saattaa tehokkaasti voimaan muutoin kuin poliittisen toiminnan kautta.

oikeutus perustuu siihen, miten valtiot de facto käyttäytyvät. Todellisuudessa kumpikaan

näkökulma ei kuitenkaan kykene itseriittoisuuteen, vaan joutuu turvautumaan myös vastakkaisen argumentaatiolinjan sisältämiin oletuksiin. Kyse on siten nimenomaan tasapainoilusta kahden ääripään välillä, sillä jokainen argumentti joutuu ammentamaan molemmista näkökulmista. ¹² Mitä tämä tarkoittaa?

Mikäli ajatus edes minimaalisesti vaikuttavista universaaleista normeista hylätään ja siirrytään ajattelemaan maailmaa toisistaan täysin riippumattomien suvereenien näkökulmasta, päädytään tilanteeseen, jossa suvereenit eivät ole enää riippumattomia ja tasa-arvoisia, sillä itse

valtionmuodostukselta katoaa normatiivinen pohja. Suvereenit eivät ole tasa-arvoisia, eikä mitään velvollisuutta noudattaa suvereenien tasa-arvoisuutta ole, sillä kaikki velvollisuudet ovat vain jokaisen yksittäisen toimijan tekemien sitoumusten mukaisia. (Koskenniemi 1990, 16–17.)

Mikään ei siis pakota suvereeneja kunnioittamaan muita suvereeneja riippumattomina toimijoina.

Tämä nähdäkseni johtaa valtioiden välisen luonnontilan leviämiseen valtioiden sisälle, sillä mitään valtiot konstituoivaa periaatetta ei tässä tapauksessa liene olemassa. Valtiojärjestelmän olemassaolo vaatii tuekseen universaalin argumentin itsenäisistä ja tasa-arvoisista valtioista, sillä muutoin valtioiden välinen luonnontila korvautuu valtioiden sisäisellä luonnontilalla. Esimerkiksi kaikki voimankäytön legitimiteetti valtionsisäisissä asioissa rakentuu sen varaan, että valtiot tunnustavat jaon suvereniteetin sisäiseen ja ulkoiseen puoleen.

Mikäli ne eivät tunnusta suvereniteetin ulkoista koskemattomuutta ja sitä, ettei niillä lähtökohtaisesti ole oikeutta puuttua muiden suvereniteettien sisäisiin asioihin, muuttuu

kaikenlaisen sisäisen legitimiteetin vaatiminen mahdottomaksi. Seurauksena on eräänlainen jatkuva globaali ja koko ihmiskunnan käsittävä sisällissota. Esimerkiksi morgenthaulaisesta perspektiivistä tätä ei voida hyväksyä, vaan eri valtioiden kansallisten etujen erottamisen toisistaan on oltava mahdollista. Realistien näyttäisikin siis olevan välttämätöntä olettaa suvereenien tekevän aina vähintään sellaisen universaalin normatiivisen sitoumuksen, joka jakaa maailman eri valtioihin suvereenien mukaan.

12 Koskenniemen mukaan (1990, 16) esimerkiksi kaikki kansainvälisen oikeuden päätökset noudattavat edellä kuvatun kaltaista paradoksaalista logiikkaa. Suvereniteettia painottava de facto-näkökulma olettaa, että normit seuraavat siitä, mikä on de facto poliittinen tilanne. De jure-näkökulma olettaa, että de facto poliittinen tilanne seuraa siitä mitkä ovat ne normit, joita poliittiset toimijat kussakin tilanteessa noudattavat. Näkökulmat ovat yhteen

sovittamattomia, mutta siitä huolimatta kaikki lainkäyttö joutuu operoimaan molempia näkökulmia hyödyntäen.

Lopputulos onkin aina hybridi näistä molemmista näkökulmista.

Toisaalta se ehkä luonnolliseltakin tuntuva ajatus siitä, että realistit pyrkivät luopumaan universaalien normien käytöstä ja painottamaan ainoastaan toimijoiden tahdonmuodostusta, kosmopoliittien pyrkiessä luomaan tätä tahtoa hillitseviä normeja, on kyseenalainen. Universaaliin normiin vetoamisen avulla on nimittäin mahdollista vaatia niin muille toimijoille velvollisuuksia kuin perustella omia vapauksia. (Koskenniemi 1990, 30.)

Siten kyse ei ole siitä, että poliittiset realistit vaatisivat valtioille vapautta toimia kuten haluavat ja sitten moraalisen universalismin kannattajat vastaisivat tähän universalistisella ja normatiivisella argumentilla, joka pyrkisi perustamaan suvereeneilla velvollisuuksia. Sen sijaan, että asia olisi näin yksinkertainen, ovat argumentit itse asiassa kehämäisiä.

Aina korostaessaan universaalia normia ja muiden velvollisuutta noudattaa sitä, kosmopoliitti luo samalla itselleen vapauden toimia ja tehdä normista tehokas vaikka sitten pakkokeinoin: tämä on välttämätöntä, jottei normiin vetoaminen jäisi pelkäksi utopiaksi. Toisaalta aina kun realisti vaatii omaan tahdonmuodostukseensa vedoten itselleen vapautta toimia tahtonsa mukaan, tulee tämä samalla vaatineeksi valtiojärjestelmän hyväksyntää toimilleen, sillä ilman tätä saattaa sen suvereniteetti kärsiä ja siten koko valtiosubjektin perusta kyseenalaistua.

Toisin sanoen, kun vaikkapa poliittiset realistit vaativat partikulaarin suvereenin vapautta toimia kuten haluaa, tulevat he samalla vaatineeksi myös valtiollista koskemattomuutta tälle

suvereniteetille. Valtiollista koskemattomuutta voi kuitenkin vaatia ainoastaan vetoamalla johonkin normiin ja siten esittämällä universaalin yhteisöllisen vaateen. Kun taas kosmopoliitit vaativat joltain taholta universaalien moraalivelvollisuuksien täyttämistä, niin samalla he tulevat vaatineeksi itselleen oikeutta toimia normia rikkovia tahoja vastaan.

Siten kosmopolitanismin ja realismin välinen kiista on tietyllä tapaa kehämäinen. Poliittinen realisti ei voi todella vannoa amoraalisen luonnontilan nimeen, sillä jokin normatiivinen pidäke täytyy olla, jotta edes valtiosubjektit olisivat mahdollisia. Toisaalta kosmopoliitti ei voi olettaa moraalinormien vaikuttavan poliittisesta erillisessä sfäärissä vajoamatta pelkäksi utopiaksi, sillä normin

toteutuminen vaatii jollekin poliittiselle toimijalle myönnetyn oikeuden toimia joitain järjestelmän muita toimijoita vastaan. Kosmopolitanismi on siten aina antagonistisempaa kuin ensi näkemältä kuvittelisi.