Suojeluvastuun periaate

Kuten olen edellä kertonut, 1990-luvulla humanitarismi on kehittnyt inhmillistä turvallisuutta painottavaan suuntaan. Tämä on ilmennyt integroitujen operaatioiden kasvuna. Integroiduissa operaatioissa sotilas- ja siviilihallinto toimivat tiiviisti yhdessä. Olennainen 1990-luvun myötä tapahtunut muutos on se, että humanitarismin ja turvallisuuden kohde ei ole enää valtio, vaan väestö.

Samankaltainen kehitys on tapahtunut sotilaallisen voimankäytön oikeuttamisen suhteen. Siinä missä kylmän sodan aikaiset ja YK:n yleiskokouksen kautta organisoidut rauhanturvaoperaatiot vaativat kohdemaan suostumuksen, voi YK:n turvallisuusneuvosto nykyisin aloittaa humanitaarisen intervention ilman kohdemaan suostumusta. Siten myöskään sotilaallisen voimankäytön suhteen avainasemassa ei ole kohdemaa ja sen hallinnon suostumus, vaan suoraan kohdemaan väestö. Nämä kaksi kehityslinjaa, humanitaarinen apu ja sotilaallinen väliintulo, leikkaavat toisensa

suojeluvastuun käsitteessä. Mistä suojeluvastuussa on kyse?

40 YK:n roolin muutos näkyy myös sen sotilaallisen valmiuden lisääntymisenä. 1990-luvun alussa YK:n joukkojen määrä oli 10 000, kun taas vuosikymmenen puolivälissä 70 000–80 000.

41 Kansainvälisten sotarikostuomioistuimien perustaminen on huomattavan kosmopoliittinen kehityssuunta.

Sotarikostuomioistuimethan perustuvat ajatukseen kaikkien valtioiden yläpuolella olevasta moraalisäännöstöstä, jonka tulee rajoittaa kaikkea poliittista toimintaa. (Kleingeld & Brown, 2014.)

Suojeluvastuu käsitteenä mainitaan ensimmäisen kerran ICISS-komission (International Commission for Intervention and State Sovereignty) raportissa vuodelta 2001. Raportille alkusysäyksen antoi NATO:n muutamaa vuotta aiemmin toteuttama Kosovon operaatio.

Suojeluvastuun idea on yksinkertaisesti se, että poliittisella yhteisöllä on suojeluvelvoite sen toimivallan piirissä eläviin ihmisiin nähden. Mikäli se ei kykene täyttämään tätä

suojeluvelvoitettaan, sen poliittinen legitimiteetti katoaa. (Orford 2013, 172–173.)

Mikäli valtio ei kykene suojelemaan väestöään, siirtyy suojeluvelvoite kansainväliselle yhteisölle.

Tällöin ei varsinaisesti ole kyse siitä, että kansainvälisen yhteisön olisi ainoastaan pyrittävä

tukemaan romahdusvaarassa olevaa valtiota, vaan kansainvälisellä yhteisöllä on jonkinlainen suora ja legitiimi toimivalta suojeltavaan väestöön nähden. Se ei ole siten kohdemaan suostumukseen perustuvaa toimintaa kuten aiemmat rauhanturvaoperaatiot, jotka pyrkivät vain vahvistamaan kohdemaan legitimiteetin tehokkuutta. Suojeluvastuun periaatteen mukaan väestön suojelussa epäonnistuminen siirtää legitiimin toimivallan epäonnistuneelta valtiolta muille toimijoille. ⁴² Suojeluvastuun periaatetta vastustivat ICISS-komission raportin jälkeen niin mahdolliset intervention suorittajamaat kuin interventioiden mahdolliset kohteetkin. Vuoden 2005 YK:n yleiskokous päätyikin konsensukseen siitä, että pääasiallinen suojeluvastuu oli edelleenkin valtioilla, ja mikäli nämä eivät onnistu tehtävässään voi turvallisuusneuvosto toimia kuten

aiemminkin kollektiivisen turvallisuuden ollessa uhattuna. Siten suojeluvastuun ei katsottu tuoneen mitään uutta sisältöä kansainväliseen järjestelmään. (Orford 2013, 173.)

Libyan sisällissota muutti kuitenkin tilanteen. Keväällä 2011 Libyan konflikti oli kärjistynyt Gaddafia kannattavien ja vastustavien joukkojen välillä. YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman, jonka mukaan Libyan valtiolla on velvollisuus suojella sen toimivallan alaisuudessa elävää siviiliväestöä, mutta mikäli se ei tähän kykene, syntyy YK:n jäsenvaltioille valtuutus toteuttaa suojeluvastuu. (Orford 2013, 173.) Siten sotilaallinen interventio oikeutettiin nimenomaisesti suojeluvastuun avulla.

Päätöslauselmaan on suhtauduttu siten, että se olisi ollut ensimmäinen siirtymä suojeluvastuun periaatteen käytännön toimiksi muuttamisessa. Asia voidaan kuitenkin nähdä myös täsmälleen toisinpäin. Itse asiassa koko keskustelu suojeluvastuusta pyrkii muuttamaan jo 1950-luvulta

42 Ei liene mahdotonta nähdä asiaa schmittiläisittäin siten, ettei kyse ole enää vanhan konkreettisen järjestyksen tehostamisesta, vaan jonkinlaisen uuden järjestyksen luomisesta.

periytyvät käytännöt normatiivisiksi periaatteiksi. (Orford 2013, 173.) Tätä ajatusta selventääkseni teen seuraavaksi lyhyen historiallisen ekskursion toisen maailmasodan jälkeen alkaneeseen

dekolonialisaatioprosessiin sekä YK:n pyrkimyksiin kontrolloida tätä prosessia.

1950-luvulta lähtien on YK pyrkinyt luomaan käytäntöjä, joiden avulla se kykenisi kontrolloimaan toisen maailmansodan jälkeen alkanutta dekolonialisaatioprosessia. Se pyrki ennen kaikkea

rakentamaan itselleen toimivaltaa sellaisten tilanteiden varalta, joissa suvereenit valtiot eivät itse kykene hoitamaan tehtäviä, jotka näille suvereniteetin edustajina muutoin kuuluisivat. YK pyrki siten estämään sellaisten voimatyhjiöiden syntymisen, jotka saattoivat uhata suvereniteetin alueella elävän väestön elämää ja hyvinvointia. (Orford 2013, 175.)

Ehkä merkittävin yksittäinen ihminen YK:n roolin muuttumisessa 1950-luvulla oli tuolloin toiminut pääsihteeri Dag Hammarskjöld. Juuri hänen ideansa oli pyrkiä muuttamaan YK:n roolia

kansainvälisessä politiikassa dynaamisempaan suuntaa. Toisen maailmansodan jälkeen käynnistynyt dekolonisaatioprosessi teki tarpeelliseksi kehittää YK:n toimintatapoja muuttuneen

toimintaympäristön mukaisiksi. Kyse oli ennen kaikkea siitä, miten vasta itsenäistyneet maat kykenisivät säilyttämään itsenäisyytensä vajoamatta takaisin vanhojen siirtomaidensa alaisuuteen (Orford 2013, 174–175.)

Suezin kriisi 1956 sekä Kongon kriisi 1960–1965 olivat ne konkreettiset tilanteet, joissa pitkälti juuri Hammarskjöldin muotoilemat ideat pyrittiin saattamaan käytäntöön. Sekä Suezin että Kongon kriiseissä oli osaltaan kyse vanhojen siirtomaavaltojen pyrkimyksestä palauttaa poliittinen valta takaisin niille itselleen. (Orford 2013, 175.) Kongon kriisin jälkeen YK:n toimintatavat tuleville vuosikymmenille olivat muotoutuneet.

Tämä tarkoitti ensinnäkin pääsihteerin suurta harkintavaltaa sekä kaikkien poliittis-normatiivisten määritelmien välttämistä ja sen sijaan pitäytymistä varsin funktionalistisessa ja epänormatiivisessa puhetavassa. Juuri epäpoliittisuuden katsottiin olevan neutraaliuden ja ideologiattomuuden tae.

(Orford 2011, 87–88.) ⁴³ Mikäli jonkin tahon tuli suorittaa sotilaallinen interventio, tuli tämän tahon olla nimenomaisesti YK. Mikäli esimerkiksi vanha siirtomaaisäntä suorittaisi sotilaallisen

43 YK:n rooli pyrittiin siten tulkitsemaan puhtaasti hallinnolliselta kannalta. Tällöin YK:n rooli ei itse asiassa vaikuta valtioiden statukseen suvereenina poliittisena yhteisönä millään tavoin. Tällöin siis erotetaan vahvasti toisistaan toisaalta tietyllä alueella vaikuttava väliaikainen hallinnointi sekä suvereniteettiin pohjautuva valtion muodollinen status. (Orford 2011, 4–5.) Vaikka valtiollisen hallinnon tehottomuus johtaisikin siihen, että YK harjoittaa alueella de facto hallintaa, ei tämä kuitenkaan vaikuta valtion statukseen suvereniteetin omaavana poliittisena yhteisönä.

väliintulon entiseen alusmaahansa, olisivat poliittisten väärinkäytösten riskit liian suuret. Juuri tästä esimerkiksi Kongon kriisissä oli kyse. YK perusteli toimensa Kongossa sillä, että se kykeni

hallinnoimaan tilannetta objektiivisemmin kuin vanha isäntämaa Belgia.

Ennen kaikkea Kongon kriisi osoittaa selkeästi, miten vahvasti suojeluvastuun varhainen tematisointi linkittyi juurikin dekolonialisaatioprosessiin. Dekolonialisaation epäonnistuminen tarkoitti usein poikkeuksellisen vakavaa kriisiä. Siirtomaa-aikana syntyneiden ja koko yhteiskunnan läpäisevien rakenteiden aiheuttamat vinoumat purkautuivat poikkeuksellisen totaalisina ja

romahduksenomaisina kriiseinä. (Melasuo 2003, 88.)

Dekolonialisaation päätyminen romahduksenkaltaiseen tilaan synnytti vanhoissa isäntämaissa kiusauksen puuttua humanitaaristen syiden nojalla itsenäistyneiden siirtomaiden sisäiseen tilanteeseen. Tätä oli kuitenkin vaikea nähdä kestävänä ratkaisuna, sillä juurihan vanhat kolonialistiset rakenteet olivat merkittävällä tavalla aiheuttamassa väkivaltaisuuksien ilmaantumista.

Siten tuli tarpeelliseksi perustella yksittäisten valtioiden sijaan interventio-oikeus kansainväliselle yhteisölle kuuluvaksi. Tämä on siten se yhteiskunnallinen konteksti, jonka taustaa vasten

suojeluvastuun varhainen kehitys tulee nähdä.