Viron ortodoksien seurakunnanlaulu ja riimilaulut

Viron ja Suomen ortodoksiset kirkot kuuluivat kansanlaulun syntyaikaan samaan slaavilaiseen kirkkoperheeseen kuin Venäjä, Ukraina ja muu Baltian alue. 1860-luvulta Venäjällä alkaneet rinnakkaiset sosiaaliset muutokset ja seurakuntaelämän uudistukset antoivat maallikoille mahdollisuuden osallistua aktiivisemmin kirkon jumalanpalveluselämään ja kirkkolauluun. Viron alueen riimilaulukulttuuri liittyi Engelhardtin mukaan Venäjän lounaisosissa ja Ukrainan alueella tapahtuneeseen ortodoksisen seurakunnanlaulun nousuun.³⁰⁵

303 Esimerkiksi Venäjältä Pietarista, Kreikan kirkoista ja Ukrainasta. Kostyuk 2015, 335–337. Katso myös AK 1900 nro 12, 106.

304 Kostyuk 2015, 337.

305 Engelhardt 2009, 308.

Seurakunnanlaulu oli tärkeässä osassa virolaisen kansallisen ortodoksisuuden muotoutumisessa sekasortoisena tunnustuksen ja kääntymyksen politiikan aikana 1800-luvun puolivälin jälkeen. Engelhardtin tutkimus kohdistui virolaiselle kansan-laululle ominaisiin riimilauluihin, jotka ovat teksteiltään runomittaisia, säkeistöllisiä ja rytmisidonnaisia lauluja. Riimilauluja pidettiin kansallisen ja hengellisen itsenäi-syyden vertauskuvina ja niiden katsottiin helpottavan rukoilijoiden osallistumista jumalanpalveluksissa yhteiseen lauluun.³⁰⁶ Riimilaulujen säveltämisen kukoistuskau-si kukoistuskau-sijoittui 1900-luvun alkuun. Protestanttisesta koraalista vaikutteita saaneita riimi-lauluja suosittiin, koska näin pyrittiin ehkäisemään ortodoksien kääntymistä luterilai-suuteen.³⁰⁷

Viron oktoekhoskäytäntöä pro gradu -työssään tutkineen Jooa Vuorisen mukaan protestanttinen vaikutus ei näkynyt vielä 1800-luvun lopulla Viron ortodoksisessa kirkkomusiikissa. Luterilaisuudesta 1800-luvun puolivälissä ortodoksisuuteen kään-tyneille talonpojille ortodoksisuus oli jäänyt vieraaksi, sillä he eivät osallistuneet aktiivisesti kirkon jumalanpalveluksiin. Uskonnonvapauden voimaantulon jälkeinen paluuliike takaisin luterilaisuuteen 1900-luvun alussa sen sijaan lähensi virolaisia ortodokseja ja luterilaisia toisiinsa. Luterilainen vaikutus tulee Vuorisen mukaan erityisen hyvin ilmi vuonna 1922 julkaistun Lauluraamatun jälkisanoissa, joissa kirkkoelämän olennaisimpana muutoksena pidettiin siirtymistä kuoro- ja ”kliirossi-laulusta” yleiseen seurakunnanlauluun. Kirkkolaulun perustana pidetään seurakun-nanlaulua, jota olisi ilman runomuotoista tekstiä mahdotonta saada kaikkien ulottu-ville. Luterilaisen jumalanpalveluskäytännön mukaisesti Lauluraamatun laulut oli numeroitu ja kirkossa käytettiin numerotauluja, joihin kunkin palveluksen laulut lai-tettiin kaikkien nähtäville.³⁰⁸ Kirkkokuoroille Virossa järjestetyillä yhteisillä laulu-päivilläkin suosittiin perinteisten resitatiivisten laulujen sijasta rytmisidonnaisia lau-luja. Säkeistömuotoisten laulujen oppimista pidettiin helpompana ja nopeampana ja suurten kuorojen esitysten ajateltiin pysyvän helpommin kasassa rytmisidonnaisten laulujen avulla. Virolaisen kirkko- ja kansanlaulun luterilaistumista voidaan Vuori-sen mukaan pitää, näkökulmasta riippuen, joko kirkon elämää rikastuttavana tai ha-jottavana tekijänä.³⁰⁹

Vironkielinen ortodoksinen kirkkolaulu ja liturginen kansanlaulukulttuuri riimi-lauluineen alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla ja se liittyi oleellisesti kansallisen

306 Engelhardt 2009, 303.

307 Vuorinen 2001, 39.

308 Vuorinen 2001, 37.

309 Vuorinen 2001, 38–40.

laisen ortodoksisuuden syntymiseen. 1900-luvun alusta alkaen luterilaisuuden vaiku-tus kirkkolaulun muotoutumiseen oli voimakas.³¹⁰ Viron ortodoksinen kirkko toimi kansan- ja riimilaulujen syntyaikoihin omassa maassaan vähemmistönä. Protestantti-sen koraalin vahva vaikutus virolaiseen kirkkolauluun oli VuoriProtestantti-sen mukaan juuri tästä syystä kontekstista johtuen ”luonnollinen” seuraus.³¹¹ Viron itsenäisyyden vuo-sina 1920- ja 1930-luvuilla riimilaulut kuuluivat jokapäiväiseen kirkon elämään ja ne oli sisäistetty osaksi virolaisten ortodoksien kollektiivista muistia ja tavallista [juma-lanpalvelus]käytäntöä.³¹² Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Neuvostoliittolai-sen hallinnon vaikutuksesta jouduttiin Viron ortodoksisessa kirkossa palaamaan slaavinkieleen ja vironkielisten jumalanpalvelusten toimittaminen saattoi loppua seu-rakunnissa jopa kokonaan.³¹³

Kulttuurivaihto Suomen ja Viron ortodoksisten kirkkojen välillä muodostui erityi-sen vilkkaaksi erityi-sen jälkeen, kun virolaissyntyinen pappi Herman Aav³¹⁴ valittiin vuonna 1922 Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispaksi.³¹⁵ Piispa Herman esitteli vuonna 1925 Aamun Koitossa virolaista kirkko- ja seurakunnanlaulukäytän-töä. Virolaisten yleiskansallisesta laulunrakkaudesta syntyivät Hermanin mukaan kirkkokuorot ja myös kansanlaulua pyrittiin kirkoissa saamaan aikaan. 1800-luvun loppupuolella maaorjuuden lakattua kansallisuustunne näkyi kuorojen määrän voi-makkaana kasvuna, mikä synnytti kansallisen laulujuhlatradition. Seurakunnanlaulu oli toteutunut Hermanin mukaan joidenkin seurakunnan paimenten uraa uurtavan toiminnan ansiosta niin hyvin, että liturgian alkuosa ektenioineen ja antifoneineen sujui yhtäjaksoisesti ilman kanttorin ohjausta. Hermanin mukaan tämänkaltainen taso kansanlaulussa oli saatu aikaan seurakunnankoulujen ja kristinoppikoulujen kirkko-laulun opetuksen avulla.³¹⁶ Runomittaisia riimilaulujen käyttöönottoa Herman

310 Vuorinen 2001, 87.

311 Vuorinen 2001, 37.

312 Engelhardt 2009, 335.

313 Vuorinen 2001, 87.

314 Herman Aav (1878–1961) syntyi Viron Hellamaalla kanttoriperheeseen 2.9.1878. Hän opiskeli Riikan hengellisessä koulussa ja pappisseminaarissa, vuonna 1904 hänet vihittiin papiksi. Opiskeluai-kanaan Herman Aav toimi kanttorina ja papiksi vihkimisensä jälkeen seurakunnanesimiehen tehtävien lisäksi monissa Viron ortodoksisen kirkon muissa tehtävissä. Vuoden 1922 kirkolliskokous valitsi leskeksi jääneen kuuden lapsen isän Herman Aavin apulaispiispaksi ja vuonna 1925 Suomen autono-misen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi. Arkkipiispa Herman palveli Suomen ortodoksista kirkkoa yli 80 vuoden ikään asti, hän luopui tehtävästään vuonna 1960. Loima, Jyrki. Esipaimen siunaa. Suo-men ortodoksiset piispat 1892–1988. Jyväskylä: PSHV 1999, 182–184, 214.

315 Koukkunen1982, 44.

316 Lapsille oli Hermanin mukaan opetettu koulun ja kristinoppikoulun vuosien aikana ulkoa vigilian, liturgian ja kirkollisten toimitusten (pysyvät) veisut sekä kaikilla kahdeksalla sävelmällä avuksihuuto-psalmit, prokimenit, troparit ja kanonien irmossit. Herman, Piispa. Kirkkolaulu Virossa. – AK nro 23–

24. PSHV 1925, 226–228.

telee virolaisten luontaisella riimittelytaipumuksella sekä muinaisen kirkon käytän-nöllä.³¹⁷

Iivo Härkönen ehdotti vuonna 1922 Aamun Koitossa kansallistamisen hengessä suomalaisen ortodoksisen kirkkolaulun uudistamista ja Viron riimilaulujen kaltaisten mitallisten veisujen käyttöönottoa jumalanpalveluksissa. Yksitoikkoisen, resitatiivi-sen ortodoksiresitatiivi-sen kirkkolaulun tilalle sopivat hänen mielestään paremmin länsimais-ten kirkkojen mallin mukaiset runomittaiset ”virret”, joita oli kirjoittajan mukaan helpompi omaksua yhteisesti laulettaviksi. Tähän asti Suomen ortodoksisessa kirkko-laulussa vallitsevana tyylinä ollutta taiteellista kirkkokuorolaulua ei pitänyt Härkösen mukaan ainakaan kokonaan hävittää, mutta sen ohelle oli kirkkoon kehitettävä ylei-nen kansanlaulu. Kansanyhteislauluun parhaana vaihtoehtona Härköylei-nen piti runomit-taisia veisuja.³¹⁸

Iivo Härkönen pyrki edistämään seurakunnanlaulua Suomessa vuonna 1922 il-mestyneellä julkaisulla Jumalanpalveluslauluja, joka sisälsi runomuotoon puettuja jumalanpalvelusten tekstejä.³¹⁹ Härkösen runoilemat ”jumalanpalveluslaulut” olivat virolaisten riimilaulujen kaltaisia metrisiä, säkeistöllisiä ja loppusointuisia tekstejä.

Riimilaulut muodostivat keskeisen osan seurakunnanlaulua Virossa ja niitä oli 1920-luvulle tultaessa sävelletty siellä jo usean vuosikymmenen ajan.³²⁰ Virossa säveltäjät kirjoittivat myös riimilaulujen tekstit, joten ne tulivat varmasti myös sävelletyiksi.³²¹ Härkönen ei itse ollut muusikko eikä siis kyennyt säveltämään omia tekstejään. Vain harvat säveltäjät näyttivät tarttuneen tehtävään, joten pyrkimyksellä uudistaa ja kan-sallistaa suomalainen ortodoksinen jumalanpalvelus länsimaisen mallin mukaisten

317 Herman 1925, 226–228. Viittauksella muinaiseen kirkkoon Herman tarkoittanee ortodoksisen kirkkomusiikin traditioon liittyvää käytäntöä, jossa suorasanaiset tekstit esitetään resitoiden ja runo-mittaiset laulaen. Seppälä, Hilkka. Bysanttilainen musiikki. – Sanasta säveleen. Joensuu: Joensuun yliopisto 1996a, 9.

318 Härkönen ottaa esimerkiksi luterilaisen kirkon virsilaulun (protestanttinen koraali). Luterilaisessa kirkossa kaikki kansa on voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen ja seurakuntalaiset ovat oppineet ulkoa suuren määrän virsiä ja hengellisiä lauluja käytettäväksi myös muissa yhteyksissä. Toisaalta roomalaiskatolisen kirkon jumalanpalvelusmusiikki, joka on hoidettu Härkösen mukaan pääasiassa kirkkomusiikkiin koulutettujen ammattilaisten toimesta, ei sovi esikuvaksi Suomen ortodoksisen kirk-komusiikin uudistukselle. Härkönen, Iivo. Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon kirkkolaulun uudistus.

– AK nro 22. PSHV 1922, 177–178. Sama artikkeli on myös Jumalanpalveluslauluja -julkaisun al-kusanat.

319 Härkönen, Iivo. Jumalanpalveluslauluja: ehdotuksia runomittaisiksi kirkko ja hartauslauluiksi Suomen kreikkalais-katoliselle kansalle. PSHV: Sortavala 1922. (Ylipainoksia ”Aamun Koitosta”) Härkösen laatimia runomittaisia tekstejä julkaistiin myös Aamun Koitossa, esimerkiksi AK No 3.

PSHV 1922, 22–23.

320 Vuorinen 2001, 38. Virossa julkaistiin 1920-luvun alkupuolella pienikokoinen, taskussa kannettava

”Lauluraamat”, joka sisälsi sekä runomittaisia että suorasanaisia kirkkovuoden kierron ja kirkollisten toimitusten veisuja kansanlaulua varten. Lisäksi julkaistiin myös juhlien tekstejä sisältäviä vihkosia kansanlaula varten. Herman 1925, 227.

321 Vuorinen 2001, 38.

virsilaulujen avulla ei ollut juurikaan toteutumismahdollisuuksia Suomessa. Vaikka Härkösen riimittelemät jumalanpalvelustekstit eivät edenneet varsinaiseen jumalan-palveluskäyttöön saakka, oli Kitelän sisälähetysjuhlasta kertovassa Aamun Koiton artikkelissa vuodelta 1925 kuitenkin maininta, että Ilmari Krohnin säveltämä kerubi-veisu Härkösen runomittaiseen tekstiin laulettiin ”ehtoollisvärssyn” sijaan Kitelän uudessa kirkossa toimitetussa liturgiapalveluksessa.³²² Tekstiyhteydestä voi päätellä, että veisu laulettiin todennäköisesti papiston ehtoollisen aikana, jolloin Venäjällä usein oli tapana laulaa konserttotyylisiä vapaita sävellyksiä.³²³

Sekä Suomessa että Virossa liturginen kansanlaulu liittyi kiinteästi kansallistun-teen nousuun ja kansallisen ortodoksisen kirkon syntyyn. Viroon kehittyi 1800-luvun lopusta alkaen omaperäinen seurakunnanlaulukulttuuri riimilauluineen, ja se kukoisti koko Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajan, 1930-luvun lopulle saakka. Suomessa haluttiin ottaa mallia 1930-luvulla Viron kirkon kehittyneemmästä kirkkolaulukult-tuurista,³²⁴ mutta Iivo Härkösen laatimat runomuotoon sepitetyt kirkkoveisut eivät yltäneet jumalanpalveluskäyttöön saakka, vaikka asiasta käytiinkin vilkasta keskuste-lua Aamun Koiton kirjoituksissa.