Ortodoksisen lauluperinteen rajoja etsimässä

Aamun Koitossa käytiin keskustelua seurakunnanlaulua edistävistä toteuttamistavois-ta. Sen aloitti vuonna 1920 nimimerkki Diakoni, jonka mielestä harvaan asutuilla alueilla olisi tarpeen käyttää laulun tukena kirkossa jotain soitinta, kuten esimerkiksi urkuharmonia.⁴²³ Suurissa seurakunnissa, joissa seurakuntalaiset asuivat lähellä kirk-koa, voitaisiin toteuttaa moniäänistä seurakunnanlaulua siten, että pieni, hyvin harjoi-tettu kuoro toimisi kansan yhteisen laulun opettajana ja tukena. Diakonin mukaan

”hyvin sointuva yhteislaulu innostuttaa rukoilijaa ja pakoittaa hänet vaistomaisesti yhtymään lauluun sekä ylistämään Kaikkivaltiasta”. ”Akordivaihtoinen” [moniääni-nen] laulu oli Diakonin mielestä yksiäänistä laulua vaikuttavampaa, mutta ainoastaan

422 P[iiroinen] 1957b, 215–216. Varkauden laulujuhlien ohjelmistoon oli sisällytetty perinteisten venä-läissäveltäjien teosten joukkoon athosvuorelainen ”Is polla” -säe sekä sunnuntaikanonin irmossit 1.

plagaalisen sävelmäjakson mukaan. Takala-Roszczenko 2013, 80.

423 Arkkipiispa Herman kirjoitti, että vuonna 1929 yhdelläkään seurakunnalla Karjalan hiippakunnassa ei ollut omistuksessaan minkäänlaista soitinta. Kanttorit käyttivät lauluharjoituksissa koulujen, pap-pisseminaarin, seurakunnan esimiehen tai kanttorin omaa soitinta. Herman 1930a, 35.

silloin, jos lauletaan rukouksellisesti, ”koska tunne pakostakin siirtyy kuulijoihin”.⁴²⁴ Mitä mahtavampana moniäänisen kuoron laulu kirkossa kaikuu, sitä mukaansatem-paavampina kirjoittaja piti sen vaikutusmahdollisuuksia. Diakoni piti ehdotustaan soittimien käyttämisestä kirkon jumalanpalveluksissa kirkollisten tapojen uudistami-sena, muttei ortodoksisen opin vastaisena tai luterilaisuuden jäljittelemisenä. Joka tapauksessa hänestä olisi ollut kiinnostavaa jatkaa keskustelua kirkkolaulusta Aamun Koiton palstoilla.⁴²⁵

Diakonin kirjoitus nivoutuu erityisesti 1920–30-luvuilla Aamun Koitoissa käytyyn värikkääseen diskurssiin, jossa kansallistamisen hengessä kirkko- ja kansanlaulun kehittämiseksi esitettiin myös ortodoksisesta traditiosta poikkeavia ideoita. Arkki-piispa Hermanin tuoma tietous Virossa toteutetuista seurakunnanlaulun käytännöistä sekä luterilaisen jumalanpalvelukseen kuuluvan virsilaulun vaikutus näkyi tehdyissä ehdotuksissa. Kirkkolaulusta käyty väittely sisälsi radikaaleiltakin kuulostavia ehdo-tuksia.

”Kansallistuttamiskomitean” jäsen Iivo Härkönen kirjoitti Aamun Koiton artikke-lissaan ”Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon kirkkolaulun uudistus” vuodelta 1922, että ”yleinen kansan laulettava runomitallinen virsilaulu” olisi saatava syntymään.

Soittimien käyttämisestä yhteislaulun tukena jumalanpalveluksissa hän ei ollut sa-moilla linjoilla Diakonin kanssa. Härkönen mainitsi, että monien mielestä soittimien käyttöä jumalanpalveluksissa voitaisiin perustella Daavidin psalmien kehotuksella kiittää Herraa ”harpuin, huiluin ja kantelein”. Härkönen olisi sallinut soittimien käyt-tämisen laulujen tukena ainoastaan kotihartauksissa ja hengellisissä kokouksissa.⁴²⁶

Nimimerkki M. T.⁴²⁷ jatkoi keskustelua kirkkolaulusta vuonna 1923. Soittimien käyttöön ortodoksisissa jumalanpalveluksissa hän otti kirjoituksessaan yksiselittei-sesti kielteisen kannan. Kirjoittajan mielestä kaikki voivat seisoa ilman soittimien kahlitsemaa asentoa vapaasti Herran pyhässä temppelissä, jolloin ”Herran omien luomien järjellisten olentojen” ääni kajahtaa korkeuteen toteuttaen samalla Daavidin psalminloppukehotuksen ”Kaikki, joilla henki on, kiittäkööt Herraa!” Kuorolaulun

424 Diakonin ajatus rukouksellisen tunnetilan siirtymisestä laulajilta kuulijoille muistuttaa musiikines-teettistä näkemystä affektioppia, joka oli vallalla 1600–1700-luvuilla. Affektiopin teoreetikkojen mu-kaan musiikin sisäisiä tunnetiloja ei tule ainoastaan esittää tai ilmaista, vaan affektien on vaikutettava suoraan kuulijaan. Eppstein, Hans. Affektioppi. – Otavan iso musiikkitietosanakirja a - Dallapé 1.

Toim. Tuula Kaurinkoski, Marjut Nieminen, Keijo Virtamo. Keuruu: Otava 1976, 36. Tämän tyyppis-tä ajattelua käytettiin monissa muissakin yhteyksissä seurakunnanlaulun tavoitetta etsittyyppis-täessä.

425 Diakoni. Yhteislaulusta jumalanpalveluksessa. – AK nro 6. PSHV 1920, 47–48.

426 Härkönen 1922, 177–178.

427 Kirjoittaja on mahdollisesti ilomantsilainen opettajatar Maria Tarasheimo. Takala-Roszczenko, Maria 2016. Kirjallinen tiedonanto 28.6.2016.

musiikillinen taso oli kirjoittajan kokemuksien mukaan riippuvainen pääasiassa lau-lunjohtajan taidoista. Tällaisia karismaattisia kuoronjohtajia tulisi käyttää kirkkokun-nassa opetustehtäviin. Köyhille, musikaalisille ja kirkkolaulua rakastaville kansan-lapsille tulisi suunnata apurahoina ne rahat, jotka kuluivat runomittaisten veisuehdo-tusten laatimiseen. Seurakunnanlaulusta kirjoittaja oli laatinut yksilöidyn suunnitel-man, miten suurimman osan liturgian laulettavista osista voisi opettaa kansalle. Ai-noastaan ”Kerubiimein veisu” ja eukaristia eivät soveltuneet hänen mielestään nyky-oloissa eivätkä lähitulevaisuudessakaan kansan laulettavaksi. Kirjoittajan mukaan ei ollut oleellista, että mahdollisimman moni saa olla jumalanpalveluksessa äänessä, vaan että mahdollisimman moni sydän ylenisi Herran tykö ja veisaisi hänelle sydä-messään.⁴²⁸

Arkkipiispa Hermanin mielipiteet ja näkökulma soittimien käyttämisestä ortodok-sisessa riituksessa olivat keskenään ristiriitaisia eri aikoina. Hänen vuonna 1925 kir-joittamansa Viron kirkkomusiikkia käsittelevä artikkeli esitti Viron ortodoksisen kirkon olleen ikään kuin kehityksen kärjessä, koska soittimia oli käytetty erityisissä

”konserttimaisissa” jumalanpalveluksissa. Musiikin tuottamiseen näissä jumalanpal-veluksissa oli osallistunut Hermanin mukaan kolmesta neljään kuoroa, kirkkokansa ja solisteja, joista osa oli instrumentalisteja. Kansanlaulua varten julkaistiin näitä tilaisuuksia varten ohjelmalehtisiä lauluteksteineen. Kuorot ja kansa voivat Virossa laulaa lisäksi hartaustilaisuuksissa ja juhlallisissa sielunmessuissa (panihida) hauta-usmailla myös torvisoittokunnan säestyksellä. Hermanin mielestä

Viron ortodoksinen kirkko on kirkkolaulun suhteen kulkenut kauas eteenpäin alkupe-räisestä vanhoillisesta käytännöstä: nopeasti tulee käytäntöön runopukuinen laulu, ja seurakunnallinen laulu saa voiton toisensa jälkeen. Soittokaan ei enää ole vieras kir-kolle.⁴²⁹

Piispa Herman kuvasi artikkelissaan hyväksyvään ja jopa ihailevaan sävyyn soittimi-en käyttämistä ortodoksisissa jumalanpalveluksissa kertoessaan Viron ortodoksisessa kirkossa toimitetuista ”konserttimaisista” jumalanpalveluksista. Esittämiensä mielipi-teiden lisäksi Herman oli erittäin hyvin perillä kirkkolaulun teologisista ja normatii-visista periaatteista. Vuonna 1932 Herman lainasi puheessaan Clemens Aleksandria-laista ja mainitsi, että soittimien käyttäminen hylättiin ortodoksisissa

428 M. T. Mietteitä ja kokemuksia kirkkolaulusta kreikkalaiskatolisissa kirkoissamme. – AK nro 3.

PSHV 1923,

429 Herman 1925, 228.

luksissa. ”Meille on ainoastaan yksi soitin tarpeen”, sanoo Clemens Aleksandrialai-nen: ”rauhan sana, jolla Herraa palvelemme, mutta ei vanha psalterium, paukut,⁴³⁰ trumpetit ja huilut”.⁴³¹ Hermanin mukaan soittimien kieltoon vaikuttivat tuonaikai-set⁴³² käsitykset maallisen ja hengellisen musiikin välisestä ylittämättömästä kuilus-ta.⁴³³

Hermanin puheesta voi rivien välistä lukea, ettei hänen mielestään enää 1930-luvulla kirkollisen ja maallisen musiikin välillä ollut sellaista eroa, joka olisi estänyt kokonaan soittimien käyttämisen jumalanpalveluksissa. Sen sijaan vuoden 1948 kuudensien kirkkolaulupäivien⁴³⁴ liturgiassa pitämässään saarnassa arkkipiispa Her-manin käsitykset näyttivät palanneen takaisin kirkon tradition mukaiseen tulkintaan.

Hermanin mukaan kirkko otti käyttöön Vanhan testamentin tavan veisata Jumalalle,

”hengellistytti” kirkkolaulun ja antoi sille syvän merkityksen. ”Sen sijaan se hylkäsi kaikki muut uskonnollisia tunteita herättävät keinot, jotka olivat sallittuja Vanhan Testamentin kirkossa, […]. Silloin laulun lisäksi mm. soitettiin hurmiotilassa kiitosta ja ylistystä Herralle kanteleilla, harpuilla ja kymbaaleilla.”⁴³⁵

Arkkipiispa Herman ei suoraan kommentoinut kirjoituksissaan soittimien käyt-töönoton mahdollisuutta ortodoksisissa jumalanpalveluksissa, mutta historiallinen konteksti ja kirkkokunnassa vallitseva ilmapiiri näkyivät hänen eri vuosikymmenien kirjoituksissaan. Kirkkokunnassa eniten 1920-luvulla esillä ollut kansallistamisen henki ilmenee kirjoituksessa, jossa kerrotaan Viron seurakunnanlaulun kehityksestä.

Herman näytti puoltavan ja ihailevan Viron esimerkin mukaisia keinoja, joissa pyrit-tiin eroon ”vanhoillisista käytännöistä”. 1930–1940-luvuilla arkkipiispa palasi pikku hiljaa takaisin kirkon traditionaaliseen tulkintaan.

Viktor Hentusen mielestä soittimien käyttöönotto oli välttämätöntä, jos haluttai-siin saada yhteislaulu kirkoissa kehittymään. Hän kommentoi artikkelissaan

430 Paukuilla tarkoitetaan vanhahtavassa kielenkäytössä patarumpuja. Psalterium oli tarkoitettu säes-tämään psalmien laulamista ja se kuuluu sitrasoittimien ryhmään, joista on esimerkiksi kantele kehit-tynyt. Basileios 2010, 44; Ala-Könni, Erkki ymt. (Toim.). Otavan iso musiikkitietosanakirja. laulu-Rantasalo 4. Keuruu: Otava 1978, 641.

431 Käännös samasta tekstistä löytyy artikkelista Klemens, Aleksandrialainen. Kuinka on nautittava pidoista. – Isien kuoro. Alkuvuosisatojen opetusta kirkkolaulusta. Suom. Johannes Seppälä. Helsinki:

Suomen bysanttilaisen musiikin seura ry 2010, 139.

432 Klemens Aleksandrialainen eli n. 150–n. 215. Seppälä, Johannes. Kirjoittajat – Isien kuoro. Alku-vuosisatojen opetusta kirkkolaulusta. Helsinki: Suomen bysanttilaisen musiikin seura ry. 2010, 178.

433 Herman, Arkkipiispa. Yleiskatsaus ortodoksisen kirkkolaulun kehitysmuotoihin ja vaiheisiin. – AK nro 21. PSHV 1932,162–163. Samasta aiheesta voi lukea nykykäsityksen mukaisen tulkinnan Seppä-län artikkelista. Seppälä, Hilkka. Ortodoksisen kirkkomusiikin ominaispiirteistä. – Sanasta säveleen.

Joensuu: Joensuun yliopisto 1996b, 126–127.

434 Kuudennet ortodoksiset laulupäivät pidettiin Iisalmessa 5.–6.6.1948.

435 Herman, Arkkipiispa. Veisatkaamme hartaasti, veisatkaamme ymmärryksellä. – AK nro 13. PSHV 1948, 94.

laulusta” vuonna 1930 laulajien kokouksessa ensimmäisillä kirkkolaulupäivillä vuonna 1929 laadittuja ponsia kuorolaulun ja yhteislaulun elvyttämisestä. Hentunen ei nähnyt kokouksessa esitetyissä ponsissa mitään uutta, ”sellaista, joka todella elvyt-täisi kirkkolauluasiaa”. Hentusen mukaan kansanlaulu ei ollut parinkymmenen vuo-den yrityksistä huolimatta juuri kehittynyt alkua pidemmälle. Hän kysyi: ”Katso-taanko pyhyyden loukkaukseksi t.m.s., jos kirkoissa otettaisiin käytäntöön musiikki [soittimet]?”. Hentunen toivoi, että saataisiin aikaan kirkkolaulunharrastajien yhtei-nen kokous, jossa voitaisiin pohtia kuoro- ja yhteislauluasioita kirkon kansallistami-sen hengessä ja ”jättämällä pois perinnäiset tottumukset”.⁴³⁶

Vuonna 1932 Viktor Hentunen piti papiston veljeskokouksessa alustuksen ”soit-tokoneen” tarpeellisuudesta jumalanpalveluksissa. Aihe herätti vilkkaan keskustelun kokouksessa, mutta kokouksen osanottajien päätös oli, ettei instrumentin apu ole tarpeen vaatima kirkoissa laulamisen tukena.⁴³⁷ Ehdotuksia soittimien käyttöönotta-misesta ortodoksisissa jumalanpalveluksissa ei tehty enää sen jälkeen, kun papiston veljeskokouksen kielteinen kanta oli julkaistu Aamun Koitossa. Viktor Hentusenkin kanta soittimien käyttöön oli muuttunut 1950-luvun lopulle tultaessa. ”Me emme käytä soittimia kirkossa, koska kirkkoisät ovat pyhittäneet alkuseurakunnan tavan laulaa ilman musiikin säestystä – ihmisäänihän on jaloin soitin.”⁴³⁸

Pappismunkki Paavali kiteyttää vuonna 1953 kirkkolaulua käsittelevässä artikke-lissaan yksiselitteisesti kielteisen kantansa soittimien käyttöön. ”Mekaaninen soitin ei sovellu jumalanpalveluksen henkeen, ei vain siksi, että ”lain varjon ohitse mentyä”⁴³⁹ vanhan liiton jumalanpalveluksissa käytetty soitinmusiikki ei enää vastaa uuden lii-ton henkevöitynyttä jumalanpalvelusta, vaan myös siksi, että kirkossa musiikki on tiukasti alistettu palvelemaan sanaa.”⁴⁴⁰

1920-luvulla ja 1930-luvun alussa Aamun Koitoissa käyty mielenkiintoinen ja vä-rikäs diskurssi kirkkolaulusta liittyi enimmäkseen tuona aikana vahvasti kirkkokun-nassa esillä olleeseen kansallistamisen prosessiin. Kirjoituksissa esitettyjen kirkon perinteestä eroavien ehdotusten usein radikaali sisältö kuvasti kirkkokunnassa

436 H[entunen] 1930, 355.

437 AK nro 25. PSHV 1932, 200.

438 Patrikainen 2006, 60–61. Kirjoitus on todennäköisesti vuodelta 1958.

439 Teksti on vapaasti lainattu sunnuntain oktoekhoksen toisen sävelmän dogmistikiirasta: ”Armon tultua on ohitse mennyt lain varjo […]”. Sunnuntaivigilia 1957, 58.

440 Paavali 1953a, 124. Viktor Turhanen kyseli vuonna 1958 kristillisestä taidekäsityksestä Uuden Valamon kuoronjohtajalta, iäkkäältä pappismunkki Arkadilta. Pappismunkki Arkadin mukaan soitti-mia ei hyväksytty ortodoksiseen kirkkoon, koska instrumentaalimusiikki kiinnittää rukouksen sijasta huomion itseensä. Turhasen mukaan myös Uuden Valamon ”hengelliset kokemukset ja opetukset kasvavat vuosisatoja vanhalta maaperältä ja sen perinne on isien Kirkon ja Alkukirkon perinnettä.”

Turhanen, Viktor. Ajatuksia kristillisestä taiteesta. – AK nro 13–14. PSHV 1958, 146.

nutta hajanaisuuden tilaa, jossa haettiin vastausta kysymykseen, millainen suomalai-sen kansallisuomalai-sen ortodoksisuomalai-sen kirkon tulisi olla. Kirkkokunnan kansallistamisuomalai-sen yh-teydessä tehdyistä monenlaisista ehdotuksista ja ideoista tosin lopulta toteutettiin vain pieni osa. Esimerkiksi Mihail Michailovin ehdottamaa resitatiivisen lukutavan käytön lopettamista ei hyväksytty.⁴⁴¹ Kirkkolaulussa ei runomittainen kansanlaulu koskaan edennyt Suomessa jumalanpalveluskäyttöön saakka eikä soittimia otettu käyttöön kirkon jumalanpalveluksissa. Sekä luterilaisten että Viron sukulaiskansan esimerkki oli vaikuttamassa kansallistamisen rinnalla ehdotuksiin soittimien käyt-töönotosta kirkon jumalanpalveluksissa. Mielenkiintoista ja jopa yllättävää on, että kansallistuttamistoimikunnan innokas jäsen ja suomenkielisten runopukuisten juma-lanpalveluslaulujen laatija Iivo Härkönen otti heti keskustelun alkaessa soittimien käyttöön selkeän kielteisen kannan. Useat kirjoittajat toivat esille kirkkolaulun ja kansanlaulun merkittävimpänä päämääränä rukouksellisuuden, joka katsottiin voita-van helpommin saavuttaa tehtyjen parannusehdotusten avulla.

Sotien jälkeen keskustelu kirkkolaulusta kosketteli enimmäkseen kysymystä, mi-ten saataisiin aktivoitua lisää seurakuntalaisia mukaan jumalanpalveluksiin ja kirkon toimintaan. Keskustelu ja ehdotukset pysyttelivät 1950-luvulla enimmäkseen kirkon perinteen mukaisina, mutta joitakin traditiosta poikkeaviakin keskustelun avauksia tehtiin. Vuonna 1953 (toimittaja) Onni Koivisto ehdotti lausuntakuorojen perustamis-ta kirkkoihin. Hänen mielestään esimerkiksi Herran rukous ja uskontunnustus kuu-lostaisivat juhlalliselta lausuntakuoron esittäminä. Lisäksi ”kirkoissa kuultava huo-mattavasti juhlistuisi”, jos kirkkokuoro ja lausuntakuoro esittäisivät antifonit vuoro-tellen. Koivisto perusteli kirjoituksessaan lausuntakuorojen perustamista myös sillä, että niiden avulla voitaisiin aktivoida lisää seurakuntalaisia mukaan kirkon toimin-taan ja jumalanpalvelusten musiikista ortodoksisessa perinteessä pääasiassa vastaavat kirkkolaulajat saisivat näin ”lomapäiviä”. Hyvä-äänisille kuorolaisille seurakunnat voisivat kustantaa Koiviston mielestä laulutunteja innostuksen säilyttämiseksi. Lau-suntakuorojen perustaminen olisi kirjoittajan mukaan myös arvokas lisä Ortodoksis-ten nuorOrtodoksis-ten liiton toimintaan ja lisäksi hän ehdotti, että liitto voisi palkata laulunopet-tajan opettamaan nuoria. Koivisto toivoi vielä kirjoituksensa lopuksi ajatuksiensa hyväksymistä myös niiden taholta, jotka voisivat ne toteuttaa.⁴⁴²

441 Loima 1999, 196–197. Vuoden 1930 Aamun Koitoissa kävivät nimimerkki ”Akroatees”, M.

Michailov, M. F. sekä Iivo Härkönen kärkevään sävyyn keskustelua kirkoissa käytetystä lukutavasta ja keskustelu rönsyili koskemaan myös ”kansallistuttamista”.

442 Koivisto, Onni. Lausuntakuoroja kirkkoihin! – AK nro 17. PSHV 1953, 127–128.

Koiviston tekemä ehdotus lausuntakuorojen perustamisesta kirkkoihin erosi vä-hintään yhtä paljon kirkon perinteisistä jumalanpalveluskäytännöistä kuin 1920– ja 30-luvuilla tehdyt ehdotukset soittimien käyttämisestä ortodoksisissa jumalanpalve-luksissa. Aamun Koiton toimituksessa oltiin 1950-luvulla valppaina ja pappismunkki Paavali kommentoi Koiviston ehdotusta tuoreeltaan jo samassa Aamun Koiton nume-rossa. Paavalin mielestä Koiviston kirjoitus oli ajatuksia herättävä. Maksuttomien laulutuntien järjestämistä kirkkokuorolaisille Paavali piti onnistuneena ehdotuksena, vaikka kirkkokuorojen pienet määrärahat eivät sallisi laulunopetuksen toteuttamista.

Ortodoksisten nuorten liiton ja nuorten aktivoiminen mukaan seurakunnan toimin-taan oli niin ikään Paavalin mielestä tervetullut ehdotus. Kielteistä suhtautumistoimin-taan lausuntakuorojen perustamiselle Paavali perusteli kirkon perinteisellä käytännöllä, jossa kaikenlaista ”lausumista” pidetään ortodoksiselle jumalanpalvelukselle vieraa-na. Papin ja diakonin lauselmissa käytetään jumalanpalveluksissa persoonatonta resi-tatiivista lukutyyliä, eikä siihen sisällytetä henkilökohtaisia omia elämyksiä, ainoas-taan lausuttujen sanojen on tarkoitus vaikuttaa kuulijaan.⁴⁴³ Diakoni M. Saarentaa otti maltillista Paavalia vahvemmin kantaa lausuntakuorojen perustamiseen ja piti ehdotusta ennenkuulumattomana ja kirkon kanonien vastaisena. Saarentaan mukaan

”kirkko on pyhäkkö, missä rukoilijat kirkkokuoron tai kansanlaulun avulla avaavat rukouksissa sydämensä, etsien rauhaa, lohdutusta ja Jumalan siunausta kaipaaville sydämilleen”. Kirkkoon ei Saarentaan mukaan sovellu teatraalinen lausuminen, jol-laista käytettäessä voitaisiin jopa luulla ”uuden lahkon” syntyneen.⁴⁴⁴

Monipolvisessa Aamun Koiton palstoilla käydyssä diskurssissa kirkkolaulusta ku-vastui kansallisen kirkon synnyttämiseen liittyvä etsintä, jossa kansallistamisen hen-gessä heilahdeltiin esitetyissä ehdotuksissa laidasta laitaan. Kirkon jäsenten ja joh-tomiestenkin kirjoitukset kertoivat hajaannuksen tilasta, jossa pohdittiin kysymystä, mitä suomalaiseen ortodoksiseen kontekstiin kuuluvan kirkkolaulun tuli sisältää.

Soittimien käyttämisen tarpeellisuudesta ortodoksisissa jumalanpalveluksissa keskus-teltaessa ei otettu lainkaan huomioon kirkkokunnassa vallitsevaa todellisuutta; vuon-na 1929 ”Soittokonetta lauluharjoituksia varten (urkuharmoonia, viulua, pianoa) ei ole yhdelläkään seurakunnalla” esimerkiksi Karjalan hiippakunnassa.⁴⁴⁵ Kirjoituksis-sa pohdittiin monelta kannalta kirkkokunnan kehittymiseen, kirkkokanKirjoituksis-san aktivoimi-seen sekä kirkko- että kansanlaulun kehittämiaktivoimi-seen ja toteuttamiaktivoimi-seen liittyviä

443 Paavali, Pappismunkki. Kirkkolausuntakuoroja? – AK nro 17. PSHV 1953b, 128.

444 Saarentaa, M. Lausuntakuoroja kirkkoihin? – AK nro 19. PSHV 1953b, 144.

445 Herman 1930a, 35.

ja. Kirkon yleinen tapa reagoida hitaasti uudistuksiin ja muutoksiin sekä vahva pitäy-tyminen tradition mukaisissa käytännöissä vaikutti siihen, että näistä äärimmäisistä ideoista ei yksikään edennyt edes kokeiluasteelle jumalanpalveluksissa.