Mitä kansan sopi kirkossa laulaa?

Aamun Koitossa käytiin innokkaasti keskustelua siitä, miten seurakunnan yhteislau-lua voitaisiin parhaiten toteuttaa jumalanpalveluksissa ja millaiset veisut soveltuisi-vat kansan laulettaviksi. Ortodoksisen kirkkolaulun yksitoikkoisuudesta kirjoitettiin jo 1920-luvulla Aamun Koiton palstoilla, mutta erityisesti 1930-luvulla aiheesta kes-kusteltiin runsaammin ja ongelmaksi koettua asiaa pyrittiin ratkaisemaan eri tavoin.

Vuonna 1926 ”Asianharrastaja” piti kirjoituksessaan kuorolaulua vaikeasti toteutet-tavana laajoissa maalaisseurakunnissa, joissa ortodoksit asuivat kaukana kirkosta ja toisistaan. Monissa perinteisissä kirkkoveisuissa yksiäänistä kansanlaulua haittasivat kirjoittajan mielestä yksitoikkoiset sävelmät, sävelletyt laulut puolestaan olivat liian vaikeita yhteislauluun. Asianharrastaja ratkaisisi tämän pulman piispa Hermanin esit-tämän ”veljeskansan” esimerkin mukaisesti kansantajuisesti sävellettyjen runomit-taisten laulujen avulla.³⁸⁹

”Korvenpoika” kommentoi vuonna 1930 kirkkolaulujen yksitoikkoisia sävelmiä kirjoituksessaan ja hän piti niitä sopimattomia niin koululaisten kirkkolaulun opetuk-seen kuin jumalanpalvelusten yhteiopetuk-seen lauluunkin. Monipuolisemmalla laulujen valikoimalla saataisiin kirjoittajan mielestä sekä opettajat että oppilaat innostumaan

389 Asianharrastaja. Kirkkolaulusta. – AK nro 4. PSHV 1926, 34. V[iktor] H[entunen] oli samaa miel-tä ”Asianharrastajan” kanssa yksitoikkoisista sävelmismiel-tä ja runomittaisista lauluista. Hentusen mieles-tä kansanlaulu oli toistaiseksi ainoa mahdollinen vaihtoehto monissa maalaisseurakunnissa, joissa kuorolaulua oli vaikea saada aikaan ja kuorot jäivät vajaaäänisiksi. Hentunen 1930, 355.

kirkkolaulusta. ”Korvenpojan” ehdotus asian korjaamiseksi sisälsi melkoisen radi-kaaleja toimenpiteitä:

Jos kansanlaulua ja lastenlaulua tahdotaan edistää kirkkokunnassamme, niin on aloi-tettava alusta ja on sävellettävä liturgia uudelleen. Ei pitäisi ottaa uutta painosta enää entisestä. Onhan meillä muitakin sävelmerkkejä ei vain a ja g, joita yksinomaan on li-turgisissa sävellyksissä kansaa varten käytetty. Sävellys vaihtelevammaksi, silloin nii-tä mielellään laulavat lapsetkin.³⁹⁰

Arkkipiispa Herman kirjoitti Aamun Koitossa vuonna 1930 ortodoksisen kirkkolau-lun yksitoikkoisuuden vaikutuksista kirkkokansaan seuraavasti:

Yksitoikkoisuus laulussa ei herätä, vaan nukuttaa, ei kohota vaan masentaa, ei elävöi-tä, vaan halvaannuttaa, ei lämmielävöi-tä, vaan jäähdyttää. […] kirkossakin kaikki pitäisi ol-la järjestetty niin, että ihmissielu voisi paremmin puhdistautua. […] Yksitoikkoisuus, johon epäilemättä liittyy osaksi kylmyyttäkin, on kovin ikävä, samalla aivan sietämä-tön ilmiö jumalanpalveluksissa. […] Siis, pois yksitoikkoisuus jumalanpalveluksis-tamme! Joka sanaan, äänteeseen, eleeseen pankaamme kaikki henkevöittävää eloa!³⁹¹

Herman kuvaili kirjoituksessaan laajasti ja yksityiskohtaisesti ortodoksiseen kirkko-lauluun yksitoikkoisuutta aiheuttavia seikkoja.³⁹² Hän kritisoi erityisesti ektenioiden laulamista välinpitämättömästi ja aina samalla yksinkertaisella sävelmällä,³⁹³ ker-tosäkeiden toistamista sekä myös sitä, että prokimeneja ei laulettu kahdeksansävel-mistön³⁹⁴ mukaan vaan yksitoikkoisesti samalla äänenkorkeudella. Ratkaisuna yksi-toikkoisuuden poistamiseksi Herman esitti³⁹⁵ ”[…] rikkautta kirkkosävellyksiimme!

Jokaiselle kirkkoveisulle oma kaunis sävellys! Ei mitään laulua ilman erikoista

390 Korvenpoika 1930, 79.

391 Herman, Arkkipiispa. Kirkkolaulumme yksitoikkoisuudesta. – AK nro 12. PSHV 1930c, 92. Kur-sivointi Hermanin alkuperäisestä tekstistä.

392 Jokaisen kirkkoveisun teksti jaetaan säkeisiin laulamista varten. Sävelmissä lopukkeita edeltävien ja toistuvien säkeiden määrät vaihtelevat yhdestä viiteen, joten monisäkeistä veisua laulettaessa yk-sisäkeisessä sävelmässä sama melodinen aihe toistuu useita kertoja ennen lopuketta. Tämän saman yksinkertaisen ja yksitoikkoisen melodian toistaminen useita kertoja on Hermanin mielestä nukuttavaa ja ikävystyttävää.

393 Vuonna 1932 ilmestyneellä nuottijulkaisulla pyrittiin ilmeisesti korjaamaan tätä Hermanin mainit-semaa epäkohtaa. Liturgian valikoituja sävellyksiä. I osa ekteniat. Jyväskylä: 1932 STK. Sarjaa ei jatkettu. Katso myös H[erman], A[rkkipiispa]. Nuottijulkaisuja. – AK nro 33. PSHV 1933, 267–268.

394 Ortodoksinen kirkkolaulu perustuu oktoekhokseen eli kahdeksansävelmistöön. Yksi sävelmä (ek-hos) on käytössä viikon kerrallaan ja kahdeksan viikon kuluttua kierto alkaa uudelleen alusta. Seppälä, Hilkka. Ortodoksisen kirkkolaulun teologisista lähtökohdista. – Sanasta säveleen 2. Ortodoksisen kirkkolaulun kysymyksiä. Joensuu: Joensuun yliopisto 2006, 16.

395 Herman ehdottaa loppuunmyydyn ”Nuottiliturgian liitteiden” toista painosta sekä ”Herra armahda”

-sävellyskokoelmaa, joka ilmestyikin vuonna 1932 nimellä Liturgian valikoituja sävellyksiä. I osa:

ekteniat. Piiroinen 1991, 155.

vellystä!”³⁹⁶ Arkkipiispa vetosi ”asianomaisiin ja kirkkolaulun tuntijoihin”, että pai-nettaisiin runsas kokoelma kaikkia tarvittavia kirkkoveisuja.³⁹⁷ Viktor Hentunen oli samoilla linjoilla arkkipiispa Hermanin kanssa. Kansanlaulua oli Hentusen mukaan vaikeaa saada kehittymään, jos käytetyt sävelmät, vaikkakin olivat helppoja oppia, olivat samalla pitkäveteisiä ja niin yksinkertaisia, ”ettei kansa niitä rupea laulamaan”.

Hentusen mielestä kansanlauluun soveltuvien runomittaisiin teksteihin sävellettävien kirkkoveisujen luominen olisi erinomainen tilaisuus työskentelyyn kirkkokunnan runoilijoille ja säveltäjille.³⁹⁸

Yksitoikkoisista sävelmistä käytyyn keskusteluun toi uusia puolia kirjoituksessaan vuodelta 1932 Simo Okulow, jonka mielestä perinteiset ortodoksiset sävelmät kel-paisivat hyvin yhteislauluun, jos laulussa pyrittäisiin moniäänisyyteen. Okulow oli kuullut moniäänistä kansanlaulua paitsi pappisseminaarissa, myös Viipurin tuomio-kirkossa, jossa koko kirkontäyteinen kansa osallistui yhteiseen lauluun. Hän kuvaili kuulemaansa seuraavasti: ”Vaikutus oli valtava. Yksinkertaiset, mutta samalla kau-niit soinnut täyttivät koko temppelin viimeistä sopukkaa myöten, ne pyrkivät ulos ja ylös taivaisiin Herraa ylistävinä, häntä rukoilevina.” Moniäänistä yhteislaulua voi-daan saada Okulowin mielestä aikaan helposti siten, että jotkut laulajista laulavat kanttorin lisäksi jotain muuta ääntä kuin sopraanoa. Okulow kertoi useita esimerkke-jä moniäänisestä yhteislaulusta eri paikkakunnilta,³⁹⁹ joissa oli toiminut pappina, ja hän piti näitä esimerkkejä todisteena siitä, että moniäänistä yhteislaulua oli mahdol-lista toteuttaa.⁴⁰⁰

Sotien jälkeen, vuonna 1953 diakoni M. Saarentaa otti uudelleen esille kirkkolau-lujen yksitoikkoisuuden. Esimerkiksi uskontunnustusta ja Herran rukousta hän piti niin yksitoikkoisina veisuina, että jos kirkoissa olisi penkit, nukahtaisi kirkkokansa.

Kansanlauluun eivät Saarentaan mielestä soveltuneet monetkaan liturgian nuottikir-joihin painetut laulut, vaan oli saatava jos ei aivan uusia sävellyksiä, niin tuttuja rin-nakkaisissa tersseissä kulkevia ”sävellyksiä”.⁴⁰¹ Kirjoittajan mielestä kansanlaulu sopi paremmin kirkonkyliin kuin kaupunkeihin ja hän ehdotti lisäksi yksitoikkoisten

396 Kursivointi Hermanin alkuperäisestä tekstistä.

397 Herman 1930c, 92–93.

398 Hentunen 1930, 355.

399 Kirkkolauluun osallistui, jos ei aivan koko kansa, niin ”kansakoululaiset, nuoriso ja heihin liitty-neinä useat muutkin paikkakuntalaiset, jopa jotkut vanhuksetkin.”

400 O[kulo]w, S[im]o. Yhteinen kirkkolaulu. – AK nro 10. PSHV 1932, 76–77. Viktor Hentunen vas-taa kirjoittajalle ja vetoaa vuoden 1920 Aamun Koitossa kirjoittaneeseen ”Diakoniin” puolustaen käsi-tyksiään mm. ”soittokoneen” tarpeellisuudesta yhteislaulun apuna. Asiasta tarkemmin: H[entunen], V[iktor]. Kirkkolaulu. – AK nro 14. PSHV 1932, 106–108.

401 Kirjoittaja tarkoittanee sovituksia.

melodioiden tilalla käytettäviksi yhteislaulussa kiovalaista sävelmää, jossa on elävä sävel.⁴⁰² Saarentaan aloittamaan keskusteluun yksitoikkoisista kirkkosävelmistä 1950-luvulla ei enää osallistunut muita kirjoittajia.

Arkkipiispa Paavali pyrki kehittämään suomalaista ortodoksista kirkkolaulua hyödyntämällä vanhoja perinteitä. Sodan aikana, vuonna 1944 ilmestyneen Ortodok-sisen laulukirjan⁴⁰³ esipuheessa nuottijulkaisun toimittanut pappismunkki Paavali kertoi, että kirjaa toimitettaessa oli ”annettu etusija vanhoille kirkkosävelmille”. Yk-sinkertaiset kirkkosävelmät ja kirkon ensimmäisiltä vuosisadoilta peräisin olevat tekstit kuvastivat Paavalin mukaan apostolisena perintönä aidon kirkollisen hengen rikkautta ja syvyyttä. Kirja oli tarkoitettu pääasiassa koulujen kirkkolaulujen opetuk-seen, mutta se sopi kaikkeen yksiääniseen ”kirkkolaulun viljelyyn” sekä pienten kuo-rojen käyttöön jumalanpalveluksissa.⁴⁰⁴ Nuottijulkaisun lisäksi samana vuonna jul-kaistiin myös kirjaan kuuluva sanapainos.⁴⁰⁵ Valtaosa, noin kaksi viidesosaa julkai-sussa käytetyistä melodioista kuuluu suomalaisessa perinteessä käytettyyn oktoek-hos-sävelmistöön ja suurin osa muista sävelmistä on pääasiassa samoja venäläisestä perinteestä suomalaiseen kirkkomusiikkiin adaptoituja melodioita, joita on yleisesti käytetty kirkkolaulujulkaisuissa.⁴⁰⁶ Vanhoihin perinteisiin pyritään viittaamaan lä-hinnä sävelmien nimissä kuten vanha luostarisävelmä tai muinainen kirkkosävelmä, mutta sävelmät kuuluvat samaan kategoriaan edellä mainittujen kanssa. Julkaisun kaksi- ja kolmiäänisissä sovituksissa noudatettiin suomalaisissa kirkkolauluissa pe-rinteisesti käytettyä harmoniaa. Paavali otti kirjaan mukaan lisäksi edellisistä poike-ten kaksi romanialaista sävelmää ja kaksi Boris Jakubovin sävellystä sekä karjalai-seksi nimetyn sävelmän,⁴⁰⁷ jonka alkuperästä ei ole toistaiseksi saatu selvyyttä. Kir-jassa käytetyt Konevitsan ja Valamon luostarin sävelmät olivat todennäköisesti suo-malaisessa perinteessä aiemmin tuntemattomia ja Paavalin omia sovituksia luosta-risävelmistä.⁴⁰⁸ Edellä mainitussa aineistossa voi nähdä piirteitä sodan jälkeen Suo-messa vaikuttaneesta kahdesta rinnakkaisesta suuntauksesta kirkkotaiteessa. Toisaal-ta pyrittiin ymmärtämään vanhoja perinteitä ja käyttämään niitä hyödyksi – toisaalToisaal-ta

402 Saarentaa, M. Kansanlaulusta. – AK nro 19. PSHV 1953a, 144.

403 Kirja sisältää suhteellisen kattavasti jumalanpalvelusten, rukoushetkien ja kotihartauksien veisuja yksi- kaksi- ja kolmiäänisinä sovituksina. Paavali 1944.

404 Paavali 1944, 5–6. Alkusanat.

405 Piiroinen 1991, 100, 169.

406 Esimerkiksi kreikkalaiset ja tavalliset kirkkosävelmät sekä venäläisten säveltäjien sävellykset.

407 Paavali 1944, 7–77.

408 Takala-Roszczenko, Maria. Sähköinen tiedonanto. Viitattu 5.7.2016.

kirkossa vallitsi vahvana arkkipiispa Hermanilta ja Venäjän perintönä välittynyt ro-manttinen linja.⁴⁰⁹

Pappismunkki Paavalin vuonna 1953 kirjoittamasta artikkelista ”Ortodoksisesta kirkkolaulusta” saa selkeän käsityksen siitä, millaista ohjelmistoa hän piti soveliaana kansan laulettavaksi. Ortodoksisen kirkkomusiikin perustana ovat, ”määrätynlaiset perinteelliset melodiat, jotka muodostavat kahdeksan sävelmäjaksoa”. Tämä oktoek-hos-järjestelmä varjelee kirkkolaulua ”sävelmälliseltä mielivallalta ja sävelmien mo-ninaisuudelta” ja se tekee kirkkolauluista helposti opittavia ja sopivia kansanlauluun.

Paavalin mielestä ”sävelmäjaksojen melodiat pystyy jokainen sävelkorvan omaava oppimaan”. Kuorolaulu on Paavalin mukaan välttämätön kirkon jumalanpalve-luselämässä, koska kuoron laulusta kansa oppii tuntemaan kirkkosävelmät ja kuoro toimii yhteislaulussa esilaulajana ja laulun tukena. Jos kuorolaulua pidetään kansan-laulun perustana, tulisi kuoron ohjelmistoon valita etupäässä melodisesti innostavia ja riittävän helppoja sekä soinnutukseltaan kirkollisen yksinkertaisia teoksia, jotka voidaan vähitellen siirtää kansan laulettaviksi. Kuorolaulussa Paavali ei pidä taiteel-lista tasoa tärkeimpänä piirteenä, vaan laulajien tarkkaavaisuutta tekstien ja koko jumalanpalveluksen seuraamisessa. Paavali nojautuu mielipiteessään autuaaseen Au-gustinukseen, jonka mukaan kirkkolaulun tehtävä ei ole tarjota esteettistä nautintoa kuulijalle vaan ohjata Jumalan tuntemiseen.⁴¹⁰

Sota oli lamaannuttanut kirkkolaulun lupaavasti alkaneen kehityksen 1930-luvun lopulla ja sodan aiheuttamien alueluovutusten vuoksi karjalaiset oli hajautettu asu-maan ympäri Suomea.⁴¹¹ Sodan aikana ja heti sen jälkeisinä vuosina seurakuntaelä-män järjestäminen toimintakykyiseksi uusissa olosuhteissa kulutti kirkkokunnan voimavarat, eikä kirkko- ja kansanlaulun kehittämiseen aluksi riittänyt resursseja.

Kansan yhteislaulusta kirjoitettiin vain muutamaan otteeseen ja kommentit liittyivät kaikki nuorten kokoontumisissa toimitettuihin jumalanpalveluksiin.⁴¹² Vuonna 1950 koko kansan yhteislaulua kuvailtiin kohottavasti ja sitä verrattiin luterilaiseen urku-jen tukemaan virsilauluun.

409 Sasaki, Petros. Työhönkutsusta tähän päivään. – Ollos iäti muistettu arkkipiispamme Paavali.

Toim. Piispa Ambrosius, Elina Karjalainen ja Heidi Vaalisto. Porvoo: WSOY.

1989, 57.

410 Paavali 1953, 126–127.

411 Okulov, Simo. Kirkkolaulun kehitys kirkkokunnassamme. – Aamun Koiton juhlanumero 1918–

1943. PSHV 1943, 57.

412 Esimerkiksi AK nro 7–8. PSHV 1949, 55 ja AK nro 11–12. PSHV 1950, 100.

Valtavaksi elämykseksi muodostui varsinkin ne jumalanpalveluksen hetket, jolloin muutenkin voimakkaaseen kuoroon liittyi koko kirkkokansa ja 50-henkinen kris-tinoppikoululaisten joukko. Ei mahtavinkaan urkujen soitto olisi voinut vastata tätä elävää musiikkia. Jos seurakunnassa laulu elää, ei kaivata koneitten apua.⁴¹³

Arkkipiispa Hermanin aloittamia kirkkolaulupäiviä ehdittiin viettää kirkkokunnassa ennen sotia neljä kertaa, näistä laulupäivistä viimeiset pidettiin vuonna 1936 Suista-molla.⁴¹⁴ Kirkkolaulupäivien päätarkoituksena oli kuorolaulun edistäminen, mutta niiden merkitys oli tärkeä myös sisälähetystoiminnan kannalta. Sotien vaikutuksesta kirkkolaulupäivien järjestämiseen tuli yli kymmenen vuoden tauko. Vuonna 1947 Viinijärvellä järjestetyistä viidensistä kirkkolaulupäivistä⁴¹⁵ kertovassa artikkelissa kanttori Erkki Piiroinen ehdottaa, että laulupäivien ohjelmaan sisällytettäisiin jossain määrin myös kansan yhteislaulua. Piiroisen mukaan näin saataisiin hävitettyä pois ennakkoluulo siitä, ettei kansanlaulu ole kirkon hengen mukaista. ”Kansalle on aina suuri elämys saada jossain jumalanpalveluksen kohdassa osallistua lauluun.”⁴¹⁶

Osaan Viinijärven viidensien laulupäivien jälkeisistä kirkkolaulupäivistä pyrittiin ottamaan mukaan myös kansan yhteislaulua Erkki Piiroisen ehdotuksen mukaisesti.

Vuonna 1948 Iisalmessa järjestettyjen kirkkolaulupäivien⁴¹⁷ liturgiassa koko kirkko-kansa lauloi ensimmäisen antifonin ja uskontunnustuksen.⁴¹⁸ Seitsemänsien, vuoden 1951 Kotkan laulupäivien⁴¹⁹ ennakkotiedoissa mainittiin, että lauantai-illan vigiliassa oli tarkoitus laulaa Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi vuorolauluna (antifonisesti) siten, että koko kirkkokansa ottaisi osaa kertosäkeen laulamiseen (hypakoelaulu).⁴²⁰ Laulu-päivistä jälkeenpäin kirjoitettaessa ei raportoitu, toteutettiinko veisun laulaminen suunnitellusti. Yhdeksänsien laulupäivien yhteydessä vuonna 1957 Varkaudessa⁴²¹

413 AK nro 11–12. PSHV 1950, 100.

414 Ennen sotia järjestettiin kirkkolaulupäivät vuosina 1929 ja 1930 Valamossa, 1933 Valamon ja Ko-nevitsan luostareissa sekä vuonna 1936 Suistamolla. Yhteiskuoroja johti useimmiten diakoni Pietari Akimoff. Laulajia laulupäivillä oli pari sataa sekä runsaasti seurakuntien väkeä. Ohjelman vaatimusta-so nousi kerta kerralta. Purmonen 1986, 65–66.

415 Neljännet [po. viidennet] ortodoksiset laulupäivät järjestettiin Viinijärvellä ja Joensuussa 23. – 24.8.1947. AK nro 9. PSHV 1947, 64. Kirkkolaulupäivien numeroinneissa oli sekaannuksia.

416 AK nro 17. PSHV 1947, 115.”Laulupäivien johdosta”.

417 Kuudennet kirkkolaulupäivät pidettiin Iisalmessa 5.–6.6.1948. AK no 13. PSHV 1948, [93].

418 AK nro 13. PSHV 1948, 98.

419 Seitsemännet kirkkolaulupäivät olivat 1.–2.12.1951 Kotkassa.

420 AK nro 22. PSHV 1951, 184–175. Iisalmessa vuonna 1961 pidettyjen kymmenensien ortodoksis-ten laulupäivien ennakko-ohjelman mukaan kansan laulettaviksi osuuksiksi suunniteltiin muutamia vigilian aamupalveluksen veisuja ja ektenioita. Aamupalveluksen veisuista oli lihavoitu ylös-nousemustropari ”Nähtyämme…”, Jumalansynnyttäjän kiitosvirsi ”Me ylistämme”, hartauden- ja anomusekteniat sekä I hetken Jumalansynnyttäjän tropari ”Sinulle, oi Jumalansynnyttäjä…”. Ensim-mäisen lihavoidun veisun perässä luki sulkeissa papisto ja koko kirkkokansa. AK nro 15–16. PSHV 1960, 155.

421 Yhdeksännet kirkkolaulupäivät pidettiin Varkaudessa 22.–23.6.1957.

kansanlaulun tärkeyttä korostettiin moneen otteeseen ja juhliin laadittu ohjelmako-konaisuus kertoi Erkki Piiroisen mukaan kirkkolaulusta vastuussa olevien pyrkivän määrätietoisesti eteenpäin ”perinteellisen ortodoksisen kirkkolaulun sävelrikkauksien ja hengen esiintuomisessa ja vaalimisessa”.⁴²²

Seurakunnanlauluun soveltuvat veisut askarruttivat kirkkolaulusta kirjoittavien mieliä erityisesti 1930-luvulla. Kirkon perinteisten sävelmistöjen melodioita pidettiin helppoina, mutta liian yksitoikkoisina. Toisaalta monet venäläisestä perinteestä adap-toidut kuorojen käyttämät sävellykset oli todettu liian vaativiksi yhteislauluun. Yksi-toikkoisuuden hälventämiseksi ja innostuksen lisäämiseksi toivottiin jumalanpalve-luksiin runomittaisia lauluja ja erikoissävellyksiä jokaiselle veisulle. Ehdotettiin jopa kokonaan luopumista kirkon perinteisistä sävelmistöistä ja koko liturgian uudelleen säveltämistä. Pappismunkki Paavalin mielestä kirkon perinteiset sävelmät sopivat hyvin kansanlauluun, jos kuoro toimii esilaulajana ja yhteislaulun tukena. Paavalin mukaan kirkkolaulussa tärkeintä ei ollut taiteellinen taso, vaan Jumalan tuntemiseen ohjaaminen. Kirkkolaulupäiville otettujen yhteislaulujen haluttiin vakuuttavan kirk-kokansalle, että yhteislaulu on ortodoksisessa kirkossa sallittua ja sen hengen mu-kaista.