Suomenkielisen ortodoksisen seurakunnanlaulun voi katsoa saaneen keskeisen perus-tansa 1800-luvulla slaavilaisella alueella ortodoksisen kirkon sisällä ilmenneistä li-turgisista uudistuksista, joiden vaikutuksesta kansan yhteislaulua alettiin tuoda juma-lanpalveluksiin. Seurakunnanlaulu oli tärkeä aihe ortodoksisesta kirkkomusiikista käydyssä keskustelussa 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikymmeniin Venä-jällä sekä keisarikunnan reuna-alueilla kuten esimerkiksi Ukrainassa, Baltiassa ja myös Puolassa297. Aiheeseen liittyivät oleellisesti kysymykset kirkkolaulun norma-tiivisuudesta, perusolemuksesta ja tarkoituksesta. Ilmiönä kansan yhteislaulu perus-tuu ortodoksisen kirkon yhteisölliseen ihanteeseen (sobornost).298
Ammattimaisen kuorolaulun vallattua alaa slaavilaisessa perinteessä 1700–1800-luvuilla seurauksena oli kirkkokansan etääntyminen liturgisesta299 yhteydestä. Vasta-reaktiona edelliseen kiinnostus suunnattiin 1800-luvun puolivälin jälkeen kohti alku-peräiseksi koettua lähdettä, alkukirkon jumalanpalvelusta.300 1800-luvun loppuvuo-sikymmeniltä lähtien kirkon sisäisenä liikkeenä vaikuttanut idea paluustakristillisille alkulähteille muokkasi mallia seurakunnanlaulusta. Tuohon aikaan erilaisia kansan-laulun käytäntöjä pyrittiin määrittelemään typikonin avulla, mutta typikonista ei ole Kostyukin mukaan löydettävissä selkeitä ohjeita liturgisen laulun luonteesta.301
Kansan yhteisen laulun olennaisena piirteenä nähtiin venäläisten aikakausilehtien artikkeleissa tavallisen seurakuntalaisen mahdollisuus ottaa osaa jumalanpalveluslau-luun. Kristillinen yhteisö saattoi osoittaa tällä tavoin ”yhdestä suusta ja yhdestä sy-dämestä” rukouksensa Jumalalle, jolloin jokainen kristitty saattoi tuntea kuuluvansa yhteen ja yhteiseen kirkkoon. Kirjoitusten tarkoituksena oli syventää seurakuntalais-ten ymmärrystä kansanlaulun tärkeästä merkityksestä ortodoksiselle yhteisölle ja tämä idea heijastettiin kuvaan ortodoksisen kirkkolaulun olemuksesta.302
297 Takala-Roszczenko, Maria 2016. Suullinen tiedonanto. Ortodoksinen seminaari, Joensuu.
17.2.2016.
298 Kostyuk 2015, 334. Katso myös Kirkinen ja Railas 1963, 133–134.
299 Liturgia tarkoittaa Jumalan kansan yhteistä työtä tai toimintaa. Schmemann, Alexander. Johdatus liturgiseen teologiaan. Toim. Petri Piiroinen. Joensuu: Joensuun yliopisto 1994, 16–17.
300 Kostyuk 2015, 334–335.
301 Kostyuk 2015, 335.
302 Kostyuk 2015, 335.
sen toiminnan ja tunteen kirkossa ajateltiin johtavan ihanteelliseen katumuksen ja kiitollisuuden tunteeseen Jumalaa kohtaan. Kostyuk mainitsee artikkelissaan useita aikalaisten kertomia esimerkkejä, joissa seurakunnanlaulua eri puolilta itäistä orto-doksista Eurooppaa kuvaillaan positiivisesti ja emotionaalisin sanakääntein.303
Aikakauslehtien palstoilla seurakunnanlaulun kannattajat kritisoivat kirkkokuoro-jen käyttämää lauluohjelmistoa, jonka todettiin eräässä ukrainalaislehden kirjoituk-sessa vieraantuneen kauas omilta liturgisilta juuriltaan. Ohjelmistoa kuvailtiin moni-mutkaiseksi, liian dramaattiseksi luonteeltaan ja vaikeasti ymmärrettäväksi, jolloin uskovaiset joutuivat osallistujan asemesta kuuntelijan rooliin. Kirkkolaulajista oli seurakunnanlaulun kannattajien mielestä tullut esiintyviä taiteilijoita ja jumalanpal-veluksista konsertteja. Toisaalta kansanlaulun vastustajat arvostelivat yhteislaulua taiteellisuuden puutteen vuoksi ja pitivät mahdottomana tehtävänä toteuttaa jumalan-palvelusten veisuja suuren kansanjoukon avulla.304
Ortodoksisen kirkon slaavilaisella alueella esiintyneen liturgisten uudistusten liik-keen ihanteiden mukaisesti haluttiin saada tavallinen kirkkokansa aktiivisemmin mu-kaan jumalanpalvelusten toimittamiseen seurakunnanlaulun avulla. Yhteisen laulun ajateltiin ilmentävän ortodoksisen kirkon yhteisöllistä luonnetta ja sen tarkoituksena oli lisätä kirkkokansan yhteenkuuluvaisuuden tunnetta ja ymmärrystä liturgisen yh-teyden merkityksestä yhteisölle. Taiteellisen kuorolaulun vastapainoksi haluttiin pa-lata apostolisen ajan käytäntöihin ja painottaa jokaisen seurakuntalaisen mahdolli-suutta osallistua kansanlaulun avulla yhteiseen rukoukseen jumalanpalveluksissa.
3.1.2 Viron ortodoksien seurakunnanlaulu ja riimilaulut
Viron ja Suomen ortodoksiset kirkot kuuluivat kansanlaulun syntyaikaan samaan slaavilaiseen kirkkoperheeseen kuin Venäjä, Ukraina ja muu Baltian alue. 1860-luvulta Venäjällä alkaneet rinnakkaiset sosiaaliset muutokset ja seurakuntaelämän uudistukset antoivat maallikoille mahdollisuuden osallistua aktiivisemmin kirkon jumalanpalveluselämään ja kirkkolauluun. Viron alueen riimilaulukulttuuri liittyi Engelhardtin mukaan Venäjän lounaisosissa ja Ukrainan alueella tapahtuneeseen ortodoksisen seurakunnanlaulun nousuun.305
303 Esimerkiksi Venäjältä Pietarista, Kreikan kirkoista ja Ukrainasta. Kostyuk 2015, 335–337. Katso myös AK 1900 nro 12, 106.
304 Kostyuk 2015, 337.
305 Engelhardt 2009, 308.
Seurakunnanlaulu oli tärkeässä osassa virolaisen kansallisen ortodoksisuuden muotoutumisessa sekasortoisena tunnustuksen ja kääntymyksen politiikan aikana 1800-luvun puolivälin jälkeen. Engelhardtin tutkimus kohdistui virolaiselle kansan-laululle ominaisiin riimilauluihin, jotka ovat teksteiltään runomittaisia, säkeistöllisiä ja rytmisidonnaisia lauluja. Riimilauluja pidettiin kansallisen ja hengellisen itsenäi-syyden vertauskuvina ja niiden katsottiin helpottavan rukoilijoiden osallistumista jumalanpalveluksissa yhteiseen lauluun.306 Riimilaulujen säveltämisen kukoistuskau-si kukoistuskau-sijoittui 1900-luvun alkuun. Protestanttisesta koraalista vaikutteita saaneita riimi-lauluja suosittiin, koska näin pyrittiin ehkäisemään ortodoksien kääntymistä luterilai-suuteen.307
Viron oktoekhoskäytäntöä pro gradu -työssään tutkineen Jooa Vuorisen mukaan protestanttinen vaikutus ei näkynyt vielä 1800-luvun lopulla Viron ortodoksisessa kirkkomusiikissa. Luterilaisuudesta 1800-luvun puolivälissä ortodoksisuuteen kään-tyneille talonpojille ortodoksisuus oli jäänyt vieraaksi, sillä he eivät osallistuneet aktiivisesti kirkon jumalanpalveluksiin. Uskonnonvapauden voimaantulon jälkeinen paluuliike takaisin luterilaisuuteen 1900-luvun alussa sen sijaan lähensi virolaisia ortodokseja ja luterilaisia toisiinsa. Luterilainen vaikutus tulee Vuorisen mukaan erityisen hyvin ilmi vuonna 1922 julkaistun Lauluraamatun jälkisanoissa, joissa kirkkoelämän olennaisimpana muutoksena pidettiin siirtymistä kuoro- ja ”kliirossi-laulusta” yleiseen seurakunnanlauluun. Kirkkolaulun perustana pidetään seurakun-nanlaulua, jota olisi ilman runomuotoista tekstiä mahdotonta saada kaikkien ulottu-ville. Luterilaisen jumalanpalveluskäytännön mukaisesti Lauluraamatun laulut oli numeroitu ja kirkossa käytettiin numerotauluja, joihin kunkin palveluksen laulut lai-tettiin kaikkien nähtäville.308 Kirkkokuoroille Virossa järjestetyillä yhteisillä laulu-päivilläkin suosittiin perinteisten resitatiivisten laulujen sijasta rytmisidonnaisia lau-luja. Säkeistömuotoisten laulujen oppimista pidettiin helpompana ja nopeampana ja suurten kuorojen esitysten ajateltiin pysyvän helpommin kasassa rytmisidonnaisten laulujen avulla. Virolaisen kirkko- ja kansanlaulun luterilaistumista voidaan Vuori-sen mukaan pitää, näkökulmasta riippuen, joko kirkon elämää rikastuttavana tai ha-jottavana tekijänä.309
Vironkielinen ortodoksinen kirkkolaulu ja liturginen kansanlaulukulttuuri riimi-lauluineen alkoi kehittyä 1800-luvun lopulla ja se liittyi oleellisesti kansallisen
306 Engelhardt 2009, 303.
307 Vuorinen 2001, 39.
308 Vuorinen 2001, 37.
309 Vuorinen 2001, 38–40.
laisen ortodoksisuuden syntymiseen. 1900-luvun alusta alkaen luterilaisuuden vaiku-tus kirkkolaulun muotoutumiseen oli voimakas.310 Viron ortodoksinen kirkko toimi kansan- ja riimilaulujen syntyaikoihin omassa maassaan vähemmistönä. Protestantti-sen koraalin vahva vaikutus virolaiseen kirkkolauluun oli VuoriProtestantti-sen mukaan juuri tästä syystä kontekstista johtuen ”luonnollinen” seuraus.311 Viron itsenäisyyden vuo-sina 1920- ja 1930-luvuilla riimilaulut kuuluivat jokapäiväiseen kirkon elämään ja ne oli sisäistetty osaksi virolaisten ortodoksien kollektiivista muistia ja tavallista [juma-lanpalvelus]käytäntöä.312 Toisen maailmansodan jälkeisenä aikana Neuvostoliittolai-sen hallinnon vaikutuksesta jouduttiin Viron ortodoksisessa kirkossa palaamaan slaavinkieleen ja vironkielisten jumalanpalvelusten toimittaminen saattoi loppua seu-rakunnissa jopa kokonaan.313
Kulttuurivaihto Suomen ja Viron ortodoksisten kirkkojen välillä muodostui erityi-sen vilkkaaksi erityi-sen jälkeen, kun virolaissyntyinen pappi Herman Aav314 valittiin vuonna 1922 Suomen autonomisen ortodoksisen kirkon piispaksi.315 Piispa Herman esitteli vuonna 1925 Aamun Koitossa virolaista kirkko- ja seurakunnanlaulukäytän-töä. Virolaisten yleiskansallisesta laulunrakkaudesta syntyivät Hermanin mukaan kirkkokuorot ja myös kansanlaulua pyrittiin kirkoissa saamaan aikaan. 1800-luvun loppupuolella maaorjuuden lakattua kansallisuustunne näkyi kuorojen määrän voi-makkaana kasvuna, mikä synnytti kansallisen laulujuhlatradition. Seurakunnanlaulu oli toteutunut Hermanin mukaan joidenkin seurakunnan paimenten uraa uurtavan toiminnan ansiosta niin hyvin, että liturgian alkuosa ektenioineen ja antifoneineen sujui yhtäjaksoisesti ilman kanttorin ohjausta. Hermanin mukaan tämänkaltainen taso kansanlaulussa oli saatu aikaan seurakunnankoulujen ja kristinoppikoulujen kirkko-laulun opetuksen avulla.316 Runomittaisia riimilaulujen käyttöönottoa Herman
310 Vuorinen 2001, 87.
311 Vuorinen 2001, 37.
312 Engelhardt 2009, 335.
313 Vuorinen 2001, 87.
314 Herman Aav (1878–1961) syntyi Viron Hellamaalla kanttoriperheeseen 2.9.1878. Hän opiskeli Riikan hengellisessä koulussa ja pappisseminaarissa, vuonna 1904 hänet vihittiin papiksi. Opiskeluai-kanaan Herman Aav toimi kanttorina ja papiksi vihkimisensä jälkeen seurakunnanesimiehen tehtävien lisäksi monissa Viron ortodoksisen kirkon muissa tehtävissä. Vuoden 1922 kirkolliskokous valitsi leskeksi jääneen kuuden lapsen isän Herman Aavin apulaispiispaksi ja vuonna 1925 Suomen autono-misen ortodoksisen kirkon arkkipiispaksi. Arkkipiispa Herman palveli Suomen ortodoksista kirkkoa yli 80 vuoden ikään asti, hän luopui tehtävästään vuonna 1960. Loima, Jyrki. Esipaimen siunaa. Suo-men ortodoksiset piispat 1892–1988. Jyväskylä: PSHV 1999, 182–184, 214.
315 Koukkunen1982, 44.
316 Lapsille oli Hermanin mukaan opetettu koulun ja kristinoppikoulun vuosien aikana ulkoa vigilian, liturgian ja kirkollisten toimitusten (pysyvät) veisut sekä kaikilla kahdeksalla sävelmällä avuksihuuto-psalmit, prokimenit, troparit ja kanonien irmossit. Herman, Piispa. Kirkkolaulu Virossa. – AK nro 23–
24. PSHV 1925, 226–228.
telee virolaisten luontaisella riimittelytaipumuksella sekä muinaisen kirkon käytän-nöllä.317
Iivo Härkönen ehdotti vuonna 1922 Aamun Koitossa kansallistamisen hengessä suomalaisen ortodoksisen kirkkolaulun uudistamista ja Viron riimilaulujen kaltaisten mitallisten veisujen käyttöönottoa jumalanpalveluksissa. Yksitoikkoisen, resitatiivi-sen ortodoksiresitatiivi-sen kirkkolaulun tilalle sopivat hänen mielestään paremmin länsimais-ten kirkkojen mallin mukaiset runomittaiset ”virret”, joita oli kirjoittajan mukaan helpompi omaksua yhteisesti laulettaviksi. Tähän asti Suomen ortodoksisessa kirkko-laulussa vallitsevana tyylinä ollutta taiteellista kirkkokuorolaulua ei pitänyt Härkösen mukaan ainakaan kokonaan hävittää, mutta sen ohelle oli kirkkoon kehitettävä ylei-nen kansanlaulu. Kansanyhteislauluun parhaana vaihtoehtona Härköylei-nen piti runomit-taisia veisuja.318
Iivo Härkönen pyrki edistämään seurakunnanlaulua Suomessa vuonna 1922 il-mestyneellä julkaisulla Jumalanpalveluslauluja, joka sisälsi runomuotoon puettuja jumalanpalvelusten tekstejä.319 Härkösen runoilemat ”jumalanpalveluslaulut” olivat virolaisten riimilaulujen kaltaisia metrisiä, säkeistöllisiä ja loppusointuisia tekstejä.
Riimilaulut muodostivat keskeisen osan seurakunnanlaulua Virossa ja niitä oli 1920-luvulle tultaessa sävelletty siellä jo usean vuosikymmenen ajan.320 Virossa säveltäjät kirjoittivat myös riimilaulujen tekstit, joten ne tulivat varmasti myös sävelletyiksi.321 Härkönen ei itse ollut muusikko eikä siis kyennyt säveltämään omia tekstejään. Vain harvat säveltäjät näyttivät tarttuneen tehtävään, joten pyrkimyksellä uudistaa ja kan-sallistaa suomalainen ortodoksinen jumalanpalvelus länsimaisen mallin mukaisten
317 Herman 1925, 226–228. Viittauksella muinaiseen kirkkoon Herman tarkoittanee ortodoksisen kirkkomusiikin traditioon liittyvää käytäntöä, jossa suorasanaiset tekstit esitetään resitoiden ja runo-mittaiset laulaen. Seppälä, Hilkka. Bysanttilainen musiikki. – Sanasta säveleen. Joensuu: Joensuun yliopisto 1996a, 9.
318 Härkönen ottaa esimerkiksi luterilaisen kirkon virsilaulun (protestanttinen koraali). Luterilaisessa kirkossa kaikki kansa on voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen ja seurakuntalaiset ovat oppineet ulkoa suuren määrän virsiä ja hengellisiä lauluja käytettäväksi myös muissa yhteyksissä. Toisaalta roomalaiskatolisen kirkon jumalanpalvelusmusiikki, joka on hoidettu Härkösen mukaan pääasiassa kirkkomusiikkiin koulutettujen ammattilaisten toimesta, ei sovi esikuvaksi Suomen ortodoksisen kirk-komusiikin uudistukselle. Härkönen, Iivo. Suomen kreikkalaiskatolisen kirkon kirkkolaulun uudistus.
– AK nro 22. PSHV 1922, 177–178. Sama artikkeli on myös Jumalanpalveluslauluja -julkaisun al-kusanat.
319 Härkönen, Iivo. Jumalanpalveluslauluja: ehdotuksia runomittaisiksi kirkko ja hartauslauluiksi Suomen kreikkalais-katoliselle kansalle. PSHV: Sortavala 1922. (Ylipainoksia ”Aamun Koitosta”) Härkösen laatimia runomittaisia tekstejä julkaistiin myös Aamun Koitossa, esimerkiksi AK No 3.
PSHV 1922, 22–23.
320 Vuorinen 2001, 38. Virossa julkaistiin 1920-luvun alkupuolella pienikokoinen, taskussa kannettava
”Lauluraamat”, joka sisälsi sekä runomittaisia että suorasanaisia kirkkovuoden kierron ja kirkollisten toimitusten veisuja kansanlaulua varten. Lisäksi julkaistiin myös juhlien tekstejä sisältäviä vihkosia kansanlaula varten. Herman 1925, 227.
321 Vuorinen 2001, 38.
virsilaulujen avulla ei ollut juurikaan toteutumismahdollisuuksia Suomessa. Vaikka Härkösen riimittelemät jumalanpalvelustekstit eivät edenneet varsinaiseen jumalan-palveluskäyttöön saakka, oli Kitelän sisälähetysjuhlasta kertovassa Aamun Koiton artikkelissa vuodelta 1925 kuitenkin maininta, että Ilmari Krohnin säveltämä kerubi-veisu Härkösen runomittaiseen tekstiin laulettiin ”ehtoollisvärssyn” sijaan Kitelän uudessa kirkossa toimitetussa liturgiapalveluksessa.322 Tekstiyhteydestä voi päätellä, että veisu laulettiin todennäköisesti papiston ehtoollisen aikana, jolloin Venäjällä usein oli tapana laulaa konserttotyylisiä vapaita sävellyksiä.323
Sekä Suomessa että Virossa liturginen kansanlaulu liittyi kiinteästi kansallistun-teen nousuun ja kansallisen ortodoksisen kirkon syntyyn. Viroon kehittyi 1800-luvun lopusta alkaen omaperäinen seurakunnanlaulukulttuuri riimilauluineen, ja se kukoisti koko Viron ensimmäisen itsenäisyyden ajan, 1930-luvun lopulle saakka. Suomessa haluttiin ottaa mallia 1930-luvulla Viron kirkon kehittyneemmästä kirkkolaulukult-tuurista,324 mutta Iivo Härkösen laatimat runomuotoon sepitetyt kirkkoveisut eivät yltäneet jumalanpalveluskäyttöön saakka, vaikka asiasta käytiinkin vilkasta keskuste-lua Aamun Koiton kirjoituksissa.
3.1.3 Kansanlaulu luterilaisessa kontekstissa
Suomalaisten ortodoksien suhde luterilaiseen kirkkoon oli 1900-luvun alussa osittain ristiriitainen. Pidettiin tärkeänä varmistaa, ettei enemmistön kulttuuri vaikuttaisi lii-kaa oikeauskoisiin ortodokseihin, mutta toisaalta esimerkiksi luterilaisten tehok-kaammasta koulutusjärjestelmästä haluttiin ottaa mallia.325 Ortodoksit käyttivät ylei-sesti luterilaista virsikirjaa kotirukouksissa ja pyhäkouluissa, mistä syystä papisto koki, että tämä käytäntö totutti ortodoksit luterilaisuuteen enemmän kuin omaan us-koon ja kääntyminen luterilaisuuteen muuttui täten helpommaksi.326 Protestanttinen kirkkokulttuuri ja siihen liittyvä seurakunnan virsilaulu ovat väistämättä vaikuttaneet luterilaisenemmistöisessä ympäristössä myös suomalaisen ortodoksisen liturgisen kansanlaulun kuvan muotoutumiseen.
322 AK No 16. PSHV 1925, 147.
323 Gardner 2000, 80.
324 Sairila, A. Pitkärannan laulujuhlilta. – AK nro 45. PSHV 1931, 362.
325 Nokelainen 2010, 50; Laitila 2004, 128.
326 J. K. Ilomantsi. – AK nro 7. PSHV 1906, 94. Todennäköisesti kirjoittaja oli ilomantsilainen Johan-nes Karhapää.
Suomen luterilaisessa kirkossa seurakuntalaisten opettaminen yhteiseen lauluun alkoi jo 1600-luvulta lähtien. Vielä 1800-luvun alussa ei kirkkomusiikin tasoon kiin-nitetty suurtakaan huomiota, mutta vuosisadan puolivälissä urkujensoiton ja yksi-äänisen virsilaulun taso havaittiin lukkarien puutteellisen koulutuksen vuoksi heikok-si.327 Toisaalta jo 1850-luvulla kansa osasi laulaa virsiä Lemin kirkossa moniäänises-ti.328 Seurakunnan neliäänisen virsilaulun harrastus levisi Suomeen Keski-Euroopasta Skandinavian kautta 1700-luvun lopulta alkaen. Lemin neliääninen virsilaulu ei ollut kuorolaulua vaan seurakunnan yhteistä laulua. Aktiivisella ja taitavalla kanttorilla oli hyvät mahdollisuudet vaikuttaa seurakunnan kirkkolaulun tasoon positiivisesti, kuten Lemin esimerkki todisti.329 Neliäänistä virsilaulua harrastettiin Lemin lisäksi muilla-kin paikkakunnilla, erityisesti Karjalassa.330
Luterilaiset saivat varsinkin Karjalan alueella vaikutteita myös Pietarissa muotou-tuneesta luterilaisen kirkon käytännöstä, jonka mukaan urkujen tuki seurakunnanlau-lussa pyrittiin korvaamaan neliäänisen kuoron avulla. Kuorolaulun merkitystä seura-kunnanlauluun kuvailtiin vuonna 1835 julkaistussa Venäjän luterilaisen kirkon käsi-kirjassa seuraavasti: ”Kaikki Chuori-laulun asettamisesta ja somistamisesta pidetty huoli palkitsee itsensä kaksin verroin, koska paitsi urkuja, ei mikään niin tarkasti puhdista ja paranna seurakunnan weisua, kuin Chuori-laulu.”331
Luterilaisen kirkkolaulun konkreettinen vaikutus ortodoksisen seurakunnanlaulun käytäntöihin näyttää olleen Suomessa vähäisempää kuin Virossa, vaikka kansallista-misen hengessä tehtiin myös luterilaisuudesta vaikutteita saaneita ehdotuksia. Luteri-laisten virsien ja hengellisten laulujen suosiota joidenkin alueiden ortodoksien kes-kuudessa ei pidetty kirkon piirissä suotavana ilmiönä. Esimerkiksi Ilomantsista kir-joitettiin Aamun Koitossa vuonna 1906, että kylissä ortodoksit käyttivät luterilaista virsikirjaa sunnuntaikouluissa ja kotihartauksissa, jolloin ”vieras-uskoisten virsien käyttämisen kautta ovat kirkkolaulumme jääneet syrjään […]”.332 Myös vuoden 1906 papiston kokouksessa kannettiin huolta uskonnonvapauden aiheuttamien kirkosta
327 Junkkari 1997, 35.
328 Lemin kirkossa ei ollut tuolloin urkuja, jotka hankittiin vasta 1900-luvun alussa.
329 Rajauksen ulkopuolelta: Lemin luterilaisessa seurakunnassa on säilynyt / elvytetty seurakunnan neliäänistä laulua. Pääsin kuulemaan tätä vaikuttavaa ja kulttuurihistoriallisesti merkittävää seurakun-nan yhteislaulua kesinä 2006 ja 2007. Aluksi urut tukivat neliäänistä seurakunseurakun-nan laulua, mutta vähi-tellen urut hiljenivät kokonaan ja jo vanheneva ja harveneva, neliäänistä laulua osaava kirkkokansan osa lauloi a cappella. Lemin neliäänistä seurakunnanlaulua on tallennettu myös cd-levyille. Heino, Veera 2016. Suullinen tiedonanto. Mikkeli 7.4.2016.
330 Pajamo, Reijo ja Tuppurainen, Erkki. Lemin neliääninen virsilaulu. – Suomen musiikin historia.
Kirkkomusiikki. Porvoo: WSOY 2004, 218–220.
331 Junkkari 1997, 36.
332 J.K. 1906, 94.
eroamisten mahdollisista yhteyksistä protestanttiseen valtakulttuuriin. Luterilainen jumalanpalvelus nähtiin kansan yhteisine virsilauluineen uhkana ja kääntymykseen houkuttelevana yksinkertaisemman rakenteensa ja helpomman osallistuttavuutensa perusteella. Tästä syystä papiston kokouksessa haluttiin painottaa kansan yhteisen laulun käyttöönottamisen tärkeyttä Suomen ortodoksisessa kirkossa jumalanpalve-luselämän rikastuttamiseksi ja seurakuntalaisten sitouttamiseksi mukaan yhteisten palvelusten toimittamiseen.333 Arkkipiispa Hermania huolestutti 1930-luvulla orto-dokseihin kohdistettu käännytystoiminta ja hän toivoi, että seurakuntalaiset ryhtyisi-vät puolustamaan uskoaan ja aktiivisesti edistämään kuorolaulun ohella myös seura-kunnanlaulua.334
3.2 Seurakunnanlaulun toteuttaminen
3.2.1 Seurakunnanlaululle asetetut tavoitteet ja tehtävät 3.2.1.1 ”Kaikki laulamaan kirkoissa!”
Suomalaiskansallisen ortodoksisen kirkollisuuden kehittymisprosessin ohessa halut-tiin aktivoida kirkkokansaa mukaan yhteisten jumalanpalvelusten toimittamiseen.
Slaavilaisella alueella heränneiden liturgisten ihanteiden mukaisesti ja kirkon yhtei-sölliseen luonteeseen nojaten myös Suomessa pyrittiin 1800-luvun lopulta alkaen saamaan aikaan seurakunnanlaulua.Kirkkokansaa haluttiin rohkaista Aamun Koitos-sa julkaistujen kirjoitusten välityksellä oKoitos-sallistumaan yhteiseen lauluun jumalanpal-veluksissa. Vuosisadan vaihteessa oli yleisenä käytäntönä, että kirkkolaulusta juma-lanpalveluksissa vastasivat kanttorit yksinään.335 Varhaisimpana ortodoksisena
333 Minkälaisiin toimenpiteisiin olisi hiippakuntamme kirkollisten olojen parantamiseksi ryhdyttävä?
AK nro 4. PSHV 1906, 52.
334 Herman, 1930b.
335 Tälle käytännölle voidaan löytää perusteluja myös kirkon perinteestä ja kanoneista. Kirkkolaulua koskien kanoneissa on vain vähän ohjeita, mutta vuonna 343 pidetyn Laodikean synodin 15. kanoni määrää: ”Muiden kuin kanonisten laulajien, jotka nousevat ambonille ja laulavat kirjasta, ei tule laulaa kirkossa.” Seppälä, Johannes (Suom.). Paikallisynodien kanonit. OKJ: 1983, 29, 31. Tällä Laodikean synodin määräyksellä haluttiin Hilkka Seppälän mukaan suojella tuolloin kristittyä kirkkoa harha-opeilta, mutta vaarana oli lisäksi, että kristillisen valtion, Uuden Rooman perustamisen jälkeen yhä useammat halusivat mahdollisesti pyrkiä kirkkoon laulajiksi ilman kanonista vihkimystä tai muitakaan edellytyksiä. Seppälä, Hilkka. Idän kirkon pyhä laulu. Laulajien perinne ortodoksisessa kirkossa.
Joensuu: Itä-Suomen yliopisto, Koulutus- ja kehittämispalvelu Aducate 2012, 70.
kokuorona pidetty Sortavalan Tuomiokirkon kuoro aloitti toimintansa vuonna 1901.336
Suomalaiskansallista linjaa edustanut kansakoulunopettaja Iivo Härkönen käyn-nisti Aamun Koitossa keskustelun seurakunnanlaulusta vuonna 1898.337 Iivo Härkö-sen mukaan ”kreikan-uskoinen” väestö oli pysynyt vieraana jumalanpalveluksille, koska se ei ollut voinut ottaa laulullaan niihin osaa. Jotta kirkoissa kaikki läsnäolijat olisivat voineet osallistua yhteiseen lauluun, piti kirjoittajan mielestä ensin kouluttaa opettajat laulutaitoisiksi, jolloin he saattoivat puolestaan opettaa lapsia ja nuoria.338 Vuonna 1899 Härkönen kehotti artikkelissaan ”Kaikki laulamaan kirkoissa” kansan-kielistä toimitustapaa puoltavia kirkkoherroja ottamaan tärkeimmäksi tehtäväkseen seurakuntalaisten kannustamisen yhteiseen lauluun, koska ”[…] ei ole laulu kreikan-uskoisissa kirkoissakaan kiellettyä keltään;”.339 Härkösen kommentista heijastuu selvästi, että vertailukohtana ortodoksiselle jumalanpalvelukselle hän piti luterilaista käytäntöä, jossa kirkkokansa veisaa yhdessä jumalapalvelusten virret. Härkönen us-koi, että laulutaitoinen ja -haluinen Karjalan kansa oppi kuulonvaraisesti kirkkolau-lut, kunhan vain sai siihen mahdollisuuden. Oppimisen tehostamiseksi hän ehdotti lisäksi lukkarien ja muiden laulutaitoisten sijoittamista kirkkokansan keskuuteen.340
Suomenkielinen kirkkolaulu oli kirkkokunnassa vuosisadan vaihteessa vielä kehit-tymätöntä.341 Kirkkolaulun tason nostamiseksi Sortavalassa Hymölän seminaarissa järjestettiin kesinä 1897 ja 1898 kirkkolaulukursseja kierto- ja kansakoulujen opetta-jille, lukkareille ja kirkkolaulun harrastajille. Ensimmäinen kurssi oli kahden viikon ja toinen noin kuukauden mittainen. Kursseilla opetettiin liturgian ja vigilian veisujen lisäksi kahdeksan perussävelmää,342 musiikin teoriaa, virsikanteleen käyttöä,343 kirk-kohistoriaa ja uskon-oppia.344 Kirkkolaulukurssit osoittautuivat suosituiksi, ensin mainitulla kurssilla oli neljäkymmentäkolme ja jälkimmäisellä
336 Surakka 1932a, 168.
337 1900-luvun alussa Iivo Härkönen toimi Salmissa Manssilan kansakoulussa opettajana. AK nro 2.
PSHV 1907, 22.
338 H[ärköne]n, I[iv]o. Kirkkolaulu-kurssit Sortawalassa. – AK nro8. PSHV 1898b, 67–68. Härkösen mielestä oli tärkeää, että varsinkin koululaiset osallistuisivat laulullaan jumalanpalveluksiin.
H[ärkönen,] 1898a, 19.
339 Härkönen, Iivo. Kaikki laulamaan kirkoissa! – AK nro 9. PSHV 1899, 83.
340 Härkönen 1899, 83.
341 H[ärkönen] 1898a, 19.
342 Kahdeksalla sävelmällä tarkoitetaan tässä yhteydessä ortodoksisen kirkkomusiikin kahdeksan vii-kon sävelmäkiertoon perustuvaa oktoekhos järjestelmää, jonka sävelmille jumalanpalvelusten vaihtu-vat tekstit ortodoksisessa kontekstissa perustuvaihtu-vat.
343 Kirkkoveisuja opetettiin virsikanteleen avulla.
344 Ilmoitukset AK nro 5. PSHV 1897, 42; AK nro 7. PSHV 1897, 70; AK nro 6. PSHV 1898, 54.
deksan osanottajaa.345 Seuraavien vasta vuonna 1906 järjestettyjen kirkkolaulukurs-sien tervehdyspuheessa rovasti S. Okulov kertoi, että kirkkolaulun taso oli huomatta-vasti kehittynyt niiden kahdeksan vuoden aikana, joka oli kulunut edellisistä kurs-seista. Hän toivoi kurssilaisten kotiin palattuaan opettavan kirkkolauluja nuorille ja vanhoille, että niitä voitaisiin yhdessä laulaa.346
Vuonna 1900 kerrottiin Aamun Koitossa esimerkki Nevskin luostarin Pyhän Hen-gen kirkosta, missä metropoliitta Antoni oli kehottanut ehtoopalveluksen ja rukous-hetken päätteeksi kansaa osallistumaan yhdessä psalmin veisaamiseen.347 Oletetta-vasti tämän kaltaisten uutisten julkaisemisella haluttiin suomalaisille ortodokseille kertoa, että kansan yhteistä laulua toteutettiin Venäjällä ja että se on sallittua orto-doksisessa kirkossa. Uutisen lopussa sen laatija esitti toivomuksen, että tämän kaltai-nen mahtava kirkkokansan laulu kajahtaisi Herran huoneessa hyvän alun jälkeen, ei ainoastaan Nevskin luostarissa, vaan kaikkialla muuallakin ortodoksisessa kirkossa ja myös Suomessa.348
Ensimmäiset uutiset toteutuneesta kansanlaulusta julkaistiin Aamun Koitoissa 1900-luvun alkupuolella. Uuden vuoden yönä 1901–1902 toimitettiin Pietarin seudun kirkoissa metropoliitta Antonin kehotuksesta rukoushetkiä. Viipurissa, missä näitä rukoushetkiä oli toimitettu jo useana vuonna, kerrottiin rukoushetkellä olleen ”se ominaisuus, että siinä koko kansa ottaa osaa lauluun”.349 Valamossa vuoden 1905 elokuussa pidetyn ensimmäisen virallisen kreikkalaiskatolisten pappien kokouksen yhteydessä toi rovasti Kasanskij kirkkolaulusta pitämässä alustuksessaan esille ilonsa siitä, että aiemmin pidettyjen kirkkolaulukurssien ansiosta eräässä Viipurin kirkossa oli kansanlaulu saatu jo alulle. Mahdollisuus osallistua yhteiseen lauluun oli lisäksi lisännyt kirkossa kävijöiden määrää.350
Vuosisadan alussa suomalaisille ortodokseille kansanlaulua opetettiin ja suositel-tiin opetettavaksi pääasiassa kierto- ja kansakoulujen opettajien pitämien pyhäpäivi-en hartaushetkipyhäpäivi-en yhteydessä.351 Sortavalassa jumalanpalveluskieltä käsitelleessä seurakunnankokouksessa vuonna 1906 otettiin iloiten ja innokkaasti vastaan pastori S. Solntsevin ehdotus kaikkien osallistumisesta yhteisesti kirkkoveisuun. Lisäksi samassa kokouksessa päätettiin aloittaa kierto- ja kansakoulujen opettajien johdolla
345 AK nro 8. PSHV 1897, 66; AK nro 7. PSHV 1898, 62.
346 O. S. Kirkkolaulu-kurssit. – AK nro 8. PSHV 1906, 101–102.
347 AK nro 12. PSHV 1900, 106.
348 AK nro 12.1900, 106.
349 AK nro 2. PSHV 1902, 16. Uutinen on Venäjältä-otsikon alla.
350 AK nro 8. PSHV 1905, 75. Katso myös AK nro 1. PSHV 1906, 11.
351 AK nro 4. PSHV 1906, 58; 1906 nro 9, 120.
myös aikuisille tarkoitettujen kirkkolauluharjoitusten pitäminen.352 Sortavalan kir-kossa pidetyt kirkkolauluharjoitukset näyttivät tuottavan tuloksia nopeasti, koska saman vuoden 1906 Aamun Koiton neljännessä numerossa olleessa ilmoituksessa kerrottiin, että ”kansan kuoro” osasi jo laulaa liturgiapalveluksen ja oli aloittanut vigiliankin opettelun.353 Toisaalta Sergei Okulov vetosi Sortavalan seurakunnan puo-lesta opettajiin, että he opettaisivat pyhäpäivinä kirkkolauluja kansalle.354 Ilmeisesti kirkon lähistöllä asuneet ja aktiivisesti jumalanpalveluksiin osallistuneet oppivat lau-lut nopeasti, mutta laajemmin eivät seurakuntalaiset kirkkoveisuja taitaneet.
Kansanlaulun edistymisen dokumentointi loppui Aamun Koiton palstoilla, kun lehti lopetti ilmestymisensä vuoden 1908 alusta kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1909 tehdyn arkkipiispa Sergein paimenmatkan muistelmia kerrottiin vuoden 1960 Aamun
Kansanlaulun edistymisen dokumentointi loppui Aamun Koiton palstoilla, kun lehti lopetti ilmestymisensä vuoden 1908 alusta kymmeneksi vuodeksi. Vuonna 1909 tehdyn arkkipiispa Sergein paimenmatkan muistelmia kerrottiin vuoden 1960 Aamun