Seurakunnanlaulu Suomen ortodoksisessa kirkossa 1898–1960
”Ei ole laulu kreikan-uskoisissa kirkoissakaan kiellettyä keltään”
Itä-Suomen yliopisto, teologian osasto Ortodoksinen teologia Pro gradu -tutkielma, joulukuu 2016 Kirkkomusiikki Annaelina Ylhäisi
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty
Filosofinen tiedekunta Osasto – School Teologian osasto Tekijät – Author
Annaelina Ylhäisi Työn nimi – Title
Seurakunnanlaulu Suomen ortodoksisessa kirkossa 1898–1960 – ”Ei ole laulu kreikan- uskoisissa kirkoissakaan kiellettyä keltään”
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages Ortodoksinen teologia /
kirkkomusiikki
Pro gradu -tutkielma x 7.12.2016 126 s.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojentutkielma Tiivistelmä – Abstract
Tässä tutkielmassa kartoitettiin seurakunnanlaulun kehitystä Suomen ortodoksisessa kirkossa vuo- sina 1898–1960. Tarkoituksena oli selvittää seurakunnanlaulun toteutumista sekä niitä syitä, mitkä edistivät tai estivät toteutumista. Tutkimuksen kohteena olivat myös liturgiseen kansanlauluun yhdis- tetyt arvot, kulttuurivirtaukset ja teologiset aspektit sekä yhteislaulun yhteydet kunkin ajan historialli- seen kontekstiin. Pääasiallisena lähdeaineistona tutkielmassa käytettiin Aamun Koitoissa vuosina 1891–
1907 ja 1918–1960 julkaistuja kirjoituksia, mielipiteitä ja näkökulmia.
Seurakunnanlaulu liittyi ilmiönä slaavilaisessa kirkollisessa perinteessä esiintyneisiin uudistushaluihin ja kirkon yhteisöllisyyden (sobornost) ihanteeseen. Kirkkokansaa haluttiin aktivoida seurakunnanlaulun avulla jumalanpalvelusten kanssatoimittajiksi sekä lisätä ymmärrystä liturgisen yhteisön merkityksestä.
Suomessa liturgisen kansanlaulun kehitysvaiheisiin vaikuttivat lisäksi Virossa vakiintuneen seurakun- nanlaulun käytännöt sekä luterilainen kirkkokulttuuri kansan yhteisine virsilauluineen.
Vuosisadan alussa kansan yhteislaulu kytkeytyi Suomessa kansallisesta heräämisestä alkunsa saanei- siin kirkon kansallistamisen ja kansallisen ortodoksisen identiteetin luomisen prosesseihin. Vuoden 1906 uskonnonvapauden aiheuttamien kirkosta luopumisten huolestuttamana kansallismielinen papis- to halusi sitouttaa ortodokseja tiiviimmin omaan kirkkoon muun muassa yhteislaulun avulla. Ensim- mäinen maailmansota ja Suomen itsenäistymiseen sekä kirkkokunnan jurisdiktion vaihdokseen liitty- neet myllerrykset keskeyttivät kirkkolaulun kehittämispyrkimykset vuosiksi. Arkkipiispa Herman ryhtyi 1920-luvun lopulla, olojen vakiinnuttua, edistämään kansan yhteislaulua kirkollishallituksen ja papiston myötävaikutuksella.
Toisen maailmansodan jälkeen kirkkokunta alkoi vakiintua vasta jälleenrakennuskaudella 1950- luvulla. Modernismista vaikutteita saanut ”paluu lähteille” -liike nosti seurakunnanlaulun ihanteiksi apostolisen ajan ja vanhat lauluperinteet. 1950-luvun lopulla seurakunnanlaulua lähtivät edistämään arkkipiispa Hermanin ja piispa Paavalin sekä kirkollishallituksen lisäksi myös kanttorikunta. ”Laulava seurakunta” nostettiin koko kirkkokunnan tavoitteeksi. 1920-luvun lopulla alkanut seurakunnanlau- luun tarkoitettujen tekstilaitosten julkaiseminen oli ehdoton edellytys yhteislaulun laajemmalle käyt- töönotolle.
Seurakunnanlaulun toteutuminen vaikutti olleen hidasta ja katkonaista. Vuosisadan alussa kirkko- laulujen opettaminen oli kansa- ja kiertokouluopettajien harteilla, mutta viimeistään 1930-luvun alusta alkaen myös kanttorien tuli opettaa kirkkolauluja seurakunnissa. Ortodoksisen lauluperinteen rajoja etsittiin kansallistamisen hengessä 1920–30-luvuilla käydyssä diskurssissa kirkkolaulusta. Kansanlau- lun edistämiseksi tehtiin kirkon perinteisistä laulukäytännöistä rajustikin poikkeavia ehdotuksia. Kan- sanlaulun edistymisen esteiksi mainittiin hajanaisten ja laajojen seurakuntien lisäksi resitatiivisten kirkkolaulujen vaikeus ja yksitoikkoisuus. Suurimman esteen näytti kuitenkin muodostavan kirkko- kansaan iskostunut ajattelutapa, jonka mukaan kirkkolauluun saattoivat osallistua ainoastaan siihen erityisesti perehtyneet laulajat. Yhteislaulua ei pidetty ortodoksisen kirkon hengen mukaisena.
Avainsanat – Keywords
Seurakunnanlaulu, kansanlaulu, ortodoksinen kirkkomusiikki, Suomen ortodoksinen kirkko
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO – UNIVERSITY OF EASTERN FINLAND
Tiedekunta – Faculty Faculty of Philosophy
Osasto – School School of Theology Tekijät – Author
Annaelina Ylhäisi Työn nimi – Title
Congregational singing in the Orthodox Church of Finland, 1898–1960 – “No one is barred from singing in Greek-Orthodox churches”
Pääaine – Main subject Työn laji – Level Päivämäärä – Date
Sivumäärä – Number of pages Orthodox theology /
Church music
Pro gradu -tutkielma x 7 Dec 2016 126 p.
Sivuainetutkielma Kandidaatin tutkielma Aineopintojentutkielma Tiivistelmä – Abstract
A survey is made of the development of congregational singing in the Orthodox Church of Finland over the period 1898–1960, of its implementation and the factors that promoted or hampered this.
Attention is also paid to the values, cultural trends and theological aspects associated with congrega- tional singing and its connections with the historical context in each period of time. The principal sources are articles, opinions and viewpoints published in the Finnish Orthodox Church’s magazine Aamun Koitto in the years 1891–1907 and 1918–1960.
In the Slavonic church tradition congregational singing was associated with a desire for reform and an accent on the ideal of fellowship (sobornost) within the church. The aim was to activate the congre- gation to participate in services alongside the clergy and to increase people’s understanding of the significance of the congregation as part of the liturgical community. The liturgical development of congregational singing in Finland was greatly influenced by the fact that it was more commonly used in Estonia and by the accent placed on the communal singing of hymns in the culture of the Luther- an Church.
At the very beginning of the 20th century congregational singing was connected with the “national- ization” of the church that had been set in motion in Finland by the nationalist awakening and the process of creating a national Orthodox identity. In particular, the nationalist-minded clergy, in their anxiety over the resignations of church membership prompted by the new law on religious freedom introduced in 1906, sought to bind their parishioners more closely to the church by means such as encouraging congregational singing. It is evident that the trend was interrupted in the years that fol- lowed by the unrest caused by the First World War, Finland’s declaration of independence and the change of jurisdiction of the Finnish Orthodox Church from the Patriarchate of Moscow to that of Constantinople. Thus it was only in the late 1920s, when conditions were more settled, that Arch- bishop Herman set out, with the support of the clergy and Synod, to promote congregational singing more vigorously.
After the Second World War conditions in the Orthodox Church of Finland began to stabilize only during the reconstruction period in the 1950s, whereupon a “return to first principles” movement inspired by modernist ideas raised up the practices of the apostolic age and the early chanting tradi- tions as models for congregational singing. In the late 1950s the body of cantors joined Archbishop Herman, Bishop Paul and the Synod in recommending the “singing congregation” as an ideal to be aimed at in parishes throughout the country. The publication of books containing the words of the chants used in services from the late 1920s onwards was decisive in enabling the wider adoption of congregational singing.
The implementation of congregational singing advanced slowly and at irregular intervals. Early in the 20th century it was the job of schoolteachers to instruct people about church music, but by the 1930s at the latest this duty had come to be shared by the cantors. One of the themes of the discus- sions of church music held in the 1920s–1930s in response to the nationalization movement was a search for the boundaries of the Orthodox chanting tradition, and some of the suggestions for pro- moting congregational singing departed quite markedly from this tradition. Factors mentioned as hampering its implementation included the vast areas covered by the parishes, their scattered popula- tion and the difficulty and monotony of the chants. The greatest discouragement of all, however, was felt to be the notion that was rife among congregations that chanting was something that was re- served for specially trained singers. In short, congregational singing was not regarded as appropriate for the Orthodox Church.
Avainsanat – Keywords
congregational singing, chanting, Orthodox church music, Finnish Orthodox Church
Sisällys
1 JOHDANTO ... 2
1.1 Tutkimusaiheen valinnasta ... 2
1.2 Tutkimusongelma ja rajaus ... 4
1.3 Tutkimuksen metodi ... 5
1.4 Kirjallisuus, aikaisempi tutkimus ja lähteet ... 7
1.5 Tutkimuksen rakenne ... 13
2 KIRKKOLAULUN HISTORIALLINEN KONTEKSTI 1898–1960 ... 14
2.1. Kohti kansallista kirkkoa 1898–1939 ... 14
2.1.1 Kansallisen heräämisen ja uskontojen välisten suhteiden heijastuminen kirkkolaulun kehityksessä ... 14
2.1.2 Jumalanpalveluksen kansallistaminen ... 21
2.1.3 Liturgiset julkaisut suomenkielisiksi ... 32
2.1.4 Kanttorit avainasemassa kirkkolaulun edistämisessä ... 35
2.2 Evakkokirkon hajaannuksesta jälleenrakennuskaudelle 1940–1960 ... 41
2.2.1 Jälleenrakennuskauden kirkossa pyrittiin alkukirkon lähteille ... 41
2.2.2 Julkaisutoiminnan jälleenrakennus ja uudistuminen ... 46
2.2.3 Järjestelmällinen koulutus kanttoreille ... 49
3 SEURAKUNNANLAULUN KEHITYS ... 52
3.1 Seurakunnanlaulun juuret kasvavat kirkollisessa maaperässä ... 52
3.1 Liturgisen kansanlaulun aktivoituminen slaavilaisilla alueilla ... 52
3.1.2 Viron ortodoksien seurakunnanlaulu ja riimilaulut ... 53
3.1.3 Kansanlaulu luterilaisessa kontekstissa ... 57
3.2 Seurakunnanlaulun toteuttaminen ... 59
3.2.1 Seurakunnanlaululle asetetut tavoitteet ja tehtävät ... 59
3.2.1.1 ”Kaikki laulamaan kirkoissa!” ... 59
3.2.1.2 Seurakunnanlaulu sisälähetyksen aseena ... 65
3.2.1.3 Mitä kansan sopi kirkossa laulaa? ... 70
3.2.1.4 Ortodoksisen lauluperinteen rajoja etsimässä ... 76
3.2.2 Kanttorit seurakunnanlaulun edistäjiksi ... 83
3.2.3 Seurakunnanlauluun tarkoitetut julkaisut ... 86
3.3 Seurakunnanlauluun yhdistetyt mielikuvat ja ihanteet ... 93
3.3.1 ”Yhdestä suusta ja yhdestä sydämestä” – laulu ykseyden rakentajana ... 93
3.3.2 Alkukirkon laulu seurakunnanlaulun esikuvana ... 98
4 LOPPUPÄÄTELMÄT ... 103
LYHENTEET ... 112
LÄHTEET JA KIRJALLISUUS ... 112
1 JOHDANTO
1.1 Tutkimusaiheen valinnasta
Jumalanpalveluksissa rukoilevan kirkkokansan osallistuminen kirkkolauluun orto- doksisessa kontekstissa tuli mielenkiintoni kohteeksi oikeastaan vahingossa. Kotiseu- rakuntani jumalanpalveluksissa olin tottunut laulamaan yhteisesti ainoastaan tavan- omaiset uskontunnustuksen, Herran rukouksen sekä muutamia muita kirkkoveisuja.
Yllätyin kuullessani, että ortodoksisia jumalanpalveluksia voidaan laulaa kokonai- suudessaan myös seurakunnan yhteislauluna. Olin ollut siinä käsityksessä, että yh- teislaulu ei ole ominaista ortodoksiselle kirkkomusiikille ja mieltäni jäi askarrutta- maan, millaisia polkuja pitkin liturginen kansanlaulu saapui kirkkoomme.
Yksityisissä keskusteluissa kansanlaulusta törmää usein käsitykseen, että arkki- piispa Paavali (1914–1988)1 olisi koko suomalaisen ortodoksisen seurakunnanlaulun alkuunpanija.2 Yleisesti ottaen ei tiedetä, että jo ennen Paavalin aikaa oli vuosikym- menien ajan pyritty saamaan aikaan seurakunnan yhteislaulua ortodoksisiin jumalan- palveluksiin.
Seurakunnan yhteislaulu on marginaali-ilmiö ortodoksisessa kontekstissa ja se ja- kaa ihmisten mielipiteitä myös Suomen ortodoksisessa kirkossa. Hyvä esimerkki tästä on ylidiakoni Jyrki Härkösen kirjoitus Aamun Koitossa. Härkösen mielestä or- todoksinen kirkkomusiikki ei vaativuutensa vuoksi sovellu kansan yhteislauluun, vaan se kuuluu pääasiassa nuotinlukutaitoisille ja osaaville laulajille.3 Musikologi ja
1 Karjalan ja koko Suomen arkkipiispa Paavali, maallikkonimeltään Georgij Gusev (1920-luvulta Yrjö Olmari) syntyi Pietarissa 28.8.1914 kollegioasessori A. Gusevin perheeseen. Yrjö Olmari kävi kou- lunsa Viipurissa ja valmistui pappiskandidaatiksi Sortavalan pappisseminaarista vuonna 1936. Hän liittyi Valamon luostarin veljestöön seuraavana syksynä ja hänet vihittiin pappismunkiksi vuonna 1938. Pappismunkki Paavali toimi toisen maailmansodan aikana sotilaspastorina ja siirtoväen sielun- hoitajana. Sodan jälkeen hän hoiti kanttorin tehtäviä eri seurakunnissa, toimi Ortodoksisen julkaisu- neuvoston päätoimittajana sekä Aamun Koiton päätoimittajana. Vuonna 1955 pappismunkki Paavali nimitettiin ortodoksisen kirkkokunnan apulaispiispaksi ja vuonna 1960 Karjalan ja koko Suomen arkkipiispaksi. Arkkipiispa Paavali siirtyi tuonilmaisiin 2. joulukuuta 1988. Loima, Jyrki. Esipaimen siunaa. Suomen ortodoksiset piispat 1892–1988. Jyväskylä: PSHV 1999, [236]–241, 252.
2 Ylidiakoni Jyrki Härkönen kommentoi vuoden 2015 Aamun Koitossa asiaa seuraavasti: ”Arkkipiispa Paavalin aloittaman liturgisen uudistuksen ohessa ortodoksiseen kirkkolauluun tuotiin ajatus kansan- laulusta. Sitä pidettiin paluuna apostolisen ajan perintöön. Ajatus harppauksesta apostolisen kirkon kansanlauluun on vieras ortodoksisuudelle ja viittaa enemmän luterilaiseen virsilaulun vaikutukseen kuin kirkon katkeamattomaan traditioon.” Härkönen, Jyrki. Kirkkolaulu voi olla vain vakava harras- tus. – Aamun Koitto (tästä eteenpäin AK) nro 3. PSHV 2015, 11.
3 ”Ortodoksinen kirkkomusiikki on tehty osaavien laulajien esitettäväksi. Liturginen laulu on vaativaa, eikä se sovellu yhteislauluksi.” Härkösen mielestä ortodoksisen perinteen kirkkomusiikki ei sovellu kansan yhteislauluun, olipa kyseessä sitten bysanttilainen laulu tai znamennyj-perinne, pietarilainen kuoromusiikki tai suomalaiset sävellykset. Härkönen 2015, 10–11.
venäläisen kirkkolaulun tuntija Johann von Gardner (1898–1984)4 näkee asian toi- sin. Gardnerin mukaan
Kirkkolaulu itse on julkisen jumalanpalveluksen muoto, jossa tämä jumalanpalvelus […] yhteisenä toimintana ei koostu vain rukouksesta, vaan sisältää uskovan kannalta muitakin rakentavia aineksia: opetusta, eksegeesiä, kertomusta, mietiskelyä – siis kar- keasti sanottuna kansanomaisen laulettavan teologian kurssin runomuodossa. Siinä sana käyttää musiikkiainesta hyväkseen ja musiikki antaa uskoville osanottajille mah- dollisuuden painaa laulettu teksti syvälle mieleen. – näin erikoisesti siellä, missä har- rastetaan seurakunnan yhteislaulua ja laulua kanonarkin kera.5
Gardnerin mielestä seurakunnan yhteiseen lauluun on hyvä mahdollisuus erityisesti eukaristiapalveluksessa, joka sisältää runsaasti muuttumattomia tekstejä ja joka on luonteeltaan pääosin rukouksellinen.6 Gardner vietti nuoruusvuotensa 1900-luvun alun Venäjällä, missä seurakunnanlaulua pyrittiin aktivoimaan 1800-luvun lopulta alkaen kristillisen kirkon sisällä vaikuttaneen ”paluu alkukirkon lähteille” -liikkeen ihanteiden mukaisesti.7
Suomenkielisen ortodoksisen kirkkolaulun runsaan sadan vuoden mittaista histo- riaa ja sen erilaisia ilmenemismuotoja on tutkittu toistaiseksi vielä melko vähän. Seu- rakunnan yhteislaulua yleisenä ilmiönä suomenkielisessä ortodoksisessa kontekstissa ei ole tutkittu lainkaan, aihetta osittain käsitteleviä tai sivuavia pro gradu -tutkielmia on olemassa muutamia. Tämä tutkimus on perustutkimusta ja se valaisee seurakun- nanlaulun kehitystä suomalaisessa ortodoksisessa kontekstissa.
4 Professori Johann von Gardner (Ivan Alekseevič Gardner) kutsuttiin luennoimaan Kuopion kesäyli- opistoon venäläisestä kirkkolaulusta vuonna 1971. Kutsun taustavaikuttajana oli arkkipiispa Paavali, joka oli ystävystynyt Gardnerin kanssa. Seppälän mukaan Gardnerista tuli monelle suomalaiselle eräänlainen ortodoksisen kirkkomusiikin oppi-isä, jota on lainattu runsaasti erityisesti kun kyseessä ovat olleet kirkkolaulun tarkoitus, aatteelliset aspektit, normatiivisuus tai vallitsevien musiikkimuoto- jen sopivuus tehtäväänsä ortodoksisessa jumalanpalveluksessa. Professori Gardnerin kompetenssi selittyy sillä, että hän eli varhaiset vuotensa Venäjällä, jossa hän ehti tutustua slaavilaiseen ortodoksi- seen kirkkolauluperinteeseen omakohtaisesti ennen sen osittaista häviämistä Neuvostoliiton aikana.
Lisäksi Gardnerin persoonassa yhdistyvät sekä käytännön muusikko että tiedemies. Seppälä, Hilkka.
Teologi ja musikologi, opettaja ja muusikko Johann von Gardnerin (1898–1984) elämäntyöstä. – Gardner, Johann von. Luentoja venäläisestä kirkkolaulusta. Joensuu: Joensuun yliopisto 2000, 9–10.
5 Gardner, Johann von. Luentoja venäläisestä kirkkolaulusta. Suomennos ja johdanto Hilkka Seppälä.
Joensuu: Joensuun yliopisto 2000, 42.
6 Gardner 2000, 43.
7 Kostyuk, Natalia. Congregational singing in divine services in the last third of the 19th – first dec- ades of the 20th century. – Church Music and Icons: Windows to Heaven. Proceedings of the Fifth International Conference on Orthodox Church Music. University of Eastern Finland, Joensuu, Fin- land 3 9 June 2013. Eds. Ivan Moody & Maria Takala-Roszczenko. Estonia: The International Society of Church Music 2015, 334–335.
1.2 Tutkimusongelma ja rajaus
Tässä tutkielmassa pyritään analysoimaan suomenkielisen seurakunnanlaulun kehi- tystä 1800-luvun lopulta 1960-luvulle saakka. Tutkielmassa lähestytään aihetta seu- raavien tutkimuskysymysten avulla:
1. Miten pyrkimykset seurakunnan yhteiseen lauluun toteutuivat suomalaisessa ortodoksisessa kontekstissa sekä mitkä asiat edistivät tai estivät sen toteutumista?
2. Millaisiin arvoihin, kulttuurivirtauksiin ja teologisiin aspekteihin pyrkimys edistää seurakunnan laulua ortodoksisessa kirkossa kytkeytyi?
Seurakunnan yhteislaululla tarkoitetaan tässä tutkielmassa kaikille kirkossa läsnä oleville rukoilijoille annettua mahdollisuutta osallistua yhdessä esilaulajan, esilaula- jien tai kuoron kanssa liturgiseen lauluun toimittavan kanttorin johdolla. Kirkkokan- san osallistuminen liturgiseen lauluun voi käsittää koko jumalanpalveluksen musiikin tai vain osan sen veisuista. Seurakunnan yhteislaulusta käytän myös nimityksiä seu- rakunnanlaulu, yhteislaulu, liturginen kansanlaulu ja kansanlaulu, joista viimeinen tarkoittaa tässä tutkielmassa ainoastaan liturgisessa kontekstissa esiintyvää kirkko- kansan yhteislaulua.
Tutkimukseni tarkoituksena ei ole esitellä seurakunnanlaulua laajasti ortodoksi- sessa kontekstissa, vaan se pyrkii poimimaan keskeiset suomenkielisen liturgisen kansanlaulun kehitykseen liittyvät käsitteet ja ilmiöt, määrittelemään niiden sisällöt ja erityispiirteet kunakin kautena sekä vertaamaan niitä toisiinsa. Kirkkokansan yh- teiseen lauluun jumalanpalveluksissa tarkoitetun ja julkaistun materiaalin kartoitta- minen liittyy oleellisena osana tutkimukseen. Koulujen, kristinoppikoulujen ja pyhä- koulujen kirkkolaulujen opetukseen tarkoitetut julkaisut eivät kuulu systemaattisesti tämän tutkimuksen aineistoon, vaan niitä käytetään ainoastaan silloin, kun ne oleelli- sesti liittyvät tämän tutkielman alueeseen.
Seurakunnanlaulun käsittely jakaantuu kahteen pääjaksoon. Varhaisvaihe ajoittuu vuosiin 1898–1939 ja vuodet 1940–1960 muodostavat myöhäisemmän kauden. Seu- rakunnanlaulun tarpeellisuus ja painotukset määräytyivät pääasiassa sen historiallisen kontekstin mukaan, jossa suomalaiset ortodoksit kulloinkin elivät. 1900-luvun alun seurakunnanlaulu oli ilmiönä lähes yksinomaan sidottu oman aikansa kontekstiin.
Suomen itsenäistymisen jälkeen kansanlaulua pyrki aktiivisesti edistämään virolais- syntyinen arkkipiispa Herman esikuvanaan kotimaassaan kukoistanut seurakunnan- laulun kulttuuri. Jälkimmäisellä kaudella seurakunnanlaulun kehitystä alkoi määrittää yhä enenevästi pappismunkki Paavalin toiminta. Ensimmäinen Paavalin toimittama
nuottijulkaisu, joka oli koulujen uskonnon opetuksen lisäksi tarkoitettu myös seura- kunnan yhteislauluun, ilmestyi vuonna 1944,8 mikä liittää toisen maailmansodan jälkimmäisen kauden käsittelyyn. Jälleenrakennuskaudelle tultaessa alkoivat moder- nistiseen taidekäsitykseen liittyvät alkuperäisyyden ihailu ja ajatus ”paluusta alkuläh- teille” vaikuttaa yhä enemmän seurakunnanlaulun kehitykseen. Tutkielman aikaraja- us päättyy arkkipiispa Hermanin arkkipiispakauden loppuun9 ja vuonna 1960 erityi- sesti kansanlauluun tarkoitetun ja pääasiassa perinteisiin ja valamolaisiin sävelmiin perustuvan10 liturgisävelmistön11 ilmestymiseen.
1.3 Tutkimuksen metodi
Tämä tutkielma kuuluu laadullisen tutkimuksen alueeseen, jossa seurakunnanlaulun kehitystä kuvataan historiallisena ja aatteellisena ilmiönä. Historiallis-deskriptiivisen menetelmän avulla analysoidaan kirjallisten lähteiden sisältämiä laulukäytännön ke- hittymisen kuvauksia sekä niitä konkreettisia toimenpiteitä, joilla kirkkolaulua pyrit- tiin edistämään. Tutkimuksen kohteena ovat myös ne ihanteet ja käsitteet, joilla ku- vaa seurakunnanlaulusta konstruoitiin. Aineiston analyysissa hyödynnetään myös diskurssianalyysin näkökulmia.
Laadullinen tutkimus etenee Pirkko Anttilan mukaan käytännön havainnoista ylei- selle tasolle ja kehittää todellisuutta vastaavasta aineistosta uutta teoriaa. Laadullises- sa tutkimuksessa tutkittavaa ilmiötä kuvaillaan yksityiskohtaisesti ja tutkimuksen kohde pyritään tekemään ymmärrettäväksi.12 Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on oleellista laatia kattava kuvaus tutkittavasta ilmiöstä ja siihen liittyvästä kontekstis- ta.13 Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran teoksessa Tutki ja kirjoita kuvataan tutkijan ja aineiston suhdetta läheiseksi. Tutkija pyrkii laadullisessa tutkimuksessa ymmärtä- mään ja kuvaamaan aineistoaan kokonaisvaltaisesti ja monipuolisesti. Laadullinen tutkimus ei ole perinteisessä mielessä objektiivista, vaan tutkijan subjektiiviset arvot
8 Paavali, Pappismunkki. Ortodoksinen laulukirja. Helsinki 1944.
9 Arkkipiispa Herman pyysi eroa tehtävästään vuonna 1960. Loima 1999, 214–215.
10 Takala-Roszczenko, Maria. Alkukirkon musiikkia etsimässä. Yksiäänisen kirkkolaulun ensimmäi- nen aalto Suomessa. – Ortodoksia 52. Joensuu: Ortodoksisten Pappien Liitto 2013, 82.
11Liturgia: sävelmistö yksi- tai moniäänistä yhteislaulua tai pientä kuoroa varten. Kuopio: PSHV 1960.
12 Anttila, Pirkko. Tutkimisen taito ja tiedon hankinta. 2014.
[https://metodix.wordpress.com/2014/05/17/anttila-pirkko-tutkimisen-taito-ja-tiedon-hankinta/#7.3.1 Laadullinen tutkimusote] Viitattu 7.3.2016.
13 Anttila 2014. [https://metodix.wordpress.com/2014/05/17/anttila-pirkko-tutkimisen-taito-ja-tiedon- hankinta/#6.4.1 Laadullinen kuvaus] Viitattu 7.3.2016.
muovaavat väistämättä sitä, miten hän pyrkii ymmärtämään tutkimuksensa kohdet- ta.14 Eri tieteenaloilla on omat kvalitatiivisen tutkimuksen traditionsa. Laadullisen tutkimuksen alueeseen kuuluu suuri määrä metodologisen ajattelun koulukuntia ja suuntauksia, joiden pohjalta tutkija voi rakentaa ja nimetä oman metodinsa.15
Tämä tutkielma perustuu deskriptiiviseen analyysiin, joka on yksi laadullisen tut- kimuksen suuntauksista. Historiallis-deskriptiivisen analyysin avulla pyritään saa- maan tarkka kuva seurakunnan yhteislaulusta ilmiönä. Laadullisessa tutkimuksessa kohdejoukko tai tutkittavat tekstit valitaan tarkoituksenmukaisesti. Tutkimussuunni- telma ja teoria mukautuvat luovasti ja joustavasti olosuhteiden mukaan. Tutkijan perehdyttyä aineistoon perusteellisesti ja yksityiskohtaisesti hän voi pyrkiä ymmär- tämään tutkimuksen kohdetta syvällisesti ja intuitiivisesti.16 Lisäksi tutkittavasta koh- teesta pyritään tunnistamaan Hirsjärven ja muiden mukaan keskeisiä käsitteitä, joilla voidaan luonnehtia kansanlaulua ilmiönä. Selittävän kausaalisen analyysin avulla voidaan vertailla kansanlauluun liittyvien käsitteiden yhteneväisyyksiä ja eroja tut- kimuksen eri kausina sekä löytää mahdollisia syy-seuraussuhteita.17 Anttilan mukaan vertaileva tutkimus sopii valmiiseen aineistoon, jossa ei ole mahdollista kontrolloida aineistoon kohdistuvia muuttujia. Vertailevan kausaalisen analyysin avulla saadaan tutkittavasta kohteesta informaatiota, josta voidaan päätellä eri vaiheiden ja olosuh- teiden vaikutuksia tutkittavaan ilmiöön.18
Tarkoituksena on myös tarkastella diskurssianalyysin avulla yksittäisiä näkökul- mia seurakunnanlauluun liittyvissä kirjoituksissa osana laajempia yhteiskunnallisia näkemysvirtoja. Diskurssianalyysi ei ole selkeärajainen metodi, vaan enemmänkin teoreettinen viitekehys tai lähestymistapa. Diskurssianalyysi perustuu sosiaaliseen konstruktivismiin, jossa kielenkäyttö nähdään todellisuuden rakentajana. Näkökulma laajenee koskemaan ihmisten eri tilanteissa asioille antamia merkityksiä.19 Kielen- käyttö saa merkityksensä asiayhteydestä ja kontekstista, jossa kieltä käytetään. Tut- kimuksen kohteesta voidaan puhua erilaisin diskurssein, eikä näitä toisistaan eriäviä kuvauksia voida laittaa paremmuus- tai totuudellisuusjärjestykseen. Diskurssit ku- vaavat ja rakentavat sekä subjektiivista että objektiivista sosiaalista todellisuutta.
14 Hirsjärvi, Sirkka, Remes, Pirkko ja Sajavaara, Paula. Tutki ja kirjoita. Tampere: Tammi 2000, 131, 161.
15 Hirsjärvi ym. 2000, 162–163, 168. Katso myös Anttila 7.3.1.
16 Hirsjärvi ym. 2000, 165-166.
17 Hirsjärvi ym. 2000, 136.
18 [https://metodix.wordpress.com/2014/05/17/anttila-pirkko-tutkimisen-taito-ja-tiedon- hankinta/#8.2.1.1 Vertaileva kausaalinen tutkimus] Viitattu 5.3.2016.
19 Jokinen, Arja, Juhila, Kirsi ja Suoninen, Eero. Diskurssianalyysi. Teoriat, peruskäsitteet ja käyttö.
Tallinna: Vastapaino 2016, [17,] 21, [25,].
Diskursseja tutkimalla pyritään tulkitsemaan moniselitteisyyttä ja tekemään ymmär- rettäväksi tutkimuksen kohteesta käytyä keskustelua.20
Tutkielmassa käytetyn aineiston laajuuden ja hajanaisuuden vuoksi käsittely on alkanut kuvausten karkealla järjestämisellä kronologisesti kirjoittajien ja aihepiirien mukaan. Seurakunnanlaulun käyttöönoton tarpeellisuuteen liitetyt merkitykset kyt- keytyvät sekä kontekstuaalisiin että teologisiin aspekteihin ja ne muodostavat varsin- kin tutkielman kirjoittamisen alkuvaiheessa karkean rungon aineiston käsittelylle.
Vähitellen aineistosta ovat alkaneet nousta esille keskeiset ortodoksiseen kontekstiin ja seurakunnanlauluun liittyvät teemat, jotka yhdistyvät seurakunnanlaulua edistänei- siin henkilöihin, historiallisiin tapahtumiin sekä aate- ja kulttuurihistoriaan. Tutki- muskysymykset ovat ohjanneet aineiston järjestämistä loogisiksi kokonaisuuksiksi.
Aineiston tekstejä analysoitaessa on tärkeää ottaa huomioon kuhunkin aikaan liittyvä historiallinen konteksti, kirkon sisäinen tilanne sekä vallitseva aatteellinen ilmapiiri, koska nämä tekijät vaikuttivat vahvasti niihin painotuksiin, miten seurakunnanlaulun kuvaa rakennettiin ja haluttiin muokata. Aineiston sisältämissä kuvauksissa voi ha- vaita useiden aihepiirien kohdalla jatkuvaa sisällön ja näkökulmien kehittymistä.
1.4 Kirjallisuus, aikaisempi tutkimus ja lähteet
Koska tämän tutkielman aiheena on kirkkolaulu, on ollut olennaista perehtyä kirk- komusiikin tutkimukseen ja kirjallisuuteen paitsi Suomessa myös muiden slaavilai- sesta perinteestä alkunsa saaneiden alueiden kohdalla. Kulttuuriset kontaktit venä- läisten ja suomalaisten ortodoksien välillä olivat yleisiä, koska vuoteen 1923 suoma- laiset ortodoksit kuuluivat Moskovan patriarkaatin alaisuuteen.21 Seurakunnanyhteis- laulun syntymisen aikoihin sekä Suomen että Baltian alueet kuuluivat Venäjän keisa- rikunnan hallinnon piiriin ja molemmille alueille kirkkomusiikki on välittynyt slaavi- laisessa muodossa. Pekka Pesosen kirja Venäjän kulttuurihistoria suo hyvän mahdol- lisuuden tutustua tuon ajan venäläiseen kontekstiin aate- ja taidehistorian kulttuuri- virtausten osalta.22
Nykyisen Ukrainan alueelta Kiovan kautta alun perin saapunut slaavilainen kirk- kolaulu omaksuttiin myös itäslaaveille ja Venäjälle. Natalia Kostyuk esittelee artik-
20 [http://www.fsd.uta.fi/menetelmaopetus/kvali/L7_3_6_1.html] Viitattu 16.9.2016.
21 Kärkkäinen, Tapani. Kirkon historia – ortodoksin käsikirja. Jyväskylä: OKJ 1999, 194–195.
22 Pesonen, Pekka. Venäjän kulttuurihistoria. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskes- kus. Tallinna: Gaudeamus Helsinki University Press Oy Yliopistokustannus, HYY Yhtymä 2010.
kelissaan23 tutkimuksessaan esiin tulleita ortodoksiseen kirkkomusiikkiin liittyviä ilmiöitä ja lähtökohtia, jotka kytkeytyvät seurakunnanlaulun historiaan ja kehittymi- seen itäslaavien ja Ukrainan alueella 1800-luvun lopulta 1900-luvun alkuvuosikym- meniin saakka. Lähteinä käytetyt aikakausijulkaisut antavat hyvän mahdollisuuden tuon ajan seurakunnanlaulun moninaisuuden, perusolemuksen ja merkityksen ym- märtämiseen.24 Kostyukin mukaan pyrkimykseen yhdistää seurakunnanlaulua juma- lanpalveluksiin liittyi monenlaisia vaikeuksia, joista vähäisin ei ollut paikallisten eri alueiden musiikkiperinteiden tyylillinen monimuotoisuus.25 Monet ongelmat liittyi- vät lisäksi kanttorin (psalomschik) ja vapaaehtoisten kirkkolaulajien koulutuksen ja osaamisen kirjavaan tasoon.26
Baltian alueella kristillisten idän ja lännen katolisten kirkkojen sekä protestanttis- ten suuntausten perinteet kohtaavat toisensa. Jeffers Engelhardt esittelee artikkelis- saan27 Viron kansallisen ortodoksisen kirkon syntymisen ja siihen keskeisenä ele- menttinä liittyvän seurakunnan yhteislaulun historiaa 1800-luvun puolivälistä 1930- luvulle saakka. Rytmisidonnaiset ja säkeistömuotoiset riimilaulut olivat virolaiselle seurakunnanlaululle tyypillinen piirre. Kuulonvaraisesti lauluihin osallistuva kirkko- kansa sai riimilauluissa käyttöönsä kansanomaisia tekstejä ja melodioita, joihin se saattoi laatia uusia säkeistöjä paraliturgista käyttöä varten.28 Papiston ja kansan eliitin käymässä keskustelussa kanonisen ortodoksisuuden ja kansallisen identiteetin suh- teesta olivat riimilaulut keskeisessä osassa. Ne kuvastavat hyvin tuota verraten liuku- vaa musiikillista ja teologista aluetta lännen ja idän kristillisyyden välissä ja sijoitta- vat kiinnostavasti mutta usein myös ristiriitaisella tavalla Viron ortodoksit suhteessa Venäjän ja Suomen ortodokseihin.29
Viron kirkkomusiikki on aiheena myös Jooa Vuorisen pro gradu -tutkielmassa.30 Tutkimuksessaan Vuorinen vertaa Virossa sijaitsevan Võrun seurakunnan oktoek- hoskäytäntöä Suomessa käytettävään sävelmistöön. Tutkielmansa toisessa luvussa
23 Kostyuk 2015, 334–344.
24 Kostyuk 2013, 334–335.
25 Kostyuk 2013, 336–338.
26 Kostyuk 2013, 340.
27 Engelhardt, Jeffers. “Every Bird Has Its Own Song”: Congregational singing and the making of Estonian Orthodoxy, 1840s –1930s. Proceedings of the Second International Conference on Orthodox Church Music. University of Joensuu, Finland 4-10 June 2007. Eds. Ivan Moody & Maria Takala- Roszczenko. Jyväskylä: The International Society for Orthodox Church Music 2009.
28 Riimilaulut olivat keskeisessä osassa virolaista ortodoksista suullista, kuulonvaraista ja kirjallista kulttuuria. Viron ortodoksit sepittivät uusia säkeistöjä riimilauluihin juhlistaakseen vuosittaisia (pyhi- en) muistopäiviä, erityisiä juhlia ja yleisiä vapaapäiviä. Engelhardt 2009, 303.
29 Engelhardt 2009, 303.
30 Vuorinen, Jooa. Kirkkolaulu ja oktoekhoskäytäntö Võrun ortodoksisessa seurakunnassa. Kirkkomu- siikin pro gradu -tutkielma. Joensuun yliopisto 2005.
Vuorinen käsittelee ortodoksisen kirkon sekä kirkkolaulun historiaa Virossa.31 Suo- men ja Viron kansallisen kirkon ja kansankielisen kirkkomusiikin kehitys ja alkuperä ovat kulkeneet Vuorisen mukaan samankaltaisia teitä32 erityisesti 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alkuvuosikymmeninä. Seurakunnanlaulua on Vuorisen tutkielmassa käsitelty suppeasti historiallisessa taustaluvussa. Seurakunnanlauluun siirtymistä perusteltiin Virossa esimerkiksi sillä, että kuoroja oli vaikeaa saada toimimaan, kos- ka puuttui sekä nuotteja että opetusta. Riimilauluja pidettiin helpommin opittavina kuin ortodoksiseen perinteeseen kuuluvaa resitatiivista kirkkolaulua ja täten parem- min soveltuvana liturgiseen kansanlauluun.
Seurakunnan yhteislaulua ei ole tutkittu yleisenä ilmiönä Suomen ortodoksisen kirkkomusiikin vielä lyhyehkön historian aikana. Lähimpänä aihetta on Hanna Riik- ka Patrikaisen pro gradu -tutkielma.33 Patrikainen kuvasi työssään kanttori Viktor Hentusen toimenpiteitä kuorolaulun ja yhteislaulun kehittämiseksi Taipaleen seura- kunnassa vuosina 1919–1969. Varsinaisessa tutkimusluvussa (3. luku) on käsitelty systemaattisesti omina kokonaisuuksinaan sekä kuorolaulun että yhteislaulun kehi- tystä kronologista taustaa vasten.34 Tutkimuksessa toimivat lähdeaineistona seura- kunnan vuosikertomuskaavakkeet. Kuorotoiminta oli Hentusen kauden loppua kohti vuosien kuluessa vähitellen hiipunut kokonaan ja pääasiassa yksiääninen kansanlaulu kaikui seurakunnassa.35 Patrikaisen tutkimus kohdistui usean vuosikymmenen ajan yhden kanttorin kirkkolaulun kehittämispyrkimyksiin yhden seurakunnan alueella, eikä siitä voi vetää yleispäteviä johtopäätöksiä koko kirkkokuntamme yhteislauluun liittyvistä piirteistä. Patrikaisen pro gradu -tutkielma antaa kuitenkin tarkkaa tietoa Taipaleen seurakunnan alueella toteutetusta seurakunnanlaulusta ja luo ajan kuvaa.
Maria Takala-Roszczenko tekee tutkimustyötä suomalaisen kirkkomusiikin histo- riaan liittyvistä aiheista. Hän on julkaissut muun muassa artikkelin yksiäänisen kirk- kolaulun ensimmäisestä näkyvämmästä ilmaantumisesta Suomessa 1950–1960- luvuilla36 sekä tutkinut arkkipiispa Paavalia ja hänen suhdettaan kirkkomusiikkiin.37
31 Luku 2.4.1 Viron ortodoksisen kirkon historia ja luku 2.4.2 Viron ortodoksinen kirkkomusiikki.
32 Kansallinen herääminen ja kansallisromantiikka.
33 Patrikainen, Hanna Riikka. Tavoitteena laulava seurakunta. Viktor Hentunen kuorolaulun ja yhteis- laulun kehittäjänä 1919–1969. Kirkkomusiikin pro gradu -tutkielma. Joensuun yliopisto 2006.
34 Patrikainen 2006, 10.
35 Patrikainen 2006, 63.
36 Alkukirkon musiikkia etsimässä. Yksiäänisen kirkkolaulun ensimmäinen aalto Suomessa. Takala- Roszczenko 2013.
37 Takala-Roszczenko, Maria. Arkkipiispa Paavali – laulajapiispa ja kirkkomusiikin auktoriteetti. – Hehkuva Hiillos. 71. vuosikerta. Ortodoksinen Veljestö 2014, 10–17.
Takala-Roszczenko, Maria. Aito ja askeettinen: Arkkipiispa Paavalin kirkkomusiikilliset ihanteet. – Esitelmä. Arkkipiispa Paavali ja neumit -seminaari 28.3.2015. Kultturikeskus Sofia 2015.
Vuonna 2015 ilmestyneessä artikkelissa 1950–60-luvuilla tapahtuneen bysanttilaisen yksiäänisen kirkkolaulun ”ensimmäisen aallon” ilmaantumisen yhteydessä kuvail- laan myös suomalaisen kirkkolaulun historiallista kontekstia.38 Wilhelmiina Virolai- sen artikkeli39 ja Jukka Korpelan juhlaesitelmä40 kuvaavat suomenkielisen liturgian vaiheita sen synnystä lähtien. Korpela on esitelmässään kiteyttänyt suomenkielisen liturgian kehittymiseen oleellisesti liittyvät seikat julkaisutoiminnasta, kielestä ja kansanopetuksesta sekä yleiseurooppalaisten kulttuurivirtausten vaikutuksista. Riik- ka Patrikainen pohtii puheenvuorossaan Ortodoksisten pappien liiton julkaisussa41 kansan yhteislaulun soveltuvuutta, edellytyksiä, mahdollisuuksia sekä merkitystä ortodoksisen kirkon palvelutehtävää ajatellen. Ortodoksisen teologian osastolla on tehty muutamia kirkkomusiikin pro gradu -tutkielmia, jotka kytkeytyvät jollakin ta- voin tämän tutkielman aiheisiin.42
Olli Junkkarin tutkimus Laulun laaja kotimaa. Kuoro- ja musiikkitoimintaa luovu- tetussa Karjalassa43 kuvaa musiikkitoimintaa lähinnä Karjalan alueella esiintyneen aktiivisen kuorotoiminnan näkökulmasta. Kirjaan on koottu kansallisromantiikkaan ja kansanvalistukseen, koulutukseen sekä luterilaisen kirkon seurakunnanveisuuseen liittyvää historiaa, ortodoksista kirkkolaulua on tutkimuksessa käsitelty vain vähän.
Suppeahko ja lähes ainoa yleisesitys suomalaisen ortodoksisen kirkkomusiikin histo- riasta on Hilkka Seppälän artikkeli Suomen ortodoksisen kirkon laulu, joka on jul- kaistu tietokirjasarjassa Suomen musiikin historia, sen osassa Kirkkomusiikki.44 Tä- män tutkielman osalta Seppälän artikkelissa kiinnostavimmat kohdat liittyvät varhai- seen julkaisutoimintaan ja kielikysymykseen. Pyrkimystä elvyttää ja kehittää seura- kunnanlaulua ei mainita lainkaan artikkelissa.
38 Takala-Roszczenko, Maria. “Imported on jet-plane”: the Byzantine “revival” in Finnish Orthodox church music in the 1950s-60s. Eds. Ivan Moody & Maria Takala-Roszczenko. Estonia: The Interna- tional Society of Proceedings of the Fifth International Conference on Orthodox Church Music. Uni- versity of Eastern Finland, Joensuu, Finland 3–9 June 2013.Church Music 2015, 303–311.
39 Virolainen, Wilhelmiina. Suomenkielisen liturgian kehitys. – Ortodoksia 52. Joensuu: Ortodoksis- ten Pappien Liitto 2013.
40 Korpela, Jukka. Suomalainen liturgia 150 vuotta. Juhlaesitelmä. Suomenkielinen liturgia 150 vuotta -pääjuhla Taipaleella 24.8.2008.
41 Patrikainen, Riikka. Näkökohtia kansan yhteiseen lauluun ortodoksisessa kirkossa. – Puheenvuoro.
Ortodoksia 52. Joensuu: Ortodoksisten Pappien Liitto 2013. 131–133.
42 Esimerkiksi: Ek Susanne. Liturgisen laulun funktio Suomen ortodoksisessa kirkossa. Kirkkomusii- kin pro gradu -tutkielma. Joensuun yliopisto 2003.
Hakkarainen Jenni-Tuuli. Hengelliset laulut Suomen ortodoksisessa kirkossa 1920–1951. Vaeltajan lauluja -kokoelman luominen. Kirkkomusiikin pro gradu -tutkielma. Joensuun yliopisto 2003.
43 Junkkari, Olli. Laulun laaja kotimaa. Kuoro- ja musiikkitoimintaa luovutetussa Karjalassa. Helsin- ki: Karjalaisen kulttuurin edistämissäätiö 1997.
44 Seppälä, Hilkka. Suomen ortodoksisen kirkon laulu. – Suomen musiikin historia. Kirkkomusiikki.
Toim. Reijo Pajamo, Erkki Tuppurainen. Porvoo: WSOY 2004. 611–643.
Liturginen kansanlaulu tutkielman aiheena edellyttää laajaa pohjatyötä ja pereh- tymistä paitsi suomalaisen kirkkolaulun runsaan vuosisadan kestäneeseen historiaan ja sen ilmiöihin, myös Suomen ortodoksisen kirkon ja koko Suomen historiallisiin vaiheisiin. Mika Nokelainen pureutuu väitöskirjassaan Vähemmistövaltiokirkon syn- ty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917–
192245 Suomen autonomisen, ortodoksisen kirkkokunnan syntymisen kannalta tär- keitten vuosien tapahtumiin. Väitöskirjan toisessa luvussa Nokelainen avaa Suomen itsenäistymiseen johtaneiden tapahtumien historiallista taustaa ja käsittelee myös tähän tutkielmaan liittyviä aiheita kuten ortodoksien ja luterilaisten välistä käänny- tystoimintaa sekä erilaisia tuon ajan kulttuurivirtauksia.
Teuvo Laitilan kirjoittama elämänkerta, Uskon luotsi. Sergei Okulov Suomen or- todoksien vaiheissa,46 on erittäin kiinnostavasti ja monipuolisesti Suomen yhteiskun- nallista ja ortodoksista kontekstia luotaava teos. Kirja avaa uudenlaisia aiemmista tulkinnoista poikkeavia näkökulmia kansallisromanttisesti värittyneisiin käsityksiin Venäjällä ja suomalaisessa yhteiskunnassa 1800-luvulta 1900-luvun alkuvuosikym- meniin vaikuttaneisiin tapahtumiin sekä niihin kytkeytyneisiin aate- ja kulttuurivirta- uksiin. Tapio Hämynen tarkastelee tutkimuksessaan Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset. Kirkko ja koulukysymys Raja-Karjalassa 1900–1923 Raja-Karjalan alueella käynnissä olleiden vastakkaisten suomalaistamis- ja venäläistämispyrkimys- ten ja toimenpiteitten taustoja ja vaikutuksia koulutukseen ja seurakuntaelämään.47
Heikki Koukkusen kirja Tuiskua ja tyventä48 on kokonaisesitys Suomen autono- misen ortodoksisen kirkkokunnan itsenäisyyden ajan kuuden alkuvuosikymmenen ajalta. Kirjassa kuvataan valtiollisen tilanteen ja maailmanhistoriallisten tapahtumien vaikutuksia Suomen ortodoksiseen kirkkoon ja sen väestöön sekä luodaan katsaus myös kirkon sisäiseen yhtenäisyyteen liittyvään problematiikkaan, kuten ajanlasku- ja kielikysymykseen. Syvempää ja spesifisempää tutkimusta Suomen itsenäistymi- sestä 1940–1950-luvuille asti tarjoavat Juha Riikosen ja Jyrki Loiman väitöskirjat.49
45 Nokelainen, Mika. Vähemmistövaltiokirkon synty. Ortodoksisen kirkkokunnan ja valtion suhteiden muotoutuminen Suomessa 1917–1922. Jyväskylä: Suomen kirkkohistoriallinen seura 2010.
46 Laitila, Teuvo. Uskon luotsi. Sergei Okulov Suomen ortodoksien vaiheissa. Jyväskylä: Aamun Koit- to 2004.
47 Hämynen, Tapio. Suomalaistajat, venäläistäjät ja rajakarjalaiset. Kirkko ja koulukysymys Raja- Karjalassa 1900–1923. Joensuu: Joensuun yliopisto 1995.
48 Koukkunen, Heikki. Tuiskua ja tyventä. Suomen ortodoksinen kirkko 1918–1978. Pieksämäki:
Valamon luostarin julkaisuja 1982.
49 Riikonen, Juha. Kirkko politiikan syleilyssä. Suomen ortodoksisen arkkihiippakunnan ja Moskovan patriarkaatin välinen erimielisyys 1945–1957. Joensuu: Joensuun yliopisto 2007.
Loima, Jyrki. Muukalaisena Suomessa. Kaakkoisen Kannaksen kreikkalaiskatoliset venäläisseura- kunnat kansallisena ongelmana 1889–1939. Helsinki: Yliopistopaino 2001.
Vuonna 1999 painettu Tapani Kärkkäisen Kirkon historia – ortodoksin käsikirja50 on selkeästi ja monipuolisesti koostettu populaaritason tietopaketti, mutta siinä ei pa- neuduta käsiteltyihin aiheisiin kovin laajasti eikä syvällisesti. Hyvän kuvan oman aikansa kansallisesti värittyneestä näkökulmasta ortodoksisen kirkon historiaan 1960-luvulle asti tarjoaa Kirkisen ja Railaksen Ortodoksisen kirkon historia semi- naareja ja lukioita varten.51
Suomen ortodoksisen kirkkokunnan historiassa on vielä runsaasti tutkimattomia alueita ja arkistojen kätköissä vielä löytymätöntä aineistoa. Tämän tutkimuksen läh- deaineisto koostuu kuitenkin lähes kokonaan painetuista lähteistä ja arkistolähteitä on käytetty vain satunnaisesti. Pääasiallisena lähdeaineistona toimivat Aamun Koitto - lehden52 vuosikerrat 1898–1907 sekä 1918–1960. Kirkkomusiikkia ja kansanyhteis- laulua käsittelevät artikkelit ja kirjoitukset ilmaantuivat usein jaksoittain Aamun Koittoihin ja saattoi kulua pitkiäkin aikoja, jolloin kirkkomusiikista ei kirjoitettu lainkaan lehden palstoilla. Aamun Koiton artikkelien kirjoittajien henkilöllisyys jäi usein arvailujen varaan, koska allekirjoituksena olivat mahdollisesti vain nimikirjai- met, nimimerkki, tai allekirjoitusta ei ollut lainkaan. Täten ei ollut useinkaan mah- dollista päätellä, mikä kirkkolaulusta kirjoittavan henkilön rooli oli suhteessa aihee- seen. Eräässä Aamun Koiton artikkelissa vuodelta 1930 mainitaan, että kirkkolaulusta keskustellaan runsaasti yksityisesti, mutta julkisesti siitä vaihdetaan ajatuksia vä- hemmän.53 Tämä antaa aiheen päätellä, että Aamun Koiton palstoilla käyty keskuste- lu on ollut vain murto-osa siitä keskustelusta, mitä kirkko- ja kansanlaulusta on kirk- kokunnassa käyty. Aamun Koiton kirjoitusten antama kuva on rajallinen mahdollises- ti senkin vuoksi, että lehti ei levinnyt laajasti kaikkien kirkon jäsenten ulottuville.54 Lähdeluettelossa on eritelty ainoastaan allekirjoituksella varustetut kirjoitukset ja ne artikkelit, joista kirjoittaja / kirjoittajat ovat selvillä.
50 Kärkkäinen 1999.
51 Kirkinen, Heikki ja Railas, Viktor. Ortodoksisen kirkon historia seminaareja ja lukioita varten.
Kuopio: OKJ 1963.
52 Sergei Okulovin toimittamana Aamun Koitto -lehden näytenumero ilmestyi loppuvuonna 1896.
Piiroinen Erkki 1996. Kirkkokunnan Aamun Koitto. Kirkon hengellisen sanoman ja uutisten viestintää Suomen ortodoksisiin koteihin sadan vuoden aikana 1896–1996. Toim. Petri Piiroinen. Joensuu: Or- todoksinen kirjallisuusyhdistys Ortokirja ry., 9.
53 H[entunen], V[iktor]. Kirkkolaulusta. – AK nro 44. PSHV 1930, 354.
54 Autonomian ajalta Aamun Koiton levikistä ei ole luotettavia tietoja, mutta vuonna 1903 levikki oli kaiketi vähän yli neljäsataa kappaletta. Laitila päättelee, että vuosisadan alussa lehteä luettiin innok- kaasti siellä, missä sitä tilattiinkin, mutta lukijoita ei ollut kovin runsaasti. Suomen itsenäisyyden ajalla lehden vaikutuspiiri oli laajempi kuin mitä tilaajamäärät antoivat olettaa, sillä lehteä luettiin taloon kyläilemään tulleille vieraille ja artikkelien aiheista keskusteltiin jälkeenpäin. Laitila 2004, 99–
100.
Kartoittaessani kansanlauluun tarkoitettuja julkaisuja erittäin hyödylliseksi osoit- tautui Petri Piiroisen kirja Ortodoksinen julkaisutoiminta 1780–1980.55 Kirjan en- simmäinen osa ”Historiallisia linjoja” antaa hyvän yleiskäsityksen Suomen ortodok- sisen kirkon kehittymisen kannalta merkittävistä henkilöistä ja historian tapahtumista julkaisutoimintaan liittyen. Taipaleen ortodoksisen seurakunnan 400- vuotisjuhlakirjassa julkaistusta arkkimandriitta Augustinin (Nikitin) artikkelista löy- tyy tietoja 1800-luvulta 1900-luvun alkuun saakka suomenkielisten ja karjalankielis- ten jumalanpalveluskirjojen julkaisutoiminnasta sekä monitahoisesta jumalanpalve- luskieleen liittyvästä problematiikasta.56 Rukous- ja hartauskirjat sisälsivät jo 1800- luvun lopulta alkaen suhteellisen kattavasti jumalanpalvelusten pysyvien veisujen tekstejä, joita olisi voinut hyödyntää kansan yhteisessä laulussa. Varmoja tietoja har- taus- ja rukouskirjajulkaisujen käyttämisestä kansan yhteisessä laulussa ei tässä tut- kielmassa käytetystä aineistosta löytynyt.
1.5 Tutkimuksen rakenne
Tutkielman ensimmäisessä luvussa selitän aiheenvalintaani liittyneitä seikkoja sekä kuvailen tutkimusongelman ja rajauksen. Esittelen tutkimuksen teoreettisen pohjan, metodit, lähdeaineistot ja kirjallisuuden sekä aiheesta aiemmin tehdyt tutkimukset.
Toisessa luvussa analysoin historiallisten tapahtumien, aatteellisten ja kulttuuri- historian virtausten vaikutuksia seurakunnanlauluun. Lisäksi tarkastelen kanttorien systemaattisen koulutuksen puutteen merkitystä kirkko- ja kansanlaulun kehittymi- selle sekä kartoitan suomenkielisen julkaisutoiminnan alkua ja liturgisia julkaisuja.
Kolmannessa luvussa syvennyn tarkastelemaan seurakunnanlaulun historiallisia lähtökohtia, kansanlaulun toteutumista ja sen toteuttamiseen liittyneitä seikkoja sekä seurakunnanlauluun tarkoitettuja julkaisuja. Lisäksi pureudun kansanlauluun yhdis- tettyihin mielikuviin ja ihanteisiin.
Neljännen luvun loppupäätelmissä kokoan tutkielmassa saadut tulokset yhteenve- doksi.
55 Piiroinen, Petri. Ortodoksinen julkaisutoiminta 1780–1980. Historiallinen katsaus ja bibliografia.
Joensuu: OKJ 1991.
56 Augustin (Nikitin), Arkkimandriitta. Ortodoksisuus Karjalassa 1500–1900-luvuilla. - Taipaleen ortodoksinen seurakunta 400 vuotta. Toim. Stefan Holm ja Markku Toivanen. Jyväskylä: Taipaleen ortodoksinen seurakunta 1991.
2 KIRKKOLAULUN HISTORIALLINEN KONTEKSTI 1898–1960 2.1. Kohti kansallista kirkkoa 1898–1939
Suomalaisten ortodoksien kansallinen herääminen 1800-luvun lopulla sai vaikutteita sekä fennomaanien suomalaisuusajattelusta että Venäjällä esiintyneestä liturgisten uudistusten liikkeen ajatuksista.57 Kansankielinen kirkkolaulu nähtiin välineenä, jon- ka avulla voitiin vaikuttaa ortodoksien kansallisen identiteetin rakentumiseen. Kirk- kolaulu oli myös tärkeä osa sisälähetystoimintaa, jonka tavoitteena oli seurakunta- laisten alhaiseksi todetun hengellisen tason kohottaminen. Kansan yhteislaulun avul- la haluttiin saada kirkkokansa aktiivisemmin mukaan jumalanpalvelusten toimittami- seen ja yhdistää vallitsevassa luterilaisessa kirkkokulttuurissa vähemmistöasemassa eläneitä ortodokseja sekä toisiinsa että ortodoksisen kirkon uskollisiksi jäseniksi.
Toisen maailmansodan aiheuttamat muutokset ja aluemenetykset vaikuttivat kirkko- kunnan tilanteeseen ja olosuhteisiin niin radikaalisti, että on perusteltua jakaa histori- allisen kontekstin käsittely kahteen kauteen: sotaa edeltäneeseen ja sitä seurannee- seen kauteen.
2.1.1 Kansallisen heräämisen ja uskontojen välisten suhteiden heijastuminen kirkkolaulun kehityksessä
Suomenkielisen kirkkolaulun kehittämispyrkimykset liittyivät vahvasti oman aikansa kontekstiin ja tuona aikana vallalla olleisiin kulttuurivirtauksiin. 1800-luvulla Venä- jän keisarikunnassa, jonka hallintoon Suomen suuriruhtinaskuntakin tuohon aikaan kuului, elettiin yleiseurooppalaisten kulttuuri- ja taidehistorian virtausten vaikutuspii- rissä. Saksalaisesta filosofiasta ammentava romantiikka korosti 1800-luvulla omien kansallisten juurien ja historian merkitystä ja se oli kytköksissä kansalliseen herää- miseen.58 Kansallisromantiikka sai kannatusta erityisesti yleisessä kehityksessä jäl- keen jääneissä, sisäisesti ja poliittisesti hajanaisissa valtioissa sekä pitkään toisten valtioiden alaisuudessa olleiden vähemmistökansojen keskuudessa.59
Venäjän poliittisen eliitin parissa laajan suosion 1800-luvun lopulla saavuttanut nationalistinen aatesuunta slavofilia korosti länsimaisen rationalismin vastapainona
57 Kärkkäinen 1999, 188–189.
58 Pesonen 2010, 70–71.
59 Hedblad, Lars. Kansallisromantiikka. – Otavan iso musiikkitietosanakirja Herz – laudes 3. Toim.
Tuula Kaurinkoski, Eija Leskinen, Marjut Nieminen, Keijo Virtamo. Keuruu: Otava 1978, 342–343.
ortodoksista uskoa. Venäläistä kulttuuria haluttiin levittää myös vieraiden heimojen keskuuteen. Tämän panslavistisen liikkeen kohteina olivat erityisesti Venäjän keisa- rikuntaan liitetyt reuna-alueet kuten Puola, Baltia ja Suomi.60 Kansallinen heräämi- nen syntyi näillä alueilla vastareaktiona panslavismiin.
Nationalismiksi kutsutun aatteen pääperiaate on Laitilan mukaan valtiovallan tai muun valtaapitävän instituution pyrkimys yhdenmukaistaa kulttuuria ja taloudellista kehitystä sekä tehdä alamaisista helposti hallittavia. Kansallisromantiikan ihanteet vaikuttivat vähemmistökansojen nationalistisissa pyrkimyksissä irrottautua emävalti- oista 1800-luvun Euroopassa. Suomen suuriruhtinaskunnan ja Venäjän välisissä suh- teissa nämä vastakkaiset nationalistiset ja politisoituneet pyrkimykset61 aiheuttivat erimielisyyksiä esimerkiksi koulujen ja jumalanpalvelusten kielen suhteen.62
Kansallisromantiikan ihanteita noudattaneen suomalaisuusajattelun tuulet alkoivat puhaltaa suomalaisten keskuudessa 1830-luvulta alkaen. Karjalassa Suomen orto- doksien keskuudessa kansallistunteen herääminen alkoi 1800-luvun lopulla, kun Sor- tavalasta oli tullut opettajia kouluttavan seminaarin63 myötä karelianismin ja suoma- laisuusliikkeen keskus.64 Saksasta alkunsa saanut kansallisuusaatteen ja kuorolaulun siivittämä laulujuhlaperinne saapui Viron kautta Suomeen ja 1800-luvun loppupuo- lella kansallinen kuorolaulu sai fennomaanien kansanvalistustyössä merkittävän osan.Junkkarin mukaan vasta kuorotoiminnan nousu ja laulavat kansanjoukot saivat kansallisromantiikan täydesti kukoistamaan Karjalassa.65
Karjalan alueen ortodoksit olivat vuosisatojen ajan eläneet Venäjän ja Ruotsin valtiollisten ja uskonnollisten taistelujen keskellä. Ruotsin vallan aikana kansallinen identiteetti määräytyi ennen muuta uskonnon eikä kielen mukaan, ortodoksisuus näh- tiin siis venäläisten uskontona. Tämä ajattelutapa aiheutti myös epäilyksiä ortodoksi- sen kansanosan lojaalisuudesta suhteessa valtiovaltaan.66 Piiroisen mielestä karja- laisortodoksit kokivat voivansa samastua paremmin suomalaisiin kuin venäläisiin.67 Laitilan mukaan taas karjalaiset olivat 1700-luvun lopulle asti tunteneet olevansa enemmän venäläisiä kuin suomalaisia ja vielä 1900-luvun alussakin heidän kansalli-
60 Nokelainen 2010, 46. Katso myös Pesonen 58–60.
61 Venäjällä slavofilia ja panslavismi, Suomessa kansallinen herääminen ja heimoaate. Heimoaatteella tarkoitettiin mm. kaikkien suomea puhuvien tai sukukansojen saattamista toistensa yhteyteen. Vuosi- sadan vaihteen molemmin puolin Suomessa vaikuttivat poliittisina ja kulttuurisina aatteina suursuo- malaisuus ja karelianismi. Laitila 2004, 46–48, 149, 154.
62 Laitila 2004, 48.
63 Sortavalan opettajaseminaari perustettiin vuonna 1880.
64 Kärkkäinen 1999, 188. Samasta aiheesta myös Laitila 2004, 27–28. Vrt. Hämynen 1995, 39–40.
65 Junkkari 1997, 9, 58.
66 Nokelainen 2010, 28–29.
67 Piiroinen 1991, 25.
nen identiteettinsä oli horjuva.68 Suomalaiskansallinen liike ei saanut Hämysen mu- kaan suurta kannatusta Raja-Karjalassa, koska alueen ihmisten identiteettiin sopivat huonosti kansallismielisten vaatimukset suomen kielen käyttöön ottamisesta juma- lanpalveluksissa ja koululaitoksessa.69 Suomen ortodoksista kirkkoa alettiin kuiten- kin kehittää suomalaiskansalliselta pohjalta, vaikka kirkossa olikin nähtävissä sisäistä kahtiajakautumista.70
Erkki Piiroinen kuvaa vuonna 1993 luterilaisten ja ortodoksien välisiä suhteita Suomessa kirjassaan Kirkkokunnan ylösnousemus. Piiroisen mukaan ennen sotia lu- terilaisten suhtautumisessa ortodokseihin oli paljon toivomisen varaa. Etelä- Suomessa ja Karjalan Kannaksella, missä oli runsaasti venäläisperäisiä ortodokseja, ortodoksisuutta pidettiin venäläisenä uskontona. Tilanne oli parempi Laatokan- Karjalassa, missä ortodoksit olivat enemmistönä sekä Pohjois-Karjalassa, missä oli totuttu elämään vähemmistönä luterilaisten keskuudessa.71 Aleksanteri Tschiikku kuvaa vuoden 1933 Aamun Koitossa kokemuksiaan seuraavasti:
Esimerkiksi, joutuessani jo varhaisvuosina työn ja ansion etsintään Savoon ja Keski- Suomeen päin, salmilaista murretta puhuen ja uskonnoltani kreik.-katolisena sain mo- nen monet kerrat kuulla: ”kuvanpalvelija, ryssä”, ja paljon muutakin sopimatonta, vaikka vointini mukaan koetin selvittää, etten ole Venäjän vaan Suomen kansalainen, […].72
Tschiikku kuvailee kertomuksessaan terävänäköisesti rajakarjalaista identiteettiä – uskonnon, kielen ja kansallisuuden sekoittumista toisiinsa arkisessa kielenkäytössä sekä sanavalintoihin yhdistettyjä emotionaalisia painotuksia.
Vastakohtia löytyy kyllä meikäläisissä. Monin paikoin on tapana sanoa, jos lähdetään etemmäksi: lähdemmö Suomeh, niinkuin ei tämä kaikki olisi Suomennientä. Jos muu- alta tulee asujain tänne, […] tuos tuli ruotzi, niinkuin ei tämä olisi ihminenkään. Ei- hän siinä mitään pahaa olisi, jos sanonta johtuisi vain murteesta. Siinä kalskahtaa mo- nesti viha, kateus ja halveksunta.73
68 Laitila 2004, 161.
69 Hämynen 1995, 41.
70 Piiroinen 1991, 25.
71 Piiroinen, Erkki. Kirkkokunnan ylösnousemus. Joensuu 1993: OKJ, 55.
72 Tschiikku, Aleksanteri. Aamun Koitto. – AK nro 24. PSHV 1933, 198.
73 Tschiikku 1933, 198.
Vuodesta 1809 vuoteen 1917 Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan, jossa ortodoksi- nen kirkko oli valtiokirkko. Ruotsin vallan aikana säädetyt lait rajoittivat kaikkien luterilaisesta uskosta poikkeavien kansalaisten oikeuksia. 1800-luvulla oli kirkosta eroaminen kiellettyä sekä luterilaisilta että ortodokseilta, mutta kääntyminen sallittiin kumpaankin kirkkoon.74 Vanhan Suomen alueen yhdistämisen jälkeen ortodoksien määrä oli kasvanut kymmenkertaiseksi ja keisari halusi suojella vuoden 1812 jälkeen antamillaan asetuksilla johtamansa kirkon jäseniä käännytykseltä Suomessa. Luteri- laisia pappeja kiellettiin rangaistuksen uhalla puuttumasta millään tavoin ortodoksi- siin kirkollisiin toimituksiin.75 Tilanne muuttui uskonnonvapauslain tultua voimaan Suomessa 22.2.1906.76 Laki salli eroamisen ortodoksisesta kirkosta, mutta siinä edel- lytettiin liittymistä johonkin muuhun Venäjän lain hyväksymään kristilliseen yhtei- söön. Ensimmäisenä vuotena 1906 luopui 1200 kirkon jäsentä ortodoksisesta uskos- taan, mutta seuraavina vuosina eroajien määrä tasoittui parin sadan paikkeille.77
Ortodoksinen papisto koostui Suomessa vuosisadan vaihteen molemmin puolin venäläisistä, useimmiten kansankieltä osaamattomista papeista sekä suomalaisista Venäjällä opiskelleista papeista, joista muodostui kansallismielisiksi kutsuttu ryhmä Suomen ortodoksiseen kirkkoon.78 Kansallismielisesti ajatteleva papisto ja sivis- tyneistö halusi kohottaa kansan sivistystasoa sekä vahvistaa suomenkielen asemaa jumalanpalveluksissa ja seurakuntakouluissa. Suomalaiset papit kokoontuivat 1800- luvun loppupuolella sortavalalaisen Sergei Okulovin79 aloitteesta epävirallisiin ta- paamisiin pohtimaan ortodoksisten seurakuntien tilaa ja kehittämismahdollisuuksia.80 Tätä tarkoitusta varten perustettiin vuonna 1885 Pyhäin Sergein ja Hermanin Veljes-
74 Nokelainen 2010, 34–35. Ennen uskonnonvapauslakia määräystä kierrettiin käyttämällä ns. Pietarin tietä. Ortodoksisesta seurakunnasta otettu muuttokirja vietiin Pietarissa luterilaiseen seurakuntaan ja takaisin tultiin luterilaisen muuttokirjan kera, jolloin uskontokunta oli vaihtunut matkan aikana. AK nro 2. PSHV 1906, 26.
75 Nokelainen 2010, 35–36. Asetuksia täsmennettiin lisäksi vielä vuosina 1836 ja 1843, kun esimer- kiksi seka-avioliitoissa syntyneitä lapsia oli kastettu säännösten vastaisesti luterilaiseen uskoon. Sa- masta asiasta Virossa, Engelhardt 2009, 306.
76 Venäjällä laki hyväksyttiin jo aikaisemmin, huhtikuussa 1905.
77 Laitila 2004, 129–130. Uskonnonvapauslain myötä luterilaiset pyrkivät julistamaan kristinuskoa kielisukulaisille Karjalassa (Vienassa ja Aunuksessa) sekä Venäjällä, käännytystoiminta lisäsi orto- doksien pelkoa runsaasta uskosta luopumisesta. Nämä ulkopuolelta tulleista syistä aiheutuneet paineet vahvistivat ortodoksisen älymystön ymmärrystä omankieliseen valistus- ja sisälähetystoiminnan mer- kityksestä. Laitila 2004, 130–131.
78 Nokelainen 2010, 49–50.
79 Mitrarovasti Sergei Okulov (1853–1940) syntyi Suistamolla ortodoksiseen pappissukuun. Okulov oli merkittävä vaikuttaja Suomen kansallisen ortodoksisen kirkon hallinnollisen ja kielellisen muotou- tumisen vuosikymmeninä. Sergei Okulov piti kansankielisiä jumalanpalveluksia tärkeinä kansan hen- gellisen tason kohottamiseksi. Laitila 2004, 15, 33–35, 53. Okulov oli PSHV:n perustajajäseniä ja hän toimitti Aamun Koitto -lehteä vuosina 1896–1907, 1918–1940. Piiroinen 1996, 11.
80 Nokelainen 2010, 50, 52.
