Kuviosta 3 havaitaan, että tyytyväisimpiä omaan terveydenhuoltojärjestelmään olivat saksalaiset ja sveitsiläiset, joissa molemmissa on pakollisuuteen perustuva
vakuutusjär-jestelmä. Kansallisen terveydenhuoltojärjestelmän Iso Britannia ja Ruotsi asettuvat kes-kivaiheille ja kaikista vähiten tyytyväisiä omaan järjestelmäänsä ovat yhdysvaltalaiset, jossa sairausvakuutus pohjautuu vapaaehtoisuuteen.
Papanicolas ym. (2018) vertailevat tutkimuksessaan myös 11 eri maan kansalaisten ter-veyden lopputulemia käyttäen keskeisinä mittareina elinajanodotetta ja lapsikuollei-suutta. Elinajanodotteen keskiarvon ollessa 81,7 vuotta pärjäävät parhaiten Japani (83,9 vuotta) ja Sveitsi (83 vuotta) ja huonoiten Saksa (80,7 vuotta) ja Yhdysvallat (78,8 vuotta). Lapsikuolleisuus oli suurinta USA:ssa ja Kanadassa ja pienintä Ruotsissa, Alan-komaissa ja Japanissa. Terveyteen vaikuttavista tekijöistä Yhdysvaltojen huonoa tilastoa voi selittää suurin ylipainoisten osuus tutkittujen maiden joukossa, kun taas alkoholin ja tupakan kulutus olivat alle keskiarvon USA:ssa. (Papanicolas, Woskie & Jha 2018, 1030.)
3.2 Suomen terveydenhuoltojärjestelmä ja yksityisen sairausvakuutuksen rooli Suomen terveydenhuoltojärjestelmän pohjana toimivat julkisesti tuotetut terveydenhuol-lon palvelut, joiden käyttöön kaikilla maassa asuvilla on oikeus. Suomen perustuslain mukaan julkisen vallan on varmistettava kaikille riittävät ja sosiaali- ja terveyspalvelut.
Julkisen sektorin lisäksi Suomessa toimii useita yksityisiä terveyspalvelujen tuottajia.
(STM 2013, 10.)
Terveydenhuollon palvelujen rahoittaminen ja järjestäminen on Suomessa kuntien vas-tuulla. Kunnat voivat tuottaa palvelut itse, sopia niiden tuottamisesta yhdessä muiden kuntien kanssa tai ostaa ne yksityisiltä palveluntarjoajilta. Sosiaali- ja terveydenhuollon ohjausvastuu taas on sosiaali- ja terveysministeriöllä, joka valmistelee lainsäädännön sekä varmistaa sen toteutumisen. (STM 2013, 11.)
Suomen lainsäädäntö määrittelee, mitä sosiaali- ja terveydenhuollonpalveluja kunnan on järjestettävä, mutta palveluissa voi silti olla eroja, koska kunnat voivat lainsäädännön puitteissa päättää itse palvelujen järjestämisestä, sisällöstä ja laajuudesta. Esimerkiksi asiakasmaksut, eli omavastuut hoidosta, voivat vaihdella julkisessa terveydenhuollossa kunnittain (KELA 2020). (STM 2013, 11.)
Erikoissairaanhoidon järjestäminen on kuntien muodostamien sairaanhoitopiirien vas-tuulla. Jokaisen kunnan tulee kuulua johonkin sairaanhoitopiiriin. Ahvenanmaalla ter-veyspalvelut pohjautuvat Ahvenanmaan itsehallintolakiin. Sairaanhoitopiirit tuottavat sellaisia erikoissairaanhoidon palveluita, joita ei nähdä tarkoituksenmukaisiksi tuottaa pe-rusterveydenhuollossa. Sairaanhoitopiirit taas kuuluvat johonkin viidestä yliopistollisen sairaalan ympärille muodostetusta erityisvastuualueesta. (STM 2013, 12.)
Yksityinen sektori tuottaa noin neljäsosan kaikista sosiaali- ja terveyspalveluista Suo-messa täydentäen kunnallisia palveluita. Yksityiset terveyspalveluntuottajat voivat tarjota palveluitaan suoraan asiakkaalle, kunnille tai kuntayhtymille. Myös yksityinen sektori tarjoaa sekä perus- että erikoissairaanhoidon palveluita. Julkinen sektori tukee yksityisiä terveyspalveluja Kelan maksaessa osan tarpeellisista yksityisen sairauden hoidon kustan-nuksista. (STM 2013, 12.)
Julkisen sektorin korvauksiin yksityisen sektorin terveydenhuollosta ovat oikeutettuja kaikki, joilla on lakisääteinen sairausvakuutus Suomessa. Lakisääteinen sairausvakuutus on voimassa kaikilla Suomessa vakituisesti asuvilla ja sen pohjalta voi saada korvausta myös lääkärin määräämistä lääkeostoista sekä matkakustannuksista, jotka aiheutuvat sai-rauden hoidosta. Terveydenhuoltoa Suomessa rahoitetaan siis verovaroin sekä osaltaan myös lakisääteisellä sairausvakuutuksella. (KELA 2020.)
Yksityisten sairausvakuutusten suosio on kasvanut Suomessa vuosi vuodelta jo pitkään.
Finanssiala ry:n tilastojen mukaan vuoden 2019 lopussa yli 1,2 miljoonalla suomalaisella oli sairausvakuutus. Vakuutuksista noin 37,8 % oli lasten vakuutuksia ja loput aikuisten, joissa vakuutuksenottaja oli joko yksityishenkilö (41,6 %) tai yritys (20,6 %). Suurinta kasvu on ollut yritysten kautta sairausvakuutetuissa, joiden määrä on kasvanut vuosien 2009 - 2019 välillä yli 250 %. Yksityishenkilöiden ottamista sairausvakuutuksista on va-kuutettujen aikuisten määrä kasvanut lähes 60 % ja vava-kuutettujen lasten määrä noin 15
%. (Finanssiala ry 2020.)
Kysynnän kasvu aikuisten vapaaehtoisissa sairauskuluvakuutuksissa voidaan nähdä ku-luttajien reaktiona julkiselta sektorilta saatavien palvelujen hitauteen ja epävarmuuteen.
Verovaroin rahoitettavan julkisen terveydenhuollon kautta voidaan tarjota ainoastaan tie-tyntasoista palvelua, johon kaikki kansalaiset eivät ole tyytyväisiä. Tyytymättömät kan-salaiset pyrkivät saamaan nopeampaa ja monipuolisempaa palvelua yksityiseltä sekto-rilta. (KKV 2019, 10,35.)
Tynkkynen ym. (2018) selittävät yksityisten vakuutusten suosion kasvua institutionaali-silla rakenteilla, pitkillä odotusajoilla perus- ja erikoissairaanhoitoon sekä suurilla oma-vastuu osuuksilla yksityisellä sektorilla. Suomen nykyinen terveydenhuoltojärjestelmä alkoi muodostua 1960-luvulla alun perin sosiaalivakuutuksen päälle, joka antoi potilaille mahdollisuuden hakeutua hoitoon yksityiselle sektorille sosiaalivakuutuksen hyvittäessä osan kuluista. Veropohjainen järjestelmä rakennettiin 1970-luvulla, mutta sosiaalivakuu-tus jäi edelleen voimaan rinnalle eikä sitä lopetettu. Lopettamisen sijaan hallitukset ovat jatkuvasti leikanneet sosiaalivakuutuksen hyvityksen osuutta pienemmäksi. Alkuaikoina hyvityksen taso asetettiin 60 prosenttiin, mutta vuonna 2014 todellinen hyvitys oli enää 17 %, jolloin omavastuuosuus jää suureksi. Tämä yhdistettynä pitkiin julkisen sektorin odotusaikoihin on aiheuttanut sen, että vapaaehtoisten yksityisten sairausvakuutusten markkinat ovat kasvaneet jatkuvasti. (Tynkkynen ym. 2018, 489.)
Kasvua voidaan selittää myös terveyspalvelujen ”kulutus” -kulttuurin muutoksella, eli toisin sanoen aikaisempi yksityisten palvelujen käyttö voi määrittää tämän hetkistä yksi-tyisten palvelujen käyttöä. Suomessa suuri osa työikäisestä väestöstä on aikaisemman so-siaalivakuutusjärjestelmän ja työterveyspalvelujen vuoksi tottunut käyttämään yksityisiä palveluntarjoajia. Tämän seurauksena monet ovat hakeutuneet yksityisen sektorin parem-pien, ja nopeammin saavutettavien, palvelujen piiriin. Paremmilla palveluilla voidaan tar-koittaa esimerkiksi mahdollisuutta erikoislääkäripalvelujen käyttöön ilman vierailua en-sin yleislääkärillä, parempia aukioloaikoja tai mahdollisuutta ajanvaraukseen internetin välityksellä. (Tynkkynen ym. 2018, 489.)
Lisäksi Suomen työterveyshuolto -järjestelmä on tasoittanut tietä työnantajan henkilös-tölle tarjoamille sairausvakuutuksille. Vuosien 2009-2019 välillä työnantajan maksa-missa vakuutuksissa on sairausvakuutettujen määrä kasvanut 98 359:sta 255 842:een
(Fi-nanssiala ry 2020). On myös havaittavissa merkkejä, että henkilöstölle tarjottu vapaaeh-toinen yksityinen sairausvakuutus nähdään Suomessa hyvän työnantajan merkkinä.
(Tynkkynen ym. 2018, 489.)
Kun katsotaan kappaleessa 2.7 läpi käytyjä Neudeckin ja Podczeckin (1996) pakollisen sairausvakuutuksen malleja voidaan todeta, että Suomessa julkinen sektori järjestää kan-salaisille lähes täydellisen terveydenhuollon ja yksityiset vapaaehtoiset sairausvakuutuk-set toimivat komplementaarisena lisänä.
3.3 Terveydenhuollon menot ja rahoitus Suomessa
Terveydenhuollon menot vuonna 2018 olivat 21,1 miljardia euroa, joiden suhde brutto-kansantuotteeseen oli 9,0 prosenttia. Vaikka menot kasvoivat reaalisesti 1,2 prosenttia, oli niiden suhde bruttokansantuotteeseen 0,1 prosenttiyksikköä vähemmän edellisvuoteen verrattuna. OECD-maiden keskiarvon ollessa 8,6 % BKT:stä olivat Suomen terveyden-huollon menot 0,4 prosenttiyksikköä keskitasoa korkeammat. (THL 2020, 1-2.)