Tieteenalana uskontotiede on suhteellisen nuori. Sen asema yliopis toissa vaihte-lee: joissakin maissa se sijoittuu teologiseen tiedekuntaan, toissa humanistisiin.
Kaikkialla sitä ei opeteta lainkaan.
Historiallisesti katsoen vanhimmat merkittävät uskontotieteen oppituolit perustet-tiin Alankomaissa 1877. Tuolloin Amsterdamin, Groningenin, Leidenin ja Utrechtin valtiollisten yliopistojen teologiset tiedekunnat irrotettiin reformoidun kirkon yhte-ydestä ja dogmatiikan ja käytännöllisen teologian opetus muutettiin nimikkeeltään ja sisällöiltään uskontotieteeksi.1 Pohjoismaissa ensimmäinen uskontotieteen - tai tuollaisin termein teologisten peruskäsitteiden (ruots. prenotioner) - oppituoli pe-rustettiin Upsalan yliopiston teologiseen tiedekuntaan 1877. Englannissa ensimmäi-nen vertailevan uskontotieteen professuuri perustettiin Manchesterin yliopistoon 1904. Suomessa ensimmäinen uskontotieteen virka perustettiin 1907, jolloin sittem-min sosiologina tunnettu Rafael Karstén (k. 1956) nimitettiin uskontotieteen dosen-tiksi Helsingin yliopistoon. Hän oli väitellyt 1905 jumalanpalveluksen alkuperästä2. Ensimmäisen suomalaisen uskontotieteellisen oppikirjan kirjoitti teologi Erkki Kaila (k. 1944).3 Varsinaiset uskontotieteen oppituolit Suomeen perustettiin vasta 1961 (Åbo Akademi), 1963 (Turun yliopisto) ja 1970 (Helsingin yliopisto).
Mitä uskontotiede sitten on? Teoksessa Uskontotieteen näkökulmia Turun yliopis-ton uskontotieteen professori Lauri Honko (k. 2002) kirjoitti:
Uskontotiede on korostetusti empiirinen tiede, se pyrkii objektiiviseen tietoon periaatteessa kaikista uskonnoista, sen tuloksilla ei ole normatiivista arvoa millekään uskontokunnalle, se ei kiirehdi ottamaan kantaa uskonnon arvo- ja totuuskysymykseen eikä lausu arvostelmia uskontojen keskinäisestä ’paremmuusjärjestyksestä’, se ei kerro Jumalasta vaan jumalaan ja jumaliin uskovista ihmisyhteisöistä. Sen lähtökohtana on uskonnollinen ihminen, homo religiosus, ja hänen käyttäytymisensä.4
Monet Hongon näkemyksistä pätevät nykyiseenkin uskontotieteeseen. Uskontoa tar-kastellaan edelleen yleisinhimillisenä ilmiönä. Tarkastelun kohteena ja lähtökohta-na on ihmisen tavalla tai toisella luonnolli seksi5 ymmärretty uskonnollisuus sellai-sena kuin se ilmenee hänen ajattelussaan ja toiminnassaan. Uskontotiede ei sitoudu mihinkään yksitäiseen uskontoon, vaan sen lähtökohtana ovat jäljempänä tarkastel-tavat uskonnon määritelmät. Uskontotiede on täten objektiivista ja empiiristä
samas-sa mielessä kuin muutkin ihmistä tutkivat tieteenalat. Objektiivisuus ei tarkoita sitä, ettei uskontotieteilijä olisi sitoutunut mihinkään näkemykseen, vaan sitä, että hän tuo esille omat lähtökohtansa eikä pyri asettamaan uskontoja arvo- tai totuusjärjes tykseen tai edistämään jonkin yksittäisen uskonnon asemaa toisten kustannuksella.
Kaikki uskonnot ovat hänelle inhimillisesti arvokkaita ja tosia.
Uskontotiede on myös avoin tiede. Se ei esitä lopullista totuutta uskonnosta, vaan tietyin, vaikkapa psykologisin tai sosiologisin pe rustein loogisen ja uskotta-van kuvauksen siitä, mitä uskonnollinen ihminen ajattelee ja tekee ja miksi hän ajat-telee ja toimii juuri tietyllä tavalla. Tämä kuvaus on tiettyihin ehtoihin perustuva tulkinta, joka on muiden tutkijoiden käytettävissä ja kiistettävissä. Siksi uskonto-tiede on koeteltavissa oleva, itsekriittinen ja joissakin tapauksissa kriittinen uskonto-tiede.
Uskontotieteellinen tutkimus voidaan karkeasti ottaen sijoittaa jatkumolle, jonka toi-sessa päässä on selittäminen (puhtaan nominaalinen tarkastelu, ks. alaluku 2.1.) ja toisessa leksikaalisuudesta lähtevä tulkinta. Selittäminen, joka näkee ilmiöillä sel-vän kehityshistorian, painottui aiemmin usein sosiologiaan, psykologiaan, antropo-logiaan, historiaan tai, esimerkiksi marxilaisessa tulkinnassa, taloustieteeseen ja fi-losofiaan. Nykyään sen jälkiä voidaan havaita myös biologiassa ja kognitiotieteissä.
Tulkitseva tutkimus, joka on ollut tavallisinta uskontofenomenologiassa, voidaan jakaa vanhempaan ja uudempaan lähestymistapaan. Vanherumassa korostettiin us-konnon autonomisuutta. Uskontotieteen tehtävänä ei ollut selittää uskontoa, vaan tul-kita ihmistä uskonnon käsitteen avulla. Uudemmassa tutkimuksessa, joka nojautuu mm. hermeneuttiseen6 ja fenomenologiseen filosofiaan,7 antropologiaan8 sekä histori-aan ja kielitieteeseen, on haluttu purkaa ajatus yhdestä ainoasta selityksestä. Ilmiöillä ei ole yhtä ainoata ”syytä” eikä mikään tulkinta kerro niistä kaikkea.
Uskontotiedettä kutsutaan toisinaan - ja kutsuttiin aiemmin useinkin - vertailevaksi uskonnon tutkimukseksi.9 Nykyään etenkin laajempi uskontojen vertailu on suhteel-lisen harvinaista, mutta uskontojen yksittäisiä piirteitä, vaikkapa tiettyjä rituaaleja, voidaan vertailla etsimällä ja selittämällä eroja ja yhtäläisyyksiä.
Vertailevan tutkimuksen mielekkyys on siinä, että se opettaa meille jotakin yhdestä tai useammasta uskonnosta. Vertailua voidaan tehdä ajallisesti ja alueellisesti yhden uskonnon sisällä tai kahden tai useamman uskonnon välillä. Jälkimmäisessä tapauk-sessa verrataan kes kenään eri uskonnollisten ihmisten samoiksi katsottuja piirteitä, esimerkiksi jumalakäsityksiä, maailman tai ihmisen syntyä koskevia kertomuksia (myyttejä) tai hautausrituaaleja. Tällainen vertailu havainnollistaa historiallisia ja kulttuurisia eroja ja yhtäläisyyksiä eri uskontojen edustajien välillä.
Vertailevaa tutkimusta on usein pidetty arvottavana. Sen tavoitteeksi on katsottu asettaa uskonnot paremmuusjärjestykseen. Vanha, mutta yhä tyypillinen esimerkki on Frederick Mauricen (k. 1872) kirjassaan The religions of the world and their relations to Christianity (1847) esittämä vertailu kristittyjen ja ”uskottomien’’10 eli ateistien, juuta-laisten, ”mahomettilaisten’’ ja ”pakanoiden” välillä. Tällä vertailevalla teologialla (ks.
alaluku 5.3.3.) pyrittiin todistamaan kristinuskon totuus ja ainutlaatuisuus; kaikki muut uskonnot määriteltiin jo ennakolta, lähtökohtaisesti, kristinuskoa alempiarvoisiksi.
Uskontotieteellinen uskonnon määrittely ja uskontojen vertailu ei lähde tällaisesta ennalta valitusta totuudesta. Pikemminkin uskontotiede kysyy, miten tutkittavat itse näkevät ja ymmärtävät uskonnon totuuden sekä pyrkii tulkitsemaan ulkopuolisille
tutkittavien tapaa käsittää totuus. Tässä mielessä uskontotieteellistä uskonnon tar-kastelua voisi verrata kielen tai pelin oppimiseen: tarkoituksena on oppia näkemään ne säännöt, joita uskonnon harjoittaja soveltaa, ymmärtää sitä logiikkaa, jolla hän toimii ja niitä tapoja, joilla säännöt ja logiikka rakentuvat ja muuttuvat. Uskontotiede ei siten kerro, mitä uskonto ”todella’’ on. Se näkee uskonnon uskonnollisen ihmisen kautta ja kuvaa sen tutkijan käsittein.
Ajatellaan esimerkiksi, miten uskontotieteellisesti voitaisiin vertailevasti tarkas-tella käsitettä jumala. Ensinnäkin jumala on jonkun jumala. Tällöin uskontotieteili-jä tutkii sitä, miten ihminen (niissä uskonnoissa, joihin jumala-käsitettä voidaan so-veltaa) toimii suhteessaan siihen, mikä hänelle on jumala. Toiseksi jumala on jumala jossakin maailmassa (uskonnossa), jonka kokonaisuudessa hän on mielekäs. Tällöin uskontotieteilijä tutkii sitä, miten ihminen ymmärtää ja tulkitsee jumalansa merkityk-sen. Se mitä jumala on (tai ei ole), rajautuu näin tutkimuksen ulkopuolelle.
Mikä sitten on uskontotieteen asema tieteiden kentässä? Uskontotiede ei ole sel-keästi rajattava itsenäinen tieteenala, vaan sillä on oppihis toriallisia liittymäkohtia mm. arkeologiaan, filosofiaan, historiaan, kielitieteeseen, kirjallisuudentutkimuk-seen, kulttuuriantropologiaan, perinteentutkimukkirjallisuudentutkimuk-seen, psykologiaan ja sosiologiaan.
Uskontotieteilijät tekevät yhteistyötä myös esimerkiksi dogmatiikan tutkijoiden, itä-maisen kirjallisuuden tutkijoiden, kansatieteilijöiden, naistutkimuksen edustajien, raamatuntutkijoiden ja taidehistorioitsijoiden kanssa. Monitieteisyys tai tieteidenvä-lisyys onkin yksi uskontotieteen piirre.
Metodisesti uskontotiede ei erityisesti eroa em. tieteistä. Esimerkiksi uskontopsy-kologia tai uskontososiologia käyttää samoja menetelmiä kuin psyuskontopsy-kologia tai sosiologia.
Sen sijaan ero voidaan nähdä uskontotieteen ja muiden tieteenalojen näkökulmassa, metodologiassa. Näkökulma on tapa, jolla tutkija ymmärtää tutkimuksen luonteen, siis ne perusoletukset, joita tutkijalla on tutkiessaan aineistoaan.
Uskontotieteessä keskeinen perusoletus on uskonnon käsite, se tapa, jolla tutkija määrittää sen mitä hän tutkii. Otetaan esimerkiksi teksti kriittinen tutkimus, jossa tarkastellaan Seitsemää veljestä ja Viittä Moo seksen kirjaa. Metodi on sama. Aineistoa koskevissa perusoletuksissa on eroja. Tiedämme, että Seitsemän veljestä on tietyn hen-kilön kirjoittama. Mooseksen kirjoista emme tiedä tätä. Voimme olettaa, että Mooses kirjoitti ne. Olennaista kuitenkin on, että Seitsemän veljestä ei, toisin kuin Mooseksen kirjat, ole useimmille ihmisille pyhä, jumalan inspiroima teksti, vaan edellinen on selvästi inhimillinen kirja, jälkimmäiset taas tavalla tai toisella yli-inhimillisiä kir-joituksia.
Tutkiessamme Seitsemää veljestä voimme tarkastella sitä kirjailijan ja hänen yhteiskuntansa tuotteena. Meidän ei tarvitse ottaa huomioon muita ulottuvuuksia.
Tutkiessamme Mooseksen kirjoja uskontotieteellisesti meidän on sen sijaan otet-tava huomioon se, että ne ovat joillekin pyhiä, ne ovat osa jonkun uskontoa. Täten niiden tarkasteluun tulee uskonnoksi kutsuttu lisäulottuvuus eivätkä ne enää ole kirjallisuutta samassa mielelessä kuin Seitsemän veljestä.