Uskonnonopetuksen historia Suomessa

Jo keskiajalla, ennen uskonpuhdistuksen vaikutusta, roomalaiskatolinen kirkko antoi Turussa uskonnonopetusta katedraalikoulussa, kaupunkikouluissa ja

luostarikouluissa. Kirkko ylläpiti uskonnonopetusta, jota annettiin vain pienelle osalle ihmisistä. Uskonpuhdistuksen myötä kansanopetusta painotettiin yhä

enemmän, ja myös maallisia viranomaisia otettiin mukaan järjestämään koulutusta.

Katedraalikoulu ja kaupunkikoulut jatkoivat työtään, luostarikoulut joutuivat

lakkautetuiksi. Eritoten Martin Luther painotti koulutuksen merkitystä, minkä vuoksi uskonnosta tuli itsenäinen opetettava aine, jonka sisältönä oli keskeisesti

katekismusoppi (Kallioniemi ja Luodeslampi 2005, 12). Agraariyhteiskunnan aikoihin Suomessa koulutusta saivat lähinnä rikkaamman eliitin pojat, jotka pääsivät kaupunkeihin oppikouluihin ja yliopistoihin. Alun perin koulutus olikin sen

yhteiskuntaluokan etu, jolla oli varaa ja mahdollisuuksia maksaa jälkikasvunsa koulunkäynti. Muille lapsille opetus on annettu kotioloissa. Koululaitos tavoitti siis vain pienen osan kansasta, jättäen alempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvien

vanhempien lapset koulutuksen ja sivistyksen ulkopuolelle.

Uskonnollista kasvatusta lapsille saatiin rippikouluista ja kinkereiltä, joissa kuulusteltiin uskonnollisia tekstejä opin mittana. Nämä olivat ensimmäinen askel kodin ulkopuolella tapahtuvaan opetukseen tavalliselle kansalaiselle (Antikainen ym.

2000, 41). Kirkko oli myös se taho, joka lopulta laittoi kehityksen pyörät liikkeelle ja rupesi järjestämään kansan opettamiseen soveltuvaa systeemiä. Jo 1500-luvulla kirkko pyrki valistamaan kansaa ja opetti näitä elämään kunnolla. Papit opettivat kansalle kristinuskon perusteita ja moraalia jumalanpalveluksien yhteydessä ja kinkereillään. Kirkko olikin ensimmäinen koululaitokseksi laskettava paikka, jossa kansa sai opetusta ja tietoa, ja papit ja lukkarit olivat sen opettajia. Suurimmalla osalla kansasta ei ollut vielä lukutaitoa, minkä vuoksi kirkosta saatava oppi ja

kaikenlainen tiedonvälitys olivat erityisen tärkeitä yksittäiselle kansalaiselle, jos tällä suinkin oli mahdollisuus päästä kirkkoon (Antikainen ym. 2000, 44).

5

Kuitenkin kirkko alkoi kehittämään myös muuta rahvaankoulutusta, sillä kirkko halusi kansan osaavan itsekin lukea kirjoitettua tekstiä, jotta kristinoppia saataisi paremmin heidän tietoisuuteensa. Toiveena oli, että jokainen kansalainen kykenisi itse lukemaan Raamattua ja katekismusta (Kallioniemi ja Luodeslampi 2005, 13).

Kirjapainotaito kehittyi ja se toi mukanaan mahdollisuuksia painaa kirjoja myös kansan käyttöön. Lukutaidon kehittyessä kristinuskon opinkohtien osaamisen tarkkailu helpottui ja kirkko pystyi asettamaan osaamiseen liittyviä tavoitteita kansalaisille. Kirkon ovelle voitiin nyt laittaa kansaa koskevia määräyksiä, kun yhä useampi kansalaisista osasi lukea, mikä taas osaltaan auttoi kirkon lain ylläpitämistä ja noudattamista (Antikainen ym. 2000, 45). Viimein vuonna 1686 julkaistiin kirkkolaki, jossa määrättiin, että kansalaisten oli omin silmin kyettävä näkemään, mitä Jumala pyhässä sanassaan käskee ja vaatii ihmiseltä. Tämä on ensimmäinen varsinainen kirkollista oppivelvollisuutta koskeva laki. Kuitenkin vasta 1600 – 1700-lukujen vaihteessa pappissäädyn sitä esitettyä annettiin kuninkaallinen päätös siitä, että lasten oli opeteltava katekismus ulkoa, ja vanhemmat olivat sakon uhalla vastuussa omien lapsiensa oppimisesta. Niitä lapsia varten, joiden vanhemmat eivät syystä tai toisesta voineet tai halunneet lapsiaan opettaa, kehitettiin lukkarinkoulut, joissa lukkari opetti lapsille katekismusta. Näin ollen jokaisen lapsen piti osallistua tällaiseen opetukseen, ja vanhempien oli valvottava sitä, ja seurakunta valvoi vanhempia, jotta he opettaisivat lapsiaan. Tässä vaiheessa opetus oli yksinomaan kristillistä oppia, ja se sisälsi sen opillisia pääkohtia ja opastusta oikeanlaiseen elämään (Antikainen ym. 2000, 46). Myöhemmin kirkkokurissa haluttomuus perehtyä kristinoppiin, lapsen opetuksen, katekismussaarnakuulustelun sekä kinkereiden laiminlyöminen listattiin rangaistaviksi teoiksi.

1800-luvun lopulla tulee toinen murros suomalaisessa koulutusjärjestelmässä. Suomi hyväksyi vuonna 1879 elinkeinovapauden poliittisten muutosten seurauksena, josta seurasi vanhan isäntävallan ja ammattikuntalaitoksen hajoaminen. Tämän jälkeen palkkatyöläiset olivat vapaita, ja vielä samanaikaisesti teollisuus kehittyi ja muuttoliike kaupunkeihin kiihtyi. Tästä seurasi taloudelliseen asemaan ja työhön perustuva luokkajako. Samoihin aikoihin laadittiin kansakoululaki ja perustettiin ensimmäinen kansakouluseminaari opettajien kouluttamista varten. Tässä vaiheessa alkoi syntyä hiljalleen eroa kirkon ja valtion koulutusmuotojen välille. Myös ajatus koko kansan yhteisestä pohjakoulusta syntyi samoihin aikoihin.

6

Muutoksen seurauksena sivistyksen päämäärä ei ollut enää uskonnollinen hartauteen ja hurskauteen kannustava opetus, vaan tavoitteeksi tuli siveellisyyden ja yleisen hyvinvoinnin edistäminen. Kuten jo oli aavistettu, vuonna 1866 julkaistun kansakouluasetuksen mukaisesti koulu ja kirkko erkaantuivat toisistaan, vaikka kirkolle jäikin uskonnonopetuksen tarkastaminen kontolleen. Maaseudulla kirkko ja kunnalliset koulut tekivät kuitenkin tiiviisti yhteistyötä (Antikainen ym. 2000, 52).

1890-luvulla Suomeen kehitettiin maallisen kansakoulujärjestyksen perusrakenne.

Kansa ei kuitenkaan alkuun ilahtunut kansakoulun kehittämisestä, sillä sen hyötyä ei kansan tasolla nähty ja se pakotti lapset kouluun kotitöiden parista. Kansakoulun katsottiin olevan sopivampi kaupunkilaisille, eikä sen tarjoamaa sivistystä katsottu maaseudun asukkaiden parissa heille tärkeäksi, sillä sivistys ja ylimystö katsottiin yhteenkuuluviksi. Kuitenkin kansakoulu oli talonpoikaisväestölle ainoa mahdollisuus koulutuksen, sillä oppikoulu oli vain varakkaiden ulottuvissa (Antikainen ym. 2000, 54). Maaseudulla kirkko kuitenkin jatkoi opetustyötään alkuopetuksessa, sillä aluksi vain kaupungit olivat velvoitettuja perustamaan kansakouluja. Kirkko ja valtio tekivät siis yhä tuolloin monipuolista yhteistyötä, vaikka kirkollinen hallinto oli erotettu maallisesta. Kirkollisen kansanopetuksen, joka keskittyi paljon

katekismuksen opettamiseen, ei nähty olevan riittävää, jonka vuoksi kansakouluille oli tarvetta yhteiskunnassa. Kuitenkin kansakoulutkin pohjautuivat kristilliseen maailmankatsomukseen, mikä osaltaan kertoo kirkon ja sen näkemysten vahvasta vallasta sen aikaisessa yhteiskunnassa, jossa kristinuskon vaikutus oli huomattava, ja jossa vahva enemmistö oli kristittyjä (Kallioniemi ja Luodeslampi 2005, 13).

Vapaaehtoisuuteen pohjautuva kansakoulunkäynti ei ottanut tuulta alleen

kaupungeissa eikä maaseudullakaan alkuvuosikymmeninä, sillä ylimystö hakeutui oppikouluihin ja alemmat yhteiskuntaluokkalaiset jättäytyivät koulun ulkopuolelle.

Kuitenkin 1900-luvun alussa enemmistö kansasta kannatti jo kansakoulua. Teollisen vallankumouksen seurauksena kansan parissa syntyi teollisuus- ja

maatalousköyhälistö, joka ei ollut enää kenenkään kontrolloitavissa, mutta joiden elintaso ei ollut korkea (Antikainen ym. 2000, 57). Samoihin aikoihin kiinnostuttiin myös lasten hyvinvoinnista, sillä kaupungeissa ja muissa tiheissä asutuskeskuksissa oli huomattu, että koulutusta vaille jääneet lapset vetelehtivät päivät pitkät kaduilla tekemättä mitään hyödyllistä. Heidän kouluihin menoa kannustamalla pyrittiin

7

saamaan heidät koulutuksen piiriin, ja näin ollen heistä tulisi tulevaisuudessa

kunnollisia kansalaisia. Oppivelvollisuuskoulujen kehittyessä ja oppivelvollisuuslain tullessa voimaan 1921 vastuu kouluttamisesta siirtyi kirkolta valtiolle. Tällöin tasapuolisesti kaikkien yhteiskuntaluokkien lapset määrättiin käymään koulua (Antikainen ym. 2000, 58). Katsottiin, että oli tarpeellista saada koko tuleva sukupolvi oppimaan lukemista, kirjoittamista ja laskemista, jotta he selviäisivät maailmassa sen muuttuessa moderniin suuntaan. Kansakouluverkoston kehittyessä yhä kattavammaksi peruskoulutus kattoi viimein koko Suomen ja kaikki sen kansalaiset. Myös oppivelvollisuusikä määriteltiin, jolloin oppivelvollisuus koski kaikkia 7-13 vuotiaita kansalaisia. Vuodesta 1905 lähtien kaikki oppilaat opiskelivat kansakoulussa neljä ensimmäistä vuottaan ja sen jälkeen oppilaat jakautuivat

oppikouluun ja yläkansakouluun, joista ensimmäinen kesti kuusi vuotta ja jälkimmäinen kaksi vuotta (Ubani 2013, 56).

Uskonnonopetus oli pitkään ollut asenteiltaan ja sisällöltään samanlaista kuin kirkon tarjoama opetus, ja esimerkiksi opetuksen tavoitteena saattoi vielä 1920-luvullakin olla lasten uskonnollisen mielialan herättäminen. Siveellisyys oli korkeassa arvossa silloisessa yhteiskunnassa, minkä vuoksi myös uskonnonopetuksen sisällöt pysyivät sitä tukevina. Perinteinen katekismuksen ulkoa opettelu jäi vähitellen 1900-luvun alussa pois, sillä se koettiin lapsilla liian vaikeaksi omaksua (Kallioniemi ja

Luodeslampi 2005, 16). Samaan aikaan 1900-luvun alussa heräsi yhteiskunnallinen keskustelu uskonnonvapaudesta, jolloin esiin nousi myös katsomuksellinen

uskonnonopetus. Asiaa perusteltiin muun muassa sillä, että uskonnon tulisi olla ihmisen yksityisasia, eikä kirkon ja valtion tulisi tehdä yhteistyötä kouluissa, vaan valtion tulisi poistaa uskonnonopetus kouluista ja korvata se muunlaisella sivistävällä opetuksella.Kuitenkin vielä 1950-luvulle tultaessakin, kun uskonnonopetuksen poistaminen seuraavan kerran nousi keskustelunaiheeksi, uskonnon opetus oli yhä tarkasti kirkon opin mukaista ja kirkon hyväksymää. Vuonna 1922 eduskunta

hyväksyi uskonnonvapauslain, joka määritteli koulujen uskonnonopetusta siten, ettei annettava opetus saanut olla ristiriitaista kotien näkemysten kanssa. Samoihin

aikoihin vuonna 1919 valtio erosi lopullisesti kirkosta, eikä enää tunnustanut evankelis-luterilaista uskontoa ideologianaan(Ubani 2013, 56). Viimein 1952 laadittiin kansakoulun opetussuunnitelma, joka keskittyi perinteisen uskonnollisen

8

sisällön lisäksi myös pedagogiseen ainekseen, kuten yksilölähtöisyyteen ja eri ikä kausien edellytyksiin oppia (Kallioniemi ja Luodeslampi 2005, 16). Samalla kirkko hitaasti erkaantui valtion tarjoamasta opetuksesta, keskittyen omaan toimintaansa kirkoissa ja rippileireillä. Uskonnonopetus kuitenkin jäi osaksi opetussuunnitelmaa koulujärjestelmän muuttuessa perusopetusmallin mukaiseksi.

Vuonna 1968 asetetun lain seurauksena kehitettiin yhdeksänvuotinen yhteiskoulu, jolloin myös oppivelvollisuus koski 7-15-vuotiaita lapsia. Tällöin koulutus oli kaikille samanlaista riippumatta taloudellisesta taustasta tai yhteiskuntaluokasta (Ubani 2013, 61). Peruskouluun siirryttäessä uskonnonopetus muuttui muutenkin alkaen muistuttaa nykyaikaista järjestelmää. Erilaisuuden arvostaminen, muihin uskontoihin tutustuminen ja oman uskontonsa perinteiden tunteminen nousivat totutun katekismukseen pohjautuvan opin ohitse syrjäyttäen sen, jolloin opetuksen tarkoituskin muuttui. Aiemmin oli tarkoituksena vahvistaa oppilaiden kristillistä taustaa, nyt päämääränä oli laajan uskonnollisen tuntemuksen antaminen ja oman uskonelämän kehittyminen. 1970-luvulla kirkko laati kokonaisohjelman

kasvatustoimintaa koskien, jossa määriteltiin myös, ettei uskonnonopetus ole kirkon kasteopetusta, vaikka se yhä oli tunnustuksellista (Kallioniemi ja Luodeslampi 2005, 17). Nykyisin uskonnonopetuksen painopisteenä on oppilaiden uskonnollisen, eettisen ja sosiaalisen kehityksen tukemisen lisäksi myös nykymaailmassa tarvittava arvokasvatus ja suvaitsevuus. Viime vuosina Suomessa on käyty jatkuvaa

keskustelua siitä, kannattaako nykyisen mallista uskonnonopetusta enää järjestää, vai olisiko aika siirtyä yleiseen uskontotietoon, jossa käytäisi läpi kaikkia uskontoja tasapuolisesti, painottamatta mitään toisia enempää. Uusimmassa, vuoden 2014 opetussuunnitelmassa, joka astuu voimaan syksyllä 2016, uskonto on vielä selkeästi oma aineensa ja oppilaille annetaan yhä myös oman uskontonsa opetusta, mutta nähtäväksi jää, mihin suuntaan koulujen uskonnonopetus tulevina vuosikymmeninä kehittyy.

Uskonnonopetus ja siihen sisältyvä oman uskonnon opetus on uskonnonvapauslaissa katsottu sellaiseksi opetukseksi, joka ei ole uskonnon harjoittamista. Sen vuoksi kaikkien uskontokuntien jäsenien tulisi saada mahdollisuuksien rajoissa koulupäivien rajoissa järjestettyä oman uskontonsa opetusta. Vuonna 1998 laaditun

perusopetuslain jälkikäteen uusitussa pykälässä 13 § määritellään seuraavasti:

9

”Perusopetuksen järjestäjän tulee järjestää oppilaiden enemmistö uskonnon mukaista uskonnon opetusta. Opetus järjestetään tällöin sen mukaan, mihin uskonnolliseen yhdyskuntaan oppilaiden enemmistö kuuluu. Tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan kuuluvat oppilaat osallistuvat oman uskontonsa opetukseen. Oppilas, joka ei kuulu tähän uskonnolliseen yhdyskuntaan, voi huoltajan ilmoitettua asiasta perusopetuksen järjestäjälle osallistua mainittuun uskonnonopetukseen.” Evankelisluterilaiseen kirkkoon tai ortodoksiseen kirkkokuntaan kuuluville oppilaille oman uskonnon opetusta järjestetään, jos kyseiseen uskontokuntaan kuuluvia oppilaita on vähintään kolme, vaikkei heidän huoltajansa sitä erikseen pyydäkään. Muihin uskontokuntiin kuuluvien oppilaiden huoltajien tulee pyytää opetusta, jos saman uskonnon oppilaita on vähintään kolme. Jos oppilas kuuluu useampaan uskontokuntaan, tulee hänen huoltajiensa päättää, minkä uskonnon opetusta hän saa. Uskonnollisiin yhdyskuntiin kuulumattomille oppilaille tarjotaan opetettavaksi aineeksi elämänkatsomustietoa, jos hän ei osallistu enemmistölle opetettavan uskonnon opetukseen.

Elämänkatsomustietoa opetetaan myös niille oppilaille, joille oman uskonnon opetusta ei voida tarjota. Myös elämänkatsomustietoon osallistuvia oppilaita tulee olla kolme, jotta opetusta järjestetään. Nykyään uskontoa opettavan opettajan ei tarvitse enää kuulua opettamaansa uskontoon, sillä opetus on hänen virkatehtävänsä opettajana, jolloin opetuksenkin on oltava tunnustuksetonta eikä se voi sisältää uskonnonharjoittamista.