Aineiston analyysi ja tulokset - Tutkimuksen tulokset

5. Tutkimuksen tulokset

5.1. Aineiston analyysi ja tulokset

Tutkimusta varten tehtyjen haastattelujen jälkeen litteroituja haastatteluja ryhdyttiin vertailemaan toisiinsa ja tutkimaan, millaisia yhtymäkohtia niistä olisi mahdollista löytää ja millaisia asioita niistä nousi esille. Aineistosta nousevaa materiaalia pyrittiin luokittelun kautta järjestämään tutkimuksen kannalta järkeviksi kokonaisuuksiksi. Analyysi aloitettiin käymällä koko aineisto läpi kertaalleen, kiinnittäen huomiota yhteneväisyyksiin ja toistuviin teemoihin. Seuraavaksi koottiin kerätystä aineistosta nousevat asiat aiheittain kokonaisuuksiksi, jotka käymme seuraavaksi läpi. Tutkimusta tehtäessä käytössä oli vielä vuoden 2004

opetussuunnitelma käytössä, mutta haastatteluissa keskusteltiin myös pian käyttöön tulevasta uudesta opetussuunnitelmasta.

Opettajana kehitysvammaisten luokassa

Kehitysvammaisten kanssa työskenteleminen voi parhaimmillaan olla erittäin antoisaa opettajalle. Kaikki tutkimukseen osallistuneista opettajista kertoivat positiivisten asioiden ohella myös niistä asioista, jotka vaativat heiltä työtä ja vaivannäköä päivittäisessä työssä. Jokainen opettaja oli sitä mieltä, että heidän työnsä vaatii opettajalta luovuutta ja heittäytymiskykyä, sillä kehitysvammaisille oppilaille joskus yleisopetuksessa käytetty kirjalähtöinen opetus ei yksinkertaisesti toimi. Opettajilta täytyy löytyä kykyä heittäytyä tilanteeseen, soveltaa oppimaansa ja uskallusta kokeilla uusia asioita.. Haastateltu Minna kertoi, että joskus opettaja joutuu pitämään ns. ovenripatunteja, jolloin hän kuvainnollisesti käsi jo luokan ovella miettii, miten aihetta juuri tänään voitaisi lähestyä. Tunnilla käsiteltävät teemat ovat kyllä valmiina mielessä, mutta konkreettisia metodeja ei ole suunniteltu etukäteen, ja toisaalta suunnitellutkaan tunnit eivät mene aina niin kuin opettaja oli ajatellut. Moni haastateltava myös toi esiin sen, miten työkokemuksen karttuessa opettaja uskaltaa paremmin kokeilla uusia menetelmiä tunneillaan aihepiirien tullessa

tutuimmiksi vuosi vuodelta ja tämän alan työkokemuksen karttuessa. Mitä pidempi työura haastatellulla oli takanaan, sitä rohkeammin hän piti tunteja ilman

yksityiskohtaisia ennakkosuunnitelmia lapsilähtöistä näkökulmaa noudattaen.

Kehitysvammaisia lapsia opettavien opettajien on kyettävä muuttamaan

suunnitelmiaan vaikka kesken tunnin, jos oppilas ei ole sinä päivänä kykeneväinen työskentelemään sillä tavalla kuin opettaja oli suunnitellut tai kuten oppilas aiemmin on toiminut. Samalla työ vaatii opettajalta kykyä tuoda asiat innostavasti esiin yhä uudelleen, vaikka asiasta olisi ryhmän kanssa puhuttu useamman kerran jo aiemmin.

Eeva kertoi kokemuksistaan opettajan työstä kehitysvammaisten kanssa:

”sitä pinnaa täytyy olla ja sitä pitkäjänteisyyttä siinä, että kun ne tulokset ei tuu noppeesti, ei tapahdu se oppiminen niin noppeesti kun normaalisti kehittyvillä lapsilla, että tuota, se on hidasta. Mut sitten se on palkitsevaa kyllä, kun sä huomaat, että laps on oppinu lukemaan tai tuota kirjoittamaan tai.. jonkun muun asian. Et varmaan siinä on puolensa ja puolensa.”

Myös materiaaleihin panostetaan paljon. Usea opettaja kertoi tekevänsä itse

materiaaleja tunneille, osittain oppikirjojen puutteen vuoksi, mutta myös oppilaiden kokonaisvaltaisen ymmärtämisen tueksi. Oppilas, joka ei esimerkiksi kuule, näe tai kykene kommunikoimaan voi jäädä pitkälti ilman konkreettisia välineitä tunnilla, jos opettaja ei itse luo keinoja pitää yhteyttä oppilaaseen. Eeva kertoi tekevänsä itse viittomavihkoja, joihin hän internetin kuvatyökalujen avulla tekee kuvalliset viittomaohjeet tunnin aihepiireihin liittyen, jolloin myös oppilaat, joilla on puheen tuottamisessa ongelmia, voivat osallistua tasapuolisesti tunneille. Opettajat tunsivat suurta vastuuta siitä, että joka ikinen oppilaista saa tunnista irti edes sen verran, että pystyy tulevaisuudessa kertomaan kuulleensa siitä edes jotakin. Haastatelluista jokainen korosti opetuksen konkreettisuutta. Käsillä tekeminen, leikkiminen, kaikenlainen näytteleminen ja kuvien katseleminen ovat hyviä esimerkkejä konkreettisista toimintatavoista, joiden avulla oppilaan mieleen saadaan jäämään muistijälki konkreettisesta tekemisestä, mikä auttaa asioiden mieleen

palauttamisessa. Suurimmalla osalla kehitysvammaisista oppilaista ei ole tarpeeksi pitkää keskittymiskykyä kuuntelun avulla tapahtuvaan oppimiseen eikä

abstraktimpien asioiden ymmärtämiseen, minkä vuoksi opettajan on tuotava asia konkreettisena oppilaan eteen, jotta tämä voisi sitä itse käsitellä.

Konkreettisten keinojen lisäksi opettajalta vaaditaan luonteenlujuutta olla

kärsivällinen ja hermostumatta oppilaisiin, vaikka samat ongelmat toistuivat päivä toisensa perään. Myös omistautuminen työlle on tärkeää, sillä vain asialleen

omistautunut opettaja voi kyetä sellaiseen oppilastuntemukseen, että hän todella voi sanoa tuntevansa oppilaansa kunnolla ja näkemään jopa tuntien aikana, milloin asiat eivät mene niin kuin hyvä olisi. Oppilastuntemus on lähtökohta sille, että opetus voi onnistua hyvin. Opettajan on tiedettävä, mitä hänen oppilaansa osaavat, millainen on heidän taustansa ja millaisia asioita heidän opettamisessaan on otettava huomioon (Hellström 2008, 259). Opettajan on oltava jatkuvassa vastavuoroisessa yhteydessä oppilaisiinsa, jotta hän päivittäisessä työssään näkisi opetuksen ohella myös oppilaan sen hetkisen tilanteen. Maija kertoi haastateltaessa, että hänellä on tapana tarkistaa lapsen tilanne koulutyön lomassa:

”sitä ehkä vähän mielessään tsekkaa sen lapsen niinku päivittäin, että, että on nähny myös sen lapsen hymyilevän tai semmosen rauhallisen ja tasapainoisen ilmeen.. että minusta on tärkeetä, että se oppimisilmapiiri on semmonen hyvä ja turvallinen ja mukava.”

Toimimalla näin hän on perillä oppilaidensa asioista ja pystyy näkemään, jos jokin asia vaivaa heidän mieltään, ja samalla hän varmistaa, että kaikilla luokassa on hyvä ja turvallinen olla ja opiskella. Myös muut haastateltavat painottivat kertomuksissaan erityisesti oppilastuntemusta, joka on pohjana kaikelle heidän tekemälleen työlleen.

Hyvä oppilastuntemus takaa sen, että opettaja kykenee ymmärtämään oppilaidensa ongelmallisiksi kokemat asiat ja syyt näiden ongelmien takana, ja samalla hän kykenee omalla toiminnallaan helpottamaan oppilaiden oppimistyötä. Opettajan on hyvä tietää, millainen oppija kukin oppilaista on ja millaiset asiat hänen elämässään milloinkin ovat läsnä. Oppilastuntemusta ei voida korostaa liikaa, sillä se on pohjana kaikelle toiminnalle kaikessa opetuksessa, ja etenkin kehitysvammaisten kanssa, sillä jokaisella oppilaalla on omat haasteensa oppimiselle, mistä opettajan on ehdottomasti oltava kartalla, jos halutaan taata oppilaille hyvää ja hyödyllistä opetusta.

Eeva nosti haastattelussa esille myös toisen tärkeän asian:

”--jotenki se on ollu vahvana itellä, että kaikki oppii. Että vaikka se oppis hyvin pieni askelmin ja pieniä asioita kerrallaan, mutta kaikki voi kuitenki oppia. Ku jotenki tuntuu, että tuota tää nykyaika on sitä, että hirveesti kaikkee pittää vaan tosi

noppeesti omaksua ja muuta, et niinku omat oppilaat, mitä tuossa on, se on tosi hidasta se oppiminen, mut he oppii kuitenkin.”

Kaiken nykypäivän kiireen ja informaatiotulvien keskellä on pystyttävä olemaan turhautumatta kehitysvammaisten oppilaiden hitaaseen oppimistahtiin, vaan sitä on kaikin keinoin tuettava ja vaikka oppiminen olisi hidasta, sitä kuitenkin tapahtuu jokaisessa oppilaassa.

Haastatellut opettajat pyrkivät työssään innostuneen ja motivoivan asenteen lisäksi myös rauhallisen ja turvallisen kouluympäristön luomiseen, jossa jokaisella lapsella on tilaa olla oma itsensä, kysellen ja oppien asioita maailmasta ja omasta itsestään.

Hyvällä opettajalla on halu auttaa oppilastaan pääsemään opintiellään eteenpäin ja antaa eväitä hänen matkaansa tulevaisuuden varalle.

Haasteet kehitysvammaisten lasten opetuksessa

Haastatellut opettajat olivat yksimielisiä, että yksilöllistäminen on iso haaste

kehitysvammaisten opetuksessa. Usein tuli esille, että kun yleisopetuksessa opettajan täytyy opetella voimassa oleva opetussuunnitelma hyvin, niin eriytettyjen oppilaiden luokkaa opettavan on opeteltava jokaisen oppilaan henkilökohtainen

opetussuunnitelma, ja suunniteltava opetusta sen pohjalta. Tässä yhteydessä tuli usein myös esille opettajien tyytyväisyys siihen, että heidän luokkiensa oppilasmäärä on rajattu kahdeksaan. Yli kahdeksan erilaisen oppimissuunnitelman muistaminen olisi opettajien mielestä liikaa.

Myös tilat aiheuttivat haasteita opetukseen, sillä usein pienluokat on sijoitettu pienimpiin tiloihin oppilasmääränsä vuoksi. Kuitenkin opettajista moni toivoi, että tilaa olisi enemmän, jolloin toiminnalliset ja koko ryhmänä tehtävät harjoitteet olisivat helpompia toteuttaa, eikä tunneista menisi aikaa huonekalujen siirtelemiseen paikasta toiseen. Tilojen lisäksi myös tietotekniikan vähäisyys oli haasteena

opetukselle muutamien opettajien mielestä. Kehitysvammaisten opetuksessa on tarve löytää konkreettisia asioita oppitunneille, jolloin esimerkiksi videoiden näyttäminen, pienelokuvien tekeminen ja oppimisympäristöjen hyödyntäminen olisivat monen opettajan mielestä toimivia keinoja opetuksessa. Kuitenkaan resurssit eivät useinkaan anna mahdollisuutta hankkia tietotekniikkaa luokkiin siinä määrin, että kaikki

oppilaat voisivat niitä käyttää. Muutamassa koulussa asiat olivat tietotekniikan kannalta hieman paremmin, sillä niissä pienluokilla oli helposti pääsy esimerkiksi tietokoneluokkiin.

Opetusmateriaalit loivat haasteita opetuksen suunnittelulle ja toteutukselle, sillä kehitysvammaisten opetukseen ei ole olemassa monessakaan aineessa juuri siihen tarkoitettuja kirjoja. Matematiikkaan ja äidinkieleen on saatavilla selkokielisiä kirjoja, jotka on mukautettu yleisopetuksen kirjoja helpommalle tasolle. Uskontoon on tarjolla joitain selkokielisiä kirjoja, mutta opettajat eivät kokeneet näitä

toimiviksi, sillä niiden käyttäminen luokassa vaatisi taas lisää eriyttämistä; jos jokaisella oppilaalla olisi oman tasonsa mukainen oppikirja, täytyisi ne ottaa huomioon myös opetusta suunniteltaessa, mikä jakaisi opetusryhmän entistä pienempiin osiin. Oppikirjojen hankkimista vaikeuttaa myös budjetti, sillä nykypäivänä kaikilla kouluilla ei ole varaa hankkia uusia kirjoja vuosittain, eikä jokaiselle oppilaalle yksilöllisesti sopivaa kirjaa. Moni opettaja onkin nähnyt parhaaksi tehdä itse oppimateriaaleja tunneille. Esimerkiksi Minna kertoi tehneensä erilaisia selkokielisiä monisteita esimerkiksi sakramenteista, jos mahdollisten käytössä olevien kirjojen niitä koskevat osiot ovat olleet hankalaselkoisia ja liian korkealentoisia.

Myös oppilaiden tietämyksen taso eri aiheista luo opettajalle haasteita, sillä

esimerkiksi kastejuhla voi yllättäen olla hyvin tuttu asia oppilaalle, kun taas häät ovat hankala ymmärtää, jolloin niitä joudutaan lähestymään paljon alkeellisimmista asioista. Hän kertoi myös tuoneensa materiaaliksi esimerkiksi hääkuvia ja -videoita, jotta lapset konkreettisesti näkisivät, mistä oikein on kyse. Eeva on tehnyt

viittomankielisille oppilaille sopivia materiaaleja internetin avustuksella ja Maija on koonnut tietopaketteja yhdistelemällä vanhojen kirjasarjojen materiaaleja järkeviksi kokonaisuuksiksi, kun tarvittavaa materiaalia ei ole löytynyt valmiina tai tarpeeksi helppotasoisena.

55 Osana erityisluokan työyhteisöä

Kehitysvammaisten lasten kanssa toimivan opettajan on myös ymmärrettävä yhteistyön tärkeys, sillä luokkien toiminta perustuu pienluokissa ja muissa erityisluokissa juurikin opettajien ja ohjaajien yhteistyölle. Haastatteluun

osallistuneiden opettajien luokissa toimi jokaisessa vähintään kaksi ohjaajaa (kts.

Kuva 1, s.49), minkä vuoksi voidaan nähdä tutkimuksen jokaisen erityisluokan sisällä olevan myös pieni työyhteisö koko koulun työyhteisön lisäksi.

Eeva, joka ei aiemmissa töissään ollut toiminut osana pienen luokan sisällä toimivaa työyhteisöä, joutui opettelemaan siihen, että työtaakkaa jaetaan useamman ihmisen kesken, kun oppilaat tarvitsevat henkilökohtaisia avustajiaan. Vaikka vetovastuu on opettajalla, on ohjaajista kuitenkin suuri apu käytännön työssä, kun ryhmä on pakko jakaa eri tilanteissa erilaisiin osiin, jolloin ohjaajat voivat olla vetämässä opetusta osalle ryhmiä. Osa luokkien ohjaajista on henkilökohtaisia ohjaajia, jotka ovat luokassa juuri tiettyä oppilasta varten ja osa ohjaajista on luokkaohjaajia, jotka auttavat oppilaita heidän tarpeidensa mukaan. Pienimpien lasten kanssa

työskentelevät opettajat kaipasivat enemmän ohjaajien apua kuin isompien, johon suurena syynä on oppilaiden kehittyneempi valmiustaso koulunkäyntiin ja se, että isommille voi itsellensä antaa vastuuta omasta oppimisestaan jossain määrin.

Isommille oppilaille onkin suuri asia, että heidän omaan harkintakykyynsä luotetaan ja he saavat vastuuta oppimisestaan. Yleisesti ottaen opettajat olivat tyytyväisiä ohjaajien määrään, eikä monikaan toivonut lisää ohjaajia luokkaansa. Opettajat näkivät, että jos jokaisella oppilaalla olisi oma ohjaaja läsnä jatkuvasti avustamassa, ei oppilaan oma ongelmanratkaisukyky pääsisi kehittymään eikä hän oppisi

luottamaan itseensä, vaan luottaisi aina läsnä olevaan avustajaan.

Haastatellut opettajat olivat yksimielisesti positiivisia ohjaajien läsnäolon suhteen, sillä useamman aikuisen läsnäolo antaa tunneilla mahdollisuuden eriyttää luokkaa enemmän ja antaa oppilaille sellaista opetusta, mikä on heidän tasolleen sopivinta.

Opettajat arvostivat samojen ohjaajien pysymistä luokissaan, sillä se mahdollistaa tiimihengen vahvistumisen ja toimivat opetusjärjestelyt, ja ammattitaitoisten ja osaavien ohjaajien apu koettiin suureksi. Eeva oli kokenut aiemmin hänen luokassaan tapahtuneen jatkuvan ohjaajien vaihtumisen rasitteena, sillä se lisäsi

opettajan työtaakkaa perehdytyksen osalta suuresti. Tällöin myöskään ohjaajien oppilaan tuntemus ei ollut toivottavalla tasolla. Ohjaajien monipuolisia taitoja, kuten erilaisia käsityötaitoja, pidettiin suuressa arvossa, ja moni opettaja käytti ohjaajia yhteisissä hetkissä apunaan niin etukäteisvalmisteluja tehtäessä kuin varsinaista tuntia pidettäessäkin.

Opettajien voimavarat

Haastatellut opettajat näkivät, että vaikka heidän työnsä on monipuolista ja hyvällä tavalla haastavaa, on se myös suhteellisen kuluttavaa. Jokaisella on omat keinonsa palautua työnsä ulkopuolella, mutta työpaikalla opettajien hyvinvointiin vaikuttivat monet tekijät. Hyvän työyhteisön vaikutus opettajien hyvinvoinnille on suuri, mutta sitäkin suurempi vaikutus on oppilailla, nimittäin kuusi seitsemästä opettajasta kertoi oppilaidensa olevan suuri voimanlähde työssään. Kehitysvammaisia lapsia kuvattiin iloisiksi, avoimiksi ja aidoiksi, ja erityisesti heidän motivaatiotaan koulunkäyntiin ja innokkuutta uusien asioiden oppimiseen korostettiin. Yhtenä isona erona

yleisopetukseen nähtiinkin oppilaiden erityisen korkea oppimismotivaatio ja halu tulla kouluun koko oppivelvollisuuden ajan. Maija lisäsi myös oppilaiden oppimisen ja etenemisen opinnoissaan pitkän opetusprosessin tuloksena positiiviseksi ja

voimaannuttavaksi asiaksi opettajan työssä. Myös moni muu valitsi oppimisprosessin seuraamisen ja pitkäjänteisen työn tulosten näkemisen yhdeksi suurimmista

voimavaroista työssään. Minna tiivisti ajatuksensa oppilaiden motivoimisesta koulutyöhön:

”Se on samalla hirmuisen motivoivaa, mutta se on myöskin aika haasteellista, että sun pittää joka viikko miettiä, että miten sie niinku saat tän asian pureskeltuu, että heille nyt jäis jottain mieleen. Totta kai sitä toivoo, että siun oma opetus ois niin tärkeetä, että nää lapset muistas sen loppuelämäsä.”

Sama ajatus tuli esiin myös muilla opettajilla. Oppilaiden oppiminen on se suurin kiitos, mitä opettaja työstänsä saa ja samalla se herättää opettajassa tunteen, että hän on hyvä työssään ja hänen työllään on merkitys. Moni opettajista kertoi myös, että opettajan ja erityisoppilaiden välille syntyy erittäin vahva side, oli yhteisiä

kouluvuosia takana yksi tai yhdeksän. Kehitysvammaisten luokat ovat pieniä ja niihin muodostuu helposti tiivis porukka, jossa kaikki tukevat toisiaan, mikä myös antaa opettajalle voimia jaksaa työssään. Joka päivä voi tulla uusia oivalluksia ja tapahtua monenlaista kehitystä, minkä vuoksi työ ei mahdollisista

ennakkokäsityksistä poiketen olekaan junnaavaa ja tylsää toistamista, vaan se antaa opettajalle ja oppilaille erityislaatuisen mahdollisuuden opetella yhdessä oppimista.

Uskonnon opettamisen kokemukset

Uskonto on oppiaine, joka jakaa vahvasti mielipiteitä opettajien keskuudessa.

Monelle uskonto ei ole nykypäivänä enää samalla tavalla läheinen asia kuin vaikkapa 50 vuotta sitten, minkä vuoksi sen opettaminen luokanopettajana voi tuntua

hankalaltakin. Haastattelussaan Janne kertoi, että hänen on henkilökohtaisesti vaikea puhua kristinuskon tärkeimmistä aiheista, kuten Jeesuksesta, Jumalasta ja

Raamatusta, minkä vuoksi myös niiden opettaminen on hankalaa:

”No en oo ajatellu sillä tavalla, mutta sitten niinkun.. miten se sanotaan..

tunnustuksellisemmat jutut oon ulkoistanut, meillä kuitenki seurakunnasta käy kerran kuussa pastori pitämässä hartauden salissa, nii se on tavallaan sitten siihen

osastoon. Että sitä mä en osaa itselleni oikein asettaakaan, semmosta viittaa.”

Opettajalla olisi hyvä olla tieto siitä, mitä luterilainen kirkko opettaa ja mihin siinä uskotaan, jotta hän pystyisi opettamaan asian luontevasti eteenpäin.

Evankelisluterilainen uskonnonopetus perustuu luterilaisen kirkon tunnustukseen, ja sen pohjalta muodostetaan myös koulujen oppisisällöt (Juntunen 1998, 228).

Kouluissa ei kuitenkaan enää nykyään opetella puhdasta dogmatiikkaa, eivätkä opettajien yliopistokurssit vastaa kaikkiin kysymyksiin eivätkä kaikkien tarpeisiin, minkä vuoksi voi olla vaikeaa opettaa asioita luontevasti. Uskonnonopetus voi tuntua vaikealta opettajalle, jos sisällöt eivät ole kovin tuttuja.

Janne pohti myös, miten uskon voisi tuoda käsiteltäväksi pienille oppilaille sopivalla tavalla, sillä heidän opetuksessaan puhutaan muuten paljon siitä, mikä on totta ja mikä satua, jolloin lapset haluaisivat määritellä samalla akselilla myös uskonnon.

Opettajan oman näkemyksen muodostaminen on ydinasia uskonnon opetuksessa, sillä helposti uskonnon opetuksessa liu’utaan juurikin tuolla akselilla: onko Raamattu totta vai tarua, miten sitä voisi lähestyä. Lotta kertoi, että hän on ennen nykyistä työtään kehitysvammaisten parissa tullut elämässään kohtaan, jossa hänen on täytynyt miettiä uskoaan ja tekemään ajatustyötä siinä, miten hän itse suhtautuu uskontoon. Hän totesi, että itsensä kanssa tehty ajatustyö helpottaa nyt myös

opetuksessa, kun tietää, mistä näkökulmasta asioita haluaa lähestyä ja miten hän itse asioista ajattelee. Tämä estää myös omien mielipiteiden liiallisen vaikuttamisen opettamiseen; kun on tietoinen omista mielipiteistään, voi helpommin estää niiden liiallista näkymistä opetuksessa, kun taas tiedostamattomat mielipiteet voivat tulla yllättävän vahvastikin esille. Lisäksi pienille oppilaille opetettava aineisto on sen tasoista, että opettajan omankaan tiedon ei tarvitse olla erityisen laaja-alaista, koska tunneilla ei käydä vielä läpi aiheiden syvempiä teologisia taustoja tai muuta

uskonnon opillista materiaalia. Minna kertoi joutuneensa tutustumaan itsekin

opiskeltaviin aiheisiin ja opettelemaan ne, koska ne eivät olleet entuudestaan tarkasti muistissa. Hän kertoi opettavansa uskontoa siten, että kertoo meidän uskontomme ja Raamatun kertovan asioista näin, jonka vuoksi me uskomme näin olevan, ja oman mielipiteensä hän haluaa pitää irrallaan. Kaikille opettajille uskonto ei ole se helpoin aine opettaa, eivätkä sen sisällöt ole niin tuttuja, että niitä kertaamatta selviäisi opetuksesta. Minna sanoi tutkimukseen osallistumisesta:

”--Ite minä koen, että tää uskonnonopetus on mulle yks sellanen haasteellisin, että sen takia minä aatelinki, että mie ihan mielellään tuun tähän haastatteluunki sanoakseni, että kaikki eivät ole varmaan profeettoja omalla maallaan.. että tuota aika paljon joudun miettimään, että miten mie tätä saisin opetettua.”

Heidin mielestä juurikin Raamatun kertomukset ovat helppoja käsiteltäviä, koska oppilaat ovat ikään kuin lapsenuskoisia, jolloin tarinoitakin on helppo pitää totena.

Eevan kokemus oli, että joillekin oppilaille Raamatun kertomusten kertominen totena on haastavampaa kuin toisille: joidenkin lasten on hankala ymmärtää uskomisen käsitettä niin, että Raamatun kertomuksien todellisuuteen uskotaan, vaikkei niitä voitaisikaan varmistaa todeksi. Jennin mukaan asioiden käsittelyn helppous tai vaikeus on kiinni siitä, miten läheiseksi hän itse asian tuntee. Kuitenkin kaikki on

lopulta kiinni vain opetusmetodeista, eikä mikään aihe sinällänsä ole vaikea, vaan joku vain vaatii enemmän paneutumista kuin toinen.

Opettajien mielestä etiikan asiat olivat erityisen tärkeitä kehitysvammaisten uskonnonopetuksessa, minkä vuoksi monen mielestä on hyvä ajatus, että elämänkatsomustiedon sisältöjä otettaisi enemmän mukaan myös

uskonnonopetukseen. Kuitenkaan paljon esillä ollutta yleistä uskonnonopetusta ei suoraan kannata monikaan opettaja (Kuva 2, s. 60). Opettajista kaksi oli ehdottomasti sitä mieltä, että nykyisen mallinen oman uskonnon opetus on säilytettävä ja kolme sitä mieltä, että voitaisi yhdistää elämänkatsomustiedon ja uskonnon asiat. Kaksi opettajaa eivät olleet täysin kumpaakaan mieltä, vaan peräänkuuluttivat mieluummin jonkinlaista keskitien ratkaisua. Esimerkiksi elämänkatsomustiedon asioita voitaisi ottaa reilusti uskonnon opetukseen mukaan, ja muiden uskontojen piirteisiin voitaisi tutustua entistä enemmän, mutta omaa uskontoakin olisi ehdottomasti tarpeellista opettaa joka vuosi jonkin verran koko peruskoulun ajan. Lotan mielestä

uskonnonopetuksen kehittymisen suunta on hyvä:

”Parempaan suuntaan minun näkökulmasta menny -- ku just ollaan tultu pois sieltä tunnustuksellisuudesta ja on enemmän niinku sellasia eettisen puolen kysymyksiä, esim tää toisten kanssa olemassa olemista ja semmosta yhteisiä pelisääntöjä ilman, että se on välttämättä aina sidottu siihen uskontoon. Mut toki ku se on sen tietyn uskonnon opetusta, nii sitte iha hyväkin on, että teemoja, niinku lähtökohat on sieltä esimerkiksi Raamatun kertomuksista ja sit sen kautta mennään vaikka siihen, miten toista kohdellaan ja näin, että tulee ne eväät sieltä ja sitten laajemmassa

mittakaavassa mietitään.”

Kuitenkaan hän ei suoraan kannata yleistä uskonnonopetusta, sillä hän pitää muiden tavoin tärkeänä myös kristillisen uskon opetusta, etenkin kun Suomessa kulttuuri on siihen niin vahvasti kytkeytynyt. Myöskin kotien aiempaa suppeampi

uskontokasvatus on hänen mukaansa peruste sille, että koulussa oman uskonnon opetusta tulisi antaa kyseisen uskontokunnan jäsenille. Eevalla oli samansuuntaisia ajatuksia:

”Kyllä mun mielestä on ihan hyvä tietää, että mikä se oma uskonto on, ku tosi harva varmaan, tai jotenki tuntuu, että miten siellä kotona sitten käydään niitä asioita läpi, kuinka moni tietää, että mihin sä ite uskot tai mikä se sun oma uskonto on. Et kyllä

tietysti on hyvä tietää niitä muitakin uskontoja ja niitäkin on olemassa, pääpiireitä niistä, mutta kyllä mun mielestä pitäs siihen omaan uskontoon juurruttaa ja opettaa sitä, ja tietää mitkä on ne pääasiat sieltä.”

Aihe tulee varmasti jakamaan mielipiteitä tulevaisuudessakin, sillä aihe on jatkuvasti pinnalla yleisessä keskustelussa. Yhteenvetona voidaan sanoa uskonnonopetuksen jakavan yhä vahvasti mielipiteitä opettajien keskuudessa, eikä yksikään suunniteltu malli ole sellainen, joka miellyttäisi varmasti kaikkia osapuolia. Vuonna 2016 voimaan astuva uusi opetussuunnitelma säilyttää uskonnonopetuksessa oman

uskonnon opetuksen eikä yleiseen uskonnonopetukseen ainakaan tässä vaiheessa ole vielä suunnitelmissa siirtyä.

Kuva 2. Taulukko 2, uskonto säilytettävä omana oppiaineenaan.

Haastatelluista opettajista moni toi esiin kuitenkin myös sen, että oman uskonnon opetus jakaa ryhmän erilleen uskontotunneilla, ja monikulttuurisissa kouluissa myös pienluokissa on mahdollista, että jokainen oppilas edustaa eri uskontoa. Osa

In document Kehitysvammaisten lasten uskonnonopetus ala-asteella ja sen erityiskysymykset (sivua 54-79)