Erityisopetuksen synty ja kehittyminen

Kun koulujärjestelmä alkoi kehittyä Suomessa jo 1500-luvulla, ei erityisopetuksesta ollut vielä tietoakaan. Vasta 1800-luvulle tultaessa ajatus erityisiä tarpeita omaavien lasten opetuksen kehittämisestä syntyi. Erityiskouluja on perustettu Suomessa 1800-luvulta lähtien lääketieteen kehittyessä sille mallille, että kehitysvammaisuuden eri asteita kyettiin erittelemään ja vammaisuutta pyrittiin lääketieteen keinoin

parantamaan tai edes lieventämään. Erityisopetuksen piiriin jäivät ne

kehitysvammaiset, joille paranemismahdollisuuksia ei nähty (Vehmas 2005, 62).

Ensimmäinen kuuroille tarkoitettu koulu perustettiin Suomeenvuonna 1846 Porvooseenopettajanaan Karl Oskar Malmi, joka oli itsekin opiskellut Ruotsissa kuurojenkoulussa. Uno Cygnaeus oli käynyt ulkomailla tutustumassa

25

kansanopetukseen, ja siellä ollessaan vieraillut myös vammaisille tarkoitetuissa kouluissa, joita hän piti arvossa ja toi vaikutteet myös Suomeen 1800-luvun puolivälissä. Hänen aloitteestaan Suomen ensimmäinen sokeainkoulu aloitti toimintansa Helsingissä 1865 ruotsiksi ja 1870 Kuopiossa suomeksi.

Tultaessa 1800-luvulle Suomessa yleistyi käsite aistivammaisuus. Aistivammaisiin luettiin sokeat, kuurot ja niin sanotusti tylsämieliset. Aistivammaiskouluja

perustettiin, ja ne oli tarkoitettu niille oppilaille, joita ei tavallisissa katsottu voitavan opettaa (Kivirauma 2015, 29). Perustetut koulut pohjautuivat vammaisuuden

luokitteluihin, sillä tietyssä koulussa opiskeli tietyllä lailla vammaiset ihmiset, esimerkiksi näkövammaisilla ja kuulovammaisilla oli omat oppilaitoksensa (Vehmas 2005, 62). 1920-luvulla kuuromykkäin- ja sokeainkoulut liitettiin Kouluhallituksen piiriin, jolloin tylsämielisyys erotettiin muiden aistivikojen joukosta

sosiaaliministeriön valvontaan. (Kivirauma 2015, 29). Kehitysvammaisuus eroteltiin tylsämielisyyden luokituksesta siinä vaiheessa, kun älykkyystestit tulivat saataville, ja niiden avulla lapsia voitiin testata paremmin aiempaan verrattuna.

Kuuromykkäinkouluun saapuneiden lasten joukosta löydettiin lapsia, jotka eivät olleetkaan kuuroja, vaan he olivat älylliseltä kehitykseltään heikompia. Näin diagnosoitiin ensimmäistä kertaa kehitysvammaisuus, jota sittemmin ryhdyttiin hoitamaan heidän tarpeidensa mukaisesti omissa ryhmissään. (Kivirauma 2015, 30).

Näissä erilaisissa kouluissa ja laitoksissa erityisopetus sai alkunsa, sillä siihen aikaan normaalista poikkeavien paikan nähtiin olevan laitoksessa. Heidän nähtiin

häiritsevän muiden oppilaiden oppimista, mutta myös hyötyvän itse enemmän yksilöllisemmästä erityisopetuksesta (Vehmas 2005, 63) Aistivammaisille oppilaille tarkoitetut koulut ja laitokset olivat selkeästi eroteltuna tavallisten oppilaiden

kansakouluista, sillä heidän ei katsottu pystyvän suoriutumaan oppivelvollisuudesta ilman tukea muiden oppilaiden tavoin. Koska opiskelu oli vapaaehtoista, ei tukea tarvitsevien oppilaiden koulutukseen kuitenkaan käytetty paljoa resursseja, sillä heidän katsottiin hyvin voivan jäädä pois koulusta ongelmien ilmaantuessa (Kivirauma 2015, 32).

Apukouluja oli ennen oppivelvollisuutta harvassa, eivätkä ne olleet yhtenäisiä opetukseltaan eivätkä käytännöiltään. Luokkakoot vaihtelivat paljon eikä luokkia katsottu muiden kanssa samanarvoisiksi. (Kivirauma 2015, 32) Aluksi suomalaisissa

26

kehitysvammaisille tarkoitetuissa laitoksissa oli kuitenkin suurimmaksi osaksi fyysisesti kehitysvammaisia lapsia, minkä vuoksi ajan kuluessa todettiin, että myös muilla tavoin kehitysvammaiset voisivat hyötyä erityisopetuksesta.. Erityisopetuksen määrä kasvoi suuresti 1900-luvulla lääketieteen ja psykologian kehittymisen vuoksi, sillä sen tuottama hyöty huomattiin ja siihen pyrittiin panostamaan yhä enemmän (Vehmas 2005, 63). Oppivelvollisuuslaki tuli voimaan vuonna 1921, mutta se ei erityisemmin edesauttanut normaalista poikkeavien lasten tilannetta.

Kehitysvammaiset oppilaat joko vapautettiin koulunkäynnistä tai sijoitettiin

apukouluun, jos tällainen oli lähistöllä. Kuitenkin rajana oli, että kunnassa oli oltava yli 10 000 asukasta, jotta apukoulu perustettaisiin, ja muissa kunnissa apua

tarvitsevat oppilaat vapautettiin oppivelvollisuudesta. Näin suuria kaupunkeja ei ollut Suomessa montaa, joten hyvin suuri osa lapsista jäi ilman apukoulun tuomia

mahdollisuuksia (Kivirauma 2015, 34).

Vasta kansakoulun suosion lisäännyttyä ja oppilaiden koulunkäynnin yleistyttyä alettiin pohtia, mitä tavallisesti pärjäävien oppilaiden ulkopuolelle jäävälle ryhmälle pitäisi järjestää. 50-luvulla yleisen hyvinvoinnin edistyessä nousi yhteiskunnallisesti esiin myös tarve yhä laaja-alaisemmalle tieteelliselle tutkimukselle sekä korkea-asteen koulutukselle. Samaan aikaan ulkomailta saapui Suomeen vaikutteita myös koulutukseen liittyen, ja siellä noteerattu vammaisuuden tutkimus alkoi

tutkimusmielessä kiinnostaa myös Suomessa. Vammaisuuteen liittyvät kysymykset siirtyivät lääketieteeltä myös muille tutkimusaloille, minkä seurauksena

vammaisuuden tutkimus alkoi kiinnostaa myös pedagogiikan saralla (Fadjukoff ja Pirttimaa 1991, 29). 50-luvulla apukoulujen toimintaa alettiin tarkkailla. Myös tarkkailuluokat kehittyivät 30- ja 40-luvuilla, jolloin lapsia tarkkailtiin

erityisopetusmuodon määrittämiseksi, vaikkakaan apukoulujen lisäksi muita vaihtoehtoja ei liiemmälti ollut, joten oppilaat jäivät pysyvästi näille luokille. Yhä osa lapsista toimi tavallisten luokkien yhteydessä, mikä koettiin hankalaksi opetuksen kannalta, olivathan oppilaat hyvinkin eri tasolla oppimisessaan.

Kansakoulussa oppilaille perustettiin muusta opetuksesta erillisiä opetustiloja (Kivirauma 2015: 36) Kuitenkin nämä laitokset olivat ensimmäinen

kehitysvammaisille tarkoitettu opiskeluun kannustava tukimuoto, jonka avulla myös he pääsivät kouluun muiden lasten tavoin.

27

Koulutussysteemin kehittyessä kansakouluista ja oppikouluista kohti yhtenäisempää peruskoulua, myös erityisopetus muuttui. Oppikoulu oli ikään kuin seuraava aste kansakoulusta, joten pohjakoulutukseen ryhdyttiin panostamaan enemmän, jotta oppilailla olisi mahdollisuus päästä oppikouluun. Samalla paljastui yhä enemmän poikkeavuuksia oppilaissa, minkä seurauksena heikompilahjaiset oppilaat nousivat isommaksi kysymykseksi. Eritoten kommunikaatioon liittyvät vaikeudet herättivät huomioita, sillä ne eivät olleet sen aikaisen erikoisopetuksen käsiteltävissä

(Kivirauma 2015, 37). Ensimmäisenä uudenlaista erityisopetusta ryhdyttiin

suunnittelemaan puhehäiriöisille oppilaille, joiden ongelmat olivat olleet pinnalla jo aiemmin. 1950-luvulla muutos alkoi laajeta myös lukemis- ja kirjoittamishäiriöisten lasten opetukseen. Erityisopetus muuttui nykyisen kaltaiseksi osa-aikaisen

erityisopetuksen kehittyessä. Enää oppilaat eivät olleet automaattisesti kokoaikaisesti erityisopetuksessa, vaan heidät siirrettiin sinne aluksi opettajan lähetteestä, sittemmin seulonnan perusteella.

Viimein vuosien 1972 ja 1977 välillä peruskoulu-uudistus toteutui, ja samalla muuttuivat ajattelutavat (Kivirauma 2015, 38). Erityisopetus otettiin osaksi uutta koulujärjestelmää alusta asti, ja sen toteutumista valvottiin. Myös koulumaailman ulkopuolella kehitysvammaisten oikeuksia ryhdyttiin ajamaan paremmin ja epäkohtia tuotiin esiin. Kuitenkin vielä seuraavinakin vuosikymmeninä kiistelyn aiheena oli, miten opetus tulisi järjestää: tulisiko erityisopetuksen olla erillään muusta

opetuksesta, jotta voitaisi taata yksilöllinen opetus, vai tulisiko erityisopetusta

tarvitsevat oppilaat integroida muiden oppilaiden sekaan, jolloin oikeus käydä koulua ikätoverien kanssa toteutuisi. (Kivirauma 2015, 40)

Peruskoulua on uudistettu useamman kerran siihen siirtymisen jälkeen, ja

suurimpana uudistuksena on ollut tasojaon poistaminen sen herätettyä paljon tasa-arvokysymyksiä. Kuitenkin kaiken kaikkiaan voidaan sanoa, että

peruskoulumuutoksen jälkeen erityisopetuksen kehittyminen on ollut huomattavan nopeaa, vaikka alkusysäys kehitykseen tulikin jo kuusikymmentäluvun vaihteessa koulutusrakenteenalkaessa muuttua. Kaikki kehitysvammaiset myös siirtyivät sosiaalitoimen piiristä opetustoimen piiriin, mikä on osaltaan lisännyt

erityisopetuksen määrää suuresti. Nykyinen erityisopetus tapahtuu pitkälti

28

pienluokissa, joihin kukin oppilas sijoitetaan oman tasonsa mukaiseen ryhmään.

Kaikki eivät tarvitse samoissa oppiaineissa tai saman verran erityisopetusta

opiskelunsa tueksi, minkä vuoksi henkilökohtaisen opintojen suunnittelun merkitys on kasvanut kaikilla kouluasteilla.