Sutelan ja Lehdon (2014) selvityksessä tarkasteltiin koko Työolo-tutkimuksen aineistoa vuosilta 1977-2013. Selvityksen mukaan Suomessa henkinen kuormittavuus oli kasvanut. Naisten työ oli miesten työtä henkisesti kuormittavampaa. Ammattiryhmittäin työn henkinen rasittavuus näyttää kasautuvan eri alojen erityisasiantuntijatehtäviin, kuten muun muassa sosiaali- ja terveydenhuollon asiantuntijoiden (esimerkiksi sairaanhoitajat) ja hoivapalvelutyöntekijöiden tehtäviin, joista 60 % koki työnsä henkisesti erittäin tai melko raskaana (Sutela ja Lehto 2014).
Työn rasittavuuden kokemuksen taustalla on työtehtävien lisäksi myös organisointiin ja työilmapiiriin liittyviä asioita. Suuremmissa työpaikoissa työ koetaan henkisesti raskaampana. Työn henkinen ja ruumiillinen rasittavuus yhdistyivät kaikkia aloja vertaillessa eniten hoivapalvelun ja terveydenhuollon työntekijöillä. Esimerkiksi lähihoitajista 42 % :lla ja sairaanhoitajista 33 % :lla yhdistyvät työssä sekä henkinen että
ruumiillinen rasittavuus. Tutkimuksen mukaan ruumiillisen rasittavuuden muuttuja, kuten työympäristöhaitat, työaika, kiire, hankalat työasennot, matkustaminen ja liikkuminen työn vuoksi, työterveyshuollon toimivuus ja työtapaturman sattuminen ovat ammattialan lisäksi eniten yhteydessä fyysisesti rasittavina koettuihin töihin (Sutela ja Lehto 2014, Lehto ym. 2015).
Työn fyysinen ja psyykkinen kuormittavuus hoitoalalla on viimeisen kymmenen vuoden aikana lisääntynyt, eettistä kuormitusta unohtamatta. Hoitotyöhön liittyvät terveysvaarat aiheutuvat ensisijaisesti näistä tekijöistä (Laine ym. 2006). Työ on kuormittavinta vanhusten ja muiden huonosti liikkuvien potilaiden hoitopaikoissa.
Hoitoalalla esiintyvät epämukavat työasennot, raskaat nostamiset ja toistuvat yksipuoliset työliikkeet kuormittavat hoitohenkilöstöä (Lehto ym. 2015, Laine ym.
2004). Aamuvuorot koetaan ergonomisesti kuormittavimmiksi fyysisesti vaativampien tehtävien vuoksi (Nuikka 2002). Työntekijöiden runsas kuormittuminen saattaa heikentää myös hoidon laatua (Pekkarinen 2008). Vaikka hoitotyö koetaan kuormittavana ja kiireisenä, ovat useimmat hoitajat motivoituneita ja tyytyväisiä työhönsä (Laine 2005, Laine ym. 2004, Sutela ja Lehto 2014).
Kalakosken ym. (2018) tutkimus osoitti, että hoitotyön luonne on muuttunut yhä enemmän aivotyöksi, jossa tiedolla työskentely ja työn kognitiiviset eli tiedonkäsittelyn vaatimukset ovat kasvaneet voimakkaasti. Heidän suomalaisessa terveydenhuollon organisaatiossa tehty tutkimus osoitti, että hoitotyössä oli paljon keskeytyksiä ja useita samanaikaisia tehtäviä, jotka heikensivät työn sujuvuutta ja työhyvinvointia.
Tutkimuksen mukaan,hoitotyö oli vaativaa aivotyötä ja kognitiivisesti kuormittavaa.
Hoitotyön kognitiivisten vaatimusten laajuus ja useiden osa-alueiden päivittäisyys ja kuormittavuus olivat yleisempää hoitotyössä kuin hallintotyössä toimistossa.
Hoitotyössä korostuivat erilaiset aivotyötä vaativat tehtävät, kuten lukeminen, kirjoittaminen, ongelmien ratkaiseminen, muistaminen ja keskittyminen sekä kognitiiviset, aivoja kuormittavat tilanteet, kuten työskentely puhehälyssä, työn keskeytykset, työskentely ristiriitaisten ohjeiden varassa sekä pitäen silmällä tai muistissa useita asioita saman aikaisesti (Kalakoski ym. 2018).
Heponiemen ym. (2008) laajan kohorttitutkimuksen mukaan lääkäreiden itsemurha-ajatusten yleisyys verttattuna muuhun väentöön oli hälyttävällä tasolla. Lääkäreillä oli
myös kaksinkertainen kuolleisuusriksi muuhun terveydenhuollon henkilöstöön verrattuna. Päivystysten suuri määrä ja huonot elintavat lisäsivät lääkäreiden stressiä.
Lääkäreiden itsearvioitu työkyky oli keskimäärin 8,6, kun maksimi on 10. Läkääreiden työkyky oli siis vähintääkin kohtalainen suhteutettuna ikään ja kolutustasoon.
Vastaajista 76 % ilmoitti terveytensä hyväksi tai melko hyväksi. Lääkäreiden halukkuutta työn vaihtoon lisäsivät suuri stressinmäärä ja univaikeudet. Tulosten mukaan lääkäreiden vaikutusmahdollisuuksien lisääminen ja oikeudenmukaisempi johtaminen vähensivät eläköitymis- ja ammmatin vaihtohaluukkuuta (Heponiemen ym.
2008).
Heponiemen ym. (2008) tutkimuksen mukaan sairaanhoitajien työkyky, itsearvioitu terveys ja työtyyväisyys olivat varsin hyvällä tasolla, mutta halukkuus jäädä eläkkeelle tai osa-aikatyön oli melko suuri, varsinkin vanhustenhuollon tehtävissä.
Sairaanhoitajista suurin osa ilmoitti terveytensä olevan hyvä tai melko hyvä, työkyky oli 8,4, asteikolla 0-10 ja työtyyväisyyden keskiarvo oli 5,5, asteikon ollessa yhdestä seitsämään. Hoitohenkilökunnalla yleisin syy joutua sairauseläkkeelle oli tämän tutkimuksen mukaan tuki- ja liikuntaelinvaivat (Heponiemen ym. 2008).
Elovainio ym. (2017) tutkimuskatsaus lääkäreiden työoloista, terveydestä ja työkyvystä osoitti, että lääkäreiden kuormitusta lisäsivät työvoimapula, päivystykset ja heikosti työtä tukevat potilastietojärjestelmät. Lääkäreiden psykososiaalisiin työoloihin liittyviä suurempia kuormitustekijöitä olivat kiire, pakkotahtisuus ja heikko tiedonkulku. Silti lääkärit kokivat työolonsa hyviksi ja usein muita ammattiryhmiä paremmiksi sekä he olivat sitoutuneita jatkamaan työssään eläkeikään asti. Psyykkinen oireilu ja unihäiriöt olivat lääkäreillä yleisiä, siitä huolimatta lääkäreillä oli kunta-alan ammattiryhmistä vähiten sairauspoissaoloja. Tutkijoiden mukaan oikeudenmukaisella johtamisella, työyhteisön sosiaalisen pääoman kehittämisellä, työtehtävien organisoinnilla ja työaikojen joustoilla voidaan parantaa lääkäreiden ja koko terveydenhuollon työskentelyolosuhteita ja työhyvinvointia muutoksten keskellä (Elovainio ym. 2017)
Kokkisen (2013) tutkimus osoitti, että terveydenhuollon ja sairaaloiden rakennemuutokset ovat yhteydessä sairaalatyöntekijöiden puutteelliseen työkykyyn työn kuormitustekijöiden lisääntymisen vuoksi. Suurimmassa työkyvyn riskissä olivat
työntekijät, jotka kokivat muutoksiin liittyvät osallistumismahdollisuutensa heikoiksi, eivätkä ymmärtäneet rakennemuutosten tarpeellisuutta (Kokkinen 2013).
Siukola ym. (2004) seurantatutkimuksessa selvitettiin hoitohenkilöstön kokemuksia työolojen, työmenetelmien ja ergonomisten järjestelyjen kehittymisestä vuosina 1992- 2003. Selkeimmin olivat parantuneet potilassänkyjen ergonomia, apuvälineiden riittävyys ja toimivuus, mutta silti potilassänkyjen, wc- ja pesutilojen ergonomiatasoa ei koettu kovin hyväksi. Työolojen omaehtoinen kehittäminen oli heikentynyt seuranta-aikana, tämä nähtiin huolestuttavana piirteenä (Siukola ym. 2004). Hyvällä työympäristöllä on vaikutusta hoitotyön turvallisuuteen ja ergonomiatasoon (Tamminen-Peter ym. 2007).
Sairaaloiden työympäristöselvityksen (Kurenniemi 2004) mukaan henkilöstö koki tilojen ahtauden suurimpana ongelmana, vaikka tiloihin oltiin yleisesti tyytyväisiä.
Käytävien ahtaus johtui lähinnä tavaroiden säilyttämisestä käytävillä. Varastotilojen todettiin olevan myös ahtaita tai epäkäytännöllisiä. Selvityksen mukaan sairaalahenkilökunnan työajasta kului kävelemiseen 10–20 prosenttia toimipisteen luonteesta riippuen. Röntgenosastoilla päivittäiset kävelymatkat vaihtelivat 4,7–6,2 kilometrin ja ensiapupoliklinikoilla 2,6–4,7 kilometrin välillä. Selvityksen mukaan hyvän logistisen suunnittelun avulla voidaan säästää työaikaa keskimäärin 3 %, sillä huonetilojen ahtaus ja pitkät kävelymatkat alentavat tuottavuutta (Kurenniemi 2004).
Fagerholmin (2014) tutkimus sairaalan poliklinikoiden hoitotyön henkilöstömitoituksen tunnusluvuista ja niiden yhteydestä hoitotyön kuormittavuuteen osoittivat, että osastosihteerien määrällä oli vaikutusta sairaanhoitajien työn kuormittavuuteen.
Sairaanhoitajat tekivät työtehtäviä, jotka olisi voitu siirtää osastosihteerille ja sairaanhoitajan työaikaa olisi vapautunut välittömään potilastyöhön. Samassa sairaalassa eri poliklinikoiden välillä oli suuria vaihteluita potilaiden hoitoisuuden, hoitotyön voimavarojen ja hoitotyön kuormittavuuden välillä (Fagerholm 2014).
Fagerholmin (2014) mukaan kaikille poliklinikoille tulee turvata optimaalinen ja asianmukainen henkilöstömitoitus potilaiden hoitoisuuden ja hoitajien työtyytyväisyyden varmistamiseksi, mutta myös kustannustehokkuuden takaamiseksi.
Tulevaisuudessa poliklinikat tulevat olemaan usean erikoisalan vastaanottoja, potilaat
saavat hoidon yhdestä paikasta ja potilaat hoidetaan kotonaan entistä enemmän.
Tulevaisuudessa tilojen tulee palvella nykyistä paremmin toimintaa. Lisäksi puhelinneuvonta, telelääketiede ja erilaiset henkilökohtaiseen hoitamiseen liittyvät verkkopalvelut lisääntyvät ja muuttavat hoitajien työtehtäviä sekä osaamista sairaalan poliklinikkatyössä (Fagerholm 2014).