Syömishäiriöihin johtaneita syitä on tutkittu, mutta tarkkaa syytä sairastamiselle ei tiedetä (Duodecim 2014). Syömishäiriöihin johtaneet syyt ovat moninaisia, ja geneettisillä ja ympäristötekijöillä on niihin vaikutusta. Temperamentti, varhainen vuorovaikutus ja elä-mänkokemukset voivat määrittää syömishäiriön puhkeamista yksilöllisissä tilanteissa.
Persoonallisuuspiirteillä, kuten perfektionismilla ja herkkyydellä palkitsemiselle tai ran-gaistuksille, on nähty lisäävän mahdollisuutta syömishäiriön puhkeamiselle. Myös ikä ja sukupuoli voidaan lukea syömishäiriöiden riskitekijöiksi. Tyytymättömyys omaan ke-hoon ja useamman vuoden kestänyt laihdutuskuuri tai painokeskeisen urheilulajin harras-taminen voivat ennustaa sairauden puhkeamista. (Khanh-Dao Le ym. 2017, 47–48.) Tut-kimuksissa on noussut myös esille stressi, tunne-elämän vaikeudet ja ympäröivän kult-tuurin merkitys (Duodecim 2014).
Syömishäiriöiden tunnistamiseksi on olemassa erilaisia mittaristoja ja kriteerejä. Yksi tunnetuimmista mittareista on painoindeksi (BMI), joka arvioi henkilön ravitsemustilaa pituuden ja painon perusteella. Painoindeksistä saatu tulos katsotaan taulukosta, jossa on merkattuna painoindeksiluokat alipainosta ylipainoon. Kyseinen mittari on kansainväli-sesti tunnettu, ja taulukon painoluokat kertovat riskistä sairastua muihin liitännäissairauk-siin. Lasten ja nuorten kohdalla painoindeksi lasketaan samalla tavalla kuin aikuisilla, mutta siinä otetaan huomioon lapsen ikä ja sukupuoli. Painoindeksi-mittari on laajalle levinnyt, mutta erityisesti aikuisten kohdalla mittaria on kritisoitu, että siinä ei huomioida iän ja fyysisen aktiivisuuden merkitystä. (World Health Organization 2017.) Mittari tar-joaa keinon painon kontrollointiin, mutta ei ota huomioon syömishäiriöiden vaatimaa ko-konaisvaltaisen hoidon ja tuen tarvetta.
Syömishäiriöiden on todettu olevan pääasiassa nuorten naisten sairauksia. Erityisesti murrosikäiset nuoret sairastuvat laihuushäiriöön muita ikäryhmiä enemmän ja suurin sai-rastumisriski on lapsuuden ja nuoruuden aikana. Syömishäiriöiden taustalla on ajateltu vaikuttavan länsimäinen kulttuuri, joka osaltaan ihannoi kauniita, hoikkia naisia. (Podar&
Allik 2009, 346–347; Lock 2010, 52.) Tähän voi osaltaan vaikuttaa se, että suurin osa syömishäiriöihin liittyvistä tutkimuksista tehdään länsimaissa (Keel 2010, 26). Naiset
ovat alttiimpia tarkkailemaan painoaan ystäviltä ja perheeltä saatujen kommenttien, käyt-täytymisen ja opittujen arvojen johdosta. Media välittää kuvaa ihannevartaloista, joihin ei voi samaistua ja se lisää tyytymättömyyttä omaan kehoon. (Field & Kitos 2010, 218.) Tutkimusten mukaan hoitoon hakeutuminen on vähäisempää etnisesti moninaisen taustan omaavilla naisilla ja heidän sairastaminen on alidiagnosoitua tai he ovat jääneet vaille hoitoa muita amerikkalaisia naisia herkemmin (Ali ym. 2017, 10). Huolimatta naisten suuremmasta sairastumisprosentista, syömishäiriöt eivät ole minkään tietyn etnisen taus-tan tai kulttuurisen ryhmän ongelma (Podar& Allik 2009, 346).
Nuorten kohdalla painontarkkailu, jonka oireet ja käyttäytyminen eivät suoraan viittaa syömishäiriöön, on todettu olevan yleistä (Austin ym. 2008, 2). Suomessa Terveyden ja Hyvinvoinnin laitoksen toteuttamasta Nuorten aikuisten terveys ja psyykkinen–hyvin-vointi tutkimuksesta selviää, että kuusi prosenttia 20–35-vuotiaista naisista oli joskus sai-rastanut syömishäiriön (Terveyden ja Hyvinvoinnin laitos 2014). Lopuksi voidaan todeta, että syömishäiriöihin johtavat syyt ovat monisyisiä ja yksilöllisiä. (Podar& Allik 2009, 346–347, 351.)
3 SYÖMISHÄIRIÖT TERVEYDENHUOLLON PALVELUJÄRJESTELMÄSSÄ 3.1 Palvelujärjestelmän rakentuminen
Suomessa julkiseen terveydenhuoltoon kuuluu perusterveydenhuolto, erikoissairaanhoito ja erityistason palvelut. Jokainen kunta vastaa palveluiden järjestämisestä asukkailleen, ja laissa on tarkkaan määritelty mitä terveyspalveluja kunnan on järjestettävä. Kunta voi halutessaan toteuttaa palvelut yhdessä toisen kunnan kanssa tai ostopalveluna muilta kun-nilta, järjestöiltä ja yksityisiltä palveluntuottajilta. Jokainen kunta kuuluu johonkin sai-raanhoitopiiriin, joiden keskussairaaloissa toteutetaan erikoissairaanhoidon palvelut.
Kunnan palveluita täydentävät yksityisen sektorin tarjoamat terveyspalvelut. (Hoitopo-lunvalinta 2016; Sosiaali- ja terveysministeriö 2017 a.)
Sosiaali- ja terveysministeriö valmistelee sosiaali- ja terveydenhuoltoon liittyvän lainsää-dännön ja ohjaa sen valmistumista. Ministeriön vastuulla on vastata terveyspolitiikasta määrittelemällä tavoitteet ja ohjata niiden toteutumista. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018 a.) Terveyspalvelut jaetaan perusterveydenhuoltoon ja erikoissairaanhoitoon. Pe-rusterveydenhuolto käsittää kunnan järjestämät terveyden edistämisen palvelut, jotka jär-jestetään terveyskeskusten kautta. Erikoissairaanhoidossa keskitytään toa vaativaan hoitoon, joka on jakautunut erikoisalojen mukaan. Nämä erikoissairaanhoi-don palvelut tuotetaan sairaaloissa. Työterveyshuolto ja yksityinen terveydenhuolto täy-dentävät tätä kokonaisuutta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018 b.)
Terveydenhuoltolaissa (L 1326/2010) määritellään perusterveydenhuollon ja erikoissai-raanhoidon välisestä yhteistyöstä. Laissa sanotaan, että sairaanhoitopiirin on huolehdit-tava yhdessä vastaavan kunnan kanssa, että perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito muodostavat toimivan kokonaisuuden. Terveyskeskuksille on annettava niiden tarvitse-mia erikoissairaanhoidon palveluja. Sairaanhoitopiiriin kuuluvien kuntien on tehtävä ter-veydenhuollon palvelusuunnitelma, josta käy ilmi eri tahojen välisen yhteistyön toteutta-minen. Erikoissairaanhoitoon ohjaudutaan kiireellisen hoidon tai lähetteellä tehdyn hoi-don arvioinnin kautta.
Suomessa perusterveydenhuollon tehtävä syömishäiriöiden hoidossa on sairauden tunnis-taminen, somaattisen voinnin tutkiminen ja lievien syömishäiriöiden hoito. Tilanteen vaa-tiessa tehdään lähete lasten- tai sisätautiosastolle tai lasten-, nuoriso- tai aikuispsykiatri-selle osastolle. Päivystyslähetteen vastaanottava taho määritellään potilaan senhetkisen tilan mukaan. Erikoissairaanhoidon tehtävä on potilaan hoidon ja tilanteen arviointi sekä moniammatillisen hoitoryhmän konsultointi. Rajat perus- ja erikoissairaanhoidon välillä ovat häilyvät, mutta keskeistä on apu, jonka potilas tavoittaa. Toisinaan syömishäiriöiden vakava tilanne vaatii tahdonvastaiseen hoitoon ottamista. Tällöin tulee toteutua Mielen-terveyslaissa (L 1116/1990) kirjatut ehdot, joissa todetaan, että syömishäiriöön tulee liit-tyä psykoosi tai mitkään muut mielenterveyspalveluiden vaihtoehdot eivät ole soveltuvia.
(Duodecim 2014.) Sosiaali- ja terveysministeriössä valmistellaan tällä hetkellä lakihan-ketta, joka mahdollistaisi syömishäiriötä sairastaneen henkilön ottamisen pakkohoitoon (Sosiaali- ja terveysministeriö 2018 c).
Suomessa syömishäiriöitä pyritään ensisijaisesti hoitamaan avohoidossa. Akuutissa tilan-teessa pyritään hoitamaan somaattista vointia ja korjaamaan aliravitsemustila. Tämän jäl-keen aloitetaan taistelu itse sairautta vastaan. Syömishäiriöt ovat mielenterveydellisiä sai-rauksia, joissa yhdistyy psyykkisen, fyysisen ja sosiaalisen toimintakyvyn heikkenemi-nen. Sairauden hoitoennustetta parantaa varhainen tunnistaminen ja nopea hoitoon pääsy.
Luottamuksellisella hoitosuhteella on merkitystä hoitoon sitoutumiseen sekä potilaan oma motivaatio ja halu parantua parantavat hoidosta saatua hyötyä. (Duodecim 2014.)
Julkisen terveydenhuollon rinnalla Suomessa toimii yksityinen syömishäiriöihin erikois-tunut Syömishäiriökeskus. Sinne tullaan kuntien maksusitoumuksella tai omakustantei-sesti. Elämän Nälkään Ry:n ylläpitämä Syömishäiriökeskus on voittoa tavoittelematon hoito-, kuntoutus- ja terapiapalveluita tarjoavat toimija. (Syömishäiriökeskus 2017.)
3.2 Hoitopolku hoidon suunnittelun ja koordinoinnin tukena
Hoitopolku-käsitteellä on pyritty 1980-luvulta alkaen vastaamaan terveydenhuollon vaa-timuksiin tehokkaan ja samanaikaisesti laadukkaan hoidon turvaamisesta (Panella, Mar-chisio & Stanislao 2003, 509; Kajamaa 2010, 392). Hoitopolku-käsitteen käyttö on
läh-tenyt liikkeelle Yhdysvalloista ja levinnyt 1990-luvulla Englannin kautta muualle Eu-rooppaan. Nykyään hoitopolun käsitettä käytetään ympäri maailmaa hoidon suunnittelun tukena ja potilaskeskeisen hoidon lisäämiseksi. (Panella, Van Zelm, Sermeus & Vanha-echt 2012, 112.) Potilaskeskeisen hoidon tarkoituksena on nostaa potilaan oma mielipide hoitohenkilökunnan näkemysten rinnalle (Kajamaa 2010, 393).
Hoitopolku-käsitteelle (care pathway) on olemassa erilaisia variaatioita, kuten clinical pathway, integrated care pathway tai protocol. Alkujaan hoitopolku–käsitteen tarkoituk-sena oli helpottaa hoidon suunnittelua prosessikartan lailla, jossa määritettiin milloin ja mitä hoitoa olisi tarkoituksenmukaista antaa. Myöhemmin hoitopolku on käsittänyt hoi-don suunnittelun, hallinnoinnin, toteutuksen ja arvioinnin. Huolimatta siitä mitä termiä kyseisessä asiayhteydessä on käytetty, tulisi jokaisesta hoitopolun suunnitelmasta selvitä perustiedot hoidon kronologisesta etenemisestä. (Currie & Harvey 2000, 311–312, 320;
Renholm, Leino-Kilpi & Suominen 2002, 196; Kajamaa 2010, 392–396.)
Hoitopolku-käsitteellä tarkoitetaan dokumentteja tai tiettyä protokollaa, jonka mukaan potilaan hoidon tulisi edetä. Siinä määritellään hoidon toteutus, eri toimijoiden roolit ja mahdollinen aikataulu toteutukselle. Hoitopolku voi käsittää sairaalahoidon, avohoidon ja kotihoidon toiminnot. Usein hoitopolku nähdään lineaarisesti etenevänä. (Currie &
Harvey 2000, 311–312; Renholm, Leino-Kilpi & Suominen 2002, 196; Kajamaa 2010, 392–396.) Hyvin suunnitellun ja tutkimustietoon pohjautuvan hoitopolun tarkoituksena on parantaa hoidon laatua, vähentää hoidon pirstaleisuutta, vähentää kustannuksia ja stan-dardoida hoitoa. Toimiva hoitopolku auttaa hallinnollisesti yhdistämään eri ammattilais-ten ja organisaatiotasojen toteuttamaa yhteistyötä. Tämä laskee kustannuksia, lisää poti-lastyytyväisyyttä ja auttaa hoidon jatkuvuudessa. (Currie & Harvey 2000, 311; Renholm ym. 2002, 196–198.)
European Pathway Association (2017) määrittelee hoitopolun parhaan mahdollisen tie-don perusteella tehdyksi tavoitteelliseksi hoidoksi. Tähän kuuluu kommunikointi ammat-tilaisten sekä myös potilaan ja hänen läheistensä kesken. Tavoitteena on lisätä potilastur-vallisuutta, -tyytyväisyyttä ja optimoida resurssien käyttöä. Hoitopolut auttavat suunnit-telemaan potilaan hoitoa niin, että tavoite saavutetaan ajallisesti ja resurssien kannalta tehokkaasti. Hoitopolut perustuvat näyttöön perustuvaan tietoon, ja niiden avulla pyritään
sujuvoittamaan moniammatillista yhteistyötä. Hoitopolun positiivisia seurauksia ovat tie-don lisääntyminen yhteistyön seurauksena, ammattilaisten roolien ja vastuiden selkeyty-minen sekä eri yksiköiden välisen yhteistyön lisääntyselkeyty-minen. (Panella ym. 2003, 509–
510.)
Hoitopolkuja (clinical pathway) käytetään eri puolilla maailmaa erilaisissa terveyden-huollon ympäristöissä. Hoitopolun tavoitteena on vähentää hoidon välisiä eroja ja helpot-taa moniammatillisen yhteistyön organisointia. Jokaisella potilaalla on yksilöllinen hoi-toprosessi, joka on syytä erottaa hoitopolusta. Toisinaan potilaan hoito voi toteutua suun-nitellun hoitoketjun mukaisesti tai sivuta sitä osittain. Hoitopolkujen suunnitellussa tulisi huomioida läpinäkyvyys ja tehdä niistä mahdollisimman selkeitä. Tämä edesauttaa hoi-don koordinointia, jatkosuunnittelua ja kokonaisvaltaista hoihoi-don suunnittelua. Polut suunnitellaan usein organisaatiotasolla, mutta toteutuvat käytännön potilastyössä. (Van-haecht, De Witte, Panella & Sermeus 2009, 782–783, 786; Seys, Bruyneel, Deneckere, Kul, Veken, Zelm, Sermeus, Panella & Vanhaecht 2015, 2.)
Hoitopolkujen käytöstä on saatu positiivisia tuloksia, siitäkin huolimatta, että eri hoito-polkuja ei ole suunniteltu yhtä hyvin. Hoitopolkujen käyttö edistää koordinoidumpaa hoi-toa ja parempaa hoidon seurantaa. Johtajien tulisi kannustaa hoitopolkujen käyttöön, jotta hoito olisi laadukkaampaa ja jokainen ammattilainen tunnistaisi oman roolinsa paremmin osana hoitoprosessia. (Seys ym. 2015, 9.)
Hoitopolun rinnalla käytetään hoitoketjun-käsitettä, joka viittaa perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon väliseen moniammatilliseen yhteistyöhön. Hoitoketjun tarkoituk-sena on, että potilasta hoidetaan oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa näyttöön perustuvan tiedon pohjalta. (Nuutinen 2000, 1821.) Silvennoinen-Nuora (2010, 91–92) määrittelee tutkimuksessaan hoitoketjuun sairaanhoidon sekä kuntoutuspalveluiden kokonaisuuden.
Hoitoketju käsittää potilaalle tarjolla olevan Käypä hoito–suositukseen perustuvan hoi-don, joka on alueellisesti saatavilla.
Hoitopolun yhteydessä on noussut esille potilaskeskeisyyden-käsite. Tällä tarkoitetaan humaania lähestymistapaa hoitoon, jolloin jokainen potilas huomioidaan yksilöllisesti.
Molempia käsitteitä on kritisoitu niiden kyvyttömyydestä antaa kokonaiskäsitystä hoi-dosta. Hoitopolku lähestyy hoitoa hallinnollisesti ideaalista näkökulmasta, kun taas poti-laskeskeisyys huomioi potilaan näkökulman. Hallinnollisesta näkökulmasta tarkasteltuna on tärkeää, että saamme tietoa suunnitellun hoitopolun ja käytännössä toteutuneen hoito-polun välisistä eroista. (Kajamaa 2010, 393.) Tässä tutkimuksessa tarkastelen potilaan kokemusta oman hoitopolkunsa toteutumisesta.
3.2.1 Hoitopolkujen toteutuminen
Hoitopolkujen eduksi on katsottu tiedon jakaminen ammattilaisten kesken, joka laajentaa osaamista ja edellyttää tarkastelemaan hoitoa kokonaisvaltaisesti. Hoitopolut auttavat ammattilaisia ymmärtämään roolinsa ja vastuunsa sekä lisäävät eri toimijoiden välistä yhteistyötä. Hoitopolkujen on arvioitu olevan käytännön ohjeita yleisempää, sillä ne pe-rustuvat näyttöön perustuvaan tutkimustietoon ja ne on suunniteltu sairauden erityispiir-teet huomioiden. (Renholm ym. 2002, 200; Panella ym. 2003, 509–510.) Sairaalahoitoon liittyvässä tutkimuksessa huomioitiin, että hoitopolkujen käyttö lisäsi hoidon laatua, tie-don jatkuvuutta ja potilastyytyväisyyttä (Renholm ym. 2002, 197).
Tutkimusten mukaan strategisen tuen ja kliinisen johtajuuden yhdistelmä edesauttaa hoi-topolkujen onnistunutta käyttöönottoa. Strategisesta näkökulmasta tarkasteltuna hoito-polkujen käyttö standardisoi ja organisoi hoitoa. Niiden käytöllä on mahdollista vähentää hoidon vaihtelua ja kehittää sen arviointia. Hoitopolkujen toteutuminen edellyttää yhteis-työn lisääntymistä ja näin lisää ymmärrystä ammattilaisten kesken. Nykypäivänä potilaat haluavat olla aktiivinen osapuoli omassa hoidossaan, joka tulee huomioida hoidon suun-nittelussa. Potilaiden on mahdollista kommunikoida ja osallistua aktiivisemmin hoi-toonsa, mikäli he näkevät suunnitelman hoidostaan. (Currie & Harvey 2000, 316–317, 321; Renholm ym. 2002, 197.)
Terveydenhuollon ominaispiirteet vaikuttavat hoitopolkujen toteutumiseen. Esimerkkinä tästä on terveydenhuollon haasteellinen toimintaympäristö ja siihen liittyvä paine tuottaa palveluja tehokkaasti. Terveydenhuollon palvelut voivat vaihdella alueittain, joka heijas-tuu hoidon saatavuuteen. Myös näyttöön perustuvan tiedon hyödyntämisessä voi olla
paikkakuntakohtaisia eroja. (Panella ym. 2003, 509–510; Kajamaa 2010, 393.) Standar-doidun hoitopolun toteutumista on kritisoitu sen kyvyttömyydestä huomioida edellä mai-nitut terveydenhuoltoon liittyvät ominaispiirteet sekä yllättävät tilanteet. (Panella ym.
2003, 509–510; Kajamaa 2010, 393.)
Hoitopoluilla viitataan paikalliseen toimintaan, jossa määritetään, että kuka tekee ja missä. Hoitopolussa määritetään työnjako ja potilaan kulku eri toimijoiden välillä. Hoi-topolun rinnalla puhutaan usein hoitoketjusta, jolla viitataan tietyn sairauden alueelliseen hoitoketjuun. Siinä määritellään perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välinen työnjako ja se kertoo, että kuka tekee ja mitä tekee. (Mäntyranta, Kaila, Varonen, Mäkelä, Roine & Lappalainen 2003, 5–9.) Hoitoketjukuvaukset keskittyvät usein organisaation näkökulmaan, jolloin unohdetaan potilaan polku. Hoitoketjujen etääntymistä asiakaskes-keisyydestä voikin olla syy hoitoketjujen käyttämättömyydelle. (Nuutinen 2017, 1284, 1287–1288.) Näiden lisäksi Suomessa on olemassa valtakunnallisia tieteelliseen näyttöön perustuvia hoitosuosituksia, jotka ovat saaneet alkunsa Lääkäriseura Duodecim käynnis-tämästä Käypä hoito -projektista. Käytetyt käsitteet eivät ole täysin vakiintuneet, jonka johdosta niissä voi esiintyä päällekkäisyyttä. (Mäntyranta ym. 2003, 5–9.)
3.2.2 Syömishäiriöihin liittyvän hoitopolun suunnittelu ja toteutus
Syömishäiriöiden hoitopoluissa on keskeistä sairauden varhainen tunnistaminen, hoidon saatavuus ja potilaan näkökulman huomiointi osana hoitopolkua (Blackburn & Minogue 2014, 245, 251). Syömishäiriötä sairastaneiden asiakkaiden hoitopolusta, erityisesti sen alkutaipaleesta on melko vähän tutkimustietoa saatavilla. Syömishäiriötä sairastava tar-vitsee tukea hoitoprosessinsa eri vaiheissa. Hoidon tehokkuus laskee elleivät sairastavat kiinnity hoitoon. Suurin osa syömishäiriötä sairastaneista hoidetaan avohoidossa, mutta tarvittaessa hoito järjestetään osastohoitona. Wallerin (2009) tutkimuksen mukaan avo-hoidossa olevista asiakkaista suurempi prosenttiosuus ei saavuttanut hoidon päättymistä intensiivisempään hoitomuotoon verrattuna. Kyseinen tutkimus osoittaa, että syömishäi-riötä sairastaneiden asiakkaiden hoitopolun toteutumisessa on haasteita lähetteen saami-sesta hoidon päättymiseen. Ongelmia oli hoidon saavuttamisessa, siihen kiinnittymisessä ja sen loppuun asti suorittamisessa. Näihin ongelmiin puuttuminen vaatii hallinnollisia
toimenpiteitä hoidon tehostamiseksi. (Waller, Schmidt, Treasure, Murray, Aleyna, Emanuelli, Crockett & Yeomans 2009, 26–28.)
Syömishäiriöt ovat hoidon kannalta kalliita sairauksia, ja vaativat usein pitkiä osastojak-soja. Edelleen iso osa syömishäiriötä sairastavista ei saa hoitoa. (Cummings, Waller, Johnson, Bradley, Leatherwood & Cuzzetta 2001, 168–169; Shaw & Stice 2016, 71.) Tämä korostaa sairauden varhaisen tunnistamisen merkitystä, niin organisaation kuin yk-silön kannalta. Suomessa useimmilla yliopistollisilla sairaaloilla on oma syömishäiriötä sairastavan potilaan hoitoketjukuvaus, jotka osaltaan pohjautuvat Käypä hoito–suosituk-seen. Hoitoketjulla viitataan tietyn sairauden hoitoon ja alueelliseen työnjakoon, ja usein niissä määritellään työnjako perusterveydenhuollon ja erikoissairaanhoidon välillä (Män-tyranta ym. 2003, 7–8.) Joidenkin sairaaloiden kohdalla kuvaus on tehty laihuushäiriön osalta, mutta muita syömishäiriöitä ei ole kuvauksessa käsitelty tai hoitoketjun lukuoi-keus on suljettu ulkopuolisilta.
Käypä Hoito–suosituksen mukainen syömishäiriöpotilaan hoitoketjukuvaus on kuvattu Taulukossa 1. Hoitoketjukuvauksessa on määritelty perus- ja erikoissairaanhoidon roo-leja syömishäiriön tunnistamisessa ja hoidossa, mutta toimii yleisenä kuvauksena sairau-den hoidossa. Hoitoketjussa ei huomioida yksilöllisyyttä ja potilaan aktiivista roolia omassa hoidossaan. Muut keskeiset toimijat, jotka tukevat sairautta vastaan taistellessa, jäävät huomioimatta. Hoitoketju etenee lineaarisesti ja näin ollen ei huomioi syömishäi-riöiden ennakoimattomuutta. Hoitoketju osaltaan kuitenkin selkeyttää työnjakoa ja huo-mioi syömishäiriön vaikutukset niin fyysiseen kuin psyykkiseen toimintakykyyn.
Taulukko 1. Syömishäiriöpotilaan hoitoketjukuvaus (Duodecim 2014, b) Varhainen epäily ja tunnistaminen Perusterveydenhuolto Diagnostiikka
Perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito: dia-gnostisten kriteerien täyttyminen.
Somaattinen tutkiminen
Perusterveydenhuolto ja erikoissairaanhoito: ravit-semustilan ja yleisen terveydentilan selvittäminen, välittömän hoidon tarpeen arviointi.
Psykiatrinen tutkiminen
Erikoissairaanhoito tai perusterveydenhuollon asi-anmukainen yksikkö: psyykkisen ja sosiaalisen ti-lanteen selvittäminen, tukiverkko. hoitosuh-teen luominen ja motivointi, hoitosuunnitelman te-keminen yhdessä potilaan (ja läheisten) kanssa, keskustelu liikunnasta osana hoitosuunnitelmaa, terapiat.
Kuntoutus
Toimintakyvyn arviointi ja tavoitteiden asettami-nen, kuntouttavat terapiat ja kuntouttava liikunta.
Syömishäiriöiden hoitopolkujen suunnittelu edesauttaa samankaltaisen hoidon saamista niihin erikoistuneilta työntekijöiltä (Blackburn & Minogue 2014, 254). Kuten teoriassa on kuvattu, hoitoketju mielletään usein lineaarisesti eteneväksi, joka poikkeaa syömishäi-riön sairauden kuvauksesta. Sen sijaan hoitopolku lähtee paikallisesti potilaan lähtökoh-dista liikkeelle (Mäntyranta ym. 2003, 5–9). Syömishäiriössä vointi vaihtelee sairauden eri vaiheissa, jolloin tarvittava hoito ja tuki tulee määritellä tilanteen mukaan. Syömishäi-riöiden kattava hoito edellyttää moniammatillista yhteistyötä ja jokaisen hoitoon osallis-tuvan roolin selkeyttä parhaan hoitotuloksen saamiseksi. Englannin hoitojärjestelmää tar-kastelevassa tutkimuksessa todetaan samankaltaisia viitteitä mitä Suomessa; syömishäi-riöiden hoitoon on haastavaa määrittää yhtä hoitopolkua, joka soveltuisi jokaiseen ta-paukseen. Jo alueelliset erot hoidon saatavuudessa estää hoidon yhtäläisen hoidon toteu-tumisen. (Blackburn & Minogue 2014, 248.)
3.3 Syömishäiriöiden hoito
Syömishäiriöt ovat pohjimmiltaan vaikeahoitoisia ja lopullinen parantuminen sairaudesta on muita psykiatrisia sairauksia heikompaa. Tutkimusten mukaan syömishäiriötä sairas-tavat potilaat hakeutuvat hoitoon muita useammin, mutta käynneillä ei ole ilmaistu syö-mishäiriötä. Hoidon onnistumista edesauttaa potilaan kokemus kuulluksi tulemista ja hä-nen näkökulmansa ymmärtämihä-nen sekä arvostamihä-nen. Potilaat toivovat hoitohenkilökun-nan lähestyvän jokaista potilasta yksilönä sekä ymmärtämään ero yksilön ja sairauden välillä. Potilaat myös reagoivat hoitoon eri tavoin. Nuoret potilaat ovat kokeneet para-nemisprosessin olevan henkilökohtainen ja yksilöllinen kokemus. Hoidon kannalta on keskeistä ymmärtää, millaista hoitoa potilas tarvitsee. (Blackburn & Minogue 2014, 244–
249.)
Tutkimuksissa on todettu, että syömishäiriötä sairastavilla stigma ja häpeä ovat suurimpia tekijöitä olla hakeutumatta hoitoon. Henkilö voi kieltää sairauden tai hänellä on epärea-listinen kuva omasta voinnista, ja hän voi kokea pärjäävänsä ilman ammattilaisten apua.
Osa voi pelätä kontrollin menetystä sairaudesta ja heikko motivaatio muutokseen estävät hoitoon hakeutumisen. Kannustuksen ja tuen puute vaikuttavat myös heikentävästi hoi-toon hakeutumiseen, samoin henkilön negatiivinen suhtautuminen hoihoi-toon ja ammatti-laisten tarjoamaan apuun. Yliopisto-opiskelijoiden keskuudessa tehdyn tutkimuksen mu-kaan syömishäiriötä sairastavia nuoria syytettiin sairauden puhkeamisesta masennuksesta kärsiviä enemmän, mikä osaltaan lisää vääristynyttä tulkintaa, että syömishäiriö olisi elä-mänvalinta sairauden sijaan. (Pettersen & Rosenvinge 2002, 65; Ali ym. 2017, 11, 15–
18.)
Syömishäiriöihin haetaan useimmiten ensimmäiseksi apua perusterveydenhuollosta, jolla on merkittävä rooli syömishäiriöiden tunnistamisessa (Mond, Hay, Rodgers & Owen 2007, 405). Perusterveydenhuollon rooli korostuu myös syömishäiriöiden hoidossa ja eri-koissairaanhoitoon ohjaamisessa. Toisinaan syömishäiriöiden tunnistaminen on haasta-vaa niiden monimuotoisuuden ja muiden vointiin vaikuttavien tekijöiden johdosta. (Cur-rin, Schmidt & Waller 2007, 257.)
Syömishäiriöiden hoidossa keskeistä on osaaminen ja moniammatillinen yhteistyö.
Maantieteelliset erot vaikuttavat hoidon saatavuuteen, riippuen missä päin on saatavilla syömishäiriöihin erikoistunutta hoitoa. Tämä myös osaltaan vaikuttaa potilaan hoitopolun suunnitteluun ja toteutukseen. Syömishäiriöiden tunnistamista tehostaa, mikäli peruster-veydenhuollossa on syömishäiriöihin erikoistunutta osaamista saatavilla. Hoitoon sitou-tumisen on nähty olevan korkeampaa erikoisosaamisen johdosta. Syömishäiriöpotilaita hoidetaan eri maissa psykiatrisella osastolla, syömishäiriöihin erikoistuneella osastolla ja lastenosastoilla. Erot vaihtelevat maiden kesken, samoin kuin hoidon kesto ja terapian saanti osastohoidon aikana. (House, Schmidt, Craig, Landau, Simic, Nicholls, Hugo, Be-relowitz & Eisler 2012, 953–954; Duodecim 2014.)
Syömishäiriöitä hoidetaan pääosin yksilö- tai perheterapian avulla. Usein käytetään kog-nitiivista terapiaa, jonka on todettu alentavan asiakkaan pakonomaista käyttäytymistä ja edesauttavan pääsyä takaisin normaalipainoon. Terapian kestoon vaikuttaa asiakkaan ikä ja diagnoosi. Erityisesti laihuushäiriötä sairastavilla nuorilla kognitiivinen terapia on ko-ettu toimivaksi. Perheterapian eri muotoja ollaan käytetty osana nuorten laihuushäiriön hoitoa useiden kymmenien vuosien ajan, ja sopii usein nuorille, jotka ovat herkkiä perhe-dynamiikalle. Hoidon alussa keskitytään kannustamaan vanhempia ottamaan vastuuta nuoren ruokailusta. Myöhemmin nuoren voinnin kohennettua paneudutaan syömishäi-riötä ylläpitäviin tekijöihin ja tuetaan nuoren normaalia kehitystä sekä arjen sujumista yhdessä perheen kanssa. (Ballard & Crane 2015, 263–264; Blessitt, Voulgari & Eisler 2015, 455.) Perheen merkitystä hoitoon osallistumiseen on korostettu monissa tutkimuk-sissa. Toisaalta perhekeskeisen terapian on katsottu keskittyvän liikaa ruokaan ja painoon, jolloin nuori on muuttanut ruokailutottumuksiaan miellyttääkseen vanhempiaan ja tera-peuttia. Erään tutkimuksen mukaan syömishäiriötä sairastaneet nuoret olivat kokeneet parhaimmaksi yksilöterapian ja perhekeskeisen terapian yhdistämisen. (Lindsted, Nean-der, Kjellin & Gustafsson 2014, 1, 7.) Terapiamuoto ja sen kesto voi vaihdella yksilölli-sesti tilanteen mukaan.
Yksilöllisen ja henkilökohtaisen taakan lisäksi, syömishäiriöiden taloudellinen vaikutus on suuri (Ali ym. 2017, 10). Yhdysvalloissa tehdyn tutkimuksen mukaan syömishäiriöi-den hoito on kalliimpaa nuorempien asiakkaisyömishäiriöi-den kohdalla. Tähän voi vaikuttaa hoidon intensiivisyys ja vanhempien asiakkaiden aikaisempi hoidon keskeyttäminen. Nuorten
kohdalla vanhemmat usein tukevat hoitoon sitoutumisessa, joka selittää alhaisempia hoi-don keskeyttämisen lukuja. (Ballard & Crane 2015, 269–270.) Englannissa tehdyssä tut-kimuksessa huomattiin, että perusterveydenhuollossa työskentelevien lääkärien osaami-sella ja asenteilla on vaikutusta syömishäiriötä sairastavan potilaan hoitoon. Tämä näkyi potilaan diagnosoinnissa, seurantatapaamisten suunnittelussa ja erikoissairaanhoitoon oh-jaamisessa. Lääkäreiden osaaminen syömishäiriöiden hoidossa vaihteli. Tähän osaltaan vaikutti syömishäiriöpotilaiden suhteellisen vähäinen määrä vastaanotolle tulevista poti-laista. (Currin, Waller & Schmidt 2009, 456–457.)
Koulu- ja opiskeluterveydenhuollolla on keskeinen rooli syömishäiriöiden
Koulu- ja opiskeluterveydenhuollolla on keskeinen rooli syömishäiriöiden