Tutkimuksen keskeisten tulosten tarkastelua

Tässä tutkimuksessa kuvattiin, millaisia vaikutuksia lääkehoidon vaaratapahtuma aiheutti osalli-sena oleviin hoitotyöntekijöihin, miten vaaratapahtuma vaikutti heidän kliiniseen työhönsä, mil-laista tukea lääkehoidon vaaratapahtuman tehneet hoitotyöntekijät ovat saaneet ja miten hoito-työntekijät ovat selviytyneet tapahtuneesta. Vastaajat olivat hoitotyön ammattilaisia, jotka olivat tehneet lääkehoidon vaaratapahtuman tai olleet osallisena tapahtumassa ja sen seurauksena kokeneet henkisiä haittoja tai stressiä vaaratapahtuman jälkeen. Tutkimuksen tavoitteena oli ky-selytutkimuksen avulla tuottaa tietoa hoitotyöntekijöiden kokemuksista lääkehoidon vaaratapah-tumiin liittyen. Tietoa voidaan jatkossa hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuollon organisaatioiden käytännöissä lääkehoidon vaaratapahtuman jälkeen sekä lääkehoitoon liittyvässä terveyden-huoltoalan koulutuksessa ja johtamisessa.

Tämän tutkimuksen tuloksissa hoitotyöntekijät kokivat enemmän psyykkisiä kuin fyysisiä oireita.

Tutkimuksen tulos on samassa linjassa Brunellin ja kumppaneiden (2018) tutkimuksen kanssa, jossa psyykkinen oireilu on merkitsevästi yleisempää kuin fyysinen. Heidän tutkimuksensa mu-kaan syyllisyys ja surullisuus koettiin suurimpina psyykkisinä oireina. Tutkimuksen tuloksissa on eroavaisuutta tämän tutkimuksen tulosten kanssa, jossa syyllisyys ja surullisuus ei ollut niin mer-kittävässä asemassa. Syyllisyyttä koki neljä ja surullisuutta yksi vastaajista. Yleisesti vaaratapah-tuman aiheuttamaa syyllisyyttä löytyy monesta aikaisemmasta tutkimuksesta (Jones & Treiber, 2010, Ullstöm ym., 2014, Mira ym., 2015, Chan ym., 2016, Kable ym., 2018, Brunelli ym., 2018, Treiber & Jones, 2018b). Surullisuus on myös aiemmin tunnistettu vaaratapahtuman jälkeinen oire (Brunelli ym., 2018, Kable ym., 2018). Fyysisten ja psyykkisten oireiden erottelu on usein hankalaa, esimerkiksi stressi ja ahdistus oli mainittu tämän tutkimuksen sekä fyysisissä että psyykkisissä oireissa. Ahdistusta (Seys ym., 2012, Ullstöm ym., 2014, Mira ym., 2015) ja stressiä (Kable ym., 2017, Brunelli ym., 2018) on aikaisemmin kuvattu sekä fyysisenä että psyykkisenä oi-reena.

Ullstömin ja kumppaneiden (2014) ja Miran ja kumppaneiden (2015) tutkimuksissa vastaajat ku-vasivat vaaratapahtuman uudelleen elämistä pitkälläkin aikavälillä. Sama ilmiö tuli tämän tutki-muksen tuloksissa merkittävänä tekijänä esille vastaajien kuvatessa kokemiaan oireita. Tähän olisi tärkeätä kiinnittää huomiota esimerkiksi tuen avulla, jotta vaaratapahtuma ei jäisi mieleen pidemmäksi aikaa mietityttämään. Kirjallisuudesta (Athanasakis ym., 2018, Scott, 2019) löytyy viitteitä, että hoitotyöntekijät saattavat ajautua jopa tekemään itsemurhan vaaratapahtuman seurauksena. Vastaavaa ei kuitenkaan tullut tämän tutkimuksen tuloksissa esille, että vastaajat olisivat miettineet itsemurhaa. Tähän on mahdollisesti voinut vaikuttaa se, ettei tämän tutkimuk-sen vaaratapahtumat olleet laadultaan vakavia, koska esimerkiksi tutkimuktutkimuk-sen vaaratapahtumat eivät olleet kuolemaan johtavia. Lisäksi vastaajien pieni määrä on voinut vaikuttaa, ettei tähän aineistoon sattunut kyseisiä harvinaisia tilanteita tai asia koetaan niin luottamuksellisena, ettei haluta kuvata tällaisia ajatuksia.

Tämän tutkimuksen tuloksissa tunnistettiin lääkehoidon vaaratapahtuman vaikutuksia kliiniseen työskentelyyn. Aikaisemmista tutkimuksista lääkehoidon vaaratapahtumien vaikutuksista kliini-seen työhön nousee esille muutamia tekijöitä. Smeulersin ja kumppaneiden (2014) tutkimuksen mukaan lääkehoidon vaaratapahtuman jälkeen sairaanhoitajat kiinnittivät enemmän huomiota turvallisuuteen ja kiireen tunteeseen hoitotyössä. Treiberin ja Jonesin (2010) tutkimuksen sai-raanhoitajat oppivat virheestä ja olivat jatkossa varovaisempia lääkkeiden kanssa sekä kiinnitti-vät huomiota kaksoistarkistuksen tekemiseen. Tämän tutkimuksen tuloksissa nousi myös esille turvallisuuden lisääminen työntekoon, mutta tunnistettiin myös vaaratapahtuman aiheuttamia haasteita, jotka vaikuttivat kliiniseen työskentelyyn. Haasteina koettiin muun muassa itseluotta-muksen alentuminen. Samanlaisia tuloksia löytyy aikaisemmista tutkimuksista, mutta ne ei ole yhdistetty kliiniseen työskentelyyn. Itseluottamuksen puute ja ammatillisen minäkuvan menetys koetaan merkittävänä tekijänä vaaratapahtumissa (Jones & Treiber, 2010, Treiber & Jones, 2010, Kable ym., 2018).

Lääkkeiden antamisessa suositellaan toteutettavan lääkehoidon ”viisi oikein” -sääntöä (Institute for Safe Medication Practices [ISMP], 1999, STM, 2021). Tutkimuksen vastauksista ei selkeästi

käynyt esille, että lääkehoidon vaaratapahtumaan myötävaikuttavana tekijänä olisi ollut ”viisi oi-kein” -säännön noudattamatta jättäminen. Mahdollisesti useampi vaaratapahtuma olisi ollut es-tettävissä, jos sääntöä olisi noudatettu. Tulosten perusteella pyrittiin tunnistamaan kaikki lääk-keet ja olemaan tarkempia lääkehoidossa, mutta yhdessäkään vastauksessa ei käynyt esille, että jatkossa vastaajat noudattaisivat ”viisi oikein” -sääntöä. Treiberin ja Jonesin (2010) tutkimuksissa vastaajat kehittivät henkilökohtaisia menetelmiä, jotta muistaisivat noudattaa ”viisi oikein” sään-töä lääkehoidossa.

Vaaratapahtuman tehneet hoitotyöntekijät tarvitsevat tukea vaaratapahtumasta selviytymiseen.

Tukea tulee tarjota välittömästi vaaratapahtuman jälkeen ja sen tulisi jatkua pitkällä aikavälillä.

(Seys ym., 2013, Ullstöm ym., 2014.) Tuen jatkuminen pitkällä aikavälillä on ensiarvoisen tärkeätä, koska vaaratapahtuman tehneiden tarpeet vaihtelevat ajan mittaan (Ullstöm ym., 2014). Tämän tutkimuksen tuloksissa ei tullut esille tarvetta pitkän aikavälin tuen saamiseen. Tulosten perus-teella oltiin tyytyväisiä heti vaaratapahtuman jälkeen saatuun tukeen tai toisena ääripäänä koet-tiin tuen puutetta. Cabilanin ja Kynochin (2017) tutkimuksessa tuen puute vaikutti merkittävästi sairaanhoitajien päätöksiin siitä, kertovatko he vaaratapahtumasta ja omasta toipumisproses-sista. Siksi hyvä tukijärjestelmä on välttämätön emotionaalisen taakan lievittämisessä, vaarata-pahtumasta ilmoittamisessa ja sairaanhoitajien auttamisessa.

Tutkimustulokset ovat yhteneväisiä aikaisempien tutkimusten (Edrees ym., 2011, Athanasakis, 2018, Brunelli ym., 2018, Treiber & Jones, 2018a, Kable ym., 2018) kanssa, siinä että vaaratapah-tuman jälkeen tukea saatiin muun muassa kollegoilta, lähijohtajilta, lääkäreiltä ja perheeltä. At-hanasakisin (2018) tutkimuksen mukaan eniten emotionaalista tukea saatiin kollegoilta, jotka oli-vat itse tehneet aikaisemmin vaaratapahtuman. Myös tämän tutkimuksen tuloksissa tukea haet-tiin kyseisiltä kollegoilta, mutta se ei ollut merkittävässä osassa tuen tarjoajia. Tulosten perus-teella eniten tukea saatiin kollegoilta ja lähijohtajilta. Ullstömin ja kumppaneiden (2014) tutki-muksessa eniten tukea taas saatiin kollegoilta ja perheeltä. Perheen ja läheisten osuus tuen tar-joajina oli mainittu vähäisessä roolissa tässä tutkimuksessa. Toisen uhrin ja häntä tukevan henki-lön välinen luottavainen suhde, joka tarjoaa ymmärrystä ja myötätuntoa, on ratkaisevan tärkeää (Scott ym., 2009, Ullstöm ym., 2014).

Tämän tutkimuksen tuloksissa ei noussut esille tukiohjelmien tarve. Tukea kaivattiin lähinnä yksi-lötasolla, esimerkiksi keskusteluiden ja käytännön avun muodoissa. Tunnistettiin kuitenkin, että tuen saaminen oli riittämätöntä ja puutteellista. Suomessa ei ole laajemmin käytössä second vic-tim -toimintamallia, joten tällä voi olla vaikutusta vastaajien tukiohjelmien tietoisuuteen ja sen tarpeeseen. Tukiohjelmien tavoitteena on emotionaalisen ahdistuksen vähentäminen, organi-saatioiden selviytymisstrategioiden edistäminen ja yksilöllisen selviytymiskyvyn tukeminen, joka toimii perustana pitkäaikaiselle sietokyvylle ja joustavuudelle (Busch, 2021).

Organisaatiotason tuesta tulokset tästä tutkimuksesta olivat vähäisi. Ullstömin ja kumppaneiden (2014) tutkimuksen mukaan suurin osa hoitotyöntekijöistä ei saanut organisaatiotukea tai saatu tuki ei ollut järjestelmällistä. Riittämätön tuki ja palautteen puute vaikeuttivat tapahtuman emo-tionaalista käsittelyä ja päättymistä. Zhang ym. (2019) toteaa, että organisaationtason tukea li-säämällä ja vaaratapahtuman tehneen ahdistusta lievittämällä pystytään parantamaan potilas-turvallisuuskulttuuria. Tällä on suora yhteys sairauspoissaolojen vähentymiseen ja alanvaihtoon.

Tukiohjelmien yhteyttä potilasturvallisuuteen löytyy muistakin aikaisemmista tutkimuksista (Le-wis ym., 2013, Seys ym., 2013, Ullstöm ym., 2014, Chan ym., 2016). Potilasturvallisuuden lisää-miseksi vaaratapahtuman tehneille tai kokeneille tulisi tarjota sekä yksilö- että organisaationta-son tukea.

Tämän tutkimuksen tuloksissa nousi esille lääkehoidon vaaratapahtumasta selviytymisen edistä-vänä tekijänä syyllistämätön kulttuuri. Syyllistämättömän organisaatiokulttuurin edistäminen ja rakentaminen työyhteisöön on erityisesti vaaratapahtuman vuoksi traumatisoituneiden näkökul-masta arvokasta. Vaaratapahtuman kokeneen syyttämiseen, häpeämiseen tai hylkäämiseen on puututtava ja muistettava, että harvoin vaaratapahtuma johtuu tahallisesta välinpitämättömyy-destä tai pahuudesta (Doss-McQuitty, 2016). Työyhteisössä tulee olla avoin ja luottamuksellinen ilmapiiri, jotta hoitotyöntekijät uskaltavat puhua avoimesti vaaratapahtumasta ja pohtia yhdessä työyhteisön kanssa, kuinka tilanteesta selvitään. Tuloksissa nousi myös esille halu osallistua lää-kehoidon kehittämiseen tulevaisuudessa. Koettiin tärkeänä ehkäistä jatkossa vastaavanlaiset

vaaratapahtumat. Samoja tutkimustuloksia lääkehoidon kehittämiseen ja vastaavanlaisten vaa-ratapausten ehkäisemiseen tulevaisuudessa liittyen löytyy aiemmasta kirjallisuudesta (Edrees ym., 2011, Kable ym., 2018, Athanasakis, 2018).

Hoitotyöntekijöiden selviytymistä estävät tekijät ovat tärkeätä tunnistaa, jotta voidaan kohdentaa oikeanlaista tukea vaaratapahtuman kokeneille. Tuloksista nousi esille tuen puute lähijohtajilta ja huono työilmapiiri. Hoitotyön johtajien tulisi keskittää hoitokäytänteiden parantamista johta-malla ja järjestelemällä hoitotyöntekijöiden työtä niin, jotta he tuntisivat olonsa tuetuiksi, moti-voituneiksi ja turvalliseksi. Turvallisella työympäristöllä parannetaan potilaiden hoitoa ja tuloksia.

(Nurmeksela ym., 2021.) Hoitotyö on muuttunut kiireisemmäksi ja hoitotyöntekijät kuormittuvat ja uupuvat helpommin. Ammattietiikan noudattamisesta saatetaan alkaa lipsua, kun ei kiireen keskellä jakseta kiinnittää siihen huomiota. Tämän tutkimuksen vastauksista nousi esille leipiin-tyminen hoitotyöhön, joka on hälyttävä merkki hoitoalalta. Sairaanhoitajille tarkoitettujen hallin-nollisten tehtävien osuus on lisääntynyt ja heillä on vähemmän aikaa potilaille (Nurmeksela ym., 2021).

Vaaratapahtumien raportoinnin tulisi olla yhtenäistä valtakunnallisesti, jotta pystyttäisiin parem-min vastaamaan vaaratapahtuman vuoksi traumatisoituneiden tuen tarpeisiin. Valtakunnallisesti käytännössä vaaratapahtumailmoituksia tulisi tehdä aina, jotta asioita pystytään tutkimaan laa-jemmassa ilmiössä ja kehittämään eteenpäin. Tarvitaan lisää haastattelututkimusta, jotta voi-daan ymmärtää tätä kompleksista second victim -ilmiötä paremmin. Holmström (2017) toteaa-kin, että lääkitysvirheistä tulee oppia perustamalla paikallisia ja valtakunnallisia lääkitysvirheiden raportointisysteemejä terveydenhuoltoon.