Empatia on monimuotoinen ja kiisteltykin käsite (Gibbons, 2010). Bachelor (1988) katsoo, että empatia itsessään voi sisältää terapeuttisen vaikutuksen, helpottaa asiakkaiden ahdinkoa ja toimia terapeuttista sitoutumista syventävänä tekijänä. Wynn ja Wynnin (2006) mukaan empatia taas on kaiken parantavan vuorovaikutuksen juuri, joka mainitaan usein terveydenhuollon ammattihenkilöiden rooleja kuvaavassa kirjallisuudessa. Se ilmenee terapiassa yksinkertaisimmillaan terapeutin pyrkimyksenä ymmärtää hyväksyvästi asiakkaan näkökulmaa (Rogers, 1959; Stiles, 2008) toimien näin muutoksen mahdollistajana (Elliott &
Freire, 2007). Asiakaskeskeisen työtavan uranuurtaja Carl Rogers painotti empatian merkitystä reflektoinnin välittäjänä ja siten asiakassuhteen eli terapeuttisen allianssin rakentajana ja terapeuttisen muutoksen mahdollistajana (Rakkolainen, & Ehrling, 2012). Rogers (1957) edellytti terapeutilta asiakkaan ehdotonta hyväksymistä, mikä suojelee potilaan kasvoja terapiaistunnossa. Terapeutin empaattisuus tarkoittaa Rogersille asiakkaan tunteisiin eläytymistä, mutta niiden pitämistä erillään terapeutin omista tuntemuksista. Rogersin työhön perustuvat tutkimukset olivat lisäksi ensimmäisiä, jotka osoittivat empatian merkityksen kaikille psykoterapioille yhteisenä vaikuttavuustekijänä (Leiman, 2004). Empatian ei kuitenkaan pitäisi olla terapeutille itseisarvo, vaan työkalu, jolla haluttuun päämäärän pyritään (Elliott, Bohart, Watson, & Greenberg, 2011).
Terapeuttinen allianssi ja empatia ovat onnistunutta terapiaa ennustavia tekijöitä (Horvath &
Symonds, 1991; Elliott ym., 2011). Empatian merkitys terapian vaikuttavuudelle onkin jopa suurempi kuin terapiasuuntauksen (Norcross, 2002). Sekä kliinisessä teoriassa että empiirisessä
tutkimuksessa on usein huomautettu, että se, miten terapeutit puhuvat, on yhtä tärkeää kuin se, mitä he sanovat. Myersin (2000) mukaan yksittäiset empatiaa ilmaisevat toimenpiteet, kuten selventäminen tai yksityiskohtien muistaminen, eivät selitä terapeutin koettua empaattisuutta ja asiakkaan ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen kokemusta kokonaisuudessaan, vaan ne muotoutuvat yksilöllisesti jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Empatia ei siten ole ainoastaan terapeutista riippuva tekijä, vaan asiakkaat reagoivat empatian ilmaisuihin eri tavalla (Elliott ym., 2011). Terapeutin tekemät empaattiset reflektiot voidaankin nähdä yrityksenä korjata asiakkaan ilmaisema symbolisesti epätäydellisen kokemuksen ilmaisu, joka johtaa epäonnistuneeseen kommunikaatioon (Stiles, 2008).
Psykoterapiassa tapahtuva toivottu muutos lähtee usein liikkeelle asiakkaan kokemuksen validoimisen ja haastamisen välisestä sopivasta suhteesta, jossa validoinnin on tarkoitus luoda muutokselle otollinen turvallinen ilmapiiri (Ribeiro ym., 2012). Validointi pohjaa empatiaan siinä mielessä, että se tarjoaa paitsi ymmärrystä asiakkaan näkökulmasta, niin myös aktiivista henkistä tukea itsereflektion mahdollistajana (Norcross, 2002). Haastaminen ja terapeuttisessa prosessissa eteneminen eivät siten ole mahdollisia ilman empaattis-validoivaa työotetta.
Toisaalta liiallinen haastaminen tai ylenmääräinen validointi voivat olla esteitä terapeuttiselle muutokselle (Ribeiro ym., 2012). Weiste ja Peräkylä (2014) ovat tunnistaneet terapiaprosesseissa kaksi vuorovaikutuksellista kehityskaarta, joissa terapeutti joko validoi tai haastaa asiakkaan tunteita. Kehityskaarten välinen ero ei ollut ilmeinen terapeutin ilmaisun sanastollisessa muotoilussa, joka aloitti kehityskaaren. Muotoilun prosodiset piirteet ennakoivat kehityskaaren suuntaa: Ne muotoilut, jotka johtivat validoivaan kehityskaareen, identifioitiin prosodisesti jatkuviksi. Muotoiluista, jotka johtivat haastavaan kehityskaareen, tunnistettiin prosodista epäjatkuvuutta.
Elliottin ym. (2011) mukaan asiakkaan ja havainnoitsijan havainnot empatiasta ennustavat paremmin terapian tuloksellisuutta kuin terapeutin havainnot empaattisen tarkkuuden mittareista. On olennaisen tärkeää, että terapeutti yrittää ymmärtää asiakastaan ja demonstroida tätä ymmärrystä palautteiden kautta, jotka liittyvät havaittuihin asiakkaan tarpeisiin. Empatian osoittaminen sopivassa määrin riippuukin pitkälti terapeutin kokemuksesta, sillä asiakkaiden tapa reagoida empatiaan ei ole yksiselitteinen. Norcross (2002) erottaa empatialle kolme toimintamekanismia: empatia rakentaa luottamusta osapuolten välille, se auttaa palauttamaan asiakkaan itsearvostusta sekä vaikuttaa vapauttavasti asiakkaan ajatteluprosesseihin. Wynn ja Wynn (2006) ovat kuitenkin huomauttaneet, että empatian tärkeyttä terapeuttiselle allianssille
ja psykoterapian onnistumiselle on tutkittu paljon, mutta vähän on kiinnitetty huomiota niiden aktuaalisten lauselmien yksityiskohtaiseen tutkimiseen, joiden kautta empatia saadaan aikaan.
Empatiaa voidaan pitää piirteen kaltaisena ominaisuutena, kognitiivis-affektiivisena tilana tai vuorovaikutuksen kautta saavutettuna ilmiönä (Duan & Hill, 1996; Wynn & Wynn, 2006).
Wynn ja Wynn (2006) esittävät, että Bachelorin (1988) jaottelu kognitiiviseen, affektiiviseen ja jaettuun empatiaan voidaan havaita tosiasiallisista puheen sekvensseistä, ja tämä on myös käsillä olevan tutkimuksen teoreettisen tarkastelun lähtökohta. Bachelorin (1988) jaottelussa empatia perustuu sen terapeuttiseen funktioon. Jaottelussa kognitiivinen empatia tarkoittaa asiakkaan havaitsemaa, asiaa ymmärrettäväksi tekevää empatiaa, jonka myötä asiakas kokee terapeutin ymmärtävän hänen sen hetkistä sisäistä kokemustaan, tilaansa tai motivaatiotaan;
viimeksi mainittu voi Bachelorin (1988) mukaan olla avoimesti ilmaistu, mutta myös implisiittisesti ymmärretty. Affektiivinen empatia viittaa asiakkaan kokemukseen terapeutin osallistumisesta hänen senhetkiseen tunnetilaansa: asiakas havaitsee terapeutin kokevan samaa tunnetta kuin hän itse sillä hetkellä tuntee. Jaettu empatia merkitsee jaottelussa asiakkaan kokemusta siitä, että terapeutti tuo keskustelussa helposti julki omia mielipiteitään tai kokemuksiaan asiakkaan kertoman pohjalta (Bachelor, 1988).
Wynn ja Wynn (2006) katsovat näiden empatian tyyppien olevan korkeamman tason keskustelullisia resursseja, jotka rakentuvat perustavanlaatuisemmille resursseille, kuten kysymyksille, väitteille ja muun tyyppisille lausumille sekä nonverbaaliselle käyttäytymiselle.
Empatia- ja hyväksymistaidoissa on luonnollisia eroja ihmisten välillä. Heinonen (2014) on löytänyt näyttöä luonnollisen lahjakkuuden puolesta empatiataidoissa, mutta on olemassa näyttöä myös siitä, että näitä taitoja on yksilöstä riippuen mahdollista kehittää (ks. Moyers, 2014) Käsillä olevassa tutkimuksessa olemme kiinnostuneita paitsi mahdollisesta noviisiterapeutin osoittaman kognitiivisen, affektiivisen ja jaetun empatian tarkastelemisesta, niin myös siitä, ottaako asiakas empatian ilmaisun vastaan, ja millainen positio vuorovaikutuksen osallisille noissa tilanteissa näyttää muotoutuvan. Goffmanin (1956) mukaan ei ole olemassa vuorovaikutustilannetta, johon ei liittyisi yhden tai useamman osapuolen nolostumisen vaaraa, joten mielestämme on luontevaa kysyä, miten terapeutin osoittama empatia voi estää asiakasta menettämästä kasvojaan terapiaistunnon aikana. Goffmanin (1955) määrittelemät kasvot tarkoittavat ihmisen positiivista sosiaalista arvoa, jota muiden odotetaan
kunnioittavan ja suojelevan. Tätä molemminpuolista suojelua puolestaan kutsutaan kasvotyöksi, joka on lähes kaiken kanssakäymisen edellytys.
Dialogiset positiot
Dialogisuus voidaan ymmärtää terapiassa dialogisesti jäsentyneenä vuorovaikutuksena (Seikkula, Laitila, & Rober, 2012) sekä intrapsyykkisenä ilmiönä, joka perustuu Mihail Bahtinin käsitykseen minästä erilaisten äänien kokonaisuutena, moniäänisyytenä (Rober, 2005). Ihmisen psyyke nähdään bahtinilaisessa teoriassa sosiaalisesti rakentuneena kokonaisuutena, joka syntyy ja muovautuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa Tämä sosiaalinen todellisuus vaikuttaa sekä ihmisten välillä että ihmisten sisäisenä dialogina (Salgado
& Clegg, 2011). Yksittäinen ihminen voi muuttaa lausumillaan positiotaan ja siten puhua eri äänillä keskustelun aikana, minkä lisäksi yksittäinen lausuma voi sisältää useamman äänen (Seikkula ym., 2012). Kuten Hermans (2001) esittää, positiointi ymmärretään tässä työssä dialogisesti rakentuneena interpersonaalisena ilmiönä.
Terapeuttien sisäistä keskustelua on tutkittu dialogisena itsenä, joka muodostaa sisäisiä minäpositioita. Rober, Elliott, Buysse, Loots, ja Corte (2008) löysivät tutkimuksessaan neljä positiota, joihin terapeutti voi asettua: asiakkaan prosessin seuraaminen, asiakkaan tarinan käsittely, keskittyminen terapeutin omiin kokemuksiin ja terapeuttisesta prosessista huolehtiminen. Nämä positiot muodostavat terapeutin moniäänisyyden, eräänlaisen sisäisen väittelyn, ja ovat terapeutille voimavara, joka voi auttaa terapeuttia hallitsemaan epävarmuuden tunnetta. Joskin ne voivat kasvaa terapeutin työn esteeksi esimerkiksi vihaisen äänen saadessa vallan. Sisäisen dialogin ongelmakohtien paikantaminen voi kuitenkin hyödyttää noviisiterapeutteja. Terapeutin tekemä vääränlaisen position asettaminen hänelle itselleen tai asiakkaalle saattaa olla uhka terapian onnistumiselle, mutta terapeutin emootioiden tarkka itsereflektio voi muuttaa uhan mahdollisuudeksi (Rober, 2008). Kuten Rönnestad ja Skovholt (2003) kirjoittavat, mikäli terapeutti ei sitoudu itsereflektion prosessiin terapian aikana, voi terapiaprosessi kokonaisuutena pysähdellä tai sen laatu heikentyä.
Terapeutin oman position korostaminen asiakkaan position kustannuksella tulkittiin puolestaan Myersin (2000) tutkimuksessa osoitukseksi vähäisestä empatiasta. Anderson ja Goolishianin (1992) esittävät, että vaikka asiakas ei ole psykoterapian asiantuntija, tulisi terapeutin luopua
teoreettisista ennakkokäsityksistään ja ottaa ei-tietämisen positio asiakkaaseen nähden, sillä merkityksellinen tieto luodaan vasta keskustelun kautta. Terapeutin ei-tietämisen asenne ei kuitenkaan Roberin (2005) mukaan yksipuolisesti tulkittuna välitä riittävän hyvin terapeutin roolia vuorovaikutuksessa: terapeutti tuo koko persoonansa ja kokemuksensa mukaan terapiaprosessiin. Vaikka asiakas nimettäisiinkin oman elämänsä asiantuntijaksi, on terapeutti terapiaprosessin ja dialogisen tilan luomisen asiantuntija ja fasilitaattori (Anderson &
Goolishian, 1992). Terapeutti ei ole siten pelkkä passiivisen empaattinen kuuntelija, vaan hänen tehtävänsä on päästää asiakkaan kaikki äänet kuuluviin (Rober, 2005; Rober 2015). Eri äänten diversiteetin kasvattaminen lisää muutoksen mahdollisuutta terapiassa (Vall, Seikkula, Laitila, Holma, & Botella, 2014), etenkin jos terapeutti saa asiakkaan eri äänet keskustelemaan keskenään (Jakola, 2005). Vastuun ja selontekovelvollisuuden kysymykset voidaan nähdä yleisellä tasolla integraalisena osana dialogista lähestymistapaa (Vall ym., 2014).
Davies ja Harren (1990) mukaan ritualistinen ja muodollinen roolin käsite voidaan korvata positioilla, jotka ovat dynaamisia, muuttuvia ja jatkuvasti neuvoteltavia ja joihin liittyy emotionaalisia merkityksiä. Positiot heijastelevat puhujien vaihtelevia käsityksiä itsestään, jotka eivät aina ole koherentteja ja jotka voivat muuttua keskustelun aikana puhujien hyödyntäessä ”mahdollisia miniä”. Sekä roolin että position käsitteitä on hyödynnetty terapiatutkimuksessa (esim. Rober, 2008; Rober ym, 2008). Diskursiivisessa psykologiassa keskustelu nähdään toimintoina, jotka vaikuttavat muihin ihmisiin ja siten positioihin. Nämä toiminnot eivät ole pelkkiä kuvauksia sisäisistä tiloista, vaan ne vaikuttavat keskustelijoiden suhteellisiin positioihin paikallisessa sosiaalisessa ja moraalisessa järjestyksessä; kieli on siten paikka, jossa muutokset tapahtuvat ja jossa merkityksiä luodaan ja tuotetaan uudelleen. (Kurri, 2005; Wooffitt, 2005.) Salgado ja Clegg (2011) näkevätkin kielen toimintana, jossa merkitys on aina kahden tai useamman toimijan yhteinen tuotos, joka on olemassa vain suhteessa merkitysten muodostamaan verkkoon. Dialogisuus tarkoittaa siten myös sitä, että asiakas ei voi yksipuolisesti positioida itseään moraalisessa järjestyksessä miten haluaa (Kurri, 2005).
Diskursiivisen psykologian kontekstissa toimijuus nähdään sisäsyntyisenä osana persoonallisuutta, minkä kautta on mahdollista tarkastella itseyden ydintä. Keskustelun sisältö voidaan siten nähdä sosiaalisesti rakentuneina sisäisen todellisuuden ilmauksina. Huomio keskittyy siten keskustelussa esitettyjen ilmausten ontologiaan, jossa sisäiset tilat nähdään alisteisina näille ilmauksille. Niitä ei toisin sanoen yritetä havainnoida suoraan diskursiivisessa terapiatutkimuksessa (Kurri, 2005). Keskustelunanalyysin kontekstissa on tärkeää ymmärtää
positiointi asiakkaan ja terapeutin välisenä dialogisena tilana, jossa neuvottelut positioiden muutoksista tapahtuvat. Sisäinen dialogisuus voidaan nähdä olevan olemassa siltä osin, kuin se ilmenee terapeutin ja asiakkaan välisessä institutionaalis-kontekstuaalisessa keskustelussa.
Leimanin (2011) mukaan psykoterapiatutkimuksen tulisikin lähteä liikkeelle siitä, miten intrapsyykkiset toiminnot ilmentyvät terapeutin ja asiakkaan dialogissa. Salgado ja Clegg (2011) eivät anna dialogiselle psyykeelle minkäänlaista itsenäistä ontologista asemaa, vaan dialogisuus tarkoittaa heille muutosta ja sen säätelyä.