Noviisina auttamaan – empatian merkitys terapeuttisessa vuorovaikutuksessa
ITÄ-SUOMEN YLIOPISTO Filosofinen tiedekunta
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Psykologian oppiaine
Pro gradu -tutkielma Sampo Mutka 276008 Saija Ruotanen 241640 Elokuu 2016
Tiedekunta
Filosofinen tiedekunta
Osasto
Kasvatustieteiden ja psykologian osasto Tekijät
Sampo Mutka ja Saija Ruotanen Työn nimi
Noviisina auttamaan – empatian merkitys terapeuttisessa vuorovaikutuksessa
Pääaine Työn laji Päivämäärä Sivumäärä
Psykologia
Pro gradu -tutkielma x
21.7.2016 46 sivua Sivuainetutkielma
Kandidaatin tutkielma Aineopintojen tutkielma Tiivistelmä
Tämän tutkimuksen tarkoitus oli tutkia sitä, kuinka noviisiterapeutit osoittavat empatiaa toteuttamissaan psykoterapioissa. Toinen tutkimusaihe oli selvittää, miten onnistuneet tai epäonnistuneet empatian ilmaisut vaikuttavat osanottajien positioihin ja kuinka positioiden muutos vaikuttaa terapiaprosessin etenemiseen tarkasteltaessa vuorovaikutusta mikroanalyyttisella tasolla.
Aineisto koostui Åbo Akademin psykologian maisterivaiheen opiskelijoiden toteuttamista lyhytterapeuttisista KAT-interventioista, jotka on äänitetty ja videoitu vuosina 2012–2013. Terapeutteja oli aineistossa kaksi, joilla kummallakin oli yksi asiakas. Molemmat terapiaprosessinauhoitukset kestivät noin 20 tuntia, joten aineistoa käytettävissä oli yhteensä noin 40 tunnin verran.
Analyysissa hyödynnettiin diskursiiviseen psykologiaan pohjautuvaa menetelmää, joka sisältää aineksia myös keskustelunanalyyttisistä tutkimusmetodeista. Mikroanalyysiin tähtäävällä tarkkuudella oli mahdollista tutkia terapiaprosessin etenemistä ja empatian osoituksia vaiheittain, lausuma lausumalta. Se myös mahdollisti sekä terapeutin että asiakkaan position määrittelyn ja siinä vaiheittain tapahtuvat muutokset lyhyenkin keskustelun aikana.
Tutkimuksessamme empatia näyttäytyy ilmiönä, joka usein esiintyy ilmaisijansa taholta samanaikaisesti monimuotoisena; se voi ilmentyä niin kognitiiviseen havaitsemiseen ja tietoon, affektiiviseen osallistumiseen kuin jaettuihin kokemuksiin liittyvänä. Tuloksemme osoittavat, että noviisiterapeutit osoittavat empatiaa monin erilaisin tavoin vaikuttaen asiakkaiden positioiden muotoutumiseen ja muuttumiseen terapeuttisessa vuorovaikutuksessa. Tuloksista käy ilmi, kuinka noviisiterapeutin osoittama empatia dialogisessa vuorovaikutuksessa voi muuttaa asiakkaan positiota suhteessa keskustelun kohteena olevaan ongelmaansa.
Avainsanat: noviisiterapeutit, empatia, dialogisuus, positiot
Faculty
Philosophical Faculty
School
School of Educational Sciences and Psychology Authors
Sampo Mutka ja Saija Ruotanen Title
Noviisina auttamaan – empatian merkitys terapeuttisessa vuorovaikutuksessa
Main subject Level Date Number of pages Psychology
Master’s thesis x
21.7.2016 46 sivua Essay in minor studies
Bachelor studies Essay in special level studies
Abstract
The aim of this paper was to explore how novice therapists express empathy during psychotherapy sessions.
The second aim was to examine the ways in which successful and failed expressions of empathy shape the positions of the participants and the unfolding of the therapeutic process on microanalytic level.
The material consisted of recorded short term cognitive-analytic therapy processes filmed in 2012-2013. The processes were carried out by two psychology master level students. Both therapists had one client. The recorded duration of both processes was approximately 20 hours, so the material consisted of adding up to a total of 40 hours of psychotherapy sessions.
The analysis was performed using elements from both discursive psychology and conversation analysis. The microanalytic level of detail made it possible to examine one utterance at a time the unfolding of psychotherapeutic process and empathic expressions. In addition, changes in the positions of the participants in relatively short sequences were examined.
In this study empathy seems to be a multi-faceted phenomena which usually diversely on different levels simultaneously; it can manifest itself as cognitive perception and knowledge, affective participation and as shared experiences. Our results suggest that novice therapists express empathy in many different ways affecting their clients’ positions in therapeutic interaction. Furthermore, our results indicate that the empathy expressed by novice therapists can change the clients’ position in respect of her problem discussed in dialogical interaction.
Keywords: novice therapists, empathy, dialogism, positions
SISÄLLYS
1 JOHDANTO ... 1
1.1 Terapian lähtökohdat tutkimuksessa ... 2
1.2 Tutkimuksen käsitteelliset lähtökohdat ... 6
1.3 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset ... 11
2 MENETELMÄT ... 13
2.1 Aineisto ... 13
2.2 Tutkimusetiikka ... 13
2.3 Metodi ... 13
2.4 Tutkimuksen kulku ... 17
3 TULOKSET JA ANALYYSI ... 19
3.1 Kognitiivinen empatia ja positioiden muotoutuminen noviisiuden kontekstissa ... 19
3.2 Affektiivinen empatia ja positioiden muotoutuminen noviisiuden kontekstissa ... 25
3.3 Jaettu empatia ja positioiden muotoutuminen noviisiuden kontekstissa ... 31
4 POHDINTA ... 36
LÄHTEET ... 43
1 JOHDANTO
Empatia on Rogersin (1957) ajoista asti ollut terapiatyön keskeinen käsite. Tässä työssä tutkimme sitä, kuinka noviisiterapeutit osoittavat empatiaa lyhytterapiaprosesseissa. Keskeisiä empatian kanssa keskusteluttamiamme käsitteitä tutkimuksessamme ovat positiot ja se dialoginen tila, jossa ne muotoutuvat empatian osoitusten välityksellä. Tutkimus perustuu videoituun terapia-aineistoon, josta analysoimme keskustelunanalyysin keinoin mikrovuorovaikutusta osana puhetta toimintoina käsittelevää diskursiivista psykologiaa (mm.
Wooffitt, 2005). Idiografinen lähestymistapa mahdollistaa terapiaprosessin vaikuttavuuden tutkimisen riittävällä herkkyydellä (Vandenberghe & de Sousa, 2005), ja kuten Laitila (1996) kirjoittaa, se antaa myös valmiudet tutkia psykoterapiaprosessia vuorovaikutustaitojen näkökulmasta tavalla, jossa lingvistinen painotus yhdistyy jälkimoderniin kontekstuaalisuuden käsitteeseen. Tutkija on toisin sanoen tekemiensä tulkintojen kautta kiinteä osa tutkimaansa kohdetta. Keskitymme työssämme tutkimaan psykoterapiaa puheena ja pyrimme tuomaan tutkimamme ilmiöt näkyviksi keskustelunanalyyttisin keinoin, joita on laajasti hyödynnetty psykoterapiatutkimuksessa (mm. Peräkylä, Antaki, Vehviläinen, & Leudar, 2008; 2010; Kurri, 2005; Weiste & Peräkylä, 2014; Wynn & Wynn, 2006).
Tutkimuksemme aineisto koostuu opiskelijaterapeuttien ja heidän asiakkaidensa videoiduista terapiasessioista, joten tutkimuksemme merkittävä näkökohta on asiantuntijuuden kehittymisen merkitys psykoterapiaprosessissa. Kyky empatiaan on oletuksemme mukaan kokemattomalle terapeutille hyvin tärkeä työskentelyväline; näin tutkimuksemme kannalta keskeiseksi näkökulmaksi tarkentui empatian ja positioiden välinen dynamiikka noviisiuden kontekstissa.
Halusimme yrittää konkretisoida empatiaa käsitteenä: mistä itse asiassa puhutaan, kun puhutaan empaattisuudesta, ja miten osoitettu empatia vaikuttaa vuorovaikutuksen kulkuun?
Terapiatutkimuksen kentällä työmme sijoittuu enimmäkseen prosessitutkimuksen alueelle erotuksena tuloksellisuustutkimuksesta, sillä huomio keskittyy itse terapiassa tapahtuvaan vuorovaikutukseen (ks. Laitila, 1996; Peräkylä ym., 2008). Vaikka keskustelunanalyysi onkin puhtaan deskriptiivinen tutkimusmenetelmä (Peräkylä, 2004a), psykoterapian tutkiminen idiografis-kontekstuaalisena ilmiönä kääntää katseen psykoterapeuttiin, minkä lisäksi terapiaprosessissa tapahtuvien muutosten tarkastelu tuo tutkimuksemme osin tuloksellisuustutkimuksen kentälle (Laitila, 1996). Psykoterapian teho on todistettu monissa tutkimuksissa (ks. Seligman, 1995; Luborsky ym., 2002), mutta mielenkiintomme keskittyy erityisesti noviisiterapeutin osoittaman empatian merkitykseen psykoterapiaprosessin
kontekstissa. Dialogisuus tutkimuksessamme tarkoittaa huomion kohdistumista terapeutin ammattitaidon merkitykseen sen suhteen, mitä terapiassa lausutaan ja miten lausumat voidaan tulkita toimintoina.
1.1 Terapian lähtökohdat tutkimuksessa Psykoterapia instituutiona
Psykoterapia on sanallista tai sanatonta vuorovaikutusta, joka käsittelee asiakkaan elämän ongelmia (Laitila, 2004) tilanteessa, jossa asiakkaan kokema toimijuus tai minäpystyvyys on vähentynyt; sen tavoitteena on tunnistaa ja muuttaa haitallisia ajattelu- ja toimintatapoja (Leiman, 1994; Happo, Wahlström, & Lindfors, 2014). Terapeutin tehtävä on edistää asiakkaan toimijuuden tunteen palautumista muotoilemalla asiakkaan ongelma uudelleen samalla kuitenkin suojellen hänen kasvojaan (Kurri & Wahlström, 2007; ks. myös Goffman, 1955).
Perinteisesti asiakkaan ongelmia on lähestytty kognitiivis-emotionaalisesta lähestymistavasta, mutta nykyisin terapiaa on alettu tutkia puheen näkökulmasta (mm. Kurri & Wahlström, 2007;
Peräkylä, 2010) sekä oppimisprosessina (Happo ym., 2014). Terapeutin ja asiakkaan yhteistyössä Anderson ja Gooliashin (1992) painottavat sen tärkeyttä, että he puhuvat toistensa kanssa, eivät toisilleen, mikä on yhteisten merkitysten luomisen edellytys. KAT-terapiassa, jota aineistomme terapeutit toteuttavat, painottuu perinteisesti terapeutin tekemien reformulaatioiden merkitys. Niissä terapeutti muotoilee asiakkaan ongelmat kielellisesti uudelleen empaattisten kykyjensä avulla (Leiman, 1994). Reformulaatiot tarjoavat kiinnostavan pohjan tutkia kielellis-empaattisia formulaatioita diskursiivisen psykologian kontekstissa.
Psykoterapian vaikuttavuutta on tutkittu jo 1930-luvulta lähtien. Norcrossin (2002) asiantuntijaryhmän mukaan psykoterapiamuoto selittää vain 15% hoitotuloksesta, siinä missä psykoterapeuttinen vuorovaikutus selittää 30% ja muut tekijät jopa 55%. Laajoissa aineistossa valtaosa koki tilanteensa paremmaksi suuntauksesta riippumatta (Seligman, 1995), mikä tukee Rosenzweigin (1936) esittämää Dodo-lintu-tuomiota: kaikki terapiamuodot ovat voittajia (mm.
Luborsky, ym., 2002). Meta-analyysejä on kritisoitu herkkyyden puutteesta (Vandenberghe &
de Sousa, 2005), mikä ei kuitenkaan vähentäne suuntauksista riippumattomien tekijöiden merkitystä. Samstagin (2002) mukaan terapioiden erityispiirteiden vaikutusta onkin vaikea mitata ja vertailla luotettavasti. Jokainen terapiaprosessi muodostaa viime kädessä yksilöllisen
asiakas-terapeuttidyadin (Kazdin, 2005). On siten perusteita siirtää huomio psykoterapian yhteisiin tekijöihin, joihin empatia osana terapeutin henkilökohtaisia ominaisuuksia ja psykoterapeuttista vuorovaikutusta kuuluu (esim. Norcross, 2002; Patterson, 1984). Terapeutin ohjaava rooli on merkityksellinen terapiasuuntauksesta riippumatta (Happo ym., 2014).
Noviisiterapeutit
Terapeuttisen suhteen laadun laajasti ymmärrettynä uskotaan liittyvän sekä persoonallisuuden piirteisiin että terapeutin kommunikaatiotaitoihin (Wynn & Wynn, 2006). Laitila (2004) määrittelee psykoterapeutin asiantuntijuuden kyvyksi arvioida omaa ja asiakkaan positiota sekä terapiaprosessin kulkua ja siihen mukautumista; terapeutin perusvuorovaikutustaidot ovat kokemuksellisia ja edeltävät siten tieteellis-teoreettista tietoa. Olemme tutkimuksessamme kiinnostuneita siitä, minkälaisen merkityksen terapeuttinen perusvalmius – kyky empatiaan – saa koulutukseen ja kokemukseen nähden. Laitila (2004) esittää ekspertiisin jakautuvan faktuaaliseen, toiminnalliseen ja dialogisessa vuorovaikutuksessa spontaanisti syntyvään tietoon, joista viimeinen on tutkimuksemme fokuksessa terapeuttien kokemattomuuden ja rajoitetun koulutuksen valossa.
Tutkimuksemme lähtöoletuksena on ihmisen kyky kokea empatiaa (ks. esim. Gibbons, 2010).
Orlinskyn ja Rønnestadin (2005) kyselytutkimuksessa vastaajia pyydettiin arvioimaan itseään 11 terapeuttisen taidon osalta uransa alussa ja nykyhetkenä. Vastaajat eivät kokeneet menettäneensä minkään taidon hallintaa, vaikkakin kehittyneisyyden kokeminen joidenkin taitojen osalta oli hyvin pientä. Orlinsky ja Rønnestad toteavatkin, että kyseiset taidot olivat perustavanlaatuisia suhteisiin liittyviä taitoja, joita terapeutit kokivat jo hallitsevansa ryhtyessään terapiatyöhön. Taitoja olivat kyky muodostaa allianssi potilaan kanssa, ymmärtää heidän ongelmiaan, eläytyä erilaisten ihmisten kokemuksiin sekä keskustella potilaan huolista ja ymmärtää niitä. Heinosen (2014) tutkimuksessa ainoat ammatilliset piirteet, jotka ennustivat potilaiden arviota varhaisen allianssin laadusta, olivat suhteisiin liittyvät taidot, mikä ennusti vaikuttavuutta niin lyhytterapioiden kuin pidempien terapioiden kohdalla. Taitava terapeutti kykenee muuttamaan allianssikatkoksen voimavaraksi (ks. Voutilainen, Peräkylä, &
Ruusuvuori, 2010b).
Orlinsky ym. (1999) ovat huomauttaneet, että vaikka kansainvälisesti on eroja esimerkiksi ammatinharjoittamisen laillisuudessa, on olemassa väyliä, joiden kautta lahjakkaat ihmiset voivat vakiinnuttaa asemansa terapeutteina ilman konventionaalista ammattimaista koulutusta.
Skovholt (2012) toteaa, että luonnostaan auttamisessa taitavilla ihmisillä on varhaisesta elämästä lähtien kehittynyt kyky tunnistaa nopeasti ja tarkasti toisen ihmisen ahdistusta, ja heillä on kyky pitää yllä moninaisia perspektiivejä sekä kerätä informaatiota monista lähteistä samanaikaisesti havainnointiin liittyvän kypsyneisyyden ja empatian kautta. Toisaalta on myös olemassa riski, että noviisiterapeuttien kokemat suuret paineet onnistua täydellisesti vaikuttavat työskentelyyn niin, että siitä puuttuu rentous, ja vuorovaikutuksesta tulee totista ja jäykkää (Rønnestad & Skovholt, 2003). Heinosen (2014) tutkimuksessa selvisi, että terapeutin taitamattomuuden tunteet sekä nautinnon kokemuksen puute terapian alkuvaiheessa näyttävät vaikeuttavan allianssin muodostamista erityisesti lyhytterapioiden kohdalla.
Skovholt (2012) on määritellyt terapeutille tärkeitä ominaisuuksia, joita on kiinnostava tarkastella myös noviisiuden näkökulmasta; ensimmäisten joukossa hän mainitsee perustavanlaatuisen empatian kulttuurisen ymmärryksen ohella. Perustavanlaatuisella empatialla Skovholt viittaa ihmiselle luontaiseen taipumukseen huolehtia omasta hyvinvoinnistaan omien aistikokemustensa tuottaman informaation kautta. Terapeutin tehtävä on kuitenkin säilyttää oma havaintosysteeminsä ja vahva tunne omasta itsestään myös yrittäessään havainnoida samanaikaisesti maailmaa toisen aistien kautta, mikä Skovholtin mukaan ei ole ihmiselle luontainen kyky, ja näin erottaa ammatillisen auttamisen interpersoonallisesta perheen tai ystävien tarjoamasta tuesta. Skovholtin kuvaa toisen kokeman ymmärtämisen olevan vaikea ja mahdollisesti uuvuttava pyyntö, sillä ihmiset havaitsevat samastakin ympäristöstä erilaisia asioita. Onnistuessaan empatia on kuitenkin valtava lahja, josta suuren osan terapiatyön positiivisesta voimasta voidaan katsoa johtuvan. Tiukasti hoitosuosituksia seuraavat psykoterapeutit saavat Norcrossin (2002) mukaan huonompia tuloksia kuin työtavoissaan joustavat. Toisaalta Rønnestad ja Skovholt (2003) ovat todenneet, että noviisiterapeutin pelastusrenkaana toimivat ennalta hyvin opiskellut terapian viitekehykset.
Terapian vuorovaikutuksellinen luonne tekee kuitenkin terapeutin toimenpiteiden erottelun itsenäisiksi prosessimuuttujiksi mahdottomaksi (Leiman, 2004).
Theriaultin, Gazzolan ja Richardsonin (2009) haastattelututkimuksen mukaan ammattitaidottomuuden kokemus on tabu niin noviisien kuin kokeneempien terapeuttien
kohdalla. Ammattitaidottomuuden kokemuksen tarkastelulla oli Theriaultin ym. (2009) mukaan sekä positiivisia että negatiivisia vaikutuksia terapiasession aikana ja sen jälkeen.
Positiivisia vaikutuksia olivat lisääntynyt tarkoituksellisuus, suotuisat taktiset muutokset sekä ohjaajan harkittu yritys muuttaa terapian tahtia. Terapeutit yrittivät ensiksi tuoda esille keskittyneisyyttään sekä lisätä sitä ja kokivat tulleensa sitä kautta refleksiivisemmiksi ja analyyttisemmiksi asiakkaiden puheessa tapahtuvien vaihdosten mekanismeja koskien ja kykenevänsä paremmin suunnitelmallisesti valitsemaan palautteensa. Terapian tahdin muuttaminen eli useimmiten hidastaminen ja hetkeen keskittyminen oli sen sijaan Theriaultin ym. (2009) tutkimuksessa yleisin välitön palaute, joka seurasi itseä koskevasta epävarmuuden kokemuksesta, ja siihen liittyen oli raportoitu runsaasti positiivisia kokemuksia. Rønnestad ja Skovholt (2003) ovat kuvanneet aloittavan terapeutin toiminnan fokusta konventionaalisena auttamiskäsityksenä, joka on muotoutunut henkilökohtaisten taipumusten ja kulturaalisten diskurssien myötä.
Konventionaalisiin auttamisen piirteisiin kuuluvat Rønnestadin ja Skovholtin (2003) mukaan nopea ongelmanmääritys, vahvan emotionaalisen tuen tarjoaminen, sympatian tarjoaminen empatian sijasta sekä omiin kokemuksiin pohjautuvien neuvojen antaminen. Kentälle siirtymisen vaiheessa tapahtuu tyypillisesti muutos huomion suuntaamisessa ja käyttäytymisessä, kun maallikkoauttaja astuu ammattilaisen rooliin. Rønnestadin ja Skovholtin (2003) mukaan huomio siirtyy kohti teoreettista tietoa käyttäytymisestä sekä kohti ammatillisuuteen perustuvaa ymmärrystä metodeista ja tekniikoista, ja terapeuttiharjoittelijan omista elämänkokemuksista lähtöisin olevat auttamisyritykset vähenevät. Opiskelijan toiminnasta tulee vähitellen yhä enemmän ulkoa ohjautuvaa. Hänen käyttäytymisensä rentous vähenee ja muuttuu jäykemmäksi. Huumorin käyttö tässä yhteydessä voidaan nähdä Rønnestadin ja Skovholtin (2003) mukaan merkkinä siirtymästä rennosta alkuvaiheen otteesta jäykkään ja epäluontevaan olemukseen harjoittelujakson aikana palautuakseen ammatillisen kokemuksen kasvaessa jälleen luonnollisemmaksi ja joustavammaksi.
Rønnestad ja Skovholt (2001) ovat tunnistaneet senioriterapeutteja haastattelemalla neljä ammatillisen kehittymisen aluetta: varhaisen elämänkokemuksen, kumuloituvan ammatillisen kokemuksen, vuorovaikutuksen kokeneempien kollegoiden kanssa sekä omat aikuiselämän kokemukset. Mitkä tahansa syvälliset kokemukset jollakin näistä alueista voivat Rønnestadin ja Skovholtin (2001) mukaan vaikuttaa radikaalisti ammatin harjoittamiseen. Optimaalisesti kehittyäkseen terapeuttien tulisikin jatkuvasti prosessoida ja reflektoida kokemuksiaan sekä
henkilökohtaisessa elämässään että työelämässään. Toisaalta noviisi joutuu ensimmäiset asiakkaansa kohdatessaan tietoisena hylkäämään arjessa aiemmin hyödyntämänsä auttamisen tavat sopimattomina tai epävalideina (Rønnestad & Skovholt, 2003). Vaikka tutkimuksemme keskiössä ei olekaan ammattitaidottomuuden kokemuksen tarkastelu, on mielestämme mielenkiintoista peilata havaintojamme raportoituihin ammattitaidottomuuden kokemuksiin.
Voisi olettaa, että empatian osoituksen epäonnistuessa terapiassa tapahtuvan allianssikatkoksen (ks. esim. Ribeiro, Ribeiro, Gonçalves, Horvath, & Stiles, 2012; Norcross, 2002) myötä terapeutti saattaa kokea ammattitaidottomuutta.
1.2 Tutkimuksen käsitteelliset lähtökohdat Empatia
Empatia on monimuotoinen ja kiisteltykin käsite (Gibbons, 2010). Bachelor (1988) katsoo, että empatia itsessään voi sisältää terapeuttisen vaikutuksen, helpottaa asiakkaiden ahdinkoa ja toimia terapeuttista sitoutumista syventävänä tekijänä. Wynn ja Wynnin (2006) mukaan empatia taas on kaiken parantavan vuorovaikutuksen juuri, joka mainitaan usein terveydenhuollon ammattihenkilöiden rooleja kuvaavassa kirjallisuudessa. Se ilmenee terapiassa yksinkertaisimmillaan terapeutin pyrkimyksenä ymmärtää hyväksyvästi asiakkaan näkökulmaa (Rogers, 1959; Stiles, 2008) toimien näin muutoksen mahdollistajana (Elliott &
Freire, 2007). Asiakaskeskeisen työtavan uranuurtaja Carl Rogers painotti empatian merkitystä reflektoinnin välittäjänä ja siten asiakassuhteen eli terapeuttisen allianssin rakentajana ja terapeuttisen muutoksen mahdollistajana (Rakkolainen, & Ehrling, 2012). Rogers (1957) edellytti terapeutilta asiakkaan ehdotonta hyväksymistä, mikä suojelee potilaan kasvoja terapiaistunnossa. Terapeutin empaattisuus tarkoittaa Rogersille asiakkaan tunteisiin eläytymistä, mutta niiden pitämistä erillään terapeutin omista tuntemuksista. Rogersin työhön perustuvat tutkimukset olivat lisäksi ensimmäisiä, jotka osoittivat empatian merkityksen kaikille psykoterapioille yhteisenä vaikuttavuustekijänä (Leiman, 2004). Empatian ei kuitenkaan pitäisi olla terapeutille itseisarvo, vaan työkalu, jolla haluttuun päämäärän pyritään (Elliott, Bohart, Watson, & Greenberg, 2011).
Terapeuttinen allianssi ja empatia ovat onnistunutta terapiaa ennustavia tekijöitä (Horvath &
Symonds, 1991; Elliott ym., 2011). Empatian merkitys terapian vaikuttavuudelle onkin jopa suurempi kuin terapiasuuntauksen (Norcross, 2002). Sekä kliinisessä teoriassa että empiirisessä
tutkimuksessa on usein huomautettu, että se, miten terapeutit puhuvat, on yhtä tärkeää kuin se, mitä he sanovat. Myersin (2000) mukaan yksittäiset empatiaa ilmaisevat toimenpiteet, kuten selventäminen tai yksityiskohtien muistaminen, eivät selitä terapeutin koettua empaattisuutta ja asiakkaan ymmärretyksi ja kuulluksi tulemisen kokemusta kokonaisuudessaan, vaan ne muotoutuvat yksilöllisesti jokaisessa vuorovaikutustilanteessa. Empatia ei siten ole ainoastaan terapeutista riippuva tekijä, vaan asiakkaat reagoivat empatian ilmaisuihin eri tavalla (Elliott ym., 2011). Terapeutin tekemät empaattiset reflektiot voidaankin nähdä yrityksenä korjata asiakkaan ilmaisema symbolisesti epätäydellisen kokemuksen ilmaisu, joka johtaa epäonnistuneeseen kommunikaatioon (Stiles, 2008).
Psykoterapiassa tapahtuva toivottu muutos lähtee usein liikkeelle asiakkaan kokemuksen validoimisen ja haastamisen välisestä sopivasta suhteesta, jossa validoinnin on tarkoitus luoda muutokselle otollinen turvallinen ilmapiiri (Ribeiro ym., 2012). Validointi pohjaa empatiaan siinä mielessä, että se tarjoaa paitsi ymmärrystä asiakkaan näkökulmasta, niin myös aktiivista henkistä tukea itsereflektion mahdollistajana (Norcross, 2002). Haastaminen ja terapeuttisessa prosessissa eteneminen eivät siten ole mahdollisia ilman empaattis-validoivaa työotetta.
Toisaalta liiallinen haastaminen tai ylenmääräinen validointi voivat olla esteitä terapeuttiselle muutokselle (Ribeiro ym., 2012). Weiste ja Peräkylä (2014) ovat tunnistaneet terapiaprosesseissa kaksi vuorovaikutuksellista kehityskaarta, joissa terapeutti joko validoi tai haastaa asiakkaan tunteita. Kehityskaarten välinen ero ei ollut ilmeinen terapeutin ilmaisun sanastollisessa muotoilussa, joka aloitti kehityskaaren. Muotoilun prosodiset piirteet ennakoivat kehityskaaren suuntaa: Ne muotoilut, jotka johtivat validoivaan kehityskaareen, identifioitiin prosodisesti jatkuviksi. Muotoiluista, jotka johtivat haastavaan kehityskaareen, tunnistettiin prosodista epäjatkuvuutta.
Elliottin ym. (2011) mukaan asiakkaan ja havainnoitsijan havainnot empatiasta ennustavat paremmin terapian tuloksellisuutta kuin terapeutin havainnot empaattisen tarkkuuden mittareista. On olennaisen tärkeää, että terapeutti yrittää ymmärtää asiakastaan ja demonstroida tätä ymmärrystä palautteiden kautta, jotka liittyvät havaittuihin asiakkaan tarpeisiin. Empatian osoittaminen sopivassa määrin riippuukin pitkälti terapeutin kokemuksesta, sillä asiakkaiden tapa reagoida empatiaan ei ole yksiselitteinen. Norcross (2002) erottaa empatialle kolme toimintamekanismia: empatia rakentaa luottamusta osapuolten välille, se auttaa palauttamaan asiakkaan itsearvostusta sekä vaikuttaa vapauttavasti asiakkaan ajatteluprosesseihin. Wynn ja Wynn (2006) ovat kuitenkin huomauttaneet, että empatian tärkeyttä terapeuttiselle allianssille
ja psykoterapian onnistumiselle on tutkittu paljon, mutta vähän on kiinnitetty huomiota niiden aktuaalisten lauselmien yksityiskohtaiseen tutkimiseen, joiden kautta empatia saadaan aikaan.
Empatiaa voidaan pitää piirteen kaltaisena ominaisuutena, kognitiivis-affektiivisena tilana tai vuorovaikutuksen kautta saavutettuna ilmiönä (Duan & Hill, 1996; Wynn & Wynn, 2006).
Wynn ja Wynn (2006) esittävät, että Bachelorin (1988) jaottelu kognitiiviseen, affektiiviseen ja jaettuun empatiaan voidaan havaita tosiasiallisista puheen sekvensseistä, ja tämä on myös käsillä olevan tutkimuksen teoreettisen tarkastelun lähtökohta. Bachelorin (1988) jaottelussa empatia perustuu sen terapeuttiseen funktioon. Jaottelussa kognitiivinen empatia tarkoittaa asiakkaan havaitsemaa, asiaa ymmärrettäväksi tekevää empatiaa, jonka myötä asiakas kokee terapeutin ymmärtävän hänen sen hetkistä sisäistä kokemustaan, tilaansa tai motivaatiotaan;
viimeksi mainittu voi Bachelorin (1988) mukaan olla avoimesti ilmaistu, mutta myös implisiittisesti ymmärretty. Affektiivinen empatia viittaa asiakkaan kokemukseen terapeutin osallistumisesta hänen senhetkiseen tunnetilaansa: asiakas havaitsee terapeutin kokevan samaa tunnetta kuin hän itse sillä hetkellä tuntee. Jaettu empatia merkitsee jaottelussa asiakkaan kokemusta siitä, että terapeutti tuo keskustelussa helposti julki omia mielipiteitään tai kokemuksiaan asiakkaan kertoman pohjalta (Bachelor, 1988).
Wynn ja Wynn (2006) katsovat näiden empatian tyyppien olevan korkeamman tason keskustelullisia resursseja, jotka rakentuvat perustavanlaatuisemmille resursseille, kuten kysymyksille, väitteille ja muun tyyppisille lausumille sekä nonverbaaliselle käyttäytymiselle.
Empatia- ja hyväksymistaidoissa on luonnollisia eroja ihmisten välillä. Heinonen (2014) on löytänyt näyttöä luonnollisen lahjakkuuden puolesta empatiataidoissa, mutta on olemassa näyttöä myös siitä, että näitä taitoja on yksilöstä riippuen mahdollista kehittää (ks. Moyers, 2014) Käsillä olevassa tutkimuksessa olemme kiinnostuneita paitsi mahdollisesta noviisiterapeutin osoittaman kognitiivisen, affektiivisen ja jaetun empatian tarkastelemisesta, niin myös siitä, ottaako asiakas empatian ilmaisun vastaan, ja millainen positio vuorovaikutuksen osallisille noissa tilanteissa näyttää muotoutuvan. Goffmanin (1956) mukaan ei ole olemassa vuorovaikutustilannetta, johon ei liittyisi yhden tai useamman osapuolen nolostumisen vaaraa, joten mielestämme on luontevaa kysyä, miten terapeutin osoittama empatia voi estää asiakasta menettämästä kasvojaan terapiaistunnon aikana. Goffmanin (1955) määrittelemät kasvot tarkoittavat ihmisen positiivista sosiaalista arvoa, jota muiden odotetaan
kunnioittavan ja suojelevan. Tätä molemminpuolista suojelua puolestaan kutsutaan kasvotyöksi, joka on lähes kaiken kanssakäymisen edellytys.
Dialogiset positiot
Dialogisuus voidaan ymmärtää terapiassa dialogisesti jäsentyneenä vuorovaikutuksena (Seikkula, Laitila, & Rober, 2012) sekä intrapsyykkisenä ilmiönä, joka perustuu Mihail Bahtinin käsitykseen minästä erilaisten äänien kokonaisuutena, moniäänisyytenä (Rober, 2005). Ihmisen psyyke nähdään bahtinilaisessa teoriassa sosiaalisesti rakentuneena kokonaisuutena, joka syntyy ja muovautuu ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa Tämä sosiaalinen todellisuus vaikuttaa sekä ihmisten välillä että ihmisten sisäisenä dialogina (Salgado
& Clegg, 2011). Yksittäinen ihminen voi muuttaa lausumillaan positiotaan ja siten puhua eri äänillä keskustelun aikana, minkä lisäksi yksittäinen lausuma voi sisältää useamman äänen (Seikkula ym., 2012). Kuten Hermans (2001) esittää, positiointi ymmärretään tässä työssä dialogisesti rakentuneena interpersonaalisena ilmiönä.
Terapeuttien sisäistä keskustelua on tutkittu dialogisena itsenä, joka muodostaa sisäisiä minäpositioita. Rober, Elliott, Buysse, Loots, ja Corte (2008) löysivät tutkimuksessaan neljä positiota, joihin terapeutti voi asettua: asiakkaan prosessin seuraaminen, asiakkaan tarinan käsittely, keskittyminen terapeutin omiin kokemuksiin ja terapeuttisesta prosessista huolehtiminen. Nämä positiot muodostavat terapeutin moniäänisyyden, eräänlaisen sisäisen väittelyn, ja ovat terapeutille voimavara, joka voi auttaa terapeuttia hallitsemaan epävarmuuden tunnetta. Joskin ne voivat kasvaa terapeutin työn esteeksi esimerkiksi vihaisen äänen saadessa vallan. Sisäisen dialogin ongelmakohtien paikantaminen voi kuitenkin hyödyttää noviisiterapeutteja. Terapeutin tekemä vääränlaisen position asettaminen hänelle itselleen tai asiakkaalle saattaa olla uhka terapian onnistumiselle, mutta terapeutin emootioiden tarkka itsereflektio voi muuttaa uhan mahdollisuudeksi (Rober, 2008). Kuten Rönnestad ja Skovholt (2003) kirjoittavat, mikäli terapeutti ei sitoudu itsereflektion prosessiin terapian aikana, voi terapiaprosessi kokonaisuutena pysähdellä tai sen laatu heikentyä.
Terapeutin oman position korostaminen asiakkaan position kustannuksella tulkittiin puolestaan Myersin (2000) tutkimuksessa osoitukseksi vähäisestä empatiasta. Anderson ja Goolishianin (1992) esittävät, että vaikka asiakas ei ole psykoterapian asiantuntija, tulisi terapeutin luopua
teoreettisista ennakkokäsityksistään ja ottaa ei-tietämisen positio asiakkaaseen nähden, sillä merkityksellinen tieto luodaan vasta keskustelun kautta. Terapeutin ei-tietämisen asenne ei kuitenkaan Roberin (2005) mukaan yksipuolisesti tulkittuna välitä riittävän hyvin terapeutin roolia vuorovaikutuksessa: terapeutti tuo koko persoonansa ja kokemuksensa mukaan terapiaprosessiin. Vaikka asiakas nimettäisiinkin oman elämänsä asiantuntijaksi, on terapeutti terapiaprosessin ja dialogisen tilan luomisen asiantuntija ja fasilitaattori (Anderson &
Goolishian, 1992). Terapeutti ei ole siten pelkkä passiivisen empaattinen kuuntelija, vaan hänen tehtävänsä on päästää asiakkaan kaikki äänet kuuluviin (Rober, 2005; Rober 2015). Eri äänten diversiteetin kasvattaminen lisää muutoksen mahdollisuutta terapiassa (Vall, Seikkula, Laitila, Holma, & Botella, 2014), etenkin jos terapeutti saa asiakkaan eri äänet keskustelemaan keskenään (Jakola, 2005). Vastuun ja selontekovelvollisuuden kysymykset voidaan nähdä yleisellä tasolla integraalisena osana dialogista lähestymistapaa (Vall ym., 2014).
Davies ja Harren (1990) mukaan ritualistinen ja muodollinen roolin käsite voidaan korvata positioilla, jotka ovat dynaamisia, muuttuvia ja jatkuvasti neuvoteltavia ja joihin liittyy emotionaalisia merkityksiä. Positiot heijastelevat puhujien vaihtelevia käsityksiä itsestään, jotka eivät aina ole koherentteja ja jotka voivat muuttua keskustelun aikana puhujien hyödyntäessä ”mahdollisia miniä”. Sekä roolin että position käsitteitä on hyödynnetty terapiatutkimuksessa (esim. Rober, 2008; Rober ym, 2008). Diskursiivisessa psykologiassa keskustelu nähdään toimintoina, jotka vaikuttavat muihin ihmisiin ja siten positioihin. Nämä toiminnot eivät ole pelkkiä kuvauksia sisäisistä tiloista, vaan ne vaikuttavat keskustelijoiden suhteellisiin positioihin paikallisessa sosiaalisessa ja moraalisessa järjestyksessä; kieli on siten paikka, jossa muutokset tapahtuvat ja jossa merkityksiä luodaan ja tuotetaan uudelleen. (Kurri, 2005; Wooffitt, 2005.) Salgado ja Clegg (2011) näkevätkin kielen toimintana, jossa merkitys on aina kahden tai useamman toimijan yhteinen tuotos, joka on olemassa vain suhteessa merkitysten muodostamaan verkkoon. Dialogisuus tarkoittaa siten myös sitä, että asiakas ei voi yksipuolisesti positioida itseään moraalisessa järjestyksessä miten haluaa (Kurri, 2005).
Diskursiivisen psykologian kontekstissa toimijuus nähdään sisäsyntyisenä osana persoonallisuutta, minkä kautta on mahdollista tarkastella itseyden ydintä. Keskustelun sisältö voidaan siten nähdä sosiaalisesti rakentuneina sisäisen todellisuuden ilmauksina. Huomio keskittyy siten keskustelussa esitettyjen ilmausten ontologiaan, jossa sisäiset tilat nähdään alisteisina näille ilmauksille. Niitä ei toisin sanoen yritetä havainnoida suoraan diskursiivisessa terapiatutkimuksessa (Kurri, 2005). Keskustelunanalyysin kontekstissa on tärkeää ymmärtää
positiointi asiakkaan ja terapeutin välisenä dialogisena tilana, jossa neuvottelut positioiden muutoksista tapahtuvat. Sisäinen dialogisuus voidaan nähdä olevan olemassa siltä osin, kuin se ilmenee terapeutin ja asiakkaan välisessä institutionaalis-kontekstuaalisessa keskustelussa.
Leimanin (2011) mukaan psykoterapiatutkimuksen tulisikin lähteä liikkeelle siitä, miten intrapsyykkiset toiminnot ilmentyvät terapeutin ja asiakkaan dialogissa. Salgado ja Clegg (2011) eivät anna dialogiselle psyykeelle minkäänlaista itsenäistä ontologista asemaa, vaan dialogisuus tarkoittaa heille muutosta ja sen säätelyä.
1.3 Tutkimusongelma ja tutkimuskysymykset
Tutkimusongelmamme oli selvittää, kuinka noviisiterapeutit osoittavat empatiaa ja millainen rooli sillä on vuorovaikutuksen etenemisessä. Erityisesti tarkastelimme sitä, millä tavoin noviisiterapeutit ilmaisevat empatiaa tilanteissa, joissa empatian tarkoitus on edistää asiakkaan terapeuttista muutosprosessia koskien jotakin vuorovaikutuksessa nimettyä asiakkaan ongelmaa sekä sitä, millaiset positiot vuorovaikutuksen osapuolille muotoutuvat empatian osoittamisen myötä. Kurrin (2005) ratkaisua mukaillen yhdistelemme keskustelunanalyyttisia välineitä, kuten vierusparin ja sekvenssin käsitteitä, diskursiivisen psykologian tutkimusotteeseen. Tutkimuskysymyksemme ovat:
Millä tavoin noviisiterapeutti osoittaa empatiaa asiakkaalle?
Millaisia vaikutuksia noviisiterapeutin osoittamalla empatialla on osallistujien positioiden muotoutumiseen psykoterapeuttisissa vuorovaikutustilanteissa?
Ensimmäisessä kysymyksessä pyrimme hyödyntämään Bachelorin (1988) jaottelua empatian eri dimensioista tarkastellen sitä, voidaanko empatiaa jakaa puhtaasti kolmeen eri luokkaan tutkijoiden tekemien tulkintojen kautta. Suuri mielenkiinto kohdistui siihen, millaisissa tilanteissa terapeutit osoittivat empatian lajeja ja miten asiakas näihin suhtautui. Aineisto tarjosi mahdollisuuden jatkaa empatian tutkimusperinnettä noviisiuden kontekstissa, mikä on olennainen osa tarkastelumme viitekehystä.
Toisessa kysymyksessä olemme kiinnostuneita myös siitä, miten onnistunut tai epäonnistunut empatia vaikuttaa osapuolten positioiden muutoksiin. Terapeutti on terapeuttisen dialogin asiantuntija ja fasilitaattori, minkä vuoksi on relevanttia tutkia empatiaa dialogisen muutoksen
työkaluna. Aineisto antoi mahdollisuuden tarkastella sitä, vaikuttaako terapeutin osoittama empatia kielellisesti ilmaistuna asiakkaan sisäiseen merkityksenannon prosessiin.
2 MENETELMÄT 2.1 Aineisto
Aineistomme koostuu vuosina 2012–2013 Åbo Akademin psykologian opiskelijoiden opintoihin kuuluneista, videoiduista ja äänitetyistä terapiasessioista. Terapiaan osallistuneet olivat vapaaehtoisia, jotka ovat antaneet suostumuksensa materiaalin käyttöön opiskelu- ja tutkimustarkoituksessa. Kaikki tunnistetiedot on tästä työstä poistettu ajantasaisten eettisten ohjeiden mukaisesti. Käyttämämme aineisto koostui kahdesta kognitiivis-analyyttisestä terapiaprosessista, jotka sisältävät kumpikin noin kaksikymmentä sessiota, eli yhteensä noin neljäkymmentä tuntia materiaalia. Kummassakin prosessissa sekä asiakas että terapeutti olivat eri henkilöitä. Opiskelijaterapeutit ovat saaneet työnohjausta prosessien aikana. Kuten Rønnestad ja Skovholt (2003) painottavat, havainnoivien ammattilaisten tuki ja rohkaisu ovat erittäin tärkeitä erityisesti noviiseille, jotka kohtaavat ensimmäiset asiakkaansa, ja ammattilaisilla on suuri vaikutus prosessin ohjaajina. Emme kuitenkaan tässä yhteydessä pysty käsittelemään tarkemmin noviisiterapeutin ja ohjaajan suhdetta.
2.2 Tutkimusetiikka
Olemme huomioineet asiaankuuluvan tutkimusetiikan tutkimusprosessimme kaikissa vaiheissa. Åbo Akademin eettinen lautakunta on antanut puoltavan lausunnon aineiston käyttämisestä tutkimustarkoituksiin. Terapiaprosessien kaikki osapuolet ovat antaneet tietoisen suostumuksen terapiaprosessin kuvaamiseen ja äänittämiseen sekä nauhoitusten hyödyntämiseen tutkimuskäytössä. Kaikki näytteet on anonymisoitu niin, ettei terapeuttia tai asiakasta ole niiden perusteella mahdollista tunnistaa. Olemme valinneet näytteet niin, etteivät ne sisällä merkittävää henkilökohtaista tietoa kummastakaan osapuolesta. Olemme käsitelleet aineistoa täysin salassa pidettävänä tietona. Aineistoa on katsottu ja käsitelty ainoastaan Itä- Suomen yliopiston tiloissa niin, ettei ketään ulkopuolisia henkilöitä ole ollut samanaikaisesti läsnä. Olemme huolehtineet siitä, ettei tunnistetietoja sisältävää aineistoa ole voinut päätyä yliopiston ulkopuolelle.
2.3 Metodi
Kuten Pain (2009) esittää, huomion kääntyminen kielen tutkimiseen on yksi terapiatutkimuksen käännekohdista. Painin määrittelemät terapian reunaehdot relevanssi, johdonmukaisuus ja
yhteistyö rakentuvat kaikki kielellisesti, eivät sisäisten prosessien varaan. Harvey Sacksin etnometologian (ks. Goodwin & Heritage, 1990) pohjalta kehittämää keskustelunanalyysia on käytetty psykoterapiaprosessin tutkimisen apuvälineenä yksityiskohtaisesti tarkastelemaan, kuinka terapeutti ja asiakas yhteistyössä luovat psykoterapiaa hetki hetkeltä. Kuten Kurri (2005) esittää, sisäiseen psyykkiseen todellisuuteen viitataan kielellisessä analyysissa vain kielellisesti luodun todellisuuden ilmentäjänä, eikä terapeuttisen keskustelun rikkauden pitäisi viedä huomiota pois itse terapiakeskustelusta ja yhteisestä merkityksenannosta. Metodi asettuu siten laajasti ymmärretyn kontekstin ja mielensisäisen liikkeiden välimaastoon tutkimalla kieltä toimintoina; näin se asettaa siten tutkijoille erityisen haasteen tutkimuskohteena olevien lausumien relevanssin suhteen. Keskustelunanalyysi on perinteisesti ollut erityisen kiinnostunut keskustelun kulun odotusten vastaisista poikkeamista, joissa korostuu puhujan itsensä poikkeamalle antama merkitys (Wooffitt, 2005).
Keskustelunanalyysin ydin on sosiaalisen toiminnan sekventiaalisuuden ymmärtämisessä.
Psykoterapiatutkimuksessa menetelmän vahvuus on sen nimenomainen herkkyys vuorovaikutuksen nyansseille tutkimalla vuorovaikutuksen sekventiaalisuutta.
Keskustelunanalyysi perustuu käsityksiin luokista, jotka ohjaavat vuorovaikutuksen etenemistä – esimerkiksi kysymyksen esittäminen rajoittaa toisen osapuolen mahdollisuutta jatkaa sekvenssiä ja sisältää odotuksen vastauksen esittämisestä. Tämän tyyppisiä lyhyitä sekvenssejä kutsutaan vieruspareiksi, mitkä voidaan ymmärtää puheen perusyksiköksi.
Keskustelukumppanilla ei luonnollisesti ole minkäänlaista ehdotonta vaatimusta toimia odotusten mukaisesti, mutta joka tapauksessa jokainen lausuma ohjaa keskustelua tiettyyn suuntaan odotusten tai niiden rikkomisen kautta. Keskustelunanalyysin sekventiaalisuus mahdollistaa askel askeleelta sen tutkimisen, mitä psykoterapiassa tapahtuu. (Peräkylä ym., 2008.)
Harvey Sacksin alkuperäisen teesin mukaan keskustelunanalyysin avulla on mahdollista tutkia puhetta objektina sinänsä, jonka taustalla olevat säännönmukaisuudet on mahdollista selvittää (Pain, 2009). Menetelmän tarkoitus on tarkastella peräkkäisissä puheenvuoroissa esiintyviä säännönmukaisuuksia niin, että poikkeamat niistä on mahdollista havaita (Rakkolainen, &
Ehrling, 2012). Peräkkäiset vuorot tuovat siten esiin, minkälaisesta vuorovaikutustilanteesta on kyse. Psykoterapiaa keskustelunanalyyttisesti tarkasteltaessa usein esiintyvä perussekvenssi on 1) terapeutin aloitteellinen vuoro, 2) asiakkaan vastaus ja 3) terapeutin vastaus, joka ilmaisee asiakkaan vastauksen olevan riittävä tai jolla pyydetään lisätietoja ja lopuksi 4) asiakkaan
suppea tai laaja vastaus edelliseen (Bercelli, Rossano, & Viaro, 2008). Peräkylä (2010) on myös ehdottanut psykoanalyyttiseen terapia-aineistoon perustuen terapeutin tulkinta - asiakkaan vastaus - terapeutin uudelleentulkinta -sekvenssiä, jossa terapeutti pyrkii ohjaamaan edelleen asiakkaan huomiota tekemällään uudelleentulkinnalla. Keskustelunanalyysi mahdollistaa myös emootioiden tutkimisen vuorovaikutustilanteissa (Peräkylä, 2004b). Weisten ja Peräkylän (2014) mukaan ne muotoilut, jotka on sanastollisesti rakennettu osoittamaan terapeutin ymmärrystä koskien asiakkaan emootioita ja jotka osoittavat prosodista jatkuvuutta asiakkaan puheeseen, näyttävät ilmaisevan empaattisen kommunikaation emotionaalista aspektia.
Keskustelunanalyysin avulla on tutkittu myös sitä, miten terapeutin tekemä uudelleenformulointi reflektiivisen kuuntelun kontekstissa ohjaa terapian etenemistä.
Terapeutin käyttämistä keinoista haastaminen ja korjaaminen ovat harvinaisempia konfrontatiivisia tapoja saada asiakas arvioimaan omia näkemyksiään. Yleisempiä ovat uudelleentulkinta ja laajennukset, joista ensimmäisessä terapeutti pyrkii muotoilemaan asiakkaan tarjoaman merkityksen uudelleen, kun taas jälkimmäisessä terapeutti pyrkii viemään keskustelua eteenpäin terapeutin täydentäessä asiakkaan lausumia ja näin venyttäessä henkilökohtaisen kokemuksen rajoja. Tiivistäessään asiakkaan lauseen lyhyeen yhteenvetoon terapeutti tekee valintoja sen suhteen, mitä hän haluaa nostaa esiin asiakkaan omasta puheesta ja mitä hän jättää lausumatta. Terapeuttisessa vuorovaikutuksessa formulaatio vaikuttaa erityisesti siihen, miten terapeutti saa asiakkaan hyväksymään esiin nostetun näkökulman (Antaki, 2008). Hieman samantyyppisesti empatiaa ovat jaotelleet Elliott kumppaneineen (2011). Huomion kiinnittäminen näin muodostuviin vieruspareihin mahdollistaa sen tutkimisen, kuinka osanottajat neuvottelevat positioistaan jaetun todellisuuden sisällä (Kurri, 2005).
Garfinkel ja Sacks määrittelivät formulaation liimaksi, joka vahvistaa osallistujien välistä keskustelua. Heritage ja Watson ovat kehittäneet käsitystä eteenpäin niin, että formulaatiot ilmaisevat ymmärrystä siitä, mitä keskustelun toinen osapuoli lausuu. Tässä kontekstissa formulaation ymmärretään koostuvan poistamisesta, valinnasta ja muunnoksesta. Formulaation päämääränä on yhteisen sopimuksen saavuttaminen. Institutionaalisessa mielessä formulaation tehtävä vaihtelee puhetilanteen mukaan. Sen päätehtävä on kuitenkin tarjota vastapuolelle mahdollisuus selventää puheenvuoroaan ja viedä keskustelua eteenpäin omista intresseistä käsin (Antaki, 2008). Formulaatiot voivat toimia empatian välittäjinä (ks. Weiste & Peräkylä, 2014), jolloin terapeutin aloittama vierusparisekvenssi luo odotuksen empatian
vastaanottamisen ilmaisemisesta asiakkaan taholta, tai sen epäonnistumisesta, mikäli asiakas ei täydennä vierusparia odotusten mukaisesti. Onnistunut formulaatio edellyttää terapeutilta tarkkaa tulkintaa asiakkaan tunnetilasta ja kokemuksesta (Voutilainen, Peräkylä, &
Ruusuvuori, 2010a).
Mikäli asiakas ei ota vastaan empatiaa terapeutin odottamalla tavalla, voi se johtaa merkkeihin keskustelun epäonnistumisesta, kuten uudelleenmuotoiluihin, taukoihin ja odottamattomiin aiheen vaihdoksiin (Wynn & Wynn, 2006). Vaikka empatiaa ilmiönä ei ikään kuin voi ikään kuin manualisoida, asiakas voi vastaanottaa empatian ilmaisut vastaamalla odotusten mukaisesti terapeutin aiempaan lausumaan esimerkiksi vastaamalla kysymykseen, ilmaisemalla samanmielisyytensä väitteeseen, havainnollistamalla ymmärtämistä tai näyttämällä tunteitaan (Wynn & Wynn, 2006). Bercelli ym. (2008) listaavat viisi tapaa, joilla asiakkaat vastaavat terapeuttien tekemiin uudelleentulkintoihin. Ne vaihtelevat minimaalisesta vastauksesta tilanteeseen, jossa asiakas tarttuu terapeutin muotoiluun ja lähtee kuljettamaan sitä eteenpäin omasta näkökulmastaan tuoden siihen mukaan omakohtaisia aineksia. Erimielisyyttä sen sijaan ilmaistaan usein omaa puheenvuoroa edeltävällä hiljaisuudella ja epäröintiä ilmaisevillä täytesanoilla (Goodwin & Heritage, 1990).
Terapiaa keskustelunanalyyttisesti tutkittaessa huomio kiinnittyy siten siihen, miten keskustelukumppanit pyrkivät vaikuttamaan toisiinsa odotusarvosekvensseillä. Molempien osapuolten on tehtävä arvio vastapuolen osoittamasta ymmärryksestä sekä hänen vastauksensa mielekkyydestä, sillä kaikki vuorovaikutus rakentuu yhteisesti ymmärretyn sosiaalis-kielellisen todellisuuden varaan. Mikäli kyseinen ymmärrys puuttuu, voidaan vuorovaikutusta pitää epäonnistuneena. (Goodwin & Heritage, 1990.) Painin (2009) mukaan keskustelunanalyysin keskiössä on se, kuinka keskustelukumppanit ymmärtävät toisiaan. Terapeuttinen yhteistyö rakentuukin erityisesti tunnetaitojen varaan, joita analyysin avulla on mahdollista tutkia.
Terapia voidaan ajatella institutionaaliseksi vuorovaikutustilanteeksi, jota ohjaavat omat odotuksensa ja sääntönsä (Peräkylä ym., 2008). Pain (2009) kuitenkin esittää yhtäläisyyksiä ja eroja arkisen puheen ja terapiapuheen välillä, joista yksi on puheen suhteellinen vapaus.
Terapiatilanne instituutionaalisena puheena ei siten ole erityisen jäykästi formuloitu (vrt.
Wooffitt, 2005).
Wooffittin (2005) mukaan jo lausahdus “en tiedä” kaikkine variaatioineen voi olla mielenkiintoinen tutkimuskohde diskursiiviselle psykologialle. Se voidaan nähdä aktiivisena,
ihmisten väliseen dialogiseen suhteeseen suuntautuvana toimintona. Lausuma voidaan ymmärtää aktiivisena etäisyyden pitämisenä suhteessa lausumiin, joita kohtaan puhuja on välinpitämätön tai joiden voidaan ymmärtää sisältävän negatiivisia vihjauksia häntä kohtaan.
“En tiedä” voidaan näin ollen ymmärtää keskustelun vuorovaikutukselliseksi elementiksi sisäisen epävarmuuden ilmaisun sijaan, ja se voi edeltää esimerkiksi valittavaa, kuvailevaa tai selittävää puheenvuoroa. Fitzgerald ja Leudar (2014) ovat puolestaan selventäneet semanttisesti tyhjien puheenvuorojen käyttöä, jotka ilmentävät aktiivista kuuntelua. Niiden tehtävä voi vaihdella prosodian, ajoituksen ja foneettisen variaation mukaan, jolloin niiden ilmaisemat funktiot voivat liittyä esimerkiksi asiakkaan rohkaisemiseen, ymmärryksen tai empatian ilmaisuun tai oman puheenvuoron ennakointiin. Ei-semanttisilla ilmaisuilla terapeutit ohjaavat puhesekvenssiä oman harkintansa mukaan parhaaksi katsomaansa suuntaan.
2.4 Tutkimuksen kulku
Lähdimme toteuttamaan tutkimustamme aineistolähtöisesti sosiaalisen konstruktionismin periaatteiden mukaisesti puhtaalta pöydältä ilman ennakko-oletuksia tai tiukasti määriteltyä tutkimuskysymystä. Ohjauksessa sovitusti kiinnitimme kuitenkin alusta asti huomiota noviisiuteen terapeuttisen vuorovaikutuksen erityiskysymyksenä. Katsoimme aineiston huolellisesti läpi tehden muistiinpanoja merkityksellisiksi kokemistamme vuorovaikutustilanteista. Muistiinpanojen tarkoitus oli hahmottaa terapiaprosessien keskeisiä teemoja ja auttaa ymmärtämään niiden vuorovaikutusdynamiikkaa aineistoon eläytyen. Tässä kohtaa kiinnostuimme kahden terapeuttisen vuorovaikutussuhteen poikkeavuudesta suhteessa toisiinsa: toisessa terapiasuhteessa vuorovaikutus välittyi luottamuksellisena ja avoimena, toisessa se kuvautui hitaasti kehittyvänä melko epävarmassa ilmapiirissä. Tämä sai kiinnostumaan noviisiterapeuttien tavoista osoittaa empatiaa ja siitä, kuinka nuo tavat vaikuttavat vuorovaikutuksessa osallisena olevien asemiin. Lähdimme tarkastelemaan asiakkaan terapeutin empatian osoituksille antamia palautteita sekä empatian osoitusten seurauksia vuorovaikutuksessa hyödyntäen dialogisen positioiden muutosten tutkimista keskustelunanalyyttisiä käsitteitä hyväksi käyttäen.
Valitsimme empatian tutkimuksemme käsitteelliseksi lähtökohdaksi myös, koska yleisesti terapiaan ja kenties juuri noviisiterapeutteihin liittyvän, sisällöltään affektiiviseen empatiaan ja jopa sympatiaan yhdistetyn stereotypian tarkastelu herätti mielenkiintomme. Empatiaa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen perehdyttyämme päädyimme luokittelemaan
havaitsemamme empatian osoitukset vuorovaikutustilanteissa Bachelorin (1988) ehdottaman kolmiosaisen jaottelun mukaisesti kognitiiviseen, affektiiviseen ja jaettuun empatiaan. Vaikka Bachelor hyödynsikin jaottelussaan asiakkaiden itse raportoimia kokemuksia, ovat esimerkiksi Wynn ja Wynn (2006) hyödyntäneet Bachelorin käsitystä empatiasta saman tyyppisessä aineistossa eli videoiduissa terapiakeskusteluissa, johon he ovat soveltaneet keskustelunanalyysia. Näkökulma on siten siirtynyt asiakkaiden kokemuksista tutkijoiden tekemiin tulkintoihin. Koimme kotimaisen aineistomme tarjoavan hyvän mahdollisuuden toistaa Wynnin ja Wynnin (2006) tutkimus noviisiterapeuttien toteuttamien terapioiden kontekstissa.
Aineiston neljästä terapiaprosessista valitsimme tutkimukseemme vertailtavuuden vuoksi kaksi prosessia ensimmäisten terapiaistuntojen perusteella. Tutkimuskysymystämme tarkennettuamme lähdimme katsomaan muistiinpanojemme perusteella empatian ilmauksia sisältäviä vuorovaikutustilanteita uudelleen. Mielenkiintomme kohdistui erityisesti niihin sekvensseihin, joissa asiakas oli tuonut esiin vaikeita tai muuten itselleen merkityksellisiä tilanteita, joihin terapeutti reagoi osoittamalla empatiaa. Aineistossa oli lukuisia lyhyitä empatian osoittamisen tilanteita, joita kuvaa Bercellin kumppaneineen (2008) käsittelemä minimaalinen vastaus. Päätimme kuitenkin keskittyä merkityssisällöiltään runsaampiin sekvensseihin, joita valikoitui litteroitavaksi kymmenen kappaletta. Määrittelimme merkitykselliselle sekvenssille kriteeriksi sellaiset aiheet, joita oli käsitelty pitkin prosessia ja jotka yhdistyivät merkityksellisellä tavalla terapian alussa sovittuihin teemoihin.
Lopuksi teimme jokaisesta näytteestä taulukot, joihin hahmottelimme asiakkaan ja terapeutin positioiden muutoksia näytteiden sisältämien vierusparisekvenssien aikana. Empaattisissa sekvensseissä ikään kuin kulminoituivat olennaiset teemat tavalla, joka antoi terapeutille tilaisuuden haastaa positioita ja sitä myöten asiakkaan asialle antamaa merkitystä kognitiivisen, affektiivisen tai jaetun empatian avulla. Nämä ehdot eivät täyttyneet useissa lyhyissä empaattisissa sekvensseissä, joita oli aineistossa useita kymmeniä. Toisaalta taas jaettua ja affektiivista empatiaa esiintyi aineistossa huomattavani vähän verrattuna kognitiiviseen empatiaan, mikä edelleen rajasi valinnan mahdollisuuksiamme. Osa näytteistä oli hylättävä anonymiteettisuojan vuoksi. Lopulliseen työhön valitsimme yhteensä viisi näytettä, joiden uskomme edustavan kattavimmin erilaisia empatian osoittamisen tapoja ja vastaavan parhaiten aineistolle esittämiimme kysymyksiin.
3 TULOKSET JA ANALYYSI
Kaiken kaikkiaan tilanteita, joissa noviisiterapeutit osoittivat vuorovaikutuksessa selkeästi tai pitkäkestoisemmin empatiaa, oli varsin maltillisesti. Havaitsimme kaikkiaan 39 keskimäärin 45 minuutin mittaista terapiasessiota sisältäneessä aineistossamme selkeästi eniten kognitiivisen empatian osoittamisen tilanteita. Affektiivista ja jaettua empatiaa osoitettiin huomattavasti vähemmän. Aineistossa oli vain kaksi vuorovaikutustilannetta, joissa terapeutti osoitti jaettua empatiaa.
3.1 Kognitiivinen empatia ja positioiden muotoutuminen noviisiuden kontekstissa
Seuraavassa esitämme kaksi näytettä noviisiterapeutin osoittamasta kognitiivisesta empatiasta analysoiden sitä, kuinka empatian osoitus vaikuttaa asiakkaan position muotoutumiseen dialogisessa vuorovaikutuksessa.
Näyte 1. Prosessi 1. (11. sessio / kulunut aika 20:40)
Asiakas on terapian alusta asti puhunut hänelle vaikeasta, mutta ristiriitaisia tunnekokemuksia sisältävästä vaihtovuodesta. Asiakas ja terapeutti olivat sopineet siirtävänsä asian käsittelyä, kunnes asiakas olisi valmis käsittelemään aihetta. Vähän ennen näytettä asiakas nosti esiin vaihtovuotensa aikana kirjoittamansa päiväkirjat, joita hän on pitkästä aikaa uskaltanut lukea.
Asiakas kuvasi vaihto-oppilasvuotensa perheessä tapahtuneiden henkisesti kuormittavien asioiden käsittelyn siirtymistä aina eteenpäin niin omasta valmistautumattomuudestaan kuin läheisen vähättelystä johtuen, mihin terapeutti vastasi valmiuden käsitellä asiaa vaativan oman aikansa ja tilansa. Asiakas kertoo tapahtumien emotionaalisista seurauksista hänelle itselleen:
1 A1: Mut se on ainakin silleen jälkikäteen mitä kaveritkin on sanonu niin ne on sanonu et 2 sen kaks … vuotta sen jälkeen niin sä oot ihan pallo hukas. ((naurahdus)) Et oli 3 varmaan hieno vuosi joo mut kyllä se sut ihan sekasin ((naurahdus)) sai et.
4 T: mm.
5 A1: Et et. (4.6)
6 T: On ja sitte ... noin nuorella vielä … tavallaan just ku ... ei oo sitä niinku et on vielä siellä kodin … 7 vaikutuspiirissä eikä oo … mut on kuitenki aikuistumassa nii se on varmaan siinä
8 mielessä niinku … olisit sä menny viis vuotta myöhemmin niin se ois ollu ihan erilainen 9 kokemus.
10 A1: mm. mm.
11 T: (Siin ois tullu) (1.1) eri asiat ois ehkä sit noussu niinku (1.2) ei välttämät yhtään 12 helpompi mutta niinku. (1.7)
13 A1: mm. (1.9)
14 T: Mitä tota ... me- mm… mä en tiennykään että sä oot kirjottanu päiväkirjaa?
Asiakas on tuonut monessa kohdin esiin asian merkityksellisyyden hänelle ja halunsa käsitellä asiaa sen vaikeudesta huolimatta. Prosessin edettyä asiakas ja terapeutti tekivät sopimuksen aiheen käsittelystä terapeutin aloitteesta. Terapeuttinen suhde on tässä vaiheessa kehittynyt niin, että asiakas on valmis käsittelemään asiaa. Aiemmin aiheesta puhuttaessa terapeutti on tarjonnut asiakkaalle jaettua empatiaa KAT-terapian mukaisen turvapaikkatekniikan muodossa.
Yllä oleva näyte on kuvaava esimerkki kognitiivisesta empatiasta ja siihen liittyvästä myötätuntoisesta rationalisoinnista ja positiivisten puolten esille nostamisesta. Toisaalta näyte sisältää yllättävän elementin terapeutin tarjotessa takaisin asiakkaan hänelle tarjoamaan positiota, minkä jälkeen terapeutti siirtää keskustelun äkillisesti asiakkaan aiemmin mainitsemaan yksityiskohtaan.
Asiakas on aiemmassa sessiossa tuonut esiin, että isäntäperheen vaihdon myötä hän on kokenut voimakasta hallinnan menettämisen tunnetta, johon on yhdistynyt aiemmassa isäntäperheessä tapahtunut traumaattinen, väkivaltainen kokemus. Kielitaito on ollut toinen asiakkaan sopeutumista rajoittava tekijä. Asiakas korostaa avuttoman toimijan positiota ja toimijuuden menetystä käyttämällä kavereidensa ääntä todistajanaan riveillä 1–3. Terapeutti tunnistaa asiakkaan tunnetilan ja aiemmissa keskusteluissa vahvasti esiin tulleen motivaation puhua aiheesta ja tarjoaa tiedollisesti määrittyneen uudelleentulkinnan siitä, miksi tapahtui kuten tapahtui ja mitä olisi voinut tapahtua vanhemmalla iällä. Näin terapeutti tekee näkyväksi sisäsyntyisen uhriposition asiakkaan puheessa ja tarjoaa lähtökohdan position dialogiseen hyväksymiseen ja sitä kautta muutokseen. Muutos kuvastaa tässä terapeutin uudelleen muotoilemaa asiakkaan avuttomuuden positiota, jonka terapeutti muovaa uudestaan uhripositioksi. Asiakkaan toimijuus on tilanteessa vähentynyt, mutta avuttomuuden positiossa hän odottaa itseltään suurempaa toimijuutta.
Vieruspari I (rivit 1-5)
Vieruspari II (rivit 6-13)
Vieruspari II Vieruspari II (rivi 13)
Puuttuva päätäntä, uusi vieruspari (Rivi 14)
Asiakas Terapeutti Terapeutti Asiakas Terapeutti
Tarjoaa avuttoman toimijan positiota ->
Tarjoaa
uudelleentulkinnanosoitt aen kognitiivista empatiaa ->
Tarjoaa
olosuhteiden uhri- positiota
->
Mahdollisesti hyväksyy tai tunnistaa tarjotun position (?) ->
Ottaa ja antaa asiantuntijan position. Päättää vierusparin odottamattomasti
Taulukko 1. Positioiden muutos empaattisessa dialogisekvenssissä
Uudelleentulkinta mahdollistaa tässä näytteessä empaattisen validoinnin ilmaisun, jossa terapeutti avaa uusia mahdollisuuksia tulkita asiakkaan näkökulmaa. Validoinnin lisäksi empatian ilmaisuun sisältyy myös asiakkaan tulkinnan haastavia elementtejä. Terapeutin tarjoamassa uhripositiossa asiakkaalta ei edellytetä itsestä riippumattomista syistä toimijuutta samassa määrin kuin avuttomuuden positiossa, mikä tulee näin helpommin hyväksyttäväksi.
Terapeutti normalisoi asiakkaan käyttäytymistä vetoamalla asiakkaan normatiiviseen siirtymään lapsuudenkodista itsenäisen elämän alkuun tarjoten näin uuden selitysmallin asiakkaan aiemmin ilmaisemalle voimakkaalle avuttomuuden tunteelle vaihtoperheissään (rivit 6–9). Terapeutin uudelleenmuotoilu tarjoaa asiakkaalle toisen näkökulman tilanteen kontekstisidonnaisuudesta ja antaa näin ollen ymmärtää, että asiakkaan ei tulisi murehtia asioita, joihin hän ei voi vaikuttaa.
Ei kuitenkaan ole mahdollista analysoida asiakkaan reaktiota terapeutin tekemään tulkintaan, sillä rivillä 1 vierusparisekvenssi ei pääty odotetusti asiakkaan vastaukseen, vaan päättyy riville 13. Terapeutti siirtyy alle kahden sekunnin tauon jälkeen eteenpäin käsittelemään aihetta toisesta näkökulmasta rivillä 14, eikä jää odottamaan asiakkaan mahdollisesti vastausta varmentavaa palautetta terapeutin empatian ilmaisuun sen mahdollisesti asiakkaassa herättämine ajatuksineen. Kuten Wynn ja Wynn (2006) toteavat, yleensä sekvenssin katkeaminen ja siirtymä puheenaiheessa tapahtuu asiakkaan toimesta empatian välittymisen epäonnistuessa. Toisaalta sekvenssin katkeamisesta huolimatta on merkkejä siitä, että asiakas hyväksyi näytteessä terapeutin kognitiivisen empatian ja hänen sen kautta tarjoamansa olosuhteiden uhrin position. On mahdollista, että vierusparisekvenssin katkaiseminen liittyy terapeutin kokemattomuuteen. Siirtyessään uuteen aiheeseen rivillä 14 terapeutti epäröi hieman aloittaessaan lausetta, minkä voi tulkita merkiksi terapeutin omaan epävarmuudesta. Asiakkaan reaktiot rajoittuvat terapeutin sekvenssissä minimaalisen hyväksyviin vastauksiin riveillä 10 ja
13. Toisaalta asiakas on puhunut hieman aiemmin päiväkirjastaan, ja terapeutti voi nähdä aiheen mahdollisesti toimivana keinona siirtää keskustelua eteenpäin, minkä voi myös tulkita liittyvän noviisiterapeutin epävarmuuteen koskien edellistä puheenvuoroa ja sitä mahdollisesti seuraavaa hiljaisuutta ja asiakkaan tulkintaa. Samalla hän tarjoaa asiakkaalle oman elämän asiantuntijuuden positiota, jonka asiakas sekvenssiä seuraavassa keskustelussa hyväksyy kertomalla päiväkirjastaan. Asiakas ei kuitenkaan pysy pitkään aiheessa, vaan alkaa puhua nopeasti ongelmasyömisestä liittyen ahdistuksen hallintaan. Terapeutti ei palauta keskusteluun alkuperäistä aihetta eli vaihtovuotta, ja keskustelu jatkuu ilman selkeää fokusta seuraavaan näytteeseen asti, jossa terapeutti ottaa selkeämmin puheeksi asiakkaan toimijuuden.
Näyte 2. Prosessi 1. (11. sessio / kulunut aika 30:30)
Näyte kaksi on edellistä näytettä täydentävä esimerkki kognitiivisesta empatiasta. Asiakas on puhunut ongelmallisesta suhteestaan siskoonsa ja heidän välisistä riidoistaan. Asiakas kokee turhautuneisuutta erityisesti siksi, että hän kokee vanhempiensa asettuvan siskonsa tueksi ja näin laiminlyövän hänen huomioon ottamisensa, jotta perheessä säilyisi rauha ja tasapaino;
asiakkaan tulkinnan mukaan he odottavat hänen olevan “viisaampi” ja joustavampi suhteessa muiden perheenjäsenten vaatimuksiin, minkä asiakas kokee väheksyvänä, toimijuutta vähentävänä ja perusoikeuksiaan loukkaavana. Asiakas on siten omaksunut suhteessa siskoonsa position, johon hän ei ole tyytyväinen. Terapeutti kysyi ovatko he olleet viime aikoina tekemisissä, mihin asiakas toteaa joululoman sujuneen “sopuisasti”. Terapeutti jatkoi kysymällä, onko asiakkaan sisko huomannut muutosta heidän välisessään kanssakäymisessä.
Asiakkaan mukaan heidän perheessään ei ole keskusteltu asioista siihen tapaan, mihin terapeutti reagoi jatkokysymyksellä:
1 T: Mut sä oot kuitenki huomannu.
2 A1: Joo ja siis kyl … niin.
3 T: mm (2.1)
4 A1: Ja kyl mä niinku jotenki ... luulisin et sekin ois niinku (3.2) (jotenki) huomannu tai 5 silleen et … et … et … tai silleen et tuntuu et aina et no ku mä oon ollu ystävällinen 6 niin sekin on ollu ystävällisempi tai silleen.
7 T: mm
8 A1: Et kyl mä luulisin. (4.6)
9 T: mm. Tuntuuko se susta että se niiku aika paljon peilaa siihen sun, tapaan niinkun, 10 A1: mm
11 T: suhtautua. Joskus aikasemminki nii sanoit just että sun, sun tavallaan piti tehdä 12 aloite.
13 A1: mm. (4.0) No kyl mä luulen et se peilaa aika paljo … peilaa.
14 T: Mist sä luulet et se johtuu? (49.0)
15 A1: No emmätiä voikse olla joteni sit sitä, et (2.3) et (5.1) äh (4.7) et sit ku mä oon aluks
16 ystävällinen ni tavallaan sit Sisko tietää et se mun responssi on ystävällinen 17 ehkä joskus se on ollu ((naurahtaa)) jotain muuta.
Näytteessä toteutuu useampi vieruspari, joissa terapeutti kuljettaa positioiden dialogisen muutoksen avulla eteenpäin asiakkaan tulkintaa suhteestaan lapsuudenperheeseensä ja siskoonsa. Näytteessä on havaittavissa piirteitä sekä kognitiivisesta että affektiivisesta empatiasta. Jälkimmäistä koskien terapeutti viittaa asiakkaan kokemukseen (rivit 9 ja 11).
Olemme kuitenkin luokitelleet empatian osoituksen kognitiiviseksi empatiaksi johtuen siitä, että sekvenssi alkaa terapeutin ilmaistessa huomioineensa asiakkaan havainnon (rivi 1) siskonsa käyttäytymisen muuttumisesta. Terapeutti tarttuu asiakkaan vihjeeseen siitä, että sisko voisi olla havainnut eron asiakkaan ja hänen siskonsa välisessä kommunikaatiossa, vaikkei asiakas tätä suoraan sanonutkaan. Olemme jakaneet näytteiden analyysin osiin selkeyden vuoksi.
Taulukossa 2 on illustroitu vuorovaikutuksen kulku sekvenssissä vierusparin 1 osalta (rivit 1–
9).
Näytteessä näkyy selkeästi Bercellin ym. (2008) ehdottama perussekvenssi, jossa terapeutti esittää kysymyksen, jota seuraa asiakkaan vastaus, jota puolestaan seuraa syventävä kysymys ja asiakkaan vastaus. Näin kysymys-vastaus-sekvenssi rakentaa kolme peräkkäistä vierusparia näytteen sisällä. Kysymällä siskon reaktioista asiakkaan toimintaan terapeutti asettaa asiakkaan positioon, jossa hän joutuu tarkastelemaan oman toimintansa piirteitä suhteessa siskonsa käyttäytymiseen. Rivillä 1 terapeutti ilmaisee kognitiivista empatiaa asiakkaalle viitaten hänen huomioonsa siskonsa käyttäytymisen muuttumisesta ja tarjoaa näin asiakkaalle oman elämän asiantuntijuuden positiota. Asiakas hyväksyy tarjotun position (rivi 2) ja on jatkamassa pohdintaa aiheesta, minkä terapeutti keskeyttää antamalla minimaalisen, hyväksyvän vastauksen rivillä 3. Asiakas lähtee oma-aloitteisesti reflektoimaan terapeutin tarjoamaa positiota (rivit 4–6) arvioiden sitä vasten sekä siskonsa mahdollista oman elämän asiantuntijuuden positiota että omaa toimijuuttaan aktuaalisessa tilanteessa. Terapeutti hyväksyy asiakkaan tulkinnan omasta ja siskonsa positiosta rivillä 7, ja asiakas päättää vastauksensa terapeutin alkuperäiseen kysymykseen siitä, onko tämä havainnut siskonsa käyttäytymisessä muutosta.
Vieruspari I (rivi 1) Vieruspari I (rivi 2) Vieruspari I (rivi 3)
Terapeutti Asiakas Terapeutti
Terapeutti pyytää lisätietoja ja tarjoaa siten oman elämän asiantuntijuuden positiota osoittaen kognitiivista empatiaa
Hyväksyy tarjotun position, aloittamassa pohdintaa
Ottaa puheenvuoron antamalla minimaalisen, hyväksyvän vastauksen
Vieruspari (rivit 4-6) Vieruspari I (rivi 7) Vieruspari I -> II (rivit 8 ja 9)
Asiakas Terapeutti Asiakas/Terapeutti
Hyväksyy position ja arvioi sen merkitystä sekä omalle että siskonsa toimijuudelle
Hyväksyy asiakkaan tulkinnan positiosta minimaalisella vastauksella
Vahvistaa positioita / Antaa minimaalisen vastauksen ja päättää positiosta neuvottelun esittämällä sen pohjalta uudelleentulkinnan
Taulukko 2. Positioiden muutos empaattisessa dialogissa
Rivillä 9 terapeutti aloittaa uuden vierusparin esittämällä uudelleentulkinnan asiakkaan mahdollisesti kokemasta siskonsa käyttäytymisen muuttamisesta suhteessa häneen. Asiakas esittää ymmärtäneensä terapeutin kysymyksen hyvin pian (rivi 10). Terapeutti taustoittaa esittämäänsä kysymystä ja kutsuu asiakasta reflektoimaan jo keskusteltua. Viitatessaan asiakkaan tekemiin aloitteisiin siskoonsa nähden riveillä 11–12 terapeutti tarttuu asiakkaan aiemmin tarjoamiin vihjeisiin vaihtoehtoisista positioista, joista hän ei itse ole välttämättä vielä tietoinen. Tauon jälkeen asiakas vastaa vain ilmaistakseen terapeutin tarjoaman uudelleentulkinnan hyväksymisen. Rivillä 14 terapeutti aloittaa uuden vierusparin esittäessään suoran jatkokysymyksen asiakkaan myöntävään vastaukseen. Pitkää hiljaisuutta voi pitää paitsi terapeuttisen suhteen luottamuksen syntymisen merkkinä, niin myös indikaattorina position muutoksesta ja dialogin siirtymisestä terapeutin ja asiakkaan väliltä keskusteluksi asiakkaan minäpositioiden välille. Minäpositioiden pohdintaa kuvaa asiakkaan hieman epävarmasti liikkeelle lähtevä vastaus rivillä 15, joka hiljaisuudenkin jälkeen sisältää useita pitkiä taukoja, minkä voi tulkita liittyvän asian sensitiivisyyteen ja uudenlaisen position esille tulemiseen sekä asteittaiseen hyväksymiseen.
Terapeutin positio on näytteessä empaattisen tukijan lisäksi lievästi konfrontoiva, sillä hän implisiittisesti vihjaa asiakkaan voivan vaikuttaa tilanteeseen enemmän kuin mitä hän on aiemmissa puheissaan tuonut ilmi. Terapeutin empaattisen haastavat kysymyksen johtavat siten tilanteeseen, jossa asiakas voi riveillä 15–17 ottaa enemmän vastuuta teoistaan ja palata näin toimijaksi, joka toiminnoillaan on vuorovaikutuksellisessa suhteessaan perheympäristöönsä.
Erotuksena näytteeseen 1 terapeutti ei vahvista asiakkaan uhripositiota, vaan luottaa
